IX.

Voudin talossa oli sinä yönä suuret juomingit ja karkelot rahvaankin
tuvassa. Iso oluttynnyri vuoti tuvan karsinassa kaikille, jotka sitä
tahtoivat. Panu oli kieltänyt miehiään päihtymästä, mutta salli heidän
hyppyyn osaa ottaa. Ylinnä muista keikkui Kuisma. Vouti itsekin kävi
iloa katsomassa ja naisia tarkastamassa, joista aina kauneimmat
valitsi.

Jouko seisoi ujona muiden takana katsellen kummastunein silmin outoja
ihmisiä ja menoja. Aamupuoleen yötä kutsui hänen isänsä hänet pois ja
määräsi hänet menemään pappilaan ja siellä metsän rantaan piiloutuen
pitämään silmällä, mitä tapahtui. Aamun tultua tulisi hänen mennä
kirkolle ja kuulostella, mitä ihmiset puhuisivat, mutta kirkkoon ei hän
saisi mennä.

Kun Jouko lähestyi pappilaa, tapasi hän pihalla seisomassa ryhmän
kokoisiaan nuoria poikia, jotka näkyivät jotakin odottavan.

Tuli paloi pappilan salin pöydällä. Ikkunasta voi nähdä, että pappi
siellä käyskenteli edestakaisin pöydän ja uunin pankon väliä.

— Mitähän tuo meille sanoo? kuului muuan pojista virkkavan pelokkaan
kunnioittavalla äänellä.

— Peloittaako sinua? kysyi toinen.

— Ei peloita, mutta ei tiedä, osaako sen edessä olla.

— Ei sitä tarvitse pelätä, se kuuluu olevan lapsille hyvä ja antavan
kirjat.

— Pitääkö sille osata lukea? Minä kai en osaa.

— Minä osaan Isämeidän ja Siunauksen, vaikkei kuulu tarvitsevan ennen
kuin ripille mennessä.

— Mene sinä eturintaan, kun osaat...

— Ei siinä ole muuta osaamista, kun vain sanoo kolme kertaa uskon, kun
se kolme kertaa kysyy: uskotko?

— Mutta muistetaankin kolme kertaa sanoa. Isä sanoi, ettei kaste mitään
vaikuta, jos ei kolme kertaa sano. Kolmesti se vettäkin päähän valelee.
Siinä se on taika.

— Jokohan meidän pitäisi mennä sisään?

— Odotetaan, kunhan itse kutsuu.

Kaarina ilmaantui ovelle ja kysyi, olivatko he niitä papin puheille
pyrkiviä. Pojat sanoivat olevansa kastettavia. Silloin Kaarina heitä
tutkimaan, mikä heille millekin nimeksi. Yksi sanoo käsketyn kastaa
Tuomaaksi, toinen Juhanaksi, kolmas Taavetiksi.

— Entäs tuo poika, joka tuolla nurkkajuuressa seisoo? Mikäs sinulle
nimeksi? huusi Kaarina Joukolle.

Jouko pyörähti nurkan taa ja katosi näkyvistä. Samassa tuli pastori
kutsumaan poikia sisään ja vei heidät vanhaan pirttiin. Kun ei ketään
näkynyt pihalla, hiipi Jouko sinne takaisin ja asettui tuvan pienen
ikkunan taa, siitä katsomaan ja kuuntelemaan. Painaen otsansa ikkunan
ruutuun kiinni näki hän poikain seisovan kehässä pöydän edessä ja papin
istuvan penkin päässä heidän keskessään. Kaikkia papin sanoja hän ei
erottanut, kuuli tämän vain puhuvan armosta ja laupeudesta ja
kiiltävistä vaatteista. Äänen hän kuuli lempeäksi ja sydämelliseksi.
Sitten se antoi heille kullekin käteen neliskulmaisen kalun, joka oli
kuin lauta. Yhä uteliaampana painoi Jouko korvaansa ikkunaan ja kuuli
nyt selvemmin papin sanat.

— Nämä ottakaa ja näistä oppikaa. Te olette tähän saakka pimeydessä
vaeltaneet, mutta tänä päivänä on taivaallinen isä teidät lapsiksensa
tekevä ja teille taivaan oven avaava ja iankaikkisen elämän antava. Kun
olette kirkossa pyhän kasteen saaneet, olette te mahdolliset sinne
sisälle tulemaan ja Jumalan lapsiksi kutsuttaa, eikä perkele eivätkä
pahat henget teille mitään mahda, jos uskonne lujana pysyy. Sen uskon
mahdollisuus teille nyt tänäpänä annetaan. — Odottakaa täällä ja
seuratkaa minua, kun näette minun kirkkoon menevän.

Sanat kumisivat ikkunan läpi oudosti Joukon kuuntelevaan korvaan. Se
oli hänelle käsittämätöntä puhetta. Oliko se loihtua, jonka sanat hän
kuuli, mutta jonka merkitystä hän ei ymmärtänyt? Mitä oli ”usko”, josta
pojat olivat puhuneet ja josta pappikin puhui? Oliko se joku syntysana?
Hän painoi sen mieleensä. Ja mitä ”taivas” ja nuo neliskulmaiset kalut,
jotka pappi pojille antoi? — Isä oli kieltänyt häntä kirkkoon menemästä.

— Mutta minä menen! päätti hänessä outo voima, ja hän lähti kirkolle
päin, kun näki papin menevän omaan tupaansa.

Jo varhain aamulla ennen auringon nousua seisoskeli markkinaväkeä
kirkon oven edustalla. Niinkuin edellisenäkin päivänä alettiin
markkinat tänäänkin jumalanpalveluksella, eikä ollut tapana mitään
kauppoja tehdä, ennenkuin toimitus kirkossa oli päättynyt. Messun
tiettiin tänään tulevan tavallista juhlallisemman. Se oli oleva
täydellinen jumalanpalvelus saarnoineen. Sitäpaitsi tulisi kymmenen
omine voimineen kirkolle hiihtäneen lapsen kaste toimitettavaksi.
Varmaankin tulisi pappi saarnassaan myöskin puhumaan siitä, mitä yöllä
tiedettiin tapahtuneen.

Tieto Korpivaaran tietäjän ihmeteosta oli jo alkanut levitä. Olihan
useinkin kuultu tietäjän pikku tauteja parannelleen, mutta sellaisista
kuin rampain nostamisesta jaloilleen kerrottiin vain muinaisina
taruina. Olivat myöskin jotkut kuulleet kuiskailtavan pastorin
saapumisesta taikasaunalle ja hänen yöllisestä käynnistään voudin
luona, jossa olivat riitautuneet. Toiset sanoivat Panun jo olevan
nuoriin lyödyn ja lähetetyn Turkuun mestattavaksi. Mutta toiset olivat
nähneet hänet aivan ikään voudin pihalla eikä olevan niinä
miehinäänkään.

Tuosta kaikesta keskustelivat kirkon ympärillä seisojat, joista suurin
osa oli kokoontunut oven eteen sen avautumista odottamaan. Jouko seisoi
erään toisen panulaisen kanssa miesten puhetta kuunnellen.

— Panun mieshän tuon parhaiten tietänee. Sano sinä!

— Ei sitä niin vain Panua kiinni panna.

— Minkäs taitaisi, jos pantaisiin?

— Ei taitaisi olla sidettä, joka sen kalvosissa kestäisi.

— Mutta lipettiinhän lähti, kun kuuli papin tulevan.

— Ja kirkkoon ei uskalla tulla.

— Ei ole vielä aika tullakaan. Jos tahtoisi, ei tarvitsisi se mies
avaimia odottaa.

— Ettäkö ilman aukaisisi?

— Saattaisi se senkin tehdä, jos tahtoisi, ja on saattanut tehdäkin.

— Ettäkö korpin valkoisen höyhenen lukkoon pistäisi...

— Minkäpähän pistäisi.

— Mutta jos jalka väliin jäisi.

— Mitenkäpähän jäisi, kun tasakäpälässä yli hyppäisi.

— Ei tunnu olevan teidän tietäjällä kirkonväki hallussaan, virkkoi
muuan Vienan mies.

— Onkos teidän?

— Meillä oli tietäjä, ja elää se vieläkin. Lappalainen on... Vienan ja
Lapin rajamailla asuu, jolla on se voima, että papille itselleenkin
kirkon haltijat näytti. — Ollet se mies, mikä olevasi sanot, niin näytä,
sanoi Ryssän pappi. — Mutta jos pelästyt ja alat huutaa? — En omaa
väkeäni pelkää. — Kättään tietäjä käännähytti ja sanoi: Katasta tuonne!
— Katsoi pappi, ja alkoi kirkkomaalta purkaa tien täydeltä pientä ja
suurta, elävää ja kuollutta. Jo luulee pappi tuomion tulevan ja alkaa
rukoilla: — Aseta väkesi, aseta väkesi! — Viittasi vain tietäjä
kädellään, ja kirkonväki katosi.

— Ei meidän papille näyttäisi.

— Ei tiedä, mitä vielä näyttää.

— Vapisee siinä vankkakin hänen haastaessaan.

— Hyvä olisi, kun saisi manatuksi pois noidat ja velhot.

— Kukas antaisi karjaonnen emännille, jos tietäjät pois?

— Pappi siunaisi...

— Ei papin siunaus auta... Eivät kuule häntä metsän väet... Eivät
tottele kontio eivätkä sudet.

— Kuuluvatpa tottelevan. Kun kirkonkellojen soidessa karjan ensikerran
laitumelle lasket, kaikkoo karhu sinä kesänä kirkonkellon kuuluvilta.

— Ei tarvitse kelloakaan, kun uskoo ja Ristin-Kiesuksen nimeä hokee.

— Huonot taiat! hymähti Panun mies.

— Käyhän kirkkoon, niin kuulet.

— Oliko uhrit isot Vienassa viime kesänä? kysyi Panun mies.

— Sata poroa tapatti Jyskyjärven rikas. Mutta Permissä ei enää
uskalleta uhrata, sittenkun Ilja-munkki lehdon poltti. Suuri on siellä
pappien valta.

— Kun antoivat polttaa.

— Poltetaan ne vielä täälläkin.

Päivä oli alkanut valjeta. Kun auringon ensimmäinen säde murtautui
metsän takaa, lensivät pakkasesta ulvahtaen auki kirkontornin luukut,
ja samassa helähti kello soimaan, jolloin toiset päänsä paljastivat,
toiset vielä vanhan tavan mukaan silmänsä ristivät.

Niin kauan kuin kello soi, ei kuulunut hiiskahdustakaan ympärillä
seisovasta väkijoukosta. Paljon oli siinä niitä, jotka kerran tai kaksi
elämässään olivat sen äänen kuulleet, mutta joille se oli käynyt heidän
uskontonsa ylimmäksi ilmaukseksi. Kellon äänessä se oli se salainen
Jumalan voima, joka pakanuuden peikot oli voittanut, julmat jättiläiset
karkoittanut ja joka suojeli kaikista pahain henkien juonista.

Jouko oli säpsähtänyt kellon ääntä. Usein oli hän kuullut miesten
kirkkoa ja kelloa kiroavan. Isä sitä vihasi, mutta häntä alkoi
peloittaa sen liikunta, hän luuli sen päällensä putoavan joka kerta,
kun sen ammottava kita matalasta tornista häneen päin kääntyi. Mutta
kun kello oli ensimmäiset vihansa purkanut, kun se rauhoittui ja
tyynemmin ja säännöllisemmin lekkui, valtasi hänet niinkuin muutkin
viehkeä, harras mieli, ja hän kääntyi arka hymyily huulillaan
katsahtaakseen toveriaan, johon oli kirkolle tullessaan yhtynyt ja joka
äsken oli toisten kanssa väitellyt. Mutta toveri oli poissa eikä
näkynyt täällä muitakaan hänen heimolaisiaan.

Kun aamusoitto lakkasi, avautui samassa kirkon ovi, ja sen ikkunalaudat
lensivät selälleen. Silmänräpäyksessä täyttyi pieni kirkko kuoriaan
myöten, eivätkä sittenkään sinne mahtuneet tuskin puoletkaan
pyrkijöistä. Ulosjääneet asettuivat seinämille avonaisten ikkunain alle
kuunnellakseen ja jumalanpalvelukseen osaa ottaakseen. Jouko oli
päässyt tunkeutumaan ovensuuhun. Kirkko täytyi hänen nähdä, isän
kiellosta huolimatta. Äiti oli lähtiessä salavihkaa kuiskannut:

— Käy kirkossa, että tiedät tultuasi kertoa.

Kirkko oli pieni ja ahdas, penkit ilman selustimia, alttarin ympärys
kömpelö häkki, alttari itse kuin kumollaan oleva puulaatikko
alastomassa seinässä kiinni, saarnastuoli ”pönttö”, kaikki
maalaamatonta, höyläämätöntä puuta; ainoat koristeet olivat valkoinen
liina alttarilla ja sininen saarnastuolissa, alttarin päällä seinässä
musta risti ja katossa keskellä kirkkoa pieni kynttiläkruunu
riippumassa.

Mutta Joukon mielestä oli kirkko huimaavan korkea, ja kaikki sen
laitokset, mutta etenkin katon kannattimet ja ristiorret, ihmeelliset.
Hänen sitä silmäellessään alkoivat orret ja ristit natista, ja taas
yllähti kello soimaan hänen päänsä päällä. Ei ollut se kauan soinut,
kun väki ulkona ja porstuassa ja kirkossa alkaa liikkua ja äännähdellä:
”Pappi tulee! pappi tulee!”

Väkijoukon keskeen avautunutta käytävää myöten astuu Martti Olavinpoika
kirkkoon, pitkä musta kauhtana yllään, kaulan ympärillä valkoinen kehä
kuin päivänkakkara. Hänen jäljessään tulevat kastettavat pojat
kaksittain, kirjat käsissään, ja heitä seuraa suntio suurta kiiltävätä
astiaa kantaen. Ulkona ovat päät paljastuneet, ja kirkossa olijat
kumartavat sitä mukaa, kuin pappi seurueineen etenee. Kuoriin tultuaan
sijoittaa hän pojat alttarin eteen, nousee itse alttarille, polvistuu
siinä, nousee ylös ja yhtyy voimakkaalla äänellä virteen, minkä suntio,
joka samalla on lukkari, on aloittanut. Kauan saavat he kahden veisata,
eikä osaa seurakunta yhtyä. Mutta virsi on sama kuin oli eilen,
kirkossa on niitä, jotka ovat sen ennenkin kuulleet, nuotti on tuttu,
ja ennenkuin virsi on lopussa, on siihen yhtynyt ääniä kirkossa ja
joitakuita sen ulkopuolella. Jouko seisoo ovensuussa yhä enemmän
ihmeisiinsä vaipuneena siitä, mitä kuulee ja näkee. Hän kuulee virren
lakkaavan, näkee papin panevan kätensä ristiin, muut tekevät samalla
tavalla, ja eräs vaimo, joka Joukon vieressä seisoo, nykäisee häntäkin
panemaan. Pappi puhuu jotakin, rukoilee, ja Jouko rukoilee muiden
mukana, ymmärtäen sanat, mutta ei niiden sisältöä tajuten.

Mutta nyt tajuaa hän, mitä pappi puhuu. Hän käskee pojat alttarin eteen
astumaan ja kastetta vastaanottamaan. Pojat astuvat esiin, ja kun pappi
taas on jotakin lukenut ja puhunut sillä samalla hellällä
ystävällisellä äänellä, jolla Jouko kuuli hänen heitä pappilan tuvassa
puhuttelevan, kysyy hän heiltä kolmeen kertaan: ”uskotteko?” — ja päätään
syvään kumartaen vastaavat he: ”uskomme”. Vuorotellen menevät he hänen
luokseen, hän valaa kolmesti vettä heidän päähänsä ja antaa heille
nimet.

”Minä kastan sinut Tuomas nimeen Isän Pojan, ja Pyhänhengen... Minä
kastan sinut Juhana, Taavetti ... Paavali.” — Kirkkoväki kertaa nimet
Tuomas, Juhana, Paavali ja jokaisen kymmenen nimet ja lopulta Joukokin
liikauttaa huuliaan outojen sanojen mukaan ja kummastelee taas taikaa
sanoissa ”Isän Pojan, ja Pyhänhengen”, joiden perille hän tahtoisi
päästä.

Ja sitten astuu pappi takaisin alttarille ja puhuu niin, että Joukon
sydäntä sykeröitsee, puhuu jostakin miehestä, jonka luokse eivät
sallineet lasten tulla, mutta joka sanoi: ”Sallikaa lasten tulla minun
tyköni, sillä senkaltaisten on taivaan valtakunta, ja hän otti heidät
syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä.” Ja sen
tykö olivat nyt tulleet ne, jotka nyt kastetut olivat.

”Rukoilkaamme näiden lapsukaisien puolesta, jotka Herran pyhään
seurakuntaan otetut ovat”, — sanoi hän lopuksi, polvistuen alttarin
eteen, ja kaikki muutkin polvistuivat. — Jokaista hänen liikettään
seurasi Jouko, näki jokaisen väreen hänen kasvoissaan, jokaisen
silmänluonnin ja välähdyksen hänen katseessaan. Polvistuvan oli hän
nähnyt ennenkin kotoisten uhripappien, hokeneet ja loihtineet ja
puhuneet ne olivat nekin, ja kastettavankin oli hän monesti nähnyt
isänsä kotona pyhässä lehdossa lähteen reunalla, mutta tämä ei
irvistellyt, ei silmiään mulkoillut, ei ruumistaan väännellyt, vaan
seisoi suorana, sanoi sanansa helakasti, voimakkaasti — ja yhä enemmän
ihmetteli häntä Jouko. Mutta nyt astui pappi alas alttarilta, avasi
oven sakaristoon ja katosi sinne.

Suntio aloitti virren. Silloin syntyi melua ovella, jonka suussa Jouko
seisoi. Kuului kovaa aisakellon soittoa, hevosten korskunaa ja huutoja.
”Tietä kuninkaan voudille!” Väkeä komennettiin ulos, toiset tungettiin
tiukemmalle penkkeihin ja isona ja leveänä, kyynärpäillään tietä
tehden, astui vouti kirkkoon Panun seuraamana.

— Pois minun penkistäni! komensi hän keskelle kirkkoa tultuaan ja ajoi
saarnastuolin edessä olevan penkin tyhjäksi, istuutuen sen keskelle ja
katsellen tahmeilla ja kohmeloittuneilla silmillä ympärilleen.

— Vai te voudin penkkiin, moukat! Missä täällä ovat kirkonmiehet? — Ka,
Panu, istu vain siihen! Älä ole milläsikään! Ei ole hätää, kun minä
olen mukana.

Seurakunta oli lakannut veisaamasta, ja suntio yksin sai lopettaa
virren. Kun hämmennys vähitellen oli asettunut, avautui viimeistä
värssyä veisattaessa sakariston ovi, ja hitain, mutta varmoin ja
arvokkain askelin astui pastori saarnastuoliin.