XXIX.

Koko talven on Kari metsiä harhaillut rauhaansa löytämättä.

Ennen keikkuivat metsät iloisina hänen ohitsensa, kun hän loivia
rinteitä hiihti, seisoivat lehdot lempeinä ja ystävällisinä hänen
edessään, ja onnellisina ja levollisina siintivät lumiaukot hänen
jalkainsa alla, kun hän vaarojen huipuilta niitä silmäili
hiihdännästään huoahtaen. Joka puun juurella oli hän hyvän haltijan
näkevinään, joka aholla sinipiiat hänen edellään keijuivat. Laulullaan
hän heitä hyvitteli ja aina uusilla virsillä omaa mieltäänkin
ilahutteli. Nyt seisoivat salot synkkinä, peikot puun juurilla
jurottivat, syöjättäret soilla ja mailla häntä seurailivat, ei tehnyt
mieli vaarojen rinteitä nousta, eivätkä laulut pakahtuvan poven huolia
helpottaneet. Kullervona hän kulki kostotuumia hautoen.

Ei ollut hänen pyynnistään eikä metsästyksestään. Ansamailleen kun
sattui tulemaan, maahan repi pyydyksensä ja ne metsään sirotti. Kun
riistan jäljet löysi, lähti toki sitä ajamaan, mutta vähän aikaa
seurailtuaan kesken jätti. Joskus kun sattumalta jotakin edestään
ampui, kotiinsa sen kantoi äidille ruuaksi, yötä viipyi majallaan,
unetonna vuoteellaan ujui ja lähti taas aamun tullen harhailemaan.

Korpikosken niskaan hän aina lopulta päätyi, riisui suksensa jalastaan
siinä, missä voudin reen jälki vielä häämötti lumen alta, kulki kosken
rannalle kivelle, minkä vieritse kuohut vaahtopäinä vyöryivät ja mistä
Annikki oli aaltoihin syössyt. Seuraili siitä rantaa myöten, johon oli
syvän jäljen polkenut, suvannon reunaan, otti puuta vasten
pystyttämänsä pitkän riu’un ja haroi sillä jäähän hakkaamiaan
avannoita. Mutta ei hän mitään löydä, ei nouse Annikki aalloista.

Yö yllättää, tuisku ja tuuli kohisee kilvan kosken kanssa. Poistua
täytyy Karin, ja hän lähtee taas hiihtämään, hiihtää järviä, maita ja
metsiä, kiertää Panulaa ja pyhää uhrivaaraa, väijyy kuin metsärosvo,
paras nuolensa kaaren päällä, mutta ei tule tähtäimeen se, jota hän
odottaa. Vartijansa on velholla. Hän tietää, missä vaara uhkaa, ja
toisia teitä kiertää. Eikä Kari usko häntä vastaan mitään voivansa,
voimakasta, taikainsa tukemaa noitaa vastaan, jonka antama isku yhä
vieläkin hänen päätään pakottaa.

Kun saisi avukseen jonkun, kun löytäisi kostotoverin jostakin? Ei ole
Jormasta, rauhan on mies. Ei muistakaan heimon miehistä. Eikä ole
Annikilla sukua elossa.

Silloin muisti Kari reitalaiset Lapinpohjassa ja riensi sinne.

Masennuksissa olivat Lapinpohjan miesten mielet. Tukalaksi oli olo jo
heille käynyt Panun valtaan tultua. Missä vain voitiin, heille kiusaa
tehtiin: poroja laitumilta vietiin, riista usein edestä ammuttiin,
pyydykset hävitettiin, parhaat kalavedet anastettiin ja tierauhaa
häirittiin. Jäkäläkin alkoi loppua, kun kuloksi oli isot alat kankaita
poltettu. Ja jo puhuivat he lähdöstään pohjoisemmille maille.

Eivät suostuneet sotaa nostamaan, eivät uskaltaneet Panua vastaan
käydä. Yltyivät kyllä Karin puheista sen verran, että Panun kiellon ja
uhkaukset kuultuaan hänen sanansaattajiaan häpäisivät, mutta eivät
olisi enää kiertämiensä hirvienkään ajoon uskaltaneet lähteä, jos ei
Kari heitä siihen kiihoittanut. Suin päin pakenivat pois, jättivät
kaikki ja olisivat tahtoneet hänetkin mukanaan viedä.

Jo miettikin Kari näiltä mailta lähteäkseen, mutta muisti taas jään
alla koleassa koskessa olevan Annikin, muisti Panun kostamatta olevan,
muisti voudin vielä elävän ... ja hyvästiä heittämättä lähti ja
Korpikoskelle riensi.

Yhä kohisi se yhtä kolkkona, yhtä ilkkuvan keltaisena. Tuossa oli
Annikki voudin reestä riuhtautunut, tuossa oli hankeen harpannut,
tuohon huivi jäi, tuohon kenkä, tuossa kaatui, tuossa suin päin koskeen
syöksyi.

Ja kosken niskasta kulki Kari suvannolle vanhaa polkuaan, haroi ja
haki, mutta ei mitään löytänyt, ei Annikki aalloista noussut.

Kosto taas karmaisi mieltä. Vouti elää vielä ja talossaan rehentelee!

Majalleen taas riensi Kari valmistuakseen voutia kostamaan ennenkuin
kevät rikkoisi kelin. Uuden teki jousen, kaaren raudasta rakensi, selän
vaskesta valoi, että kantaisi nuolen, korpin höyhenillä sulitetun ja
käärmeen mustissa mujuissa kastetun ilkiön rintaan, joka Annikkia
väkivallalla vastaansa pusersi — eikä ilkiö siitä nousisi.

Äiti poikaansa varoitti lähtemästä, itki lähtiessä vetreät vetoset,
veräjälle saattoi ja siitä kauan hänen jälkeensä katseli.

Mutta kun Kari retkellään voutia kostamaan kosken niskaan tuli, näki
hän keväisen auringon jo suvantoa aukoneen ... tiesi, milloin jo virta
peitteensä loisi ja Annikki alavesiin painuisi! Löytämättä jäisi,
hautaamatonna harhaileisi, ei ikinä rauhaansa saisi...

Kostoretki jäi, eikä Kari päiväksikään kosken varrelta poistunut.
Suvanto hylkäsi jäänsä, mutta ei Annikkia näkynyt. Mutta toisen kosken
alla oli isompi suvanto niinkuin pienoinen järvi, jossa jää oli vielä
vahvaa ja johon ylhäältä tulevat jäälautat pysähtyivät röykkiöiksi ja
korkeiksi padoiksi. Päivä sitä — vähän sulatti, yökylmä enemmän kovensi.
Keskellä suvantoa oli pienoinen saari, koivuja ja haapoja kasvava, ja
siihen Kari majan laittoi ja odotti.

Maat sulivat, vaarain rinteet paljastuivat, ja heleästi paistoi
keväinen aurinko, ja ensimmäiset vesilinnut istahtivat koskeen kuohujen
alle. Joutsenkin tuli, ui lähelle saaren rantaa ja Karin havumajan
edessä kahakäteen souteli. Kohta hänet löydän, arveli Kari.

Mutta liikkumattomana, harmaana ja synkkänä jurotti vielä suvannossa
saaren ympärillä kovan talven rautajää.

Silloin, eräänä kuutamoisena yönä, kun Kari kotona käytyään taas
koskelle palasi, oli koski paisunut niin, että sulavesi jo huuhteli
suvantosaaren rantoja ja jää lautoissa liikahteli. Astuttuaan
venheeseensä, jota oli kevään kuluessa kosken rannalle varustellut,
souti hän sillä saareensa. Jää helisi ja sihisi, vesi oli työntänyt
jääteleitä rannalle, toi toisia ja irtautti entisiä yhä kohotessaan.

Pieneen poukamaan saaren alla, jossa veden kulku takavirtaan kiersi,
oli ajautunut jäälautta, ja sen sisään oli Annikki hautautunut
jäätyneen vaahtovaipan sisään, jonka koski kuohuistaan oli talven
pitkän hänen ympärilleen kehrännyt. Niinkuin kirstussa, kädet rinnan
päällä, hän rauhallisesti siinä lepäsi muuttumatonna ja kirkkaan,
suojelevan jään ympäröimänä niinkuin olisi silmänsä vain uneen
ummistanut.

Maihin Kari hänet nosti, havuilla peitti ja lähti äidille sanaa
viemään. Äiti vei sanan Jormalle ja Jorma Panun emännälle.

Kun nämä kolmisin koskelle saapuivat, oli Kari koivun ja haavan väliin
haudan kaivanut, havuilla ja hienoilla sammalilla sen sisustanut ja
siihen Annikin laskenut. Karin äidin antamissa kihlavaatteissa hän
lepäsi, kasvot itään, että tilaltaan joka aamu armaan auringon nousevan
näkisi. Karin äiti oli tuonut mukanaan poikansa pyytämän karhuntaljan,
ja siihen käärittiin pieni ruumis. Pantiin mukaan värttinä ja tulukset,
pata pienoinen ja tuohivakkanen, Jorman tekemä ja kirjauksilla
koristettu, jossa oli eväitä parhaita, piiraita ja rieskoja, toiset
puolet Panulan emännän, toiset Karin emännän leipomia, pitkän matkan
varaksi varatuita.

Laski Kari vielä kanteleensakin lemmittynsä kupeelle.

— Ethän kanneltasi ainoata? kysyi Jorma.

— Ei ole soitostani enää, ei iloistani, vastasi Kari.

— Ilokanteleesi entisen hautaan laskenet, soitto suurempi surustasi
viriää, lisäsi Jorma.

Toi Kari tuohia, valkeita ja sileäpintaisia, jotka oli kosken rannalta
koivuista kiskonut ja kattoi niillä haudan. Loivat sitten sanaakaan
sanomatta Kari ja Jorma mullan hautaan, naisten istuessa toisen
toisessa päässä hautaa, hiljaa itkien ja hunnut silmillä ruumiitaan
huojutellen.

Kun hauta oli täytetty, kuusenhavuilla peitetty ja kehä kauniita,
kosken hiomia kiviä, sileitä kuin helmiä, kummun ympärille ladottu,
istahtivat Kari ja Jormakin haudan viereen kivelle. Silloin kävi Panun
emäntä koivuun kiinni, joka vainajan pään pohjissa kasvoi, ja sitä
halaillen valitti:

— Voi ainoiseni, Annikkini, lempilapseni, tytär tuiretuinen, onneton
sinuas: — hoidin, huolehdin äiditöntä, sanatonta vaalin, varjella
koetin — maan alle maireheni, kosken kuohuihin kultaseni, silmäteräni
suosittuni — voi omani, voi iloni, sinua ikäni kaiken, elinikäni suren,
huolin, hoilaelen...

Hiljaa nyyhkyttäen vaipui vaimo istualleen puun juureen, jolloin Karin
äiti halasi haapaa ja itki ja näin valitti:

— Voi toivottuni, tyttäreni, voi lapseni laatuiseni, sydänkäpyni,
katsottuni, turpehen alainen ainoiseni — toivoin liekun liikuttajaksi,
kehtosien keinuttajaksi, iloksi öitteni yksinäisten — sinne katosit
kaunoiseni, kainoseni, suistuit surujen suurihin suvantoihin, et tule
takaisin ilmoisna ikänä ilmoille näille ihaloille, kovin kurjille
kujille, et pihoillemme pahaisille, armas Annikki omani...

Jorma oli asettanut kanteleensa polvilleen ja virkkoi:

— Itkekäätte te; en minä itke. En katso kuolemaa kamalaksi, ilo mieleni
täyttäisi, kun täältä pääsisin. Kadehdin Annikkia, jonka autuaitten
asunnoissa jo vaeltavan tiedän. Näin hänet yöllä unessa, laulan teille
uneni.

Ja Jorma lauloi:

— Sousin suoduilla vesillä,
melon metsärantaisilla,
siell’ oli niitty niemen päässä,
aho vetten viertehillä,
aholla impyet ihanat,
niemen päässä metsänneiot,
sinipiiat pienet, suuret
siinä iloja pitivät,
karkeloa kassapäiset
siellä Annikki ylinnä,
hienohelma heilumassa
parissa metsän parasten,
metsän impien iloissa —
Ei oo kuollut, ei kaonnut,
ei vesihin vierähtännä —
Ota, poika, pyydyksesi,
Kari, jousesi kopaise.
Sua oottavi omasi,
sua impyes, ilosi,
viljateille viedäksensä,
kupehellas kulkeaksi —
Otti Mielikki omaksi,
tyttäreksensä Tapio —
Hyvä siell’ on ollaksensa,
asuaksensa ihana.

Kari istui allapäin, vesi vierähti hänen silmäänsä Jorman laulua
kuullessa.

— Laula, Karikin, hyvästisi, laulu mieltäsi lohduttaa, sävel sydämesi
sulattaa.

Kari tarttui kanteleeseen, odottaen häntä muut katselivat. Vanhan
lempilaulunsa lauloi Kari:

— Yks oli ystävä minulla
tämän ilman kannen alla,
yksi armas ainokainen
koko kolmessa kylässä —
Kun sa istuit, maa iloitsi,
kun kävit, käki kukahti,
kussa seisoit, seinät paistoi,
kussa tanssit, tanhut keikkui —.
Tuost’ olet tullut, tuost’ mennyt,
tuossa istunut aholla. —

Mutta yht’äkkiä parkaisi kieli pahasti niinkuin olisi katkennut,
ilkeästi ulvahti kannel, luotaan Kari sen heitti ja hyppäsi pystyyn.

— Käykää purteen, pois lähdemme!

Hän souti heidät maihin, heitti hyvästit äidilleen ja käski mennä
kotiin.

— Minnekä aiot?

Heitti hyvästi Panun emännälle, ja kun Jormaa halasi, virkkoi:

— Hoida äitiäni, jos en palaisi.

— Tokihan palannet?

Ei vastaa Kari, majaansa menee, ottaa aseensa ja ne purteensa kantaa.
Potkaisee purtensa rannasta ja itse siihen hypähtää, niin että suvanto
kokan alla vaahtona irvistää. Melaan tarttuu ja kuohuihin kolmilautansa
ohjaa suvannon alle kadoten.

Sanattomina seisovat Jorma ja vaimot, eivät mitään puhu, kosken kohinaa
kuulostavat — niin silloin sirahtaa ilmassa iloinen ääni, ja jo virittää
ensimmäinen kevätpeippo iloisen viserryksensä suvantosaaren koivussa
Annikin haudalla.