IV.

Miehet, jotka pastoria odottivat, istuivat pappilan vanhassa
savupirtissä, jonka ikää eivät enää vanhimmatkaan ukot muistaneet.
Arveltiin sen olevan niiltä ajoilta, jolloin ensimmäiset asukkaat
etelästä tullen tänne vakinaisesti asettuivat. Luultiin siinä olevan
kivijalankin, vaikkei sitä enää näkynyt. Huone oli leveä ja matala,
katto luuhotti orsiensa päällä kuin musta sadepilvi syksyllä. Ikkunoita
oli vain kaksi pienoista reikää, joista toinen pöydän päässä
lasiruudulla varustettuna. Kun karsinaluukku oli suljettu, oli toinen
puoli pirttiä pimeä kuin saunan lauteitten alus. Lauteet siinä oli
ennen ollutkin, ja uuni oli vieläkin kiuas.

Joka kerta, kun pastori Martinus Olai astui tähän huoneeseen, muistui
hänen mieleensä tapahtuma hänen aikaisemmilta lapsuutensa ajoilta.
Samanlaisessa mustassa sijassa oli hän kerran elänyt hetken, joka
vieläkin hänen mieltään karmi. Hänen äitinsä oli eräänä yönä vienyt
hänet tietäjän saunaan, saadakseen selkoa siitä, mikä hänen pojastaan
oli tuleva. Rumpua päristäen ja kamalasti ulvahdellen ja silmiään
mulkoillen oli mies vähitellen mennyt tainnoksiin, kaatunut selälleen
lattialle ja vaahto suussa ja kämmeniään yhteen lyöden alkanut
ennustaa, että pojasta oli kasvava sukunsa suuri ja maan kuulu, että
hänestä oli tuleva tietomies ja taikoja mainio. Mutta poika oli ollut
pelkoonsa menehtyä, oli karannut kotoaan ja juossut pappilaan
itkemään. — ”Tehdään sinusta vain tietomies”, oli rovasti sanonut ja
opettanut hänet lukemaan. Pojan opinhalu ja hyvä pää vaikuttivat, että
rovasti auttoi häntä kouluun, ensin Ouluun ja sitten Turkuun. Kuta
enemmän hän oppia sai, luki ja tutki, sitä kamalampana tuo muisto hänen
mieltään painoi. Sellaisessako pimeydessä hänen kansansa vaelsi, noin
synkkiäkö sen keskuudessa tapahtui? Vielä nytkin se välistä kammotti
häntä niin, että oli kuin pahat henget olisivat hänen ympärillään
kiisseet. Silloin ymmärsi hän täydellisesti vaimonsa kammon näitä
salamyhkäisiä sydänmaan asukkaita ja näitä synkkiä seutuja kohtaan, ja
hänet valtasi välistä tunne, että ne kaikki olivat täällä noitia ja
velhoja.

Mutta joka kerta, kun sellainen tunne uhkasi hänen mielensä täyttää,
pudisti hän sen pois äänettömällä uhkauksella, että säälittä ja armotta
hän on käyvä pahoja henkiä karkoittamaan, vaikkakin ne tulta hänen
päälleen tuiskuaisivat. Joskus hänkin, kun työalansa laajuutta
ajatteli, tunsi joutuvansa samanlaiseen mielentilaan kuin vaimonsa ja
ajatteli, eikö ehkä olisi ollut parempi jäädä Turkuun. Mutta pian siitä
aina päästyään oli hän joka kerta elämänsä kutsumuksesta yhä
selvemmällä, hän seisoi lujana ja suorana, ja silloin oli hänestä,
niinkuin mustain karsinain peikot jo olisivat hänen kantapäänsä alla
kiemurrelleet.

Seisoalleen nousten ja lakit päästään pyyhkäisten tervehtivät miehet
häntä hänen tupaan astuessaan. Lakea tavoitti hänen tukkansa matalassa
huoneessa. Käteltyään miehiä asettui hän pöydän päähän istumaan.

— Vähän olen vielä ehtinyt teihin ja muihin seurakuntalaisiin tutustua,
puhui hän heille. Ymmärrän, ettette ole ennen voineet saapua tänne
kaukaisilta perukoiltanne. Vasta täksi päiväksi olen saanut tänne
kootuksi teidät, joita minulle on mainittu pitäjän parhaina ja
kristillismielisimpinä miehinä, keskustellakseni kanssanne tärkeistä
seurakuntaamme koskevista asioista ja saadakseni teiltä tietoja sen
tilasta. Sanon teidät sentähden tervetulleiksi ja toivotan teille
rauhaa Herrassa Jumalassa ja Vapahtajassamme. Terve tuloa teille!

— Jumala antakoon sitä samaa sinulle itsellesi ja sinun huoneellesi,
virkkoi seisoalleen nousten ja kumartaen vanha, vaaleapartainen,
kirkkoherraa lähinnä oleva mies.

— Nimenne kyllä tiedän, mutta en tiedä, kuka teistä mitäkin kantaa.

He esittelivät kukin itsensä ja mainitsivat asuinpaikkansa. Vanha mies,
Antero Vaaralainen, asui suurien selkien takana neljä penikulmaa
kirkolta etelään. Toinen suuri, jyhkeä ja paksuluinen kuin satain vuosien
petäjä, asui kahdeksan penikulmaa pohjoiseen.

— Viisi vuotta on siitä, kun kirkossa kävin.

Kolmannen, nuorenlaisen, solakan ja avosilmäisen isännän talo oli
lännessä toisen pitäjän rajaa vasten. Mutta idän kulmalta ei ollut
ketään saapuvilla.

— Se on sitä Korpivaaran kulmaa, kastamatonta kansaa, selitti
Vaaralainen.

— Ovatkos kaikki teidän seutujenne lapset kastetut? kysyi pastori.

— Eivätpä ole, vastasi Vilhelmi Kailanen, pohjan mies. Täytyy odottaa,
että itse kirkolle hiihtävät. Taitaa olla nytkin kymmenkunta poikaa,
jotka ovat tänne kastettaviksi tulleet.

— Tuotakoon heidät tänä luokseni, tahdon puhua heidän kanssaan;
kaste toimitetaan huomenna kirkossa ennen jumalanpalveluksen alkamista.
Mutta eikö entinen pappinne kulkenut seurakunnassa?

— Harvoin kulki, sairas oli ja saamaton vanhoillaan. Silloin tällöin
piti lukusia, missä sattui, mutta etäisemmillä perukoilla ei koskaan.

— Onko teidän tietenne kuollut paljon lapsia kastamattomina?

Miehet katsoivat toisiinsa ja heistä nuorin, länsipitäjän mies, Heikki Haavisto
virkkoi, että ketä kuollut lie, kastamattomina niistä oli
suurin osa kuollut.

— Miksei ole panta hätäkasteeseen?

— Ei ole osattu niitä lukuja lukea eikä ole uskallettu pyhiä
sakramenttejä käyttää, jos mikä riena siitä vielä tulisi.

— Onko teillä kirjoja ja osaatteko kaikki lukea?

Länsipitäjän mies, Heikki Haavisto, vastasi:

— Meillä juuri lienee, jotka nyt tässä olemme, mutta ei monellakaan
muulla.

— Ettei sellainen surkeus kuin lasten kastamattomuus saisi heidän
sielujensa vahingoksi jatkua, niin annan minä teille ja kaikille, jotka
siihen kykeneviksi huomaan ja joiden elämä on siveä ja nuhteeton,
vallan ristiä ja pyhään kasteeseen panna kaikki ne lapset, joiden
luullaan kuolevan, ennenkuin papillinen kaste heille voidaan antaa.
Itse tulen minä määräaikoina matkustamaan seurakunnassa papillisia
toimia pitämässä. Teidät nimitän minä lukutaidon opettajiksi ja
kirkollisen järjestyksen ylläpitäjiksi, kuudennusmiehiksi eli
ontereiksi kunkin paikkakunnallenne, niin paljon kuin voimanne
riittävät. Tässä myös lahjoitan teille nämä kirjat, Uudet Testamentit
itsellenne ja ”Lasten parhaat tavarat” lapsillenne, sekä omillenne että
sen verran kuin ulottuu muiden lapsille, joita teidän on opetettava
niitä lukemaan. Ottakaa nämä!

Miehet astuivat kukin vuorollaan pöydän eteen ja vastaanottivat
juhlallisina ja totisina kirjat, jotka pastori heidän kankeihin
käsiinsä pisti.

Kun kaikki taas olivat istuutuneet, virkkoi Vaaralainen:

— Hyvin on tarpeen, että kirjoja annat, kovin on ollut usko heikkoa
täällä ja opetus leväperäistä. Kiitämme sinua kirjoistamme ja toivomme,
että meitä opastaisit. Vähän me tiedämme ja pimeydessä vielä vaellamme.

Hän oli liikutettu, ja hänen kätensä vapisivat vähän, kun hän kahden
kouran puristi kirjapakkaa, jonka oli saanut. — Sama salainen liikutus,
joka näkyi vain siinä, että mikä pyyhkäisi hiukset otsaltaan, mikä
sipaisi suutaan tai partaansa kosketti, oli vallannut muutkin. Kirkossa
olivat he äsken kuulleet hänen puhuvan ja toimitusta pitävän tavalla,
jota eivät olleet ennen nähneet. Sitä kaunopuheisuutta, sanain
selvyyttä ja voimaa, sitä varmuutta ja vakavuutta ei ollut entisillä
papeilla ollut. Ymmärtämättömiä, outoja asioita oli se entinen
oudonsekaisella kielellä puhunut ja lopulta ollut heikkoutensa tähden
kaikkeen kykenemätön. Niinkuin lapset vanhempainsa puhetta seurasivat
he nyt hänen sanojaan ja liikkeitään riippuen kuin kiinni hänen
huulillaan. Tällä oli ryhtiä asennossaan, hän oli pitkä kuin
korpikuusi, ja silmäterässä oli vaikutus semmoinen, ettei tahtonut
voida kauan kestää, kun katse kohti sattui, ja kun hän puhui, niin pani
kuin hervottomaksi.

Hän näkyi miettivän jotakin, ilme hänen kasvoillaan kävi yhä
totisemmaksi, otsa rypistyi hetkeksi, ja kulmakarvat lähenivät
toisiaan. Hetken vaiettuaan virkkoi pastori:

— Pimeydessä vaellatte, sanoitte, ja totta sanoitte. Heikosti sattuvat
keskeenne vielä taivaallisen valon säteet. Siitä tahdomme kanssanne
vielä puhua. Minä tiedän, että taikausko, noitiin ja poppamiehiin
luottaminen on suuri Suomen kansassa, josta siitä monin paikoin paha
maine kulkee. Sielläkin, missä usko omaan Jumalaan ja hänen oikeaan
oppiinsa ovat ehtineet enemmänkin vaikuttaa kuin täällä, se vielä
salassa piilee. Mutta täällä tiedän minä sen vielä vallan kauheasti
rehoittavan, niinkuin olen kuullut ja tällä lyhyellä ajalla itsekin
huomannut. Onko niin?

Hän oli kääntynyt miehiin ja tarkasteli heitä terävästi. Mutta he
tekivät samoin kuin kaikki muutkin, joiden kanssa hän oli tuosta arasta
asiasta puhunut: vaikenivat ja katselivat poispäin.

— Onko niinkuin sanoin? Sanokaa suoraan ja pelkäämättä, Antero Vaaralainen
.

— Enhän tiedä, vastasi vanhus vältellen. Ei sitä kai meidän talossamme.

— Eikä meidänkään, urahtivat jotkut toiset.

— Enhän ole teitä enkä talojanne siitä syyttänytkään, mutta sitä ette
kieltäne, ettei noituutta ja taikuutta ylt’yleensä harjoitettaisi.

— Emmehän niin tarkoin tiedä.

— Mutta minä tiedän, että sitä harjoitetaan, ja harjoitetaan sielläkin,
missä voisi kaikkein vähimmin luulla niin tapahtuvan, ja se kai pitänee
teidänkin tietää. Minä tahdon, että minulle totta puhutte, ettekä
minulta mitään salaa, te, joiden tulee täällä minua auttaa pahuuden
voimia vastustamaan. Se ainakin on tuttua teille, niinkuin se on jo
minullekin, ja piispakin Turussa sen tietää, että koko itäpuoli
pitäjää, koko Korpivaaran kulma on vielä kokonaan pakanuuden
pimeydessä, että heillä ovat omat velhonsa, jotka heidän lapsillensa
nimet antavat ja uudelleen kastavat, että kansa siellä haltijoita
palvelee ja muka heille pyhitetyissä lehdoissa uhraa. Vai ettekö ole
kaikesta siitä mitään kuulleet?

Niinkuin olisivat jostakin painavasta taakasta päässeet, vastasivat
kaikki miehet melkein yhteen ääneen:

— Se on kyllä se, niinkuin sanot! Niin on siellä.

— Eikö myöskin ole totta, että noitia sieltä kuljetetaan tännekin
sydänpitäjään taikomuksiaan tekemään?

Taas vaikenivat miehet ja sulkeutuivat itseensä. Vähän ajan päästä
virkkoi Kailanen:

— Lienee niin ollut ennen vanhaan, vaan ei nyt ole kuultu.

Mutta silloin astui esiin miehistä muuan, joka ei ollut tähän saakka
mitään puhunut. Hän oli synkän ja totisen näköinen, juro, suuri mies,
puettu kuluneeseen turkkiin, jonka aukoista näkyivät lammasnahkaiset
liivit.

— Jos nyt puhutaan asiat, niinkuin ne ovat ... ja minä en heitä pelkää
enkä sentähden salaa ... tehkööt mitä tahtovat, jos taitavat ... mutta
niin on laita, että tietäjiä kuullaan ja kysellään ja pitkätkin matkat
niiden jäljessä juostaan. Eikä ole se tapa vähenemässä, vaan leviää, kun
ovat alkaneet Korpivaaran kulmalta enemmän muussa pitäjässä liikkua. En
ole itse siellä käynyt, laitan asiani aina toisapäin, mutta kummia olen
sieltä kuullut, vaikken heitä haastella huoli, suutani pilatakseni. Sen
vain sanon, että kun tahtovat, saavat silmät päässä kääntymään, että
lahopökkelö mieheltä näyttää ja tukkaan oksa tarttuu kuin käsi, jos ei
ennätä Herran siunausta hokea, ennenkuin alaitse astuu. Ei ole sinne
kenenkään hyvä mennä eikä apua heiltä hakea. En ole hakenut enkä hae.

— Ei se ole muuta kuin oma pelko, joka sen tekee. Joka Jumalaan luottaa
ja häneltä suojelusta anoo, sille eivät taikurit mitään mahda.

— On täällä rukoiltukin, mutta ei ole auttanut, eikö liene osattu
oikein sanoin rukoilla? Ovat sieltä ajaneet räähkän karjaan tänne asti
ja laittaneet tauteja ihmisiin ja viljankasvun taioilla turmelleet.
Siitä on rasitus koko seurakunnalle ... sanon suoraan ... tehkööt mitä
tahtovat ... eivät minuun panennaiset pysty, eikä minulta köyhältä
metsänkävijältä, yksinäiseltä mieheltä ole mitään ottamista...

— Hyvähän sinun on puhuaksesi, mutta entäpä meidän? Jos polttaa meiltä
talot ukontulella...

— Tai ajaa sudet karjaan...

— Kuka niin tekisi? kysyi pastori, yhä enemmän ihmeissään näitä puheita
kuullessaan.

— Korpivaaran Panupa tietenkin, joka kaikilla markkinoilla täällä
taikoja tekee ja taaskin on tänne saapunut. Kuka meidät häneltä
varjelee, jos hänet suututamme?

Pastori taisteli hetken aikaa itsensä kanssa, hillitäkseen kuohahtavaa
mieltään. Annettuaan miesten väitellä puhui hän heidän vaiettuaan:

— Hyvät miehet ... minua surettaa syvästi se, mitä nyt olen kuullut,
että teissäkin, pitäjän valistuneimmissa miehissä, vielä elää usko ja
pelko taikurien ja tietäjäin voimaan. Tietäkää kuitenkin, että taikuus
on perkeleestä, mutta perkeleen valta on kukistettu. Vangittu on
pimeyden ruhtinas ja istuu kahlehdittuna alimmaisessa helvetissään eikä
hän saa haltuunsa enemmän kuin kahlekoira ketään, joka ei itse häntä
lähesty. Uskomalla noitiin ja velhoihin te häntä lähestytte. Mutta se
on Herralle kauhistus, ja minä varoitan teitä siitä. Se, joka ei
tottele hyvällä, hän on voimalla ja vallalla siihen pakotettava. Pankaa
mieleenne tämä ja kuulkaa, mitä hänen ylhäisyytensä Turun piispa tässä
kirjeessä, joka on jouluaattona päivätty ja minulle lähetetty, sanoo.
Näin sanoo hän: ”Teidän tulee ennen kaikkea tarkasti edeskatsoman, että
noidat ja taikurit ja poppamiehet, velhot, tietäjät ja myrrysmiehet
ankarasti pirullisia konstejaan harjoittamasta kielletään. Missä vain
heidän liikkuvan kuulette, menkää sinne heidän tekojansa tutkimaan ja
paljastamaan. Jos he eivät vapaaehtoisesti lakkaa pimeyden töitänsä
tekemästä, osoittautuen uppiniskaisiksi sanoillenne, on teidän heidät
kiinni pantava ja tänne ruunun kyydillä tutkittavaksemme ja
tuomittavaksemme lähetettävä, jossa kuninkaan voudin tulee teille
apuansa antaa. Yhtäläinen olkoon menettelynne niiden kanssa, jotka
uudistetuista varoituksista huolimatta noitia ja velhoja suosivat ja
heidän apuansa käyttävät.”

— Ankarat on siinä mies sanat pannut, virkkoi outo ääni oven puolelta
tupaa.

Pastori katsoi ylös paperistaan ja näki oven suussa parrakkaan,
rotevan, pitkän miehen, jonka suippolakki melkein lakea hipoi. Kädessä
oli hänellä suuri valkoinen jänis, jota korvista riiputti.

— Kuka sinä olet? kysyi pastori.

— Terve talohon, sanoi mies rehevästi. Etkö tunne Korpivaaran Panua?

— Mikä on asiasi?

— Lähdin katsomaan uutta kirkon herraa ja hänelle tulolahjoja tuomaan.
Käkesin sinua näkemään, josta olen jo paljon puhuttavan kuullut.

— En huoli minä lahjoistasi.

— Ka, mikset huoli ... sen vähyyttä jos katsonet, niin sano, minä tuon
mitä haluat ... tahdotko hirven, vai karhunko tahdot? Kelpasipa
entiselle papille metsämiehen tuomiset.

— Mutta nykyiselle ei kelpaa. Erehdyt, jos luulet pilkkasi minuun
pystyvän. Sanon sinulle muuten, että kristittyjen on tapana riisua
lakkinsa vieraaseen tupaan tullessa.

— Jos en liene vieras mielitietty, niin pääsenhän pois sitä tietä, jota
tulin, virkkoi Panu, lähtöä tehden, mutta ottamatta lakkia päästään.

— Tulit kuin kutsuttu, minulla on kanssasi sana vaihtamatta. — Jääkää
miehet, virkkoi hän nähdessään, että nämä tekivät lähtöä poistuakseen
tuvasta.

— Ettehän minua pelänne? sanoi Panu.

— Ajattelimme, että olit meille sanonut sanottavasi, sanoi Vaaralainen.

— Vielä on minulla hiukan lisättävää. Istukaa vain paikoillenne.

Miehet istuutuivat vähän väkinäisesti, ja jonkinlainen levottomuus
kuvastui heidän katseissaan.

— Kuulit äsken, mitä luin, virkkoi pastori Panun puoleen kääntyen. Se
oli sinua varten. Ellen erehdy, olet sinä se samainen Korpivaaran
tietäjä, josta olen kuullut puhuttavan.

— Tietänen yhtä toista minäkin, vaikken äijeä enemmän.

— Tiedät nyt siis senkin, että aion tehdä elkeistäsi lopun, joita
täällä koko kristityn kansan kauhistukseksi harjoittanut olet, ja
saattaa sinut noidantöistäsi edesvastuuseen, ellet niistä lakkaa.

— Mitäpä noitasi minuun, vastasi Panu pankon nurkalle istuutuen.

— Kiellätkö olevasi noita?

— Kuka on sanonut, että olen noita?

— Röyhkeytesi sen minulle jo sanoo, ellen muuten sitä tietäisi. Nämä
miehet sen myöskin taitavat todistaa, että täällä taikurina kuljet ja
että taaskin olet tullut herkkäuskoisia pettämään. Mutta minä varoitan
sinua: lakkaa, jos henkesi on kallis.

— Minkähän minulle tainnet. Vai sanovat nämä miehet...?

— Emmehän mitään ole sanoneet ... emme tunne koko miestä.

— Pelkonne on turha, ei hän teille mitään mahda. Mutta jos ette te
tunne tätä miestä velhoksi, niin on täällä niitäkin, jotka sen tekevät.
Astu esiin, Reita!

Panu hätkähti sen nimen kuultuaan. Arka ilme silmissään, niinkuin
otuksella, joka kuulee oudon risahduksen metsästä, mutta ei tiedä,
mistä se tulee, eikä osaa sitä pakoonkaan lähteä, katsahti hän samalla
kuin kokoon kyyristyen ympärilleen ja näki karsinan pimeästä uunin
suojasta astuvan esiin nuoren miehen. Tuokion häntä värähtämättä
katsottuaan katosi säikähdys hänen silmistään, ja ilme vaihtui
pistäväksi, väijyväksi vihaksi.

— Tunnetteko toisenne? kysyi pastori.

— Tunnenhan Panun, vastasi Reita.

— Tunteekos Panu tämän nuoren miehen?

— En tunne, vastasi Panu, silmiänsä räpyttäen.

— Sano, Reita, hänelle sitten, ken olet.

— Olen Reita Reidanpoika, jonka isän tuhosit epärehellisessä
taistelussa.

— Lienet, kuka lienetkin, virkkoi nyt Panu yhä enemmän tointuen, mutta
Reita kaatui miesten ottelussa.

— Kavalasti hänen kimppuunsa karkasit, vaikka taistosille vaadit.
Metsärosvo olet, vaikka sanot tietäjä olevasi. Eikä ole sinulla oikean
tietäjän lahjoja.

— Sinullakos ne on?

— Ei ole minulla, enkä niistä välitä. Mutta isälläni oli, jonka
tuhosit. Luulit saavasi hänen tietonsa, mutta mennessään hän ne vei. Et
osaa loveen langeta, et tulevia tiedustella, et oikeata taikaa tehdä,
niinkuin isäni osasi.

— Hammas suussa synnyin minäkin, kehahti Panu.

— Siksi oletkin peto semmoinen kuin olet.

— Nyt jo kehut, Panu, sillä, minkä äsken kielsit, virkkoi pastori. —
Olet siis kuitenkin tietäjä?

— En kiellä sitä, mikä tosi on. Tietäjä olen.

— Ja myönnät pirun väellä liikkuvasi?

— Liikun väellä Väinämöisen, väellä kaiken kaikkivallan.

— Jo vainen valehtelitkin ... Lempo auttajasi, huusi Reita.

— Minä kiellän sinua täällä millään väellä liikkumasta, kuohahti
pastori seisoalleen nousten.

— Ja minä kielloistasi viis!

— Ellet minua tottele, etkö luule esivallan käden sinua saavuttavan?

— Pitkät pihdit, mutta huonot pitäjät.

— Kuolema sinulle, jos sinut noituudesta tavoitan! Tiedä se, että voin
sinut jo oman tunnustuksesi nojalla Turkuun poltettavaksi lähettää!
huusi pastori yhä enemmän kiihtyen ja piispan kirjoitusta kädessään
ojentaen.

— Mutta jos minä en pala!

Sen sanottuaan pyörähti Panu kantapäillään ja astui ulos porstuaan,
johon kokoontunut väki väistyi hänen tieltään kuin ruhtinaan.

— Ota jäniksesi! huusi pastori hänen jälkeensä.

— Kun et itse syöne, niin syötä koirallasi! vastasi Panu taakseen
katsahtamatta.

Häntä ennen olivat tuvassa olleet miehet yksi toisensa perästä
väittelyn kestäessä hiipineet ulos, ja kun pastori aikoi kääntyä heidän
puoleensa, huomasi hän olevansa Reidan kanssa kahden.

— Reita, sanoi hän, olet tarjoutunut palvelukseeni. Otan vastaan
tarjouksesi. Ensi työksesi määrään, että pidät silmällä tuota miestä ja
heti kohta minulle ilmaiset, jos saat tietää hänen täällä taikuuttaan
harjoittavan. Vai pelkäätkö sinäkin häntä?

— En pelkää! vastasi Reita.

Pastori nousi ylös ja kokosi kirjansa. Katsahtaessaan ulos porstuan
ovesta näki hän Panun suorana ja ylpeänä astuvan jäälle päin. Tähän
saakka oli hän niiden noitien mukaan, joita oli nähnyt Turussa
tutkittavina, kuvaillut heitä kaikkia pieniksi, tihru- ja
kierosilmäisiksi, rumiksi kummituksiksi. Tämähän oli kuin sotilas ja
esiintyi itsetietoisella varmuudella. Eivät häntä ehkä syyttä
pelänneet. Mutta nyt tiesi hän ainakin, mistä vihollinen oli etsittävä.
Ei nyt enää tarvitsisi taistella väistyviä varjoja vastaan, vaan oli
vastustaja itse tullut häntä taisteluun vaatimaan. Ei ollut se
ylenkatsottava vastustaja. Mutta sitä suurempi on vaikutus oleva, kun
hän kukistuu.