XXVII.

Nähdessään miehen hahmon kuin maasta nousseen ja kuullessaan sen
jalkainsa alla outoja sanoja puhuvan, karkasi Panu vuoren rinnettä alas
ja pysähtyi vasta, kun tapasi itsensä niemen kärjestä taikasaunansa
edestä. Hän oli kauhistavan, päättömän pelon ajamana varmasti
vakuutettu siitä, että vanha Reita vainaja, jonka hän oli tuhonnut ja
iäksi ainiaaksi luullut kaikkine haltijoineen sitoneensa, nyt oli
noussut haudastaan häntä vuorostaan tuhoamaan. Ääni oli Reidan, ja
samalla lailla se oli loveen langetessaan huutanut ja käsillään
huitonut. Yksin ei olisi manan alta päässyt, ei koskaan omin voimin
ikiunestaan herännyt, ellei pappi olisi nostanut romahuttamalla maahan
hänen vanhan, oman pystyttämänsä jumalan. Siitä oli säikähtänyt, ja se
oli kuoleman lumouksen hänen silmiltään luonut ja hänet haudasta
päästänyt. Sen hallussa se nyt oli, Kiesuksen papin palveluksessa, jo
eläessään oli Kiesusta suosinut ja nyt sen kanssa käynyt kuoloaan
kostamaan. Yhdessä he nyt hänen kimppuunsa kävisivät ja hänen ja hänen
heimonsa ja koko Karjalan hukkaan veisivät.

Kosto oli tulossa, kosto Reidan taposta, kosto Annikin surmasta, kosto
kotohaltijan pilkasta.

Vähitellen Panu kuitenkin säikähdyksestään selvisi. Tänne ne eivät
häntä takaa ajaisi, täällä ei Reitakaan mitään mahtaisi, tässä kaikkien
salataikain tenhoomassa paikassa eivät auttaisi kaikkien Lapin noitain
luotteet, eivät pystyisi Kiesuksen miehen kovimmatkaan kirot.

Panulle muistui mieleen jotakin. Hän riensi saunaan, viritti tulen ja
näki Reidan vaatteet vielä paikoillaan nurkassa. Vapisevin käsin nosti
hän kauhtanan lievettä, ja siellä oli vielä pääkallokin. Mutta käärme?
— tallella oli sekin, longerteli esiin silmän reiästä, ja sen silmät
kiiluivat tulta vasten, samalla kun kieli aukeilevassa kidassa kehänä
kehräsi. Mutta jos Reidan henki siis oli yhä hänen hallussaan, niin ei
se ollut papin hallussa.

Mutta mikä se oli sieltä lovesta puhunut?

Reita se ei ollut.

Putosi kuin painajainen hänen päältään.

Mutta samassa laskihe toinen ja kahta suuremmalla painolla.

Reidan poika se oli! Itse ei päässyt, mutta poikansa lähetti. Isänsä
lahjat hänellä on, ei ole hänen mahtinsa maan rakoon mennyt: loveen
lankesi ja osasi ennustaa. Se sen oli papin tänne tuonut, ei olisi
yksin uskaltanut. Se hänet oli saunalle opastanut, isänsä vanhalle
asuinpaikalle. Se oli kanteleen seinältä temmannut ja sillä kansaa
lumota yrittänyt. Se hänet tulesta pelasti ja tuonne vuorelle vei. Jos
nyt sukuunsa yhtyy ja heimonsa kauan kaivatuksi tietäjäksi tekeytyy ...
jos siitä uudelleen valtaan pääsevät ja Lapin tiedot ja papin tiedot
yhdistävät? Ja jos tiedoksi tulee, että jo ovat jumalan kaataneet, — ja
Panu näki jo toteutuvan sen, mitä aina oli pahimmin pelännyt: että
valta hänen käsistään juoksee pois ja kansa kääntää hänelle selkänsä.

Mutta pian hän oli siitäkin säikäyksestä tointunut. Jos on isä
voitettu, niin voitetaan poikakin. Ei kukaan tiedä vielä Reidasta eikä
hänen voimastaan, eikä kukaan siitä, mitä vuorella tapahtui.

Mutta silloin muisti hän, että jumalankuva oli särjetty ja riensi
takaisin vuorelle. Nähtyään papin ja Reidan poistuneen, oli hän varma
siitä, että he olivat pakoon lähteneet. Ja kun hän tarkasteltuaan
kaatunutta ja särjettyä kuvaa huomasi sen pian olevan korjattavissa ja
paikoilleen pystytettävissä, palasi hän tyyntynein mielin kotiinsa.

Siellä ei mitään tiedetty, ei oltu nähty pappia eikä Reitaa, luultiin
heidän lumipyryyn eksyneen ja päätettiin pyry Panun nostamaksi.

Mutta Jormalta sai Panu kuulla, että hän oli papin ja Reidan Karin
majalle hiihtänyt. Ei ollut Kari kotona ollut, vainoteille sanoi
äitinsä hänen lähteneen, tietämättä minne. Tässä vielä kummia syntyy.
Karilasta oli Jorma miehet Rajavaaralle opastanut, ja siellä öisellä
nuotiolla oli Reita loveen langennut ja kostoa ja kuolemaa Kiesuksen
vihollisille ennustanut ... isänsä lahjat näkyi pojalla olevan.

Jorma katseli tarkasti Panua tätä kertoessaan, mutta Panu katsoi
poispäin ja murti mustaa haventa.

— Reidan poika! virkkoi Jorma merkitsevästi ja lisäsi: — uhkasivat
takaisin tullakseen!

Mutta Panu kulki mietteissään sen päivää ja toisen, ja nähtiin hänen
arpaa kysyvän ja yhtä mittaa vuorelle hiihtävän.

Jo kypsyivät hänessä mietteensä päätökseksi. Sota oli Lapinpohjan
reitalaisia vastaan nostettava, ja sukupuuttoon olivat hävitettävät.
Silloin eivät salatietoineen ja haltijoineen mitään mahtaisi, ja yksin
olisi Reita avuton, kun hänen sukunsa tuki olisi tyhjäksi tehty. Eikä
silloin olisi sitä taikaa eikä tietoa, joka Panua vastaan tehoisi.

Panu kutsui kokoon miehensä ja esitti asian. Kertoi uudelleen, että
vouti oli heidät kuninkaan metsästäjiksi ottanut ja antanut luvan
kaikilta muilta eränkäynnin kieltää, ja jolleivät hyvällä tottelisi,
niin olisi pahalla pakotettava. Miehet vastustivat vainotielle
lähtemistä, mutta Panu sanoi tietävänsä, että kuninkaan oli tahto se,
ettei kaikki maailma riistaa haaskaisi. Edun oli vouti antanut, mutta
veronkin siitä vaati. Ei jaksettaisi sitä veroa suorittaa, jos ei itse
saataisi ottaa, mitä oli saatavissa. Nyt oli otollinen aika siihen,
mitä oli kauan aikaa mietitty, nyt oli Lapin viimeinen valta
kukistettava. Mene tiedä, milloin herrain mieli muuttuu, milloin vouti
puheensa peruuttaa ja tarjoo etunsa toisille...

Sinne tänne tuumittua päätettiin niin, että ensin kieltosana
Lapinpohjan reitalaisille laitettaisiin ja vainon uhalla evättäisiin
erää metsistä kaatamasta ja viljaa vesistä pyytämästä. Otollinen oli
nyt aika kaikin puolin, kun hirvenajon aika oli kohta käsissä ja
peuratkin Lapista rintamaille rantautuivat.

— Kuka sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan? kysyi Kuisma.

— Kuisma sanan saatantahan,
Taru Kuisman kumppaniksi,
itse Ilpo kolmanneksi!

vastasi Panu tekaisten runon runolle vastineeksi — ja hilpein mielin
lähtivät sanansaattajat hiihtämään Lapinpohjaan.

Mutta surkea oli heidän tilansa, kun he kolmen päivän kuluttua
retkeltään palasivat. Vaatteet oli revitty, parrat pahoin sotkettu,
aseet riistetty ja sukset katkottu, niin että jalan olivat saaneet
hankia kahlata. Ivalla ja pilkalla oli heidät otettu vastaan, tarjottu
tuliaisolutta haarikasta, jonka uurteissa madot matelivat, pantu eteen
haisevaa lihaa ja homehtunutta leipää. Pahoin oli Panua pilkattu ja
naurettu ja rähisty hänen käskyilleen, ilkeästi olivat ukot urhoja
häväisseet, ja viimein oli Kari heidät koirina ovesta ulos heittänyt.

— Kari? huudahti Panu hämmästyen.

— Kari oli siellä, ja hän se kaiken aikaa heidän puolestaan puhui ja
nämä lähetti terveiset: ”Sano Panulle, pahannimiselle, ettei Kari ennen
päätään maahan kallista kuin on Annikki kostettu, eikä sitä katso,
kohtasiko hänet nukkuvana vai valveilla, aseetonna tai aseellisena,
iskikö niskaan vai otsaan, ja saman sanan vieköön voudille, jos
tahtoo!”

— Vieläkö muuta virkkoi?

— Näin käski sanoa vielä Kari: ”Sano Panulle, että reitalaisilla on
vanhempi oikeus metsänkäyntiin Karjalan saloilla ja että missä hirven,
peuran, ilveksen tai majavan tapaammekin, olkoon vaikka Panun pihassa
tai hänen pyhällä vuorellaan, tapamme kuin omamme!”

— Oliko niitä siellä monta?

— Tupa oli täynnä miehiä ja hirvenajoon lähdössä kaikki.

— Saitteko selvän, minnepäin olivat lähdössä?

— Vielä huuti Kari jälkeemme: ”ja sano vielä Panulle näin: Hirvenajoon
lähtee koko Lapinpohja, Hirviharjulle rientää, tulkoon Panu sinne
saaliinjaolle ... hirven häntäluun hänelle pyhitämme!”

— Lähdemmekö saaliinjaolle? kysyi Panu.

— Lähdemme! vastasivat miehet yhteen ääneen.

— Vai otammeko koko saaliin?

— Koko saaliin otamme!

Ja niin pian kuin olivat viimeiset valmistuksensa tehneet, ja Panu
itsensä ja heidät kaikkia vaaroja vastaan varannut — Kuisma vain ei
varauksista välittänyt — astuivat vainoretkelle lähtijät suksilleen
täysissä sota- ja metsästystamineissaan ja lähtivät yön selkään
hiihtämään, ollakseen aamun valjetessa väijyspaikallaan Hirviharjulla.

Jormakin liittyi muiden seuraan, mutta aseetonna.

— Mitä ukko miesten mukana tekee? kysyi Panu tyytymätönnä.

— Lähtee urhojen mukaan heidän urotekojaan laulaakseen, virkkoi Jorma
pilkallisesti.