SISÄLLYS:

Pilven hattaroita
Syvällä tammen juuret
Hautajaiset
Kirppu ja kärpänen
Pekka parka
Kilu-Kalle

PILVEN HATTAROITA.

On helteinen kesäpäivä. Ilma värisee auringon paistaa räkittäessä
sinisellä taivaalla, saviperäinen maa halkeilee kuivuudesta, niittäjää
odottelee pitkä kylvöheinä, hiljaa aaltoillen tukahduttavan etelätuulen
heikoista löyhäyksistä, pääskyset lentää piirtelevät korkealla taivaan
laella, hikisenä takoo talonpoika viikatettaan, lähteäkseen
huomisaamuna heinää kaatamaan.

Huolettomana käyskentelee kujasilla talon kuusitoista vuotias poika,
joka nyt on kotiluonnon helmassa uusia voimia koulutyöhönsä
hankkimassa. Hatuttapäin, paljain jaloin tallustaa hän eteenpäin,
taivaalla hyöriviä lintuja katsellen. Vuorotellen nousevat ja taasen
maahan painuvat hänen jalkansa aivan kuin olisi joku outo voima pannut
hänet tuohon pää pystyssä astumaan. Välistä seisattuu hän, tarkastaa
jotakin paikkaa taivaalla, tarkastaa ja lähtee uudestaan tietä
mittaamaan. Nyt nojaa hän levollisesti aitaa vasten, itäiseen taivaan
rajaan tuijottaen, mutta tuota ei kauan kestä, pian on hän taasen
liikkeessä. Tuonne kummulle näkyvät häntä askeleensa johtavan. — Niin,
sinne hän meneekin. Jo kiipee hän pengertä pitkin, jo heittäytyy hän
tuuhean koivun varjoon selälleen pehmeälle sammalikolle. Käykö hän
nukkumaan? Ei! Levällään ovat hänen silmänsä yhäti taivaasen
käännettyinä. — Nyt ei ole enää näkyvissä lintujakaan. Muutamat
hajanaiset pilven hattarat vaan hämmentävät taivaan sinistä
yksitoikkoisuutta. Niin, pilven hattarat! Niitähän hän näkyykin
tarkastavan... Tuohon monimutkaiseen pilven lohkareesen näkyvät hänen
ajatuksensa kiintyneen. Sitä ovat hänen silmänsä seuranneet taivaan
rajalta asti.

Mitä ihmeellistä on hän nyt tuossa pilvessä löytänyt? — — Hm! Pilvi
kun pilvi! Tosin omituisen näköinen, mutta onhan niitä kummempiakin
nähty. — —

Mutta kas, kuinka se muuttuu vähitellen, kun sitä vähän aikaa
tarkemmin katselee. — Se rupeaa jakaantumaan. Kas, nyt se jo on kahtia
lohennut. Suurempi ryhmä kiitää edelle, menee jo tuon ylempänä olevan
sinisen-harmaan hattaran sivuitse... Omituista! Katsoppas vaan noita
tarkemmin! Mitä näetkään niistä? Mitä ihmeellisimpiä utukuvia. Tuossa
aivan kuin istuisi äiti pienokainen sylissä. Isä istuu hänen rinnallaan
tyytyväisenä lastaan katsellen... Nyt eroaa mies omaisistaan yhä
kauemmas, tuskin voi sitä enää silmät eroittaa, niin se haihtuu jo
näkyvistä... Äiti istuu yhä entisellä paikallaan. Kas, äkkiä tempaa
tuuli lapsen hänen sylistään. Hän ei huomaa sitä lainkaan, vaan
tuudittelee yhäti. Nyt katoaa hänkin näkyvistä, mutta lapsesta on
tullut reipas, sotaisan näköinen ritari. Harniskaan ja kypäriin
puettuna istuu hän uljaan sotaoriin selässä kädessä kilpi ja miekka.
Hänen jälestään kiitää sotureita taajoissa riveissä. Mikä urhea
sankarijoukko! Luulisi kuulevansa oriin korskunnan, heidän aseittensa
kalskeen.

No, mitä on tuo vaalea hattara tämän yläpuolella? Mikä kuvarikkaus
siinäkin! Tuossa istuu nuori neitonen rukkinsa ääressä syviin
mietteisin vaipuneena. Hänen silmänsä ovat alas painuneina, ne
seuraavat taisteluun rientäviä uroita... Kuinka kirkas kyynel vierähti
hänen rinnalleen, kuinka kirkas, monivärinen. Hänen takanaan seisoo
synkän näköinen, parrakas mies. Salavihkaa katselee hän neitoseen...
Mitä miettineekin hän? Hyvää, rehellistä ei se ainakaan ole.
Aavistamatta hänen salaisia tuumiaan, istuu viaton impi värähtämättä
paikallaan, yhäti surumielisenä alas tuijottaen.

Vaan mitä elämää on tuolla takimaisessa tummemmassa hattarassa? Mitä on
tuo oikeastaan? Odotahan. Jo rupeaa se selviämään.

Aivan on, kuni istuttaisin siinä oikeutta. Juhlallisena, arvokkaana
istuu tuomari korkealla sijallaan; hänen ympärillään on joukko totisen,
vakavan näköisiä miehiä. Jäykkänä pelottomana seisoo syytetty tuomiota
odottaen. Ken tuo syytetty nuori mies? Hän näyttää tutulta. — Jo nousee
tuomari seisoalleen. Kädessä on hänellä paperi. Hän viittaa syyllistä
lähemmäs. Mutta — mitä nyt? Pilvi saapui juuri tuon ylempänä olevan
hattaran kohdalle, jo katosi neitonen näkymättömiin.

Mitä! Tuossa tunkeutuu hän näkyviin ihmisten välistä. Hän lähestyy
tuomaria, puhuu jotakin. Kaikki kuuntelevat kummastuneina. Ja kas,
tuomari vastaa jotakin lempeästi, viittaa syytetylle... Nyt lausuu
syytetty jotakin, — hänen syliinsä vaipuu impi, hänen pelastajansa...
Nyt työntää impi sulhonsa luotaan, viittaa kädellään länteen. Pois
lähtee nuori mies.

Hyvän matkaa edellä kiitää soturijoukko, yhäti on päällikkö — — Mitä!
Hänethän me äsken oikeudessa näimmekin — Niin, hän se olikin!

Länttä kohden kiiruhtaa hän yhäti joukkoineen. Mitä on sitten siellä
lännessä? Toden totta! Tuolta taivaan ääreltä rupeaa jotakin näkymään.
Mitä? — Sieltä kuuluu melua — — Kas! Synkkä, musta pilvi nousee. —
Pilvikön vaan? Ei! Julma, hävitystä uhkaava vihollislauma sieltä vierii
näkyviin... Se nousee yhäti, lähestyy. Uljaasti rientävät sankarit sitä
vastaan... Voi, voi! Kuinka heidän käyneekään!

— Uh, millainen leimaus, mimmoinen jyräys! Taistelu on alkanut. Vielä
on pystyssä urhea joukko! Nyt nyt! — Ei voi eroittaa enää taistelevia
toisistaan. Uudet välähdykset, uudet jyräykset todistavat vaan, että
ottelua yhä kestää. — —

Kiireesti nousee nuorukainen koivun alta, juoksu jalassa rientää hän
kotia kohden. Mutta turhaan. Hänet saavuttaa rankka sade. Tuolla
pensaassa odottaa hän nyt myrskyn ohimenoa. Suotta ei hän sitä
odotakaan. Jyry alkaa vaieta, myrsky taukoo... Musta pilvi rupeaa ohi
menemään. Sininen taivas jo aukeaa tuolta läntiseltä taivaan rajalta. —
Hetkinen vielä, niin myrsky on ohitse. Ukkosen pilvi alkaa jo painua
itäiselle taivaan rajalle... Pian on se kokonaan näkymättömissä.

Vaan hattarat! Kuinka on taistelu päättynyt?... Kova on se ollut! Rivit
ovat harvenneet, hajonneet... Poissa on päällikkö. — Tuolla makaa hän
verissään. Ken se hänen vieressään polvillaan? Hänen äitinsä haamu! Kas
kuinka se tuijottaa rakkaansa vaaleisin kasvoihin. — Ja tuolla istuu
vainajan morsian mustan kosijansa rinnalla. Kyyneleitä ei polonen
vuodata, hänen silmänsä ovat kuivuneet. Pirullinen hymy huulilla,
katselee julmuri onnetonta uhriaan... Vaan mitä nyt?... Äidin haamu
ilmaantuu! Se lähestyy kovaonnista, koskettaa häntä oikealla kädellään,
ja — kuolleena vaipuu nuori vaimo kauhean miehensä jalkojen juureen.

Nuorukainen nousee pensaasta, lähtee reippaasti kotiin astumaan. Mikä
loiste hänen kasvoissaan! Sadeko olisi hänet siihen määrään
virkistänyt? — Ei! Hän oli taivaalla nähnyt jotakin, mitä ennen ei ollut
aavistanut, ihmiselämän iloineen, suruineen! Hän oli löytänyt alan,
jolla saattoi vast’edes mietteensä näkyvään muotoon luoda.

SYVÄLLÄ TAMMEN JUURET.

I.

Yksinään seisoi Kolppanan synkän erämaan sydämmessä pienoinen tölli
viime vuosisadan keskipalkoilla. Sodan myrsky oli pyyhkäissyt seudun
autioksi asukkaista. Siellä täällä oli toki vielä joku lujempi käsi
pysytteleinyt turpeessaan kiinni. Semmoinen oli myöskin tämän,
Erätöllin, rauhallinen isäntä. Kyttä-Kaarleksi häntä yleensä
nimitettiin. Aikoinaan oli hän ruotsalaisten riveissä taistellut
Pietari Suuren sotalaumoja vastaan, oli joutunut vangiksi ja, päästyään
vapaaksi sitten, saanut haltuunsa tämän töllin ynnä pienen maatilkun
sen vieressä. Täällä eleskeli hän nyt nuoren kasvattinsa kanssa, jonka
hän maantieltä oli nälkään nääntyneen suomalaisen vaimoihmisen rinnalta
korjannut. Vanhan lehmänsä antimilla ja sillä vähällä, mitä vanhus
pienestä pellostaan kokohon sai, elättivät he itseään, mutta
erittäinkin metsän riistalla, sillä metsästys oli toki vanhuksen
hartainta työtä. Vuosia kului hiljalleen ja pieni Mari kasvoi jo
reippaaksi immeksi. Näytti siltä, kuin olisi vanhus täällä saanut elää
elämänsä loppuun kaukana maailman melskeestä. Niin ei kuitenkaan
käynyt.

Eräänä kesäpäivänä ilmaantui niille tienoille loistava metsästäjäseura.
Pian äkkäsivät vieraat Erätöllin ja päättivät asettua hetkeksi
levähtämään. Nytkös töllissä elämä syntyi. Näytti siltä, kuin olisi
rauhallisen peipposparin pesälle eksynyt parvi muukalaisia kirjavia
lintuja, jotka siinä hyörivät, siksattivat ja kotkottivat mitä liekkin
kieltä, josta ei nämä ymmärtäneet sanaakaan. Tyytymättömänä istui
vanhus ovensuunpenkillä, äänetönnä katsellen odottamattomia
rauhanhäiritsijöitä. Hän kyllä venättä osasi, mutta sitä eivät nuo
puhuneet. Suurempi hätä oli Mari raukalla. Hän ennätti kuitenkin
vieraitten näkyvistä piiloutua syvälle kiukaan koloon vaatteitten alle,
ja siellä oli hän nyt kättyrässä tohtimatta hengittääkään. Kun vieraat
olivat lähteneet, ja tyttö viimein uskalsi tulla näkyviin, huomasi hän
suureksi kauhukseen, että ne olivat vieneet ”äijän” [isoisä] mukanaan.
Suuressa tuskassa ja toivottomuudessa vietti Mari suuren osan
päiväänsä, kunnes viimein vanhus palasi. Hän kertoi olleensa vierailla
oppaana ja sanoi saaneensa kultarahan palkaksi. Nyt muuttui
silmänräpäyksessä Marin suru suurimmaksi riemuksi. Säihkyvin silmin
katseli hän ihmeellistä aarretta, ihmetellen sen loistoa ja painoa.

Muutaman viikon päästä tultiin taasen vanhusta oppaaksi ottamaan. Tällä
kertaa ei Mari ennättänytkään piiloon — suureksi onnettomuudekseen,
sillä vaikka nyt vieraita olikin vaan kaksi, toinen nuori, toinen vanha
herra, oli Mari pahemmassa kuin pulassa. Ne eivät tahtoneet mitenkään
jättää häntä rauhaan kysymyksiltään ja silmäyksiltään. Erittäinkin oli
tuo nuorempi ilkeä.

Kun syksy alkoi lähestyä rupesivat nämä kaksi yhä useammin täällä
vieraissa käymään. Silloin tällöin tuli tuo nuorempi ihan yksinkin.
Pietari herraksi oli Kyttä-Kaarle kuullut muitten häntä kutsuneen ja
siksipä rupesi hänkin häntä nimittämään, — välistä paljaaksi
Pietariksikin, — ja heistä tuli hyvät ystävykset. Terve tullut oli
Erätölliin aina Pietari herra. Eikä hän koskaan lähtenyt sieltä
pistämättä rahakolikkoa ukon kouraan. Ihmekö sitten jos vanhuksella oli
ruskeassa kolpitsakaapissa ”väkevääkin” tämän vieraan varalle. Vaikka
yhäti ujona, palveli häntä Marikin aina mielihyvällä. Ensin oli Mari
kyllä häntä pelännyt ja sanonut Pietari herraa ”pahaksi”, mutta nyt oli
päinvastoin. Hän rohkeni jo katsoa Pietaria silmiinkin, ja äijänsä
kanssa puhui hän Pietari herrasta aina mitä suurimmalla hellyydellä.

Eräänä syys-iltana oli Mari yksinään kotona. Vanhus oli mennyt kylään
ja luvannut vasta seuraavana aamuna palata. Kolpitsan vieressä istui
Mari jakkaralla rukkinsa ääressä iltaa viettäen. Ei häntä peloittanut.
Hän oli niin tottunut täällä metsän sydämmessä yksin olemaan, oli niin
monta syys-iltaa katsellut ikkunasta noita liikkuvia lyhty-paria, jotka
Venäjän synkkiä erämaita öisin valaisevat, oli saanut tottua
kuuntelemaan nälkäisten susien kamalaa ulvontaa. Hän luki silloin vaan
iltarukouksensa, kuten äijänsä oli opettanut, ja tirkisteli sitten
pelotta pienestä ikkunasta rösöisiä petoja, jotka ulkona vongeltelivat.

Nyt oli luonto ääneti. Kun rukki vaikeni, säesti ainoastaan siristävän
sirkan loppumaton laulu hiljalleen äänettömyyttä, sillä eihän Mari
usein sitä kuullutkaan. Rukin surina ja sirkan sirinä, — siinä kylliksi
Mari neitosen ratoksi. Yhtä ahkeria kuin ne olivat milloin vuoroin,
milloin yht’aikaa yksitoikkoista virttänsä vetämään, yhtä väsymätön oli
hän niitä kuuntelemaan. Hänen päänsä oli painuneena eteenpäin, hänen
vaaleat, purkaantuneet lettinsä peittivät osaksi valkeata, puoleksi
paljasta rintaansa. Suuret siniset silmät katsoa tuijottivat kärpäseen,
joka kuontalolaudalla hieroi yhteen takakoipiaan ja siipiään, ikäänkuin
varustautuen johonkin suureen yritykseen. Vielä oli rukki liikkeessä,
vielä olivat sormetkin työssä olevinaan, vaan pian taukosi rukki
hyrräämästä kokonaan, päivettyneet kädet vaipuivat hervottomina
lepäämään vaalealle esiliinalle. Sirkkakin vaikeni hetkeksi, ikäänkuin
ei se olisi tahtonut häiritä rakkaan emäntänsä mietteitä.

Mitä mietiskeli Mari? Hän näytti niin suruiselta. Mitä surua olisi
hänellä ollut? Eikö hän ollut keskellä elämän iloisinta kukkakenttää?
Olihan hän täyttämäisillään seitsemäntoista, olihan hän terve,
huoleton, saihan hän vapaana liidellä erämaan polkuja. Kasvatusisänsä
rakasti häntä kuin taivaallista olentoa jonka hän sanoi Jumalan
lähettäneen hänen vanhuutensa päiviä sulostuttamaan. Vai olisiko impi
surrut kesän lähtöä, olisiko hän kammonnut kolkon talven tuloa? Ei!
Jotakin erinomaista liikkui hänen rinnassaan. Suottako se noin
valtavasti olisi aaltoillut. Ei noin syviä huokauksia jokapäiväiset
syyt voineet esille tuoda.

Äkkiä kuuli hän koputusta ikkunassa. Aivan kuin unen utuisilta mailta
viskattuna kolkkoon todellisuuteen, hypähti hän säikähtyneenä
jakkaraltaan.

”Ken se? Tähän aikaan?” kysyi hän itsekseen, rientäen pää aivan
pöpperössä ovea avaamaan.

”Hyvä ilta!” lausui joku tullen pimeästä näkyviin.

”Pietari herra! Näin myöhään!” huudahti Mari joutuen vielä enemmän
sekasin.

”Ethän toki minua ulos ajane, vaikka näin myöhään tulenkin?” kysyi
vieras painuen raskaasti oven suuhun lavitsalle.

Nyt huomasi Mari, että vieras oli aivan riutuneen näköinen ja riensi
vettä noutamaan. Pian oli hän taasen tuvassa.

Vieras oli sillä välin heittäytynyt vuoteelle.

”Kiitos, tyttöseni, kiitos!” soperti tämä tarttuen ahnaasti
vesikauhaan.

”Ohhoo, sepä maistui... Olen kulkenut koko iltapuolen erämaassa
eksyksissä ja, joll’en olisi täältä pilkoittavaa valoa huomannut,
olisin ollut hukassa”. Näin kertoi Pietari herra hetkisen päästä.

”No, tahtonette syödäksenne”, lausui Mari ruveten pöytää kattamaan.
Käännettyään oikeinpäin valkean pöytälaudan, asetti hän sille pienen,
puhtaan puulautasen. Sitten veti hän kiukaan suulta pienen mustettuneen
savipadan esille, jonka hän toi lautaselle. Porstuan kaapissa olevasta
kiulusta kaasi hän rahkamaitoa, Pietari herran herkkua, puukuppiin ja
liidätti sen pöydälle. Pöytäkaapista otti hän nyt puulusikan ja
veitsen, asettaen lusikan sievästi maitokupin viereen. Nyt tuli pöydän
takana penkinkulmauksessa olevan leipäkannikan vuoro. Reippaasti
sovitti neitonen sen uhkeata rintaansa vastaan ja leikata karautti
muutamia kelpo viipaleita. Vielä tuli ruskeasta kolpitsakaapista
näkyviin valkea pullo ynnä jalaton pikari. Ja nyt oli iltanen valmis.

Pää kätensä nojassa oli ylhäinen vieras katsellut suloisen immen
reippaita liikkeitä.

”Eikö sinulla ole täällä ikävä?” kysyi hän käytyänsä istumaan pöytään.

”Mikä ikävä minulla olisi?” vastasi Mari luoden silmänsä maahan.

”Eikö sinulla ole ketään, jota ikävöitsisit, sukulaista — —”

Mari antoi kieltävän vastauksen.

”— tahi sulhasta?” kysyi Pietari katsoen terävästi tyttöön.

Mari punastui.

”Kas niin, sinulla on sulhanen!”

”Eipä olekaan! Kuka minusta huolisi.”

”Kukako sinusta huolisi. Heh! Jos minä olisin talonpoika, pitäisimpä
suurimpana onnenani saada sinut vaimokseni”, virkkoi Pietari äänellä,
joka ei pilkkaa todistanut.

Mari punastui yhä enemmän.

”Tulisitko minulle?” kysyi nuori herra.

Mari oli ääneti.

”Vastaa nyt leikillä. Tulisitko vaimokseni jos talonpoika olisin”?
kysyi Pietari jääden uteliaana vastausta odottamaan.

Pienen sisällisen taistelun jälkeen, jonka häveliäisyys ja pelko oli
aikaan saanut, nosti neito äkkiä silmänsä, vastaten painolla:
”Tulisin!” ja läksi kiireesti ulos.

”Olisiko hän minuun rakastunut?” tuumaili Pietari herra. ”Hm! Sepä
olisi romantillista, jos naisin hänet täällä, sanoen itseni joksikin
hovin palvelijaksi ... mutta ei! Hän on liian viaton, liian pyhä
sellaisen petoksen uhriksi... Ja mitäpä jos vaimoni siitä tiedon
saisi?... Miks’en ole hänen vertaisensa! Täällä silloin yhdessä
metsästellä, kuherrella saisimme. Minun ei tarvitsi nähdä noita
inhoittavia hovimiesten naamoja, ei hengittää hovin tukahduhtavaa
ilmaa.”

Mari tuli takasin, taarituoppi kädessä aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut... Hänen silmänsä eivät olleet aivan samallaiset kuin ulos
mennessä... Kasvot näyttivät pestyiltä. Vieras herkesi jo syömästä,
juotuaan vähän taaria tuopista.

”No mitä nyt on tehtävä Mari kulta?” alkoi hänkin semmoisella äänellä
kuin ei mitään olisi tapahtunut.

”Ajatko sinä nyt minut tuonne yön selkään.”

”Minäkö ajaisin sinut! Enhän toki. Jää tänne vaan yöksi. Ethän sinä
minulle mitään pahaa tehne. Minä luotan sinuun... Äijäni vuode on tämän yön
tyhjänä; saat maata siinä”. Näin jutteli tyttö kaikessa
viattomuudessaan.

”Voi kuinka puhdas, viaton on hänen sielunsa. Harvinainen olento on
hän”, ajatteli hovimies, ja siltä näytti kuin olisi hän sydämmessään
päättänyt kunniansa kautta olla ”tekemättä mitään pahaa” immelle, joka
häneen niin lapsellisella varmuudella luotti. Lapsi parka! Kuinka olisi
hän voinut pelätä vaaraa, jota hän ei tuntenutkaan.

Pietariherra kyllä käsitti velvollisuutensa ja päätti seurata sen
vaatimuksia, mutta kun veneen kerran kosken niskaan asti päästää, ei
sitä voi estää alas menemästä.

Myöhään yöhön istuivat ystävykset pakinoiden minkä mistäkin. Pietari
oli jo istahtanut Marin viereen, oli ottanut hänen kätensä omaansa,
painanut hänen päänsä rinnoilleen — syleillyt häntä. — —

Kun auringon ensi säteet pilkistivät tuuheitten kuusien lävitse
metsästäjän asuntoon, tapasivat ne siellä kaksi taivaallisen onnen
hurmaamaa rakastajaa, jotka vastanaineiksi olisi luullut.

II.

Kevät on tullut. Kyttä-Kaarle on kuollut. Hän luuli kasvattaneensa
Marinsa niin kaukana kaikesta maailman turmeluksesta, että kun hän
eräänä iltana, kaupungista palatessaan, tapasi kasvattinsa vaaleana
pienoinen lapsi sylissä, sai hän sellaisen iskun sydämmeensä, ett’eivät
hänen riutuneet voimansa sitä kestäneet.

”Kun minä kerran vuoteen omaksi joudun, niin en siitä koskaan enää
nouse”, oli hän aina sanonut.

Nyt joutui hän vuoteesen, ja hänen sanansa kävivät toteen.

Voi Mariparan tilaa! Tuolla porstuassa venyi penkillä hänen rakkaan
kasvattajansa ruumis vaatteen peitossa. Hän oli saanut sen sinne
viedyksi ponnistettuaan viimeiset voimansa. Tuskin jaksoi hän vielä
lehmän lypsää, ja kaikki oli kuitenkin hänen hartioillaan. Tuolla
olkivuoteella uinaili pienoinen hento olento puhtaissa kapaloissa,
äitiä luokseen odotellen. Nyt vasta huomasi onneton äiti, mitä on
maailma, nyt käsitti hän kuinka yksin hän oli täällä, kun toinen
häneltä turvaa, suojaa oli vaatimassa.

”Voi Pietari, Pietari!” huoahti hän itsekseen ottaessaan lapsen
syliinsä... Hiljaa huoahti hän, niin hiljaa, että tuskin sen itsekään
huomasi, mutta se huokaus tuli syvimmästä sydämmen sopesta, sitä
seurasi valtaava kyynelvirta, josta karpaleet valuivat hänen
laihoille poskilleen, valkealle rinnalleen ja siitä punaposkisen
poika-palleroisen kasvoille. Tyytyväisenä hymyili pienokainen äitinsä
sylissä, nuoleksien huuliltaan äitinsä kyyneleitä. Ei hän näkynyt
olevan millänsäkään turvattomuudestaan; lapsen salaperäisellä vaistolla
katseli hän iloisena valoisata maailmaa, jonka haltiaksi hänet Jumala
oli määrännyt, kuten kaikki ihmiset, niin, vielä paljon enemmän. — —

Äkkiä hyppäsi Mari seisaalleen, laskettuaan lapsen vuoteelle, ja riensi
ulos. Hän kuuli töminää, ikäänkuin joku olisi ratsastanut töllille
päin. Totta tosiaan!

Tuolta kiitääkin ratsastaja näkyviin, hän lähestyy.

”Pietari!” huudahti Mari. ”Kiitos, Jumalani!”

Pietari herran hämmästys oli suuri, saatuaan kuulla, mitä hänen poissa
ollessaan oli tapahtunut. Hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli syypää
vanhuksen äkkinäiseen kuolemaan. Pian haihtuivat kuitenkin nämä ikävät
ajatukset, kun hän tupaan astuttuaan, näki lapsensa, oman poikansa
olkivuoteella potkivan. Hänen riemunsa oli ääretön.

”Tämä on siis minun poikani, minun esikoiseni!” huudahti hän useita
kertoja. Kauan aikaa istui hän sitten vuoteen reunalla lapsi sylissä
syviin ajatuksiin vaipuneena. Mari näki hänen jotakin erinomaista
miettivän eikä siksi häntä häirinnyt.

”Nyt eivät he saa haukkua minua siitä, ett’ei minulla ole poikaa!”
virkkoi hän viimein. ”Onhan tämä minun näköiseni?” kysyi hän äkkiä.

”Katso sen silmiä, katso suuta, otsaa!” vastasi Mari. Hänen kasvojaan
kirkasti taasen tuo valo, mikä Pietarin oli ensi hetkellä niin suuresti
hurmannut.

”Se on päätetty!” sanoi isä äkkiä, nousten seisaalleen. ”Tahdotko
lähteä minun kanssani, Mari?” kysyi hän.

”Sinun kanssasi! Minne?”

”Etkö luota minuun?”

Mari loi silmänsä maahan.

”Mutta onhan äijä ensin haudattava”, virkkoi hän hiljaa.

”Kaikesta pidetään huoli!”

Niin kävikin. Pietari herra toimitti vanhuksen ruumiin hautaan. Marin
lehmä ja kaikki, mitä arvokasta löytyi, myytiin, ja Mari muutti
lapsineen Pietarhoviin, jossa Pietari herra vakuutti hänelle
palveluspaikan toimittaneensa.

III.

Pietarhovissa on elämää. Perintöruhtinas on tullut sinne taasen monesta
aikaa kesää viettämään. Omituinen kaupunki tuo Pietarhovi. Syntyneenä
tuohon keisarillisen kesähuvilan kintereille, riippuu se siinä määrin
tuosta elinlähteestään, että kun hovi on tyhjänä korkeista
asukkaistaan, on kuni koko kaupunki olisi surkastuneena. Hovin komeita
ikkunoita peittävät harmaat verhot, uljaat kuvapatsaat sen seinissä
ovat rumiin puukoteloihin suljettuina, suihkulähteet kuivina ja puiston
käytävätkin lakaisematta. Ihmiset haukottelevat ikävissään, kauppiaat
märräävät ostajien puutetta. Vaan annas olla, kun hovin lippu liehuu
tornissa, kun sen korkea omistaja on saapuvilla, silloin on kaupungissa
liikettä, elämää, aivan kuin sumuinen syys-taivas äkkiä olisi
kirkastunut, lämpimän kevät-auringon ruvettua surkastunutta luontoa
virkistämään. Mahtavana keijottaa hovi kaikessa loistossaan
suihkulähteistä hajoavan vihmasateen läpi heloittavassa auringon
valossa; ihmiset hääräävät ja hommaavat, vosikat kulettavat kilvan
”sidokkojaan”, mielissään hykertelevät puotimiehet kämmeniään.

Niin on nytkin. Puhtaana, juhlapuvussaan odottaa uhkea puisto korkeita
vieraita. Eikä sen kauan tarvitse odottaakaan. Perintöruhtinaan pieni
seitsen-vuotias poika on hurmaantunut tähän luonnon ihanuuteen. Siellä
nähdäänkin hänen joka päivä kävelevän vanhan harmaapäisen opettajansa
mukana.

On lämmin aamu. Aurinko on niin korkealla, että se näkyy jo yli
korkeitten puitten hovin päärappusille. Nuori ruhtinas on jo ennättänyt
opettajineen luonnon helmaan. Milloin juoksee ketterä poika vanhusta
piiloon, milloin vaatii hän opettajaansa kilpaa juoksemaan, aina sen
mukaan mitä hänen pieneen päähänsä pistää. Opettajan muistuttaessa,
ett’ei hän saanut niin raju olla, vastaa poika, että eihän nyt
oppitunti ole ja että olihan hänen isänsä sanonut: ”Antaa pojan
mellastaa!” Nyt pisti päähän hauska tuuma.

”Ruvetkaamme sotamiehisille, minä olen kapteeni ja te olette rekryytti.
Tämä teidän keppinne olkoon pyssy. No, smirnaa!”

Mutta vanhuksellepa ei näkynytkään olevan halua sotatemppuja tekemään.

”Na pletsbo! Miksi ette tee? Pian nyt!” kirkui poika.

”Minä olen vanha jo, lapseni”, rupesi hetas vanhus sanomaan, mutta
kapteeni ei ollut kuulevinaankaan.

”Hiljaa nyt! sanon minä!” huusi hän koettaen matkia komentajan ääntä.

”No, no!” hymyili vanhus tehden pikku ruhtinaalle mieliksi.

”Na ruuku!” komensi kapteeni.

Rekryytti totteli.

Nyt komensi uljas sotapäällikkö juoksuun, lähtien itse edellä
tipsuttamaan; vasta käytävän käänteessä huomasi hän, että rekryytti
hymyillen istuikin penkillä.

Se oli hirveä loukkaus Hänen Korkeuttansa vastaan. Kiukustuneena juoksi
hän vanhuksen luo, vaatien häntä kiven kovaan heti pystyyn, mutta kun
tämä häntä sen sijaan rupesi varoittamaan sanoen, ett’ei hän saa tuolla
tavoin käyttäytyä opettajatansa kohtaan, pyrskähti poika itkemään
lähtien ”isälleen kantelemaan”.

Tultuaan hovin edustalle tapasi hän siellä erään talonpoikais-naisen
joka pienen pojan kanssa katseli ympärilleen kysyäkseen jotakin. Mikä
kuva tuon surupuvussa olevan vaimon kasvoissa! Nuoruuden puna näytti
niissä juuri lakastuneen, mutta rypyt otsalla ja laihat poskipielet
osoittivat, että se oli karkoittamalla niistä karkoitettu. Silmissä
säihkyi vielä tuo hehku, jonka luonto vaan muutamille on antanut, mutta
kulmat olivat jo vallan niitten yli saaneet, tuolla syvällä piilossa ne
enää pelokkaasti välähtelivät.

”Ketä sinä etsit?” kysyi pikku ruhtinas, unohtaen äsköisen harminsa.
Äkkiä kirkastuivat masentuneet vaimon kasvot.

”Tässä on tuomisia sinulle, lapsukaiseni”, virkkoi hän, lempeästi
katsoen nuoren ruhtinaan tulisiin silmiin ja ojentaen hänelle
korillisen kauniita, punaisia marjoja.

”Mansikoita! Voi, voi” huudahti lapsi riemuiten. ”Minä lähden kohta
papalleni näyttämään!” Tämän sanottuaan vikelsi hän rappusia ylös ja
pujahti sisään.

”Kun hän nyt tulisi tänne,” huokasi vaimo, tuijottaen oveen, jonka
pikku ruhtinas oli lonkalleen jättänyt.

”Kuule akka”, lausui hänelle samassa opettaja, joka oli oppilaan
perässä kampuroinut. ”Tiedätkö ken tuo lapsi on?”

”Tiedän kyllä!” lausui vaimo välinpitämättömällä äänellä.

”No, kuinka rohkenet sinä sinutella häntä?” kysyi toinen. Muista
vast’edes...!”

”Minä olen sinutellut tuota lasta jo seitsemän vuotta, enkä tarvitse
siinä teidän neuvojanne”, lausui vaimo, joka ei ollut kukaan muu kuin
Kyttä-Kaarlen tytär Mari, vanha tuttavamme.

Kohta kuin hän oli kasvatusisänsä kuoleman jälkeen Erätöllistä
Pietarhoviin muuttanut, kulki läpi valtakunnan se riemusanoma, että
perintöruhtinas Pietarille oli poika syntynyt. Tämän pojan imettäjäksi
määrättiin Mari ”koska hän oli niin puhdasverinen ja terve ihminen”...
Mutta pian tapahtui suuri muutos. Hän naitettiin eräälle Paaritsan
kylän miehelle Kolppanan seurakunnassa, jota miestä hän ennen ei ollut
nähnytkään... Kerrottiin, että se tapahtui keisarinna Elisabetin
tahdosta. Josko perintöruhtinas oli siihen myöskin suostunut, sitä ei
Mari saanut tietää, mutta ei hän sitä uskonut, koska Pietari herra
vielä päivää ennen hänen lähtöään oli hänelle niin ystävällinen ollut.

Näin oli Mari joutunut suomalaisen talonpojan vaimoksi, ja semmoisena
hän nyt seisoi kuusivuotiaan poikansa kanssa tuossa Pietarhovin keisarillisen palatsin
edustalla.

”Kuinka rohkenet sinä?” aikoi juuri saksalainen opettaja kiukustuneena
ärjäistä rohkealle vaimolle, kun perintöruhtinas Pietari ilmaantui
verannalle. Tuossa nyt seisoi taasen Marin silmien edessä hänen rakas
Pietarinsa, mutta suuresti muuttuneena entisestä. Hän oli useita vuosia
oleskellut minkä missäkin, niin ett’ei Mari ollut häntä moneen vuoteen
saanut nähdäkään.

”Tule tänne!” kuuli Mari hänen lausuvan, entisellä tutulla äänellään,
vaikka siinä nyt olikin jonkullainen arvollisuuden väreily.

Vapisevin polvin astui Mari perintöruhtinaan luo, joka ojensi hänelle
kätensä, kysyen: ”Mitä kuuluu?”

”Olen nyt leski. Mieheni kuoli jättäen minut lapseni kanssa
kurjuuteen.”

Perintöruhtinas pyysi hänet sisälle.

Kun pojat olivat kahden kesken jääneet verannalle, katselivat he ensin
toisiaan hetkisen, pikkuruhtinas erittäinkin tutkivasti.

”Mistä olet sinä kotoisin?” kysyi ruhtinas viimein.

Talonpoika ei vastannut mitään. Ruhtinas teki uudestaan saman
kysymyksen, luonnollisesti venäjäksi.

”En ymmärrä”, vastasi nyt toinen suomeksi.

Nyt kävi pikku ruhtinas läpi koko kielivarastonsa.

Hän kysyi saksaksi ensin, mutta se ei tietysti auttanut.

Nyt tuli ranskan vuoro.

”Parlez vous po fransuski?” kysyi hän kiukustuneena, huomatessaan
kielitaitonsa loppuvan. Ei tästäkään muuta apua kuin, että opettaja,
joka oli kysymykset kuullut, nauraen tuli saapuville.

”Kysykää häneltä, monsieur, mitä kieltä hän osaa”, käski ruhtinas.

”Ei hän osaa muuta kuin ’po tshuhonski’”, vakuutti opettaja.

”No puhukaa hänelle ’po tshuhonski’”, sanoi oppilas.

”En minä sellaista kieltä puhu!” vastasi opettaja ylenkatseellisesti
vilkaisten köyhään poikaan.

”Miksi ette?”

”Ei kukaan sivistynyt sitä kieltä puhu.”

”Eikö kukaan sivistynyt?”

Sillä välin oli pikku talonpoika äimänä kuunnellut outoa keskustelua,
joka nähtävästi koski häntä. Kahden kesken pienen herran kanssa olisi
hän kyllä vielä joten kuten toimeen tullut, mutta kun tuo
harmaatukkainen pörri lähestyi, loppui hänen rohkeutensa. Vetäytyen
pari askelta taakse päin, vilkasi hän apua etsien ovelle päin, minkä
taakse oli nähnyt äitinsä katoavan, mutta kun ei sieltä äitiäkään
kuulunut, rupesivat suupielet yhä enemmän värähtelemään, silmiin nousi
pari kirkasta helmeä ja pian saivat kasvot kauhean muodon. Punaisen
sinisenä seisoi hän ensin pari kolme sekunttia suu reppanallaan, kädet
silmillä, kunnes esille surkea parkaus pyrskähti, huomauttaen muita
hänen tilastaan.

”No mitä nyt!” huudahtaa pikku ruhtinas säikähtäen. Esille juoksee
kohta äiti sisältä ruveten torumaan parkujaa.

”Kalle, mikä sinulle tuli?”

”Minua peloittaa!” änkytti poika.

”Ole nyt hiljaa! Voi häpeä, häpeä! Tulit kerran kuninkaan linnaan ja
täällä rupesit tuolla tavoin — häpeä, häpeä...” Näin torui äiti... Jo
vaikeni poika.

”Pappa”, virkkoi pikku Paavali kuin Kallen parkauksesta syntynyt häiriö
oli ohitse. ”Minä tahdon oppia puhumaan ’po tshuhonski’”.

”Tahdotko”, lausui perintöruhtinas hymyillen. ”Kunhan kasvat vähän
suuremmaksi, niin saat kyllä.”

Opettaja sai kovan yskän ja katosi näkyvistä.

”Vai, tahtooko hän oppia suomea!” huudahti Mari suomeksi ja lisäsi
sitten venäjäksi suomalaisella murteellaan ”Jumala sinua siunatkoon
lapsukaiseni.”

Kun nyt Mari hyvästi rupesi jättämään, huomasi perintöruhtinas, kuinka
hän äärettömällä hellyydellä lausui hyvästi Paavalille, mutta tuossa
hellässä katseessa oli jotakin katkeraa surumielisyyttä. Pietari herra
käsitti kyllä syyn.

”Suutele imettäjääsi!” käski hän poikaansa.

Hämillään lähestyi ruhtinas talonpoikais-vaimoa. Säihkyvin silmin
painoi silloin Mari ylhäisen lapsen syliinsä, karkeat kyynelkarpaleet
vierähtivät hänen silmistään ruhtinaan poskille. Näytti siltä kuin tuo
suutelo olisi hänen otsaltaan rypyt poistanut, hänen poskilleen entisen
sulon tuonut.

Iloisena, tyytyväisenä läksi jo Mari poikansa kanssa pitkin hovin
puiston käytävää astumaan, poveensa piilottaen kilisevää kukkaroa,
jonka Pietari herra erotessaan oli hänelle antanut.

”Jumala häntä siunatkoon!” huokasi vaimo... ”Minä pidän kyllä huolen
sinusta! Kun käteni saan vapaaksi, silloin en sinua unohda! Niinhän hän
sanoi... Ja hän kyllä sanansa pitää.” Näin tuumaili Mari itsekseen.
Oikealla kädellään talutti hän poika naskalia, joka kompastellen koetti
tepsuttaa äitinsä rinnalla... Kallekaan ei tyhjin kourin hovista
lähtenyt. Hänellä oli jotakin kainalossa, jota hän alinomaa kumartui
katsomaan. Siellä hirnui uljas harmaa sotaorit, pienen ruhtinaan
itsensä antama, — kiitos äsköiselle parkaukselle.

”Äiti”, yritti poika sanomaan, mutta kompastui käytävän käänteessä.

Kun vihdoin oltiin puutarhan ulkopuolella, kysyi taasen poika.

”Mitä se kuninkaan poika sanoi, jotta minä olin hänen poikansa
näköinen?”

”Ei nyt ole aikaa poikaseni. Kiiruhtakaamme nyt vaan hevosen luo. Pitkä
matka on edessämme,” vastasi äiti, tahtomatta ruveta selittämään.

”Kuinka pitkä?” kysyi poika.

”No kuinka pitkä oli kotoa tänne?”

”Ah niin! Neljäkymmentä virstaa!”

Pian olivat äiti ja poika matkalla Paaritsaan.

IV.

Aikoja on kulunut. Keisarinna Elisabet on jo haudassa, Pietari herrakaan
ei enää ole olemassa. Hän ”sai kätensä vapaiksi”, mutta se
tuli hänen omaksi turmiokseen. Katariina Toinen on nyt Venäjän
valtaistuimella... Kaikki menee taasen entistä menoaan. Ihmiset ovat jo
täydellisesti perehtyneet uusiin oloihin. Ja suuriko muutos olikaan.
Olihan vanhan ”rouan” sijaan vaan tullut nuori Katariina. Ja muutos
tuli niin äkkiä, että nukkuva kansa tuskin ennätti herätä, kun se
takaisin uneen tuuditettiin. —

Perintöruhtinaan nimeä kantaa nyt reipas nuorukainen, Paavali. Hän on
jo täysi-ikäiseksi julistettu.

Onneton nuorukainen! Lapsuuden muistot vyörivat hänen mielessään
sekavana sumupilvenä vaan. Hän olisi niin monessa asiassa tahtonut
selitystä, varmuutta saada. Mutta keltä? Äiti, keisarinna, ei kohtele
häntä äidin hellyydellä, kaikkea muuta; hovimiehet katsovat häneen
kylmyydellä, melkein ivalla... Ja kaikkein harmillisinta on, että nuo
äidin ”neuvon-antajat” kohtelevat häntä sellaisella masentavalla
ylenkatseella, että hän usein rupeaa epäilemään, onko hän lainkaan
Venäjän perintöruhtinas. Synkkänä salaisuutena on hänellä isänsä surma
yhäti. Hän ei silloin asioita käsittänyt, mutta nyt hänessä nousi
pakostakin se ajatus, että hänenhän sen pitäisi tuolla käskemässä olla,
jos hän kerran Pietari III:n poika oli, kuten sanottiin. Hän olisi
ollut valmis ajattelemaan kauheampaakin.

Ikävällä oli hän odotellut taasen kevään tuloa. Talvella täytyi aina
olla noitten inhoittavien hovimiesten näkyvissä, joita hän ei voinut
kärsiä. Kesällä saattoi sen sijaan vapaasti liikkua metsästyksillä ja
tutkimusretkillä.

Jo olivatkin Pietarin puistot muuttuneet viheriöiksi, puitten lehdet
kyllä vielä olivat pienenlaisia, mutta sen ihanampi oli tuoksu, jota
tuulen löyhäykset levittelivät ihmisistä vilisevien katujen
tukahduttamaan ilmaan. Usein nähtiin perintöruhtinaan, ajatuksiin
vaipuneena, kävelevän varhain aamusin kesäpuistossa muitten vielä
nukkuessa.

Niinpä oli Paavali taasen eräänä kauniina toukokuun aamuna kävelyllä
virkistämässä itseään, haihduttamassa niitä synkkiä jälkiä, jotka yön
unet olivat hänen sieluunsa painaneet. Hän kävi hitaasti eteenpäin
aivan puiston aidan vieressä, seisattui välistä, pisti kepillään reiän
tuoreesen käytävän hiekkaan, pisti toisen, kolmannen, ja pian muodostui
siihen jonkinlainen kuvio. Hän katsoa tuijotti siihen hetkisen ja läksi
sitten taasen eteenpäin keppi selän takana.

Juuri kun hän astui puiston portin kohdalle, hyöntäsi hänen eteensä
talonpoikaisnuorukainen, lähes hänen pituisensa.

”Mitä, mitä sinä aiot?” kysäsi ruhtinas ankarasti.

”Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Minut lähetti tänne eräs onneton kuoleva
vaimo sanomaan sinulle nämä sanat: ’Imettäjäsi odottaa sinua Kolppanan
. Hänellä on sinulle kirje isältäsi!’” Nöyrästi
kumarrettuaan pyörähti nuorukainen portista ulos. Ennenkuin ruhtinas
ennätti sanaakaan virkkaa, oli hän näkymättömissä.

”Minun imettäjäni...” toisti hämmästyneenä Paavali, ”kirje isältäni!
Mitä, mitä tämä merkitsee? — Hän on jo poissa! — — Olisiko mahdollista!
Niin! Minä muistan aivan hyvin, kuinka hän kävi Pietarhovissa... He
olivat kahden kesken sisällä — — Voi taivas! Ehkä saan selityksen
kaikelle! — — Sinne lähden välttämättä. — — Kolppanan Erätölli!
— — Kuinka sen löydän?”

Näin tuumaili nuori perintöruhtinas kiiruhtaen hoville päin.

”Missä on isäni vanha ’Jägermeister’”, kysyi hän soitettuaan
kultanappi-palvelijan huoneesensa.

”Kyllä hän on täällä hovissa, Teidän Korkeutenne;” vastasi palvelija.

”Heti tänne hänet!” komensi ruhtinas.

”Heti paikalla, Teidän — —” mutisi palvelija, mennessään. Hetkisen
päästä saapui Jägermeister.

”Tiedättekö, missä Kolppana on?”, kysyi Paavali.

”Voi rakas ruhtinaani! Kuinka en nyt minä sitä tietäisi. Vaikka minun
tukkani onkin valkeaksi käynyt, on muistini yhäti vielä kuin
partaveitsi. Aina teidän isävainaannekin, kepeät mullat hänen
siunatulle haudalleen, aina kysyi minulta, kun hän jotain unohtanut
oli... Hän nimittikin minua siitä syystä ’muistikirjakseen’, jos
suvaitsette minun sitä ilmoittaa”.

”Tiedätte siis myöskin missä siellä Erätölli on?” keskeytti nuori
ruhtinas.

”Ka kuinka en minä sitä tietäisi”, aloitti taasen hovimies.
”Unohtumattomina ovat mielessäni pysyneet ne hauskat hetket, mitkä
onnettoman isävainaanne seurassa sain siellä viettää. Hauskat, sanon
minä, sillä hän sanoi niitä hauskoiksi, ja mikä hänestä oli hauskaa, se
oli hauskaa minustakin. Siellä asusti siihen aikaan eräs suomalainen
metsästäjä, jolla oli nuori kasvatti ... ja tästä — jos sallitte minun
siitä kertoa — piti isävainajanne hyvin paljon — ja suloinen, ihmeen
ihana tuo impi olikin.”

”Mikä hänen nimensä oli?” kysyi ruhtinas uteliaasti.

”Niin, senkin muistan aivan hyvin. Eikä se ollut huonompi, rumempi kuin
tyttökään... Päin vastoin sopi se hänelle erinomaisen hyvin. Sitä aina
isävainajannekin sanoi. Hänen nimensä oli sama kuin vapahtajamme
äidillä — —” jutteli vanhus.

”Siis Maria.”

”— — ja jos todella kukaan syntinen ansaitsee olla Pyhän Marian kaima,
niin ansaitsi sen ainakin hän, niin puhdas ja siveä hän oli — — ainakin
siihen aikaan.”

”Mutta eikö hän sittemmin ollut minun imettäjänäni?” kysyi ruhtinas.

”Hm. Kyllähän se on totta”, lausui vanhus hämillään, ”mutta kaunis ja
viehättävä oli hän silloinkin, vaikka olikin suomalainen.”

”Hän oli siis suomalainen ihan varmaan?”

”Ei hän venättä osannut ensi alussa yhtään, mutta solkkasihan se
lopulla jo jotakuinkin.”

”Hm”, tuumaili Paavali. ”Aavistan jotakin odottamatonta. Äitini
kylmyys, hovimiesten ylenkatse! — — Huomenaamuna lähdemme sinne
metsästys-retkelle, me kahden”, lisäsi hän.

”Huo — — huomenna! Kuten vaan haluatten! Mutta huomennahan on pidot
täällä hovissa”, huomautti Jägermeister.

”Ei tee mitään!” lausui Paavali. ”Lähdemme matkalle jo aamun
koittaessa. Siitä ette hiisku kellekään”.

Jägermeister lähti, jättäen ruhtinaan ajatuksiinsa.

V.

Jos nyt käymme takaisin sille kankaalle, mitä kahdeksaantoista vuoteen
emme ole nähneet, niin tapaamme kyllä vanhan tutun Erätöllin entisellä
paikallaan, mutta mikä muutos kuitenkin on sillä välin tapahtunut! Nuo
humisevat puut, Marin vanhat ystävät, ovat kyllä vielä yhtä vakavia,
ystävällisiä kuin ennenkin, mutta niitten rungot ovat muuttuneet
rösöisemmiksi, moni oksa, jolta peipponen ennen Marille pilpatti, on
kuivunut ja sen sijaan on ylemmäs uusia vielä mahtavampia ilmaantunut;
pieni pelto, jossa ennen niin kaunis oras rehoitti, on ahoksi
muuttunut; kaunis koivikko on sen nyt peittänyt, sinne tänne ovat
ahkerat muurahaiset perustaneet uudisasutuksen ja näkyvät oikein hyvin
jo perehtyvän uudessa kodissaan... Ja minkä näköisenä on itse tölli!
Olkikatto on muuttunut rikkatunkioksi, johon pyöreä koivun alku on
iskenyt juurensa. Ylpeästi heiluttelee se auringon paisteessa päätään
maasta taivasta kohti ponnisteleville vertaisilleen, jotka suurempien
varjossa tuskin saavat maistaakaan aamuauringon suloista lämmintä.

”Ylvästele vaan!” arvelevat nämä, ”kyllä sieltä pian alas tulet.”

Ja vaara sitä todella uhkaakin.

Lyngällään on jo tölli. Joll’ei joku armelias ihmiskäsi olisi sen
tueksi paria pönkkää asettanut, olisi sen päivät jo olleet luetut.

Kahdeksantoista vuotta oli Erätölli saanut olla huhkainten asuntona,
kun se taasen pääsi ihmisen palvelukseen. Ken oli moisen hökkelin
kodikseen ottanut? Käykäämme sisään. Ei ole enää pöytää oikeassa
nurkassa, ei ruskeata kolpitsakaappia. Entisistä huonekaluista on
jälellä vaan tuo pölkkyjen päälle rakettu vuode, uusia ei ole lainkaan.
Vähän olkia on vuoteelle levitetty. Niillä loikoo surkastunut
vaimoihminen. Hän on niin ääneti, että joll’ei silloin tällöin hiljaa
oikahtaisi, luulisi hänet kuolleeksi.

”Poikani, poikani! Tällä tavoinko annat äitisi kuolla? — Oi, Jumalani!
Armahda minua! Lähetä hänet tänne. Muuta en pyydä. Kuolen mielelläni
kun hänet vaan nähdä saan”. Näin rukoili onneton itsekseen.

Jo on päivä korkealla. Pienet vesatkin levittelevät jo iloisina
lehtiään taivaalla rehentelevän auringon paisteessa... Äkkiä kuuluu
pamaus, joka vierii puulta puulle, kunnaalta kunnahalle yli soitten,
kankahitten ja katoaa viimein kauas maanääriin. Jänis herää
aamu-unestaan viidakossa, tetri tuolla lentää räpsyttää, tulee aivan
töllin kohdalle, laskeutuu alas, yrittää taasen nousemaan, mutta
turhaan; siinä maassa se vielä hetkisen tipikoitsee, availee suutaan
muutaman kerran ja jäykkenee viimein veriselle nurmelle ihan töllille
tuovan polun viereen. Tuolta rientää jo ampujakin esiin. Öllerö jänis,
joka tuohon seisattui unen-pöpperössä töllöttämään, saa häneltä toisen
täräyksen tulijaisiksi ja jää liikkumattomaksi... Kohta tallustaa
näkyviin toinenkin metsästäjä, harmaapäinen vanhus täysi vastakohta
tuolle ensintulleelle nuoremmalle. Mikä eroitus todella noissa
kahdessa! Toinen hienoverinen, reipas nuorukainen, jonka verevät kasvot
hehkuvat elämänhalusta, toinen paljon kokenut, ryppyinen vanhus, jonka
suurta kreikkalais-nenää nuuskaajat saavat kateudella katsella. Sen
tiesi vanhus; siksipä hän niin tuntuvasti nenäänsä puhuikin, jotta sen
mahtavuus paremmin huomattaisiin. Niin ainakin vakuuttivat kadehtijat.
Nuorukaiselta puuttui taasen kokonaan tuo kreikkalainen nenän koriste,
pikemmin oli hänellä päin vastoin, mutta sen puutteen korvasi hänellä
taasen korkea, älyä, miehuutta todistava otsa, jota kaunis tukka
varjosti.

Vaikka väsyksissä, hyppäsi nuorukainen uljaasti kaatuneitten puitten
yli töllin eteiselle tantereelle ja otuksista huolimatta suoraan
ovelle. Ken olisi se muu ollut, kuin vanha tuttavamme Paavali, Venäjän
perintöruhtinas.

”Teidän Korkeutenne, täällä on tetrikin!” huusi vanhus kumartuen jotain
maasta nostamaan, mutta Paavali ei sitä enää kuullut. Sisälle riensi
hän.

Kuultuaan pamaukset oli vaimo kääntynyt vuoteellaan. Tuossa lepäsi hän
nyt tuijottaen ovea kohden. Entiset ajat muistuivat hänen mieleensä.
Kuinka monta kertaa oli hänen sydämmensä ilosta värähtänyt tuon äänen
kuultuaan, olihan se tuonut hänelle hetkiä, joitten muisteleminen oli
hänen kurjan elämänsä ainoana lohdutuksena ollut.

”Hän tulee”, huoahti vaimo, ”ennenkuin Kallekaan on palannut. — Apua en
häneltä kuitenkaan enää tahdo. Nähdä, puhutella vaan ja sitten kuolla.”

”Te kutsuitte minua?” lausui perintöruhtinas lähestyen liikutettuna
sairasta.

”Tule armahani, tule tänne luokseni, käy tuohon jalkoihini istumaan...
Minulla on sinulle paljon sanottavaa”. Näin lausui vaimo, ottaen
kirjeen, jonka hän ojensi ruhtinaalle.

”Lue tämä! Siinä lienee jotakin, joka puhuu puolestani!” lisäsi hän.

Paavali repäsi kuoren auki.

”Mitä!” huudahti hän, ”isäni käsiala”.

”Tämä vaimo, poikani imettäjä, on hänelle paljon läheisempi
kuin luulisikaan. Hän on poikani Paavalin äiti. Hän itse
tietää enemmän kertoa.

Pietarhovissa Toukokuun 4 p. 1761.

Pietari.”

”Minun äitini!” huudahti Paavali hämmästyneenä.

Äänettömyys seurasi.

”Sinä hämmästyt”, alotti viimein äiti. ”Sitä en kummeksi lainkaan.
Tiedän, ett’et ole aavistanut äitisi kohtalon näin surkean olevan”.

”Kuinka ei isäni sitten ole sinusta huolta pitänyt?”

”Voi poikaseni. Sitä ei Jumala sallinut.”

”Kuinka?”

”Sydäntäni ahdistaa kovasti, mutta minä koetan kumminkin kertoa sinulle
kaikki.”

Nyt kertoi äiti elämäkertansa. Äänetönnä kuunteli poika.

”Mutta saihan isäni sitten ’kätensä vapaiksi’. Kuinka ei hän heti
kiiruhtanut sinua pelastamaan?” kysyi poika, kun kertomus alkoi lähetä
loppuaan.

”Sen hän tekikin. Me pääsimme vapaiksi ja meidän kanssa koko Paaritsan
kylä. Minulle antoi hän hyvän talon ja rahaakin paljon, mutta kun tuo
kauhea tapaus tuli, kun isäsi hirveällä tavalla murhattiin — —”

”Murhattiin? Mistä sen tiedät?”

”Kuka ei sitä tietäisi.”

”Oletko varma siitä?...”

”No niin ihmiset kertoivat”, lausui vaimo hiljaa. Ääni tuli yhä
heikommaksi, silloin tällöin avasi hän silmänsä puoleksi auki, mutta
puhui enimmäkseen ummessa silmin.

”No kuinka kävi sitten teidän?” kysyi taasen Paavali.

”Muutaman vuoden saimme olla rauhassa,” aloitti taasen vaimo, ”mutta
sitten nousi rettelöitä herrain kanssa. Nämä päättyivät siihen, että
jouduimme erään ahnaan julmurin alustalaisiksi... Tämä tiesi että
minulla oli hyvät varat. Yhä vähemmäksi kävivät varani, kunnes en
veroja jaksanut enää maksaa. Silloin sain muun hyvän päälle raippoja
siksi, että olin muka rahani piiloittanut. Taloni otettiin minulta pois
ja meidät ajettiin vanhaan saunaamme asumaan... Tämä kaikki tapahtui
tänä keväänä...”

”No, miksi et heti minulle tietoa antanut?” kysyi Paavali.

”Hm. Olihan syytä epäilyksiini. Enhän tahtonut sinun onneasi häiritä.”

”Minun onneani!”

”Toiseksi en sieltä olisi päässyt sinun puheillesi, vaikka olisin
tahtonutkin. Vasta kun tänne pakenimme, saatoin poikani Pietariin
lähettää.”

”No, tietääkö hän, että poikasi olen?”

Vaimo avasi silmänsä selälleen.

”Kuinka olisin minä sitä kellekään ilmaissut! Enhän toki! Käskihän
isäsi minun salaamaan sitä kaikilta.”

”Koeta nyt koota voimia. Minä toimitan sinut rauhaan täältä”, virkkoi
poika kyynelsilmin. Hän käsitti jo kuinka tuo kurjan näköinen vaimo oli
saattanut hänen korkean isänsä niin läheisesti itseensä kiinnittää.

”Kiitoksia, armahani! En minä nyt enää apuasi tarvitse... Minä pääsen
jo rauhaan. — — Lähetä nyt vaan terveisiä isällesi, minä menen hänen
luokseen. Siellä olemme yhden vertaisia. Ei kukaan voi eroittaa minua
hänestä”. Näin sopotti kuoleva hiljalleen.

”Vie hänelle terveisiä... Sano, että minä kostan hänen surmaajilleen”,
lausui Paavali kyynelsilmin.

”Poikani, älä sitä tee. Kosto ei ole ihmisten, se on Jumalan”.

Nyt astui Jägermeister sisään. Ruhtinaan käskystä oli hän viipynyt
ulkona jonkun aikaa. Mutta kun tätä ei kuulunut, ikävystyi hän ja
pistäysi katsomaan.

”Hiljaa!” osoitti Paavali. Mutta kun hän käänsi päänsä kuolevaan, oli
jo viimeinenkin elonmerkki kadonnut.

Paavali nousi seisaalleen.

”Nyt on elämä selvänä edessäni!” lausui hän kovalla äänellä. ”Kun
Paavali Ensimmäinen on Venäjän valtaistuimella, seisoo tällä paikalla
uljas kirkko, jossa joka Pietarin vietettäköön muistinjuhlaa
Pietari Kolmannen ja hänen poikansa äidin kunniaksi”.

Hämmästyneenä seisoi vanhus.

”Olisitteko te — —” alkoi hän kysyä.

”Sitä ette saa kysyä ennenkuin olen keisarina”, keskeytti
perintöruhtinas.

”Luulen, että täällä on tapahtunut sellaisia asioita, että Teidän
Korkeutenne on suvainnut unohtaa nälkänsä”, virkkoi hovimies, kääntäen
puheensa toiseen aineesen, huomattuaan, ett’ei tämä tahtonut ruveta
selityksiin.

”Niin, sen olen unohtanut”, vastasi ruhtinas.

Mentiin siitä kedolle ja ruvettiin aterialle.

Tuskin olivat he ehtineet ruokaryyppynsä ottaa, kun metsästä tuli
näkyviin nuorukainen, joka kiirein askelin viuhtoi pussi selässä kohden
tölliä. Se oli sama nuorukainen, jonka Paavali oli Kesäpuistossa
tavannut...

”Siinäpä hän tuleekin, tuo velipuoleni”, virkkoi ruhtinas itsekseen ja
viittasi nuorukaisen luokseen.

”Jumalan kiitos! Te ennätitte siis ajoissa?” kysyi nuorukainen ensi
asiaksi.

”Juuri paraaksi hänen kuolinvuoteelleen”, vastasi Paavali.

”Kuolinvuoteelleen?” huudahti nuorukainen. ”No miksi ette antaneet
hänelle syötävää?”

Paavali hämmästyi.

”Onko hän siis kuollut?” kysyi vasta tullut epäillen.

”On.”

”Siis nälkään!”

”Nälkäänkö?”

Kun pojan ensi suru oli laimennut, ilmoitti Paavali hänelle, että hän
aikoi hänestä pitää huolen. Tämä tieto saattoi nuorukaisen entiselleen.

Ennenkuin herrat läksivät, pisti Paavali pojan käteen muutamia
seteleitä, käskien hänet kunniallisesti hautaamaan äitinsä Kolppanan kirkkomaahan
. Vielä antoi hänelle todistuksen, että hän oli
perintöruhtinaan miehiä, ja käski hänen heti hautauksen jälkeen
tulemaan Pietariin. Sitten läksivät herrat.

VI.

Ennenkuin tarun loppuhun ryhdymme, käykäämme katsomaan, kuinka Kallen
kävi Pietarissa.

Niin. Hän tulikin Paavalin käskyä totellen kohta, äitinsä haudattuaan,
Pietariin ja pääsi oman pyyntönsä mukaan leivänpaistajaksi.

”No, mihinkä toimeen sinä kernaimmin haluaisit?” oli Paavali kysynyt.

”Enhän minä tuota tiedä itsekkään, miksi tässä — —”

”Tahdotko tulla minun pikentikseni?”

”En, en minä sellaiseksi tahdo.”

”No, tahdotko ruveta talliknihdiksi?”

”Enhän minä sellaisia ylhäisiä virkoja ymmärrä. Vaan jos minä pääsen
leivänpaistajaksikin tahi muuksi sellaiseksi, niin —”

”No, sinä pääset leivänpaistajaksi!”

Tämmöinen oli se keskustelu, joka hänen toimensa määräsi.

Suuren leipäuunin ääressä sai siis Kalle nyt häärätä aamusta iltaan.

Paavali kävi aina välistä hänen kanssaan siellä suomea paahkuroimassa.
Hän oli päättänyt vihdoinkin oppia sitä kieltä puhumaan millä ehdolla
hyvänsä.

Näin kului vuosia monta, kuluipa kymmenenkin. Yhäti istui mahtava
Katariina Venäjän valtaistuimella, yhäti oli Paavali perintöruhtinaana,
yhäti oli Kalle leivänpaistajana.

Paavali oli kuitenkin ottanut sillä välin suuren askeleen. Hän oli
mennyt avioliittoon. Kun hän Kallelta kysyi, eikö hän lainkaan
naimisiin halunnut, arveli tämä aina, että eihän tässä ole aikaa
sellaisiin.

Kerran oli Kalle saanut toimekseen korjata suuren kiukaan arinaa. Juuri
kun hän paraillaan oli kiukaassa vatsallaan niin että paljaat jalat
vaan näkyivät, sattui Paavali taasen tulemaan, tällä kertaa vanhimman
poikansa Aleksanterin kanssa. Hiljaa lähestyi ruhtinas kiukaata ja
rupesi kutkuttamaan Kallen jalkapohjia.

Joku toinen olisi, voinut suuttua mokomasta kiusanteosta, mutta sitä ei
hyväluontoinen Kalle tehnyt.

”No, braat [veikko] älähän tuossa!” virkkoi hän ystävällisesti. Sitä ei
Paavali kuitenkaan ollut kuulevinaankaan.

”No mutta braat, olehan nyt siivolla. Miksikä sinä kutkutat?” jatkoi
yhä leivänpaistaja nauraen.

Nyt vilkasi hän kuitenkin kiukaan suulle ja huomasi, ken se siellä
kutkutti.

Kohta oli hän jaloillaan.

Pikku ruhtinaasta oli tuo erinomaisen hupaista, ja hän nauraa kikatti
kaikesta sydämmestään. Paavali taputti Kallea olkapäälle aikoen juuri
sanoa jotakin, kun sisään astui pikku ruhtinaan opettaja.

Tämä viittasi ankarasti Aleksanterille, käskien tätä seuraamaan
itseään.

”Hän on täällä minun kanssani!” virkkoi Paavali mahtavasti.

”Mutta minä vaadin häntä kohta seuraamaan itseäni”, vastasi opettaja
röyhkeästi.

”Kuinka rohkenette?” aikoi Paavali ärjäistä.

”Ja siihen olen saanut täyden vallan Hänen Majesteetiltaan”, lisäsi
hovimies, taluttaen pojan kädestä ulos.

Paavali parka! Perintöruhtinaana tuolla tavoin kohdeltu. Hän kuitenkin
hillitsi itsensä kääntyen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,
Kalleen.

”Sinä nimitit minua äsken braatiksi. Tästä lähtien saat minua siksi
aina nimittää”, sanoi hän taputtaen vielä kerran häntä olkapäälle.
Sitten läksi Paavali. Kovasti oli keisarinna häntä kohdellut, ylpeitä
olivat hovimiehet häntä kohtaan olleet, mutta näin röyhkeästi ei häntä
toki oltu vielä loukattu oman poikansa silmien edessä.

VII.

Taas suuri hyppäys ajassa. Venäjän valtaistuimelle on vihdoin noussut
Paavali Ensimmäinen, neljänkymmenen kahden vuoden vanhana. Tukala oli
tuo pitkä odotuksen aika ollut. Hellä, jos vähän jurokin nuorukainen on
muuttunut ankaraksi, jäykäksi mieheksi, jonka kasvoista heijastaa
kaikki se katkeruus, joka hänen sielunsa on aikojen kuluessa täyttänyt.

Elämä hovissa on myöskin muuttunut. Nyt ei ole enää käskemässä nainen,
johon kaikenlaisia elementtiä on vaikuttamassa, nyt on valtaistuimella
mies, jonka edessä on polvilleen heittäydyttävä, kuten ennenmuinoin
vanhain tsaarien aikoina. Välistä kyllä vielä tuo entinen herttaisuus,
kuni aurinko syksyisellä taivaalla, pääsee pilven kolosta paistamaan,
mutta silloin kuin tuo synkkä sumu poistuu, silloin kuin keisarin otsa
kirkkaammin, hellemmin loistaa, silloin on se vaarallisin kaikista. Voi
sitä, joka ihanan auringon paisteessa unohtaa myrskyn mahdollisuuden!
Elämänsä se Siperian kaukaisilla mailla nääntyä saa.

Tämmöiseksi kuvataan yleiseen Paavali Ensimmäistä. Harvat, hyvin harvat
vaan tietävät kertoa siitä kuinka hänen oikkunsa eivät lainkaan olleet
niin silmäänpistäviä, kun hän Inkerin maaseuduilla kuleskeli
talonpoikain keskellä. Ei ole liioin annettu selitystä sille, miksikä
hän keskelle suomalaista paikkakuntaa Hatsinan kylään rakennutti
muhkean hovinsa ikävään, syrjäiseen paikkaan, jonka kuivuutta
ainoastaan pieni mitätön puro kostutteli, vieläpä otti hovinsa
palvelijoiksi ainoastaan suomalaisia.

Huomattavaa on, että hän Suomen (Finljanski rykmenttiin) otti
ainoastaan rekryyttiä Hatsinan likitienoilta ja perusti omannimisensä
(Pavlovski) rykmentin, johonka vielä tänäpäivänä otetaan ainoastaan
sellaisia jäntteröitä, keskikasvuisia miehiä, joilla nimenomaan on
suuret kasvot ja leveä, jos mahdollista vähän pysty nenä, kuten oli
Paavalilla itsellään ja kuten tiedetään suomalaisella rodulla
ylimalkaan olevan.

Pietarin päivänä vihittiin uusi Kolppanan kirkko. Se on
rakettu nelikulmaisista paksuista paasista, kuten kaikki Paavalin
rakennukset Hatsinan tienoilla. Sen korkea, suippo torni, jonka
huipussa kukko yhäti pyörähtelee mahtavasti seudun yli katsellen, on
vielä tänä päivänä matkustajan huomiota puoleensa kääntämässä. Se
muistuttaa aina jotakin salaperäistä tapausta, jonka enää tietää kertoa
vaan joku vanhus syrjäisimmässä kylässä.

Kerrotaan, että aina odottamattomien tapausten edellä tornista kuuluu
öisin hiljainen kumina, aivan kuin kellot itsekseen hiljalleen
soisivat. Kansantaru tietää vielä, että kun kirkko oli valmiiksi saatu,
huomattiin ett’ei ollut yhtään ihmishenkeä rakennettaissa menetetty,
joka muka on ihan välttämätöntä, jos kirkolle menestystä toivoo. Mutta
kun kirkon vahti ensi kerran oli tuon salaperäisen kuminan kuullut ja
sen tähden yöllä kirkkoon meni, sanotaan kirkonhaltijan hänelle
kamealla äänellä huutaneen:

”Rakennettaissa en ole yhtään ihmissielua saanut, mutta kerran tulee se
Pietarin, jolloin maa koko kirkon jumalanpalveluksen aikana
nielee syvyyteensä.” —

Paaritsan kylässä Kolppanan seurakuntaa on veroton maatila, joka nyt on
lohottu kolmeen osaan. Tämän maatilan omistajia kutsutaan vielä tänä päivänä
”kuninkaan braatoiksi”. Suvun vanhimman hallussa on vielä
Paavali keisarin omakätisiä kirjoituksia 13 ja 31 päivältä Lokakuuta 1799,
joilla hän lahjoittaa tämän maatilan Kaarle Jordaninpojalle
Sykiäiselle ikuiseksi omaisuudeksi, vapauttaa hänet vaimoineen,
lapsineen kaikista veroista, vieläpä pojat sotapalveluksestakin.
Yleiseen nimitetään heitä nykyjään Lokottajiksi, jonka haukkumanimen
Kaarle ukko kuuluu saaneen siitä, että hän oli naapuriensa puolesta
puhua ”lokottanut” herroja vastaan.

Lyngällään on jo se rakennus, jossa Paavalin sanotaan usein vieraissa
käyneen, ja joll’ei muistoa olisi jälellä, ei voisi aavistaakaan, että
noitten köyhien talonpoikain isoisä oli aina ollut tervetullut keisarin
hoviin ja saanut keisaria ”braatikseen” nimittää — kuten kerrotaan.

HAUTAJAISET.

Ei tarvinnut tänä vuonna kevättä odotella. Se tuli tupsahti ensin
tuulineen, sateineen ja sitten kirkkahine taivaineen, lämpimine öineen,
että tuskin ennätti kantapäällään pyörähtää ennenkuin sai talvinutun
kevät nuttuun muuttaa.

Tuossa eräänä Huhtikuun maanantaina, — se oli ensimmäinen oikein kaunis
maanantai — otin varhain aamulla keveämmät vaatteet päälleni ja läksin
raikasta kevätilmaa hengittämään. Voi kuinka suloiselta se tuntui!
Niinkuin kala, joka turhaan maalla on vettä haukotellut, veteen
päästyään iloisena lähtee sitä piirtelemään, niin vei minutkin vieno
länsi-tuuli mukanaan yhä kauemmas itää kohden. Jouduin viimein
kauppatorille ja siitä rantaan. En tiedä itsekään, mikä siihen oli
syynä, mutta jäätä pitkin minä vaan läksin Viaporia kohden astumaan.
Käyskentelin tuossa jonkun matkaa, niin näinpäs muutamien sotamiesten
tulevan vastaani. Tulin lähemmäs. — Neljä venäläistä sotamiestä vetää
kelkassa pitkää likasista laudoista hätimmiten kokoon kyhättyä
pitkulaista kirstua.

”Mitä teillä tuossa kirstussa on?” kysyin venäjäksi.

”Toverimme ruumis!” vastasi yksi miehistä murteellisella
suomenkielellä.

”Suomalaisiako” huudahdin ja läksin heidän mukanaan kaupunkiin päin
astumaan.

Rupesin kyselemään minkä mitäkin tuosta vainajasta.

”Oliko tuo toverinne myöskin suomalainen?” kysyin.

”Ei suomalainen, vaan karljak,” vastasi taasen tuo äsköinen.

”Mistä hän oli kotosin?” kysyin taasen.

”Tverski gubernista!”

”Vai niin”, ajattelin. ”Siis Tverin suomalaista veljeäni tuolla tavoin
viimeiseen lepokammioon kyörätään.”

”No tautiinko hän kuoli vai kuin?”

”Ei. Hän hukkui tän’aamuna”, oli vastaus.

”No kuinka sitten?”

”No, ka hän mitä lie mennyt jäältä noutamaan ja putosikin jään alle.”

”Pianko hänet pelastettiin?”

”Ei siinä ollut puolta tuntia aikaa, niin hän jo vedettiin jäälle, no
kuollut se jo oli.”

”No mitäs te silloin teitte?” kysyin.

”Ka me vietiin hänet kasiirmiin, pappi siunasi ruumiin, tehtihin arkku
ja nyt hautahan viedään.”

Nuo viimeiset sanat toivat mukanaan syvän huokauksen. Vainajalla näkyi
ystäviä olleen.

”Tunnetteko te hänen kotioloistaan?” kysyin taasen.

”Ka miks’en minä niitä tietäisi, kun naapurista olen,” sanoi mies.
”Kyllähän siellä surkiasti on asiat.”

Nyt kertoi sotamies oudolla murteellaan tuon onnettoman kotioloista.
Kaksi vuotta sitten oli Miikkula — se oli vainajan nimi — sotamieheksi
viety. Hän oli juuri ennättänyt naimisiin mennä erään varakkaamman
talon tyttären kanssa, joka hänen köyhyydestään ja vanhempiensa
kiellosta huolimatta oli hänelle vaimoksi ruvennut. Miikkula oli
luullut varmaan vapaaksi pääsevänsä, koska oli ainoa täysi-ikäinen
poika talossa. Hänellä oli nimittäin toinen kymmenvuotias veli. Mutta
kuinka lie käynytkin. Useat muut, joilla ei mitään oikeutta ollut,
jäivät kotiin, mutta Miikkula ”sluuspaan” vietiin. Lienevätkö nuo muut
sitten ”pistäneet” tohtoreille, vai mikä lie syynä ollut. Sinne jäi
hänen nuori suloinen vaimonsa itkemään, sinne hänen kivuloinen emonsa
suremaan, köyhyyttä kärsimään. Hän oli juuri mieheksi päässyt; oli
näyttänyt siltä kuin uusi aurinko olisi taivaalle noussut. Kirkkaana
oli vanhan vaimon otsa loistanut, olivatpa hänen silmänsä säkenöineet,
kun hänen poikansa hänelle nuoren, reippaan miniän toi ja voimakkain
käsin uuden kodin heille rakensi.

Kaksi vuotta oli nyt polonen erillään omaisistaan ollut. Muutaman
kerran oli hän saanut komppanian kirjurin kirjoittamaan sinne kotiin
muutamia riviä, mutta kotoa ei hän ollut sanaakaan saanut. Siellä ei
kukaan kirjoittaa osannut.

Elikö hänen äitinsä, oliko nuori vaimonsa terve, oliko siellä ehkä
pienokainen isäänsä odottamassa — siitä ei hän vuoden päiviin ollut
mitään tietoja saanut. Sattuipa sitten seuraavana vuonna samalta
seudulta tämä samanen poika, joka vainaasta puhui, tänne joutumaan
sotapalvelukseen. Wasilij oli hänen nimensä. Häneltä sai hän nyt
suulliset terveiset: Hänen äitinsä ja pieni veljensä oli kuollut
kulkutautiin. Nyt eli hänen vaimoparkansa pienokaisen kanssa sillä mitä
vaivoin kokohon sai. Hänen anoppinsa oli kumminkin salaa auttanut
tytärtään hädässä, mutta tämän ainoankin turvan pyyhkäsi kulkutauti
elävitten joukosta. Ankara oli Herran rangaistus tottelematonta tytärtä
kohtaan. Parempien aikojen toivo piti häntä kumminkin pystyssä, hän
teki työtä ja tyytyi vähään. Mutta kuinka kävisi nyt, kun hän ainoan
turvansa, ainoan ystävänsä surkean kuolon kuulla saa.

Näin kertoi sotilas hiljaisella äänellä, ja minä näin hänen pyyhkivän
kirkkaat kyynelhelmet poskiltaan. Yhtä kirkkaat ne olivat, paljon
syvempää surua, sääliä ne todistivat, kuin hienoimman immen
kyyneltipat, jotka puudratulta poskelta maahan vierähtelevät — Niin!
Erehtymättä voi sanoa, että onnellinen se ylhäinen, se rikas, jonka
komeassa saattoväessä tuommoisia kyyneleitä vuodatetaan. —

Huomaamattani olimme jo tulleet rantaan. Sotamiehet, joita oli neljä
henkeä, nostivat varovasti ruumiinarkun kelkasta. Kukin nosti oman
kolkkansa olalleen, ja näin sitä sitten jatkettiin matkaa läpi
kaupungin. Minä olin viidentenä saattojoukossa. Ihmiset seisattuivat
tuota kummaa katsomaan. Näin erään hienon herran hävyttömästi myhähtäen
sylkäsevän — mokomalle näylle, näin jonkun neiden kummastuksella,
säälillä, melkein inholla katsovan minua poloista, joka noita kurjia
olentoja seurasin, mutta näinpä myöskin sotamiehen, joka kunnioitusta
seisattui vainajalle antamaan.

Minä en kumminkaan noihin mielenosoituksiin huomiotani kääntänyt.
Astuin vaan syviin mietteisin vaipuneena eteenpäin.

Heikin kadun kulmassa kohtasimme juhlallisen surusaaton. Kaksi mustaa
hevosta veti mustissa hopealla kirjailluissa vaunuissa ylellisesti
koristeltua ruumiinarkkua, joka oli melkein kokonaan peitetty viheriän
ja valkean kirjavilla seppeleillä. Totisena könötti kuski korkealla
istuimellaan mustissa vaatteissa päätään liikuttamatta, silmiään
räpäyttämättä aivankuin olisi samasta puusta ollut tehty, kuin
vaunutkin. Vakavana arvokkaana istui jumaluus-tieteen professori
ensimmäisen vosikan roskassa. Sitten seurasi loppumaton jono saattajia.
Ensimmäisten kasvot olivat itkusta punaisina. Keltä kultakin vieri
par’aikaa katkeran murheen kyyneleitä, — siltä ainakin näytti. He
kuiskailivat silloin tällöin salavihkaa toisilleen, — tietysti
muistellen vainaan hyviä töitä ja ansioita.

”Ketä tuossa hautaan viedään?” kysyin eräältä vanhalta vaimoihmiseltä,
joka kiirein askelin riensi sivuitseni.

”No, se on se rikas vanhapoika Rosenberg,” virkkoi vaimo ja meni
menojaan.

”Vai niin!” ajattelin. Olin saanut tietää tarpeeksi. Jo oli siis
kuolemaan vaipunut tuo kitsas ukko, joka niin kauan oli lukuisten,
ahnaitten perillisten kuolemaansa odottaa antanut. Nyt käsitin
millaisilla kyyneleillä nuo posket oli kasteltu, ymmärsin, mitä noilla
oli kuiskaeltavana toisilleen. — Testamenttia ei oltu vielä avattu.

Katsellessani tuota irvikuvaa, olin hetkeksi unohtanut sotilasystäväni.
He olivat parikymmentä askelta perässäni.

”Ennen yhdyn tuohon kurjan näköiseen seuraan, jossa todellinen
veljellinen murhe parina karkeana kyyneleenä ilmi tulee, kuin tähän
juhlasaattoon, jossa satoja kyyneleitä vuodatetaan, kaikki teeskentelyn
ja vilpin puristamia.” Näin ajattelin ja seisatuin silmänräpäykseksi.
Silloin huomasin erään herran puhuttelevan sotamiehiä. Minä lähestyin.

”Menkää matkoihinne tästä surusaattoa häiritsemästä moisine
koiranraatoinenne!” sanoi herrasmies.

”Hävetkää! Oletteko te parempi kuin tuokaan,” vastasin harmistuneena
röyhkeälle. Sotamiehiin kääntyen sanoin ystävällisesti: ”Tulkaa vaan.
Älkää olko millännekään.” Ja sotamiehet läksivätkin eteenpäin astumaan.

Erikin kadulla on erään talon edessä tiileillä täytetty aituus, joka
anastaa puolen katua. Tuohon ahdelmukseen oli kokoontunut talvisaikana
tavallista enemmän lunta. Vaikka muualla jo oli aivan paljasta, oli
tässä vielä paha kuoppainen, likainen lumikinos. Tuossa hakkasi
paraillaan kaksi miestä viimeisiä talvenjäännöksiä, ja olivat sulkeneet
kadun käsirattaillaan.

Surusaatto seisattui. Sotamiehet astuivat rivakkaasti eteenpäin, minä
seurasin, ja niin menimme surusaaton ohitse. Mitkä äkäset katseet,
mitkä uhkaavat silmäniskut kohtasivat sotamiehiä. Näytti siltä kuin nuo
olisivat pitäneet koko juhlallisuuden saastutettuna.

Jo tultiin hautausmaalle.

”Onko hauta jo kaivettu?” kysyin.

”Kukapa sen olisi kaivanut,” vastasi Wasilij. ”Täällä ’sässynässä’ on
lapioita.”

Saavuttiin sille paikalle, johon alhaisia sotamiehiä kuopataan.

Minusta tuntui niin kummalliselta. Haudataan noin vaan mies, joka
muutamia tuntia sitten vielä huokaili armastaan ikävöiden, parempia
aikoja toivoen, — noin vaan ilman melua, ilman pappia, ilman omaisten
kyyneleitä.

”Etpä arvannut nuori mies, että Venäjän valtamerestä tulet temmatuksi
Suomeen, äitisi helmaan nukkumaan,” ajattelin koettaen outoja tunteita
haihduttaa.

Äkkiä pyysin miehiä keskeyttämään työnsä.

”Miksikä?” kysyi Wasilij.

”Avatkaa tämä arkku,” pyysin. ”Minä tahtoisin nähdä tuon onnettoman
ystävänne ruumiin.”

”Jos te ette olisi niin ihmeellisen ystävällinen meitä kohtaan ollut,
niin emme sitä tekisi, mutta nyt sen teemme,” lausui Wasilij, jolla
näkyi olevan komentovalta muitten yli. ”Jos kuitenkin sallitte meidän
kaivaa hauta valmiiksi ensin, niin sitten — —.” Minä suostuin siihen.

Sillä välin alkoi lutherilaiselta hautausmaalta kuulua laulua,
luultavasti herra Rosenbergin haudalta. Olin kuulevinani professorin
mahtavan hautajaispuheen, olin näkevinäni sukulaisten kyyneleet,
seppeletulvan juhlallisen hautaustoimituksen jälkeen, jota ainoastaan
muutamien nyyhkytykset häiritsivät, niin luulimpa istuessani tuon
alhaisen sotamiehen ruumiinarkun alapäässä, näkeväni jo uljaan
hautakiven, johon suurilla kultakirjaimilla oli piirretty ”suuren”
vainajan nimi, syntymä- ja kuolinvuosi, vieläpä kaunis runopätkäkin. —
Ja mitä varten tuo kaikki? Oliko tuo vanhapoika kaiken sen ansainnut?
Miksi oli juhlasaatto niin suuri ja komea? Miksi oli jumaluustieteen
professori tullut hautausta toimittamaan? Miksi nuo seppeleet ja
kyyneleet? Kaikki siksi, että vainajan oli eläessään onnistunut toisten
tappiolla, työmiesten hiellä — ja millä kaikella — kasvattaa perimänsä
puolen miljoonan omaisuuden kaksinkertaiseksi.

Nyt saivat sotilaat haudan valmiiksi. He nousivat haudasta. Lapion
kärjellä nostettiin kansi pois ja näkyviini tuli nuoren miehen ruumis.
Vaikka keltaiset, kylmät, todistivat nuo kasvot miehuutta ja samalla
lempeyttä. Korkea otsa ja tuuheat kulmakarvat, suomalainen nenä,
vaaleat viikset kohtalaisen suun yläpuolella, pieni parta — siinä miehen
kassojen pääominaisuudet.

Katsellessani tuota vainajata, valtasi minut juhlallinen tunne. Tahdoin
puhua paria sanaa koska ei kukaan muukaan tahtonut sanoilla vainajalle
hyvästi jättää.

”Hyvät ystävät!” alotin. Sotilaat ottivat lakit päästään ja minä tein
samoin. Huomautin ensin siitä, kuinka kohtalo maailmassa viepi ihmisen
mukanaan oloihin taisteluihin, joita hän ei voi uneksiakaan, kuinka
kaikki saattaa käydä aivan päinvastoin, kuin itse tahtoisimme ja kuinka
viimein kuolo meidät tempaa pois usein juuri silloin kuin sitä kaikkein
vähimmin odotamme. ”Teidän sydäntänne karmelee,” jatkoin ”mullatessanne
ystävänne tänne kaukaiseen maahan, mutta älkää sitä itkekö. Suomi on jo
niin monta poikaansa hymyillen ottanut sylihinsä, että tekin huoleti
voitte sen haltuun ystävänne uskoa. Tuo vainaja oli Tverin Karjalainen.
Mikä oli hänkään muu — kuin suomalainen, sillä suomalaisiahan ovat
Tverin Karjalaisetkin. Sano sinä Wasilij kotiin tultuasi, hänen
nuorelle vaimollensa, että niin katkera kuin Miikkulan surma onkin,
älköön hän kuitenkaan sitä surko, että hänen Miikkulansa Suomehen jäi.
Suomi ottaa ilolla syliinsä vaikka kaikki Tverin Karjalaiset!” Siihen
lopetin vähäpätöisen puheeni.

Kyynelsilmin tarttui Wasilij nyt käteeni, kiitti ja lausui:

”Minä kerron Helenalle tästä, ja jos hän suostuu, rupean minä Miikkulan
sijaan hänen mieheksensä.”

Nyt pantiin kansi paikoilleen ja arkku laskettiin hautaan. Heitin kolme
lapiollista multaa hautaan ja läksin liikutettuna pois, jättäen heidät
hautaa täyttämään.

KIRPPU JA KÄRPÄNEN.

Siihen aikaan kun ne huonot vuodet olivat, oli Leininmäellä niinkuin
muuallakin suuri puute elatuksesta. Älkää luulkokaan, että puutetta
tunsivat ainoastaan ihmiset ja raavaat; ei suinkaan, — se tuntui talon
pienimpiin eläimiin asti. Hämähäkit haihtuivat, torakat kuolivat,
kärpäset lentelivät nälissään ja kirppujenkin elatus rupesi hupenemaan.
Silloin päätti eräänä päivänä kaksi kuomasta, kirppu ja kärpänen lähteä
etsimään muualta parempia oloja. He kuulivat puhuttavan Pietarista, —
sen sokerista ja rasvasista puotimiehistä. Vaikka matka peloitti — sillä
he eivät olleet tottuneet omin päin niin pitkiä reisuja tekemään,
läksivät kumminkin kulkemaan. Mutta kirppupa ei jaksanutkaan niin
sukkelaan hyppiä, että olisi kärpäsen rinnalla pysynyt. Kärpänen läksi
edellä lentää sihistämään. Kului siinä päiviä ennenkuin hän Pietariin
pääsi. Matka on pitkä ja kärpänen —, tietäähän sen, kuinka kovasti se
nyt jaksaa lentää. No tulipahan tuosta viimein kuitenkin Pietariin. —
Voi sitä komeutta ja prameutta, kadutkin noin leveät, rakennukset
ylettyvät pilviin asti. Lentää suhahtipa kärpänen eräästä avonaisesta
ikkunasta sisälle. Siellä juuri aamiaista pöytään laitetaan. Ukolla oli
nälkä. Hänkös nenineen ruu’an ääreen.

Mutta ajatelkaas hänen hämmästystään: yksi palvelijoista juoksee hänen
kimppuunsa ja uhkaa verkolla kiinni kaapaista. Hänkös siitä ikkunaan,
mutta voi onnettomuutta, se ei ollutkaan avonainen. Jäsenet vaan
jäsähtivät, kun hän siihen suin päin syöksyi. Ei ollut siinä aikaa
voivottelemaan. Vähissä hengin pääsi hän vihdoin avonaisesta ikkunasta
ulos.

”Ohhoh!” huokasi raukka käytyään istumaan naapuritalon ikkunan
puitteelle.

Jo rupesi päivä iltapuoleksi käymään, eikä ukko ollut vielä leivän
sirua tyhjään malkkiinsa saanut, sokerista puhumattakaan.

”Kah!” huudahti hän äkkiä. Juuri siihen huoneesen, jonka ikkunassa hän
kökötti, tuotiin samovaari pöydälle. ”Vihdoinkin saan sokeria!” arvelee
matkalainen ja syöksee suoraa päätä sokeriastian reunalle.

”No mutta ovatpa hävyttömiä!” voihkasi hän, nähtyään sen peitetyksi
vaatteella.

Koetti äijä vielä sen päivää Pietarissa onneaan, mutta kaikkialla kävi
yhtä hullusti. Eräässä talossa istui hän marmorisen Pietari Suuren
nenällä, niin kauan kuin talonväki oli iltasella, arvellen, että lapa
nuo ovat ensin syöneet, niin saampahan sitten rauhassa aterioida. Hänen
kauhistuksensa oli ääretön, kun talonväen herjettyä, ruoka heti
korjattiin pois, vieläpä vietiin pöydältä vaatekin niin, ettei leivän
siruistakaan jäänyt muuttolaisparalle.

Jo tuli ikävä kotiin takasin. Hän muisti kuin kylässä usein ruuan
annettiin pöydällä läpi yön seista, muisti kuin hänen oli ollut hauskaa
pöydällä käyskennellä maistelemassa niistä kaalitipoista, jotka syöjien
lusikoista tipahtelivat. Ja kun nälkä yhä enemmän rupesi vatsassa
vonkumaan, lähti hän aika hamppua takasin kotikylää kohden viuhtomaan.

Pulkkalaan tultuaan pistäysi hän siihen ”trahteeriin”, jossa tiesi
suomalaisten matkalla ravitsevan itseään. Suureksi ilokseen huomaa hän
kirppu-kuomansa istuvan erään lihamiehen kauluksella.

”No hyvä päivä, kuomaseni!” huudahti hän riemastuen.

”Jumal’antakoon,” vastasi kirppu nähtävästi närkästyksissään siitä,
ett’ei kärpänen ollut malttanut häntä odottaa, kun yhdessä kerran
matkustaa olivat päättäneet.

”No, mitä kuuluu?” kysyi kärpänen vähän hämillään huomattuaan toisen
närkästyksen.

”Hyvää vaan,” virkkoi taasen kirppu, ”johan tämä matka nyt luisuu kun
tämän matkakumppanin löysin.

”Minä olen jo kotimatkalla, kuoma. Ei kannata sinne mennä. Nälkäänhän
ne näännyttävät,” vakuutti kärpänen. ”Lähdetään yhdessä kotiin
takasin!” lisäsi hän.

”Sinun kanssasi minä läksisin”, virkkoi kylmästi kirppu. ”Minulla on
nyt parempaakin seuraa.” Sinne katosi kirppu pullakan lihamiehen
kauluksen alle, jonka liikkeistä kärpänen harmikseen näki, että kirppu
oli suuruksella. Ja niin he erosivat. Kärpänen, joka tämän jutun on
kertonut, ei sanonut tietävänsä, kuinka kirpun oli käynyt, mutta kyllä
hän arveli kirpun tuon samasen lihamiehen seuralaiseksi ruvenneen,
koska ei takaisin palannut milloinkaan. Kärpänen taasen eleli iloisena
ja onnellisena kuolemaansa asti Leininmäellä. Niin harvoin kuin hän
siellä saikin sokeria, oli hän kuitenkin kohtaloonsa tyytyväinen ja
kehoitti lapsiansa samaan.

PEKKA PARKA.

Pekka Palovaaran rinnassa kuohuilivat kaikki ne ylevät ajatukset, mitkä
nuorukaisen mieltä innostuttavat, hänen tullessaan osakunnan
”vastaanotto-viftiltä”. Hän oli hiukan noin niinkuin — sellaisella
päällä, ettei olisi häikäillyt ryhtyessään poliisin kaulukseen, jos se
olisi rohjennut huomauttaa häntä kadulla hiljaa olemaan. Pekka oli
ajatteleva nuorukainen. Hänellä oli valmiina jo elämänohjelma: ensin
filosofiian kandidaatiksi kolmella lautatuurilla, filosofiiassa,
suomessa ja historiassa, ja sitten innokkaasti isänmaan palvelukseen.
Jos hänet sitten joskus korotettaisiin, — niin, kyllä hän sitäkin
ajatteli — senaattoriksi, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan. Varma ei
hän kuitenkaan viimeisestä ollut, sillä olihan hän jo kylliksi tullut
maailman kehnoutta näkemään, jossa usein etevä mies työnnetään syrjään
jonkun kelvottoman suosikin tieltä. Naimis-asioita tuumaili hän myös.
Jos se, jota hän rakasti, arveli hän itsekseen, suostuisi häneen, — ka
miksi ei hän sitten suostuisi — niin ajatteli hän sopivimmaksi noin vuotta ennen
tutkintoa mennä kihloihin, näyttääkseen professoreille
vakavat aikeensa, ja sitten tutkinnon suoritettuaan naimisiin. Tuloja
hänellä tosin ei silloinkaan vielä olisi tarpeeksi, mutta sen sijaan
oli onneksi tuolla valitulla saatavana suuri omaisuus, jahka hänen
vanha enonsa kuolisi. Rikkauden tähden hän ei häntä ottanut! Ei
suinkaan! Sellainen raukka hän ei ollut. — Tosin nyt tuokin vähän
alentavalta tuntui niin suuren miehen alulle, elää vaimonsa rahoilla,
mutta olihan hänellä myöhemmin tilaisuus maksaa korkojen kanssa
takasin, mitä vaimoltaan saisi. Oo, kuinka suloista oli tulla suureksi
mieheksi, hyödyttää isänmaatansa, niittää kunniaa ja kohottaa vaimonsa
yhteiskunnan korkeimmille sijoille, ihanaa!

Näin tuumaili Pekka kotia päin hoiperrellessaan. Viimein saapui hän
perille, löysi vihdoin avaimensa takin vuorin välistä, hapuroituaan
sitä ensin kaikkialta, astui huoneesensa, riisui palttoon päältään ja
heittäysi vuoteelle hetkiseksi huokaamaan. Tuossa tuumaili hän vielä
hetkisen tekemäänsä oivallista elämänohjelmaa ja määritteli sen
tarkasti pienimpiin yksityisseikkoihin asti.

”Mutta jos nämä tuumat menevät myttyyn?” kysyi hän itseltään.

”Mitä vielä! Saapas nähdä niin olen viimeistään kolmen vuoden päästä
maisteri. Se on tietty! Ja kun kerran maisteri olen, on tie kaikkialle
avoinna. Silloin ei muuta kuin käyn kunniantoukoa leikkaamaa!”

                                                  ⸻

On markkinat. Ihmisiä vilisee torilla. Siinä on kauppiaita, ostajia,
katselijoita, arkkiveisujen myyjiä ja ketä kutakin rahanonkijaa. Pekka Palovaara
käyskentelee myöskin ihmispyörteessä. Hänellä on pää täynnä
tulevaisuuden unelmia, jotka harmaana pilvenä viipottelevat hänen
ympärillään. Milloin tuntuu hänestä niin kuin olisi hän jo
maisterivihkijäisissä: hän seisoo promoveerattavien rivissä vuoroansa
odotellen; hänen vuoronsa on jo tullut, hän on juuri astumaisillaan
esiin laakeriseppeleellä kruunattavaksi, — mutta samassa saa hän
päähänsä, että eihän hän vielä ollut alottanutkaan tenttaamejaan, ja
katkeralla harmilla peräytyy hän toisten taakse, — huomaten olevansakin
likasten toriämmien parissa. Välistä luulee hän näkevänsä oman
lemmittynsä, Ainon, viittaavan häntä luokseen, — hän rientää eteenpäin,
astuu hänen luokseen, tarttuu hänen valkeaan kätöseensä, mutta juuri
kun hän on painamaisillaan sen huulilleen, herättää hänet unelmistaan
akka, joka huomauttaa, että ensin on prenikka maksettava, ennenkuin sen
suuhunsa saa pistää. ”Uh, noita hävyttömiä! Ryöstävät julmimmalla
tavalla ihanimmat unelmani!” huudahtaa poika parka lähtien astumaan
hajamielisenä eteenpäin. Hänestä tuntuu kaikki niin kummalliselta.
Välistä ei hän voi eroittaa ihmisiä, hevoisia, pöytiä toisistaan,
välistä ovat kaikki tuttuja. Tuolla näkee hän oman arvoisan tätinsä, —
ennen niin ylpeä aateluudestaan — istuvan maitokuorman päällä; täällä
piiskaa hevoishuijari hänen omaa uljasta ”Veikkoaan”, ja tuossa — hän
tunsi sen ihan tarkkaan — on hänen oma kirjoituspöytänsä myytävänä.

”Mitä tämä meriksee!” kiljasee hän. ”Kenen luvalla olette minun
kirjoituspöytäni tänne tuoneet?”

”Shuokaa anteekshi!” virkkoi hänelle harmaapartainen ryssä: ”Täällä
puolen tiskiä ei shaa tule”. Ja hän työnsi ystävämme takasin.

”Olenko minä höperö, vai mikä minua vaivaa!” tuumaili Pekka, ”kuinka
saatoin noin hajamielinen olla? Kuinka saatoinkaan luulla tuota
likaista tiskiä — —.” Hän läksi kiirein askelin rantaan päin, kuullen
takanaan ryssien ja muitten hahatusta.

Rannan äyräällä istui vanha mustalaisakka kortit kädessä.

”Tulkaappas tänne, nuori herra!” huusi hän Pekalle. ”Minä puhun totta
teille”.

Pekka lähestyi hymyillen.

”Käykää tuohon istumaan”, kehoitti akka, ja Pekka istahti kuin
istahtikin hänen vierensä rantaäyräälle.

”Sinä olet”, alkoi mustalainen, ”kaksikymmentä vuotta vanha.”

”Niin minäkö! En mar olekkaan”, keskeytti Pekka. ”Vasta minä olen — —”

”Älkää nyt turhia höpiskö”, lausui taasen akka mahtavasti. ”Selväänhän
kortit sen näyttävät. Sinä olet syntynyt vuonna 1865 kaksi ajast’aikaa
ennen sitä suurta nälkävuotta, Lokakuun viidentenä päivänä.”

Pekka oli ääneti. Hän rupesi tuumailemaan, jotta kuinka se nyt oikein
olikaan. Mitenkä hän nyt niin tuhma oli, ett’ei tiennyt ikäänsä — —
Totta tosiaan! Tuo akan pahus on oikeassa! Johan siitä oli kaksi vuotta,
kun hän ylioppilaaksi pääsi.

Akka keskeytti hänet.

”Sinulla on täällä Helsingissä rikas sinisilmäinen, pienikasvuinen
hellu”, jatkoi hän.

”Se on totta”, huudahti Pekka. ”Mutta mistä te sen tiedätte?”

Akka ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään.

”Hän rakastaa sinua silmittömästi!”

”Onko se varmaa!” keskeytti nuorukainen. ”Oo? hän rakastaa minua!”

”Sinulla on erinomainen pää”, jatkoi pouvari ja sinusta tulee maan
kuulu mies, mutta. — —”

”Mutta — —?”

”Sinä et ole terve!”

”No, sitä olen aina ajatellut.”

”Sinulla on vaarallinen, hyvin vaarallinen tauti, jonka ainoastaan yksi
lääkäri voi parantaa.”

”Kuka se on?”

”Hänen nimeään en nyt saa selville, sillä toinen kortti on tuossa
edessä, mutta täällä lähellä hän jossakin on.”

”Riittää!” huudahti äkkiä Pekka hypäten jaloilleen. ”Tähän saakka en
ole siitä pitänyt lukua, mutta nyt en viivyttele hetkeäkään”. Hän
maksoi markan akalle ja riensi pois. Polonen poika! Hän tunsi nyt aivan
hyvin kuinka tauti hänen sisuksiaan kalvasi. Kuinka oli hän voinut niin
varomaton olla. Mitä oli tehtävä? Kuinka löytäisi tuon ainoan
pelastajansa. Hänen oli löydettävä hänet, millä ehdoilla hyvänsä. Se
oli hänen pyhä velvollisuutensa. Kuinka kävisi hänen isänmaansa, jos se
hänet menettäisi, kuinka hänen armaan Ainonsa, jos hän tuonelaan
muuttaisi! Oo, kauheata!

Hän tuli Helenan kadun päähän.

”Tässähän asuu Äyräpää!” tuumaili hän itsekseen ja läksi rappusia
pitkin astumaan. Odotus-salissa istui yksi naisihminen ja hampaaton
herrasmies. Pekka asettui sohvan päähän istumaan, pisti papirossin
suuhunsa, otti pöydältä päällimmäisen kirjan käteensä, avasi kannen
auki, luki nimilehden: ”Hampaitten suhde sieluelämään.” Tämäpä oli
hänelle jotakin aivan uutta. Hampaitten suhde sieluelämään!

Hän käänsi lehden. ”Sisältö: 1) Hampaitten ulkomuoto verrattuna
ihmisluonteesen, 2) Hampaat sielun vikojen ja sisällisten tautien
ilmituojina, 3) Mitkä sisälliset taudit voi hampaissa parantaa?”

Tämä oli jotakin niin ihmeellistä, hämmästyttävää, että Pekka rupesi
hieromaan silmiään, kysyen itseltään, oliko hän valveilla vai nukkuiko
hän.

Samassa tuli joku vastaanottohuoneesta. — Se oli Pekan hyvä ystävä,
Jukka Julkula, joka Pekan huomattuaan, suoraa päätä tuli hänen
luoksensa.

”Kuule veli”, lausui hän hiljaa Pekan korvaan. ”Oli oikein hauska, että
tapasin sinut täällä. Aioin juuri lähteä sinua karhuamaan.”

”Minua karhuamaan?”

”Minä tarvitsen, näes, välttämättä ne nyt jo, vaikka en sitä luullut
silloin.”

Pekka tuumaili hetkisen kummastuneena. ”Kuinka paljon se olikaan?”
kysyi hän viimein hämillään.

”Sata markkaa! Oletko sen jo unohtanut?”

”Sata markkaa! No hiisi! Missä minä ne sinulta lainasin?” kysyi taasen
Pekka aivan nolona hämmästyksestä.

”No mutta mikä sinua vaivaa veli!” lausui Jukka, katsellen tutkivasti
ystäväänsä.

”Kandidaatti-viftiäsi vartenhan sinä ne otit.”

Pekka pisti viisihaarpsen hankonsa tukkaansa, heittäytyen sohvaan.
Oliko hän jo kandidaatti? Kuinka oli hän sen unohtanut? — Jukka istahti
hänen viereensä.

”Kyllähän sinä koko riskisti olet nämä päivät ryypiskellyt”, virkkoi
hän, ”mutta en toki olisi luullut sen niin pitkälle menevän, että
muistosi menetit. — — Vaan sanoppas, onko sinulla rahaa?”

”Voi veikkonen! Ei ole minulla nyt rahaa, ei!” vastasi Pekka ottaen
kukkaronsa esille. ”Tässä on kaikki rahani!”

”Onhan tuolla!” huomautti Jukka. Totta tosiaan! Kukkarossa oli rahoja
enemmänkin.

”Muut ihmiset tavallisesti ryyppäävät rahansa, mutta sinä et näy
rahojasi menettäneen vaan muistosi. Sepä ei ole hullumpaa”, arveli
Jukka, sai rahaa ja meni menojaan.

Pekka yritteli ajattelemaan, mutta ei se tahtonut oikein luonnistua,
kaikki pyöri sekasin päässä. Hetkisen päästä hän kuitenkin luuli
muistavansa, että hän oli jo kandidaatti. Kuinka hän siksi oli tullut,
missä hän oli nuo 100 markkaa lainannut, sitä ei hän kuitenkaan vielä
selville saanut.

”Oikein hävettää itseäni, että noin join plätikkään itseni”, tuumaili
hän puhallellen paksuja savurenkaita suustaan. ”Jospa nyt Aino olisi
saanut tästä tiedon — Uh, silloin olisin hukassa.”

Jo tuli hänen vuoronsa. Hän astui tohtorin vastaanotto huoneesen. Siinä
hänen edessään on pöytä, jossa lukematon joukko kaikellaisia pistimiä
ja näpistimiä.

”Sisällisien tautien tutkimista varten varmaankin”, tuumaili Pekka ja
oli jo tuntevinaan pistoksen vatsassaan.

”Olkaa niin hyvä!” lausui tohtori ystävällisesti, näyttäen komeata
nojatuolia, johon oli sen seitsemän laitosta ja rustinkia yhdistetty,
niin että se pikemmin näytti jonkunlaiselta taikakoneelta. Pekka astui
sanaakaan virkkamatta tuoliin, ajatellen vaan, että tottahan hän selvän
taudista saa, jos hän se ”oikea” on.

Tohtori avasi hänen suunsa ja rupesi hampaita kopistelemaan.

”Ähää”, arveli Pekka itsekseen, ”hampaista hän todellakin sisällisten
tautien luontoa näkyy tutkivan.”

”Voi, voi”, alotti nyt tohtori katseltuaan hampaita hetkisen. ”Miksi
ette ennen tullut. Nyt on jo kaikki aivan liian myöhään.”

”Myöhään! Älkää taivaan tähden leikkiä laskeko”, huudahti Pekka
hypähtäen istuimellaan niin äkkiä, että tohtorin sormet olivat jäädä
hampaitten väliin.

”Sisukset ovat kaikkialla mädänneet”, vakuutti tohtori.

”Mädänneetkö? Sisukset!” Pojan kauhistus oli ääretön. ”No, onko apu
aivan mahdotonta”, kysyi hän vapisevalla äänellä.

”Pahimmat pitää kiskoa ulos”, lausui tohtori niin jokapäiväisellä
äänellä, että Pekan teki mieli vetää häntä vasten kuonoa. — Kuinka
saattaakaan ihminen noin perinpohjaisesti menettää hellemmät tunteensa!
Säälimättä ilmoittaa ainoaksi parannuskeinoksi sen, että hänen
sisuksensa kiskotaan ulos.

”Tahdotteko, että nukutan teidät, vai — —” rupesi taasen tohtori
sanomaan.

”No te luulette todellakin, että ne voi vaaratta kiskoa pois?” kysyi
vielä onneton potilas.

”Niin, nuo perin mädänneet vaan!” vastasi tohtori tyynesti.

Voi Pekka parkaa! Kuinka häntä peloitti. Mutta auttoiko siinä pelko.
Riippuihan siitä koko hänen tulevaisuutensa, hänen isänmaansa menestys,
hänen armaan Ainonsa onni.

”No, onko kaikki sitten tehty sillä?” kysyi hän taasen.

”Kun minä vielä puhdistan ja täytän muutamia koloja, voitte huoletta
lähteä täältä.”

”Ihmeellistä, kummallista!” ajatteli Pekka. ”Mitä on minun tehtävä? Hän
näyttää kyllä ystävälliseltä ja luotettavalta, mutta sellaisiahan ovat
kaikki lääkärit”.

”No, vedetäänkö ulos?” kysyi tohtori nähtävästi tuskastuneena
viivytykseen, ja tarttui kummannäköisiin houhtimiin. Kylmä väristys
vieri läpi Pekan selkärangan. ”Odottakaahan hetkinen vielä”, sai Pekka
sanotuksi, nousten kiireesti tuoliltaan. ”Minä kokoan ensin vähän
rohkeutta”. Hän huomasi hymyn nousevan tohtorin kasvoihin.

”Minä käyn kiireen kautta kaupungissa ja palaan parin tunnin päästä.
Minun nimeni on ... on ... on.” Kauhistus ja kuolema! Hän ei muistanut
enää nimeänsä. Kuitenkin pelastui hän pulasta siten, että veti
kukkaronsa esille ja tarjosi tohtorille visiittikorttinsa, jossa oli
aivan oikein ”Pekka Palovaara fil. kand”. Milloin hän nuo oli tilannut,
sitäkään ei hän sillä hetkellä muistanut... Tietysti pelon syy! Hän
läksi.

”Vosikka hoi!” kuului Helenan ja Esplanaadin kadun kulmalta.

Pari vosikkaa läksi kilvan kiitämään sinne päin ja pian oli Pekka Palovaara
voittajan ”roskassa”. Selkä koukussa, pää eteenpäin
painuksissa istui hän siinä.

”Niinhän ne lääkärit aina sanovat, ettei se vaarallista ole, siksi
kunnes sairas kuolee. Ei ole heihin uskomista!... Kyllähän hän näytti
rehelliseltä mieheltä, — mutta varovaisuus ei haita kumminkaan”. Näin
tuumaili Pekka, kunnes vosikka seisautti hevosensa. Tuossa se talo,
jossa hän asui. Hän käski vosikan odottamaan ja astui sisään — sekä
suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, otti esille arkin puhdasta paperia ja
kirjoitti:

”Testamenttiin.

Jos Jumalan tahto on se, että minun on kuoltava sen
operatioonin tähden, jonka alaiseksi tänään aion antautua
niin saakoon kaikki, mitä minulta jälkeeni jääpi, lemmittyni,
neiti Aino Helle.

Pekka Palovaara.”

Hän sulki paperin kuoreen, ja piilotti sen pöytälaatikkoon. Nyt aikoi
hän lähteä kiireesti ulos, mutta ihme ja kumma: hänestä tuntui niinkuin
jalat olisivat kadonneet hänen altaan, tahi niinkuin hän olisi
juottunut tuoliin kiini.

”Mitä hittoa tämä nyt on!” ärjäsi hän, ponnistaen voimiaan. Hän pääsi
jo liikkeelle, mutta kankeina olivat yhäti jalat, liekö siihen syynä
sitten ollut tauti vai pelko. Hän istui jo taasen vosikan roskassa.
Kaikki näytti niin kummalliselta, oudolta hänestä. Kartanot olivat
kummallakin puolella, kuni harmaana paksuna muurina vaan, tuskin taisi
hän eroittaa niitä toisistaan.

”Peloittaako minua todellakin niin kovasti? Miksi huimaa silmiäni
näin?” tuumaili Pekka. ”Vai ajaako vosikka niin kovasti?” Ja totta
tosiaan! Vosikka ajoikin kuin hurja. Hän tuskin näki hevoista edessään,
niin kovasti se juoksi.

”Seis, topp tykkänään sanoi Konkola kun laiva ryville iski”. Tämä oli
Pekka Palovaaran mielilause. Hän huomasi olevansa juuri Ainonsa kodin
kohdalla. Suurella vaivalla saivat he hevosen seisattumaan. Pekka
maksoi ja riensi pääovesta sisään.

”Mille asioille sanoisin tulleeni?” arveli hän itsekseen, ennenkuin
kelloa näppäsi. ”No sama tuo! Sanonhan tulleeni visiitille vaan. — —
Jos tilaisuuden saan, tunnustan suoraan rakkauteni.” Hän soitti. Ovi
avattiin ja Aino hyppäsi hänelle kaulaan huudahtaen: ”No terve tullut,
oma armas sulhoni! Miksi et ole niin moneen päivään luonani käynyt?”

Pekka oli pudota istualleen.

”Oliko tyttö hupsuksi tullut?” ajatteli hän ensi silmänräpäyksessä,
mutta rupesi sitten tuumailemaan, että olisiko hän todellakin jo
kosinut ennen... Olisiko hän unohtanut senkin. — — Kaikessa tapauksessa
suuteli hän Ainoaan rakastajan koko tulisuudella. Hänet saatettiin
saliin ja rouva Helle otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan,
sinutteli häntä kysyen: ”Kuinka voit sinä nyt rasittavien tenttaamiesi
jälkeen?”

Pekalla oli siihen ainakin vastaus valmiina.

”Totta tosiaan luulen liiaksi itseäni rasittaneeni, koska vielä nytkin
voin hyvin huonosti.”

”Voitko huonosti! Voi rakkahani!” huudahti Aino, tullen hänen syliinsä.
Voi kuinka ihana hän oli. Ja kummallisinta oli, ett’ei hänellä ollut
päällä vaatteita enempää kuin Helenalla Murtovarkauden neljännessä
näytöksessä. Kun Pekka koetti puristaa häntä rintaansa vasten, tuntui
hänestä aivan kuin olisi hän keijukaista puristanut, niin kevyt, hieno
oli Aino.

”Niin, Aino kulta! En voi hyvin. Olen aivan muistini menettänyt!” Pekka
katsoi parhaaksi tunnustaa suoraan kaikki.

Juotiin siinä sitten viiniä ja rupatettiin hetkisen. Sitten ilmoitti
Pekka, että hän oli päättänyt mennä lääkärin puheille, ja sitä pitivät
naisetkin hyvin viisaana. Sisuksien kiskomisesta ei Pekka kuitenkaan
tohtinut sanaakaan hiiskua. Olisivat säikähtäneet poloiset
pahanpäiväisesti. Pekka läksi.

Vasta kadulla käsitti hän oikein, mitä oli tapahtunut.

”Minä olen siis kihloissa. Niin helpolla en olisi luullut sen käyvän.
Ja olenhan maisteri myöskin. Nyt olen siis päässyt sille asteelle,
mihin pyrin. Voin nyt ryhtyä pontevuudella isänmaatani hyödyttämään.
Toimeen siis! — Vaan kuinka? — Rupeaisinko koulun-opettajaksi? — Liian
ahdas vaikutuspiiri. Valtiopäivä-mieheksi — en pääse. Vaan jos lukisin
itseni nyt papiksi ja tulisin — — en voi yhtyä kaikkiin heidän
uskonkappaleihinsa. Sanomalehden toimittajaksiko? — liian rasittava
toimi; muusikukseksi? — en kykene; kirjailijaksi? — tarvitsen vielä
paljon, paljon lisään — — Näinkö raukeavat siis kaikki toiveeni? Näinkö
kaukana vielä toiveitteni päämäärä? — — Oo, isänmaa, isänmaa! Liian
paljon vaadit sinä lapseltasi! Aina olen pitänyt pyhimpänä päämääränäni
saada uhrata elämäni sinulle; sitä varten pyrin maisteriksi, sitä
varten etsin onnellisen kodin vahvistavaa virvoitusta. Ja nyt kun olen
jo saavuttanut tämän kaiken, olet sinä minusta yhtä kaukana kuin
ennenkin!”

Näissä mietteissä saapui Pekka vihdoin Helenan kadun kulman kohdalle.

Silloin muisti hän vasta, mikä häntä odotti.

”Se on totta!” huudahti hän surumielin. ”Ovathan sisukseni mädänneet!
Hyvästi isänmaani! Koeta tulla minutta toimeen!” Hän astui tohtorin luo
ja pääsi kohta tuohon ihmeelliseen tuoliin. Nyt alkoi toimitus. Tohtori
antoi hänen hengittää sisäänsä jotakin omituisen makuista höyryä, — vai
mitä lie ollutkin — ja pian alkoi hänestä tuntua niin kummalliselta:
satama, jonka hän näki edessään olevasta suuresta ikkunasta, rupesi
liikkumaan, heilumaan, pyörimään, kunnes kaikki tyyni, vesi, taivas,
laivat, ihmiset pyörivät yhtenä hyrränä.

”Mitä tästä tulleekaan”, ajatteli Pekka. ”Saapas nähdä, onnistuuko
tämä. Jollei, niin saanpahan ainakin nähdä mitä olen aina ollut niin
utelias näkemään: toisen maailman, sen, jossa ei mateerialla ole mitään
merkitystä.” — —

Hänestä tuntui yhäti, niinkuin olisi hän jotakin vielä ajatellut, mutta
ei hän oikein tiennyt itsekään, mitä se oli. Tuntui niinkuin hänen
päätään olisi särkenyt, niinkuin suu olisi ollut liian kuiva, mutta ei
hän vaan oikein ymmärtänyt, mitä tuo oli. Tohtorin läsnäoloa ei hän
tuntenut laisinkaan. Ihmeellistä tuo nukutus aine! — Pikemmin tuntui
niinkuin olisi hän maannut vuoteella, kuin istunut tuossa ihmeellisessä
nojatuolissa. Sen verran hän kuitenkin jaksoi pitää ajatuksensa koossa,
että odotteli pienellä pelolla, milloinka niitä sisuksia ruvetaan
kiskomaan. — Nyt nukkui hän hetkeksi kokonaan. — Taasen tunsi hän
olevansa tunnoissaan. — Vatsassa vuovelehti niin kummallisesti, —
aivankuin olisi sieltä jotakin ollut kohoamassa. Se yritti nousemaan,
mutta lakkasi taasen. Pekkaa rupesi peloittamaan.

”Nyt se kiskoo paraillaan, mutta ei näy se oikein onnistuvan”, jaksoi
hän ajatella. Taasen tuntui vatsassa jotakin — nyt vähän ylempänä.

”No, jos tuo sen kovemmin ei koske, niin kiskokoon vaan”, tuumaili
Pekka. Samassa tuntui uusi nytkäys... Jotakin nousi vatsasta, — se oli
jo tulla suuhun, — kun Pekka heräsi.

”Unihäyry ei ollutkaan tarpeeksi voimakasta” lausui Pekka hiljaa.
”Annatteko uutta?” Hän avasi silmänsä. — — Mitä hiisiä! Ei mitään
tohtoria! — Hän oli jo kotona omassa huoneessaan. Oliko kaikki siis
toimitettu? Ei se ole mahdollista!

Pekka nousi jaloilleen. Hänen päätään särki kauheasti — Unihöyryn
vaikutus! Mutta tuutuihan tuo särky tavalliselta pohmelokivulta! Pekka
hieroi silmiään — — tuumaili.

”Mitä tämä merkitsee — — Vai olisiko kaikki unta ollut? Enkö olisikaan
maisteri, eikö Aino — —?” Hän lähestyi pöytää, tempasi laatikon auki.
Ei mitään testamenttia — — Oo —! Tuo kaikki olikin vaan unta.

KILU-KALLE.

Ken ei ole nähnyt sellaista onnetonta, jota muut muka paremmat
pilkkaavat, sortavat! Kuinka harva on kuitenkin viitsinyt ottaa
sellaisen elämänvaiheista selvää, kuinka harva on sellaista viitsinyt
lohduttaa!

Siitä on vaan kolme vuotta, kun tuonelaan muutti hyväntahtoinen mies,
jolle ilkeät ihmiset antoivat Kilu-Kallen haukkuma-nimen. Ken ei ole
nauranut hänen hullutuksilleen? Kuinka moni on pilkannut hänen luultua
tuhmuuttaan ja kuitenkin oli hän parempi kuin moni, enimmät
pilkkaajoistaan. Joka haluaa, lähteköön kanssani hänen pieneen, köyhään
kotiinsa.

Tuolla Roopertin kadun varrella oli eräs vanha, köyhä vaimo vuokrannut
pienen huoneen pihanperällä. Sen ikkuna oli aivan lähellä maanpintaa ja
vähäpätöiseltä se näytti, mutta puhtaat, joskin yksinkertaiset
kartiinit todistivat, että siellä asui huolellinen nainen. Jos astui
huoneesen, tapasi silmä pelkkää puhtautta. Puhtaaksi pesty pöytä seisoi
ikkunan ääressä, vanhanpuoleista piironkia peitti koruton mutta siisti
vaate, sen yläpuolella uhkeili seinällä kaksi uljasta, jonkun
tuntemattoman venäläisen ”taiteilijan” tekemää kuvaa, toinen Aleksanter Toisen,
toinen hänen korkean puolisonsa. Lattiata koristi kaksi
kotitekoista mattoa. — — Sanalla sanoen, kaikesta näkyi, ett’ei köyhyys
ollut estänyt emäntää puhtaudesta, huolellisuudesta.

Tuossa pöydän ääressä istuu vanha vaimo kierot lasisilmät nenällä
mustunutta kirjaa lukemassa. Kärsimykset ovat piirtäneet juovansa hänen
lempeihin kasvoihinsa, kuihtuneita silmiä kirkastaa kuitenkin paremman
elämän toivo, kurjuuden tuomat rypyt otsalla todistavat rauhallisilla
liikkeillään tyytyväisyyttä siihen mitä Luoja on antanut. Voi kuinka
paljon tuokin polonen on kestää saanut!

Kuinka saattaa Luoja niin epätasaisesti jakaa ihmisten onnen. Olisi
melkein valmis luulemaan, ett’ei hän laisinkaan pidä väliä ihmisten
vaiheista.

Oli aika jolloin tuo vaimo oli hyvinvoivan käsityöläisen — Jakobson oli
hänen nimensä — hellä puoliso. Hänellä oli silloin sievä onnellinen koti
Merimiehen kadun varrella. Ahdas ja yksinkertainen se tosin oli, mutta
tarpeeksi mukava, hänen voidakseen tyytyväisenä hoitaa siellä melkoisen
suurta perhettään. Hän kiitti siitä Jumalaa ja rukoili vaan, että hän
saisi niin onnellisena elämänsä loppuun pysyä. Mutta sitä ei kuitenkaan
sallittu.

Eräänä keväänä ajettiin Jakobson vähäpätöisestä syystä pois paikastaan,
hän ei saanut kohta uutta, joutui leivättömäksi ja rupesi
epätoivoissaan — juomaan, kuten moni muukin kova onninen. Päivä
päivältä, viikko viikolta vaipui hän yhä syvemmälle. Hän menetti
rauhallisen luonteensa, entinen hellyytensä vaimoansa ja lapsiansa
kohtaan kylmeni, kyyneleet heidän nälkäisillä kasvoillaan
kiukustuttivat häntä, — hänestä tuli vihdoin oikea hirmuvaltias. Voi
onnetonta vaimoa kun mies humalapäissään kotiin palasi! Vielä koetti
vaimo omalla työllään sen verran, että leipä palan ja suolasia
silakoita saattoi perheellensä hankkia. Mutta siinä ei kyllä että
Jakobson rupesi niitä vähiä mitä hän ansaituksi sai, viinaan vaatimaan,
panttilaitokseen alkoi sydämmetön isä kulettaa mitä arvokasta vielä
löytyi. Yhä kurjemmaksi tuli onnettoman perheen tila. Nälkään rupesi jo
lapsi joukko nääntymään... Vanhin neljästä, Tilda nimeltään, oli nyt
kuudentoista vuotias, kasvoiltaan sievänlainen tyttö. Hänelle onnistui
äidin hankkia palveluspaikka, mutta tuittupäisyydellään ja
itsepintaisuudellaan sai hän itselleen pian eropassin. Muun joukon
lisänä oli nyt hänkin kotona.

Eräänä iltana läksi Tilda nälissään käyskentelemään kadulle, tuumaillen
keinoa kuinka hän tuosta kurjuudesta irti pääsisi. Kolmikulman
puistossa kohtasi hänet hienonlainen herrasmies ja rupesi puhuttelemaan
häntä. Tilda kääntyi pois mennäkseen, mutta herrasmies seurasi häntä...
Mitä lienevät he sitten puhuneetkin tuossa hämärässä, mutta yhdessä he
vaan läksivät astumaan Yrjönkatua pitkin.

Tilda toi sinä iltana äidilleen viisi markkaa, sanoen löytäneensä sen.
Seuraavana iltana oli Tilda taasen myöhään yöhön poissa. Kotiin vihdoin
tultuaan, sanoi hän olleensa erään ystävänsä luona. Kun äiti eräänä
päivänä taasen valitti rahapuutetta, antoi Tilda hänelle kymmenen markkaa
. Äidin kysyttyä mistä hän sen oli saanut, kielsi hän sitä
ilmoittavansa. Sanoi vaan hankkineensa sen äitiänsä varten. Tuohon
selitykseen ei kuitenkaan äiti tyytynyt, vaan rupesi ankarasti
vaatimaan selitystä.

Sattuipa silloin Jakobson kotia tulemaan. Avonaisesta ikkunasta kuuli
hän, mistä sisällä puhuttiin. Hän ymmärsi paremmin kuin äiti, mistä
tyttö oli rahat saanut.

Eräänä sunnuntai iltana oli Tilda taasen mennyt ”erään tuttavansa”
luoksi. Isä tuli tavallista varhaimmin kotia. Askeleet kuultuaan olivat
lapset ennättäneet piiloon mennä vuoteisiinsa. Kalle, vanhin kotona
olevista, ennätti vaan piirongin ja oven väliin.

Raskaasti heittäytyi isä tuolille, ärjyen ruokaa. Vaimo toi mitä
tarjottavaa löytyi. Tuossa istui nyt juomari, syötyänsä tyttärensä
hankkimaa ruokaa, ääneti pää kätensä nojassa. Hän näkyi odottavan
jotain.

Haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa Tildan kotiin tullessa. Tyttö otti
päältään palttoon, jonka hän sanoi erään hyvänsuovan rouan hänelle
lahjoittaneen, ja aikoi mennä levolle. Silloin tarttui isä häneen
kiinni.

”Anna tänne rahat!” karjui hän hirveällä äänellään.

”Mitkä rahat?” kysyi tytär punasena, heittäen vihaisen silmäyksen
äitiinsä, joka nurkassa äimistyneenä odotti asian menoa.

”Minä olen sinua tähän asti elättänyt. Nyt kun sinä olet oppinut
’tienaamaan’, saat maksaa velkasi!” lausui isä.

Tytär riuhtasi itsensä erilleen.

”Mitä olen minä ’tienannut’!” kiljasi hän.

Nyt tarttui isä halkoon ja kauhea hetki alkoi. Äiti joka tytärtään
koetti puolustaa, sai oman osansa. Hiukset hajallaan pääsi vihdoin
Tilda, temmattuaan palttoon naulasta, karkuun ja katosi yön pimeyteen.
Kalle, joka melun aikana unisena sattui piilostaan näkyviin tulemaan,
joutui nyt isän kouriin. Kolaus sattui päähän, ja hän vaipui
pyörryksiin maahan. Nyt riensi isä kiroillen ulos.

Kun äiti oli verisen pojan pessyt ja tointumaan saanut, huomasi hän
vasta kauhukseen isän iskun seuraukset. Kummallisesti nauraen, virkkoi
poika: ”No, mikä sille isälle lie tullut?”

”Houraileeko hän?” virkkoi äiti itsekseen.

Hän oli oikeassa. Poika houraili ja päiviä, kuukausia, vuosia kului ja
poika houraili yhäti. Hän ei ollut menettänyt kokonaan järkeänsä, mutta
hän oli tullut tuollaiseksi hassahtavaksi, jommoisena hänet sittemmin
Helsinkiläiset oppivat tuntemaan.

Tilda ei palannut enää kotiin. Eräänä iltana tapasi hänet äiti kadulla
ja lähestyi häntä puhuttelemaan.

”Mene kurjan miehesi luoksi!” sai hän vastaukseksi. ”Minä uhrasin
itseni auttaakseni sinua kurjuudessasi, mutta sinä petit minut. Nyt en
tahdo enää teistä tietää mitään!”

Tämän sanottuaan meni tyttö matkoihinsa huolimatta äitinsä kyyneleistä.
Hän luuli äidin ilmoittaneen julmalle isälle, että hän oli rahaa kotiin
tuonut.

Parempi aika näytti kuitenkin koittavan, kun Jakobson, nähtyänsä mitä
oli pojalleen tehnyt, rupesi katumaan ja päätti olla vasta viinan
tippaa maistamatta.

Äidin ilokyyneleet muuttuivat kuitenkin pian surukyyneliksi, sillä
Jakobson, jonka elimet olivat tottuneet alkohoolista ravintonsa
saamaan, ei kestänytkään äkkinäistä muutosta, sortui.

Tähänkään ei kovaonnisen vaimon kärsimykset loppuneet. Kuumetauti,
jonka kurjuus toi vieraaksi hänen kotiinsa, vei mukanaan molemmat
nuoremmat lapset. Hänen miehensä oli nyt siis kuollut, kaksi
pienokaista myöskin haudassa, vanhin tytär teillä tietämättömillä ja
ainoa jälellä oleva, Kalle, mielipuolena.

”Jumalani, Jumalani! Mitä olen minä rikkonut, ettäs näin kovasti minua
koettelet?” rukoili kovaonninen. Mutta mitä oli tapahtunut, se oli
tapahtunut. Sen tuli hän pian huomaamaan. Hän mukaantuikin
kärsivällisesti kohtaloonsa... Yhden lapsensa pään saattoi hän kyllä
omalla työllään elättää. Hän muutti Roopertin kadun varrelle poikineen,
toivoen aina, että kun poika rupeaa miehistymään, paranee hänen
päänsäkin. Tietäen että esimerkki vaikuttaa, laittoi hän kotinsa niin
puhtaaksi ja sieväksi kuin mahdollista, sillä hyvätapaiseksi, kelpo
työmieheksi tahtoi hän poikansa kasvattaa. Naapurit kunnioittivat tuota
hyväntahtoista, ahkeraa Lovisa matamia, ja sen hän ansaitsikin. Kaikkia
kohtaan oli hän hetas ja ystävällinen. Eihän kukaan heistä ollut hänen
mieltään katkeroittanut. Sille, joka oli häneltä entisen onnensa
vienyt, oli hän jo aikaa sitten anteeksi antanut. Kaikille onnettomille
osoitti hän sääliväisyyttä, auttaen heitä, jos mahdollista, mutta
erittäinkin suri hänen sydämmensä kadonnutta tytärtään.

Hänen kotirauhaansa häiritsi kyllä vielä se seikka, että samassa
talossa oli tuollainen turmeluksen pesäpaikka, missä yöaikoina aina
pahinta melua pidettiin. Kyynelsilmin katseli hän aina ikkunastaan
katurakennukseen, jossa tiesi niin monen onnettoman paatumuksen
syvyydessä vetelehtävän, voimatta itseään siitä pois temmata.

Eräänä lauantai iltana tuli hän tavallista myöhemmin kotia. Hän oli
juuri astumaisillaan ovesta sisään, kun hän äkkiä kuuli hirveän melun
katurakennuksesta. Melu kasvoi — — kuului kirouksia, hätähuutoja — —
ja ihmisiä alkoi tulla kadulta pihalle, sekä ovesta ulos. Muutamia
poliisia tuli kohta myöskin saapuville.

Hän katseli hetkisen.

Kuu loisti kirkkaana taivaalla luoden sinervän valonsa suoraan
katurakennuksen rappusille.

Jo talutetaan ulos naisihmistä jolla kasvot, pää aivan verissä. Hän
parkuu ja kiroilee kauheasti.

”Mitä kuulenkaan! Tilda, oma armas tyttäreni”, huudahti Loviisa,
hyökäten ihmisjoukon läpi verisen naisen luo.

”Äiti!” sai tämä lausutuksi ja vaipui äitinsä syliin.

”Hyvät poliisit ja komisaariukset”, rukoili onneton äiti. ”Jos
tyttäreni on mitään pahaa tehnyt, niin tulkaa häntä täältä etsimään,
mutta jättäkää hänet nyt minun huostaani. Asun tuossa pienessä
rakennuksessa...”

Hämmästyneenä seisoi ihmisjoukko.

Samassa juoksi Kallekin, joka melusta oli herännyt pihalle.

”Äiti! Kuka sinulle pahaa tekee?” huusi nuorukainen tarttuen
voimakkaasti kankeen, joka sattui rappusia vasten seisomaan. Suurella
vaivalla sai äiti pojan hillityksi.

”No jääköön hän sitten”, lausui vanhempi poliiseista, ja matami talutti
tyttärensä kotiinsa.

Ihmisjoukko hajosi vähitellen, ja kauan aikaa loisti vielä himmeä valo
Lovisa matamin matalasta ikkunasta.

                                                  ⸻

Jos nyt tahtoisin lukijoille mieliksi tehdä, niin sanoisin, että
Tildasta tuli hyvä ihminen, että hän katui entistä elämäänsä; mutta
niin ei kuitenkaan käynyt. Hän kompastui uudestaan ensimmäiseen kiveen,
mikä vastaan sattui — ja katosi äitinsä näkyvistä ikipäiviksi...

Kova oli tuo uusi isku hellän äidin sydämmeen, mutta huokauksen se vaan
sieltä sai ilmoille. Hän oli jo niin tottunut tuollaisia kestämään,
että se ei enää näkyvää merkkiä jättänyt, — ehkä yhden rypyn entisten
lisäksi hänen otsalleen, — — mutta sitä ei kukaan huomannut. Hän oli
muita ihmisiä kohtaan yhtä herttainen kuin ennenkin, sillä hän sanoi
sitä Jumalan tahdoksi ja Jumalaa syyttämään ei hän ruvennut.
Päinvastoin kiitti hän Häntä siitä vähästä ilosta, mitä hänelle
poikansa toi. Kalle oli nyt kasvanut rotevaksi nuorukaiseksi. Ja vaikka
äidin toivo pettyikin luullessaan hänen päänsä vielä selviävän, oli hän
kuitenkin tyytyväinen nähdessään, kuinka tarkasti Kalle otti vastaan
hänen pienimmät neuvonsa ja opetuksensa.

Joka pennin, minkä Kalle sai ansaituksi, toi hän kotiin äidilleen.

”Äitini on minua lapsuudessani hoitanut ja kasvattanut”, sanoi hän,
”kuinka voisin minä nyt omat ansioni yksin käyttää”.

Jos hän näki jonkun palvelijan siivottomana kyökkiä pitävän, torui hän
aina häntä säälimättä sanoen: ”Tuleppas sinä katsomaan, kuinka puhtaana
minun äitini pitää kotiaan. Minä en uskalla edes astua sisäänkään
työsaappaat jalassa”.

Usein nähtiin hänen laulavan ja tanssivan nuorien herrojen huviksi.
Miksi luulivat ihmiset hänen sitä tehneen? Hulluudestako? — Ei suinkaan!
Hän tiesi siten saavansa äidilleen muutaman pennin ansaituksi. Joll’ei
hänen askeleitansa kaikkialla olisi rakkaus äitiä kohtaan johtanut,
olisi Helsingin yleisö tuskin tullut häntä huomaamaankaan, ainakaan ei
hän olisi Kilu-Kallen nimeä saanut.

Suuttua taisi hän kyllä, mutta ainoastaan hetkeksi. Jos hänelle joku
poika vekkuli pahaa teki, läksi hän sitä jälestä ajamaan, mutta kiinni
pojan saatuaan, oli hänen suuttumuksensa jo ehtinyt lauhtua.

Se, joka oli hänen suosioonsa päässyt, hänen kiitollisuutensa
ansainnut, saattoi häneen luottaa rajattomasti.

Jos joku hänen ystävälleen pahaa teki, julmistui hän hirveästi. Ei
ollut hyvä mennä vähintäkään ilkityötä tekemään sen talon pihalle,
jonka isäntä tahi emäntä hänelle työtä antoi. Hän kokosi vähimmätkin
esineet, lastut, nuppineulat, jos hän niitä sattui pihamaalta löytämään
ja vei ne isännälle tahi kyökkiin.

Jos ken tahansa lähestyi ystävällisesti häntä puhuttelemaan, muisti hän
sen aina, kohteliaasti kohottaen korkeata ”knalliaan”, jossa hän aina
pyhäpäivinä herrasteli. Hänelle antoi, näet, eräs kaupungin etevimmistä
lääkäreistä kaikki kuluneet knallinsa. Juhlapukuun kuului vielä
kävelykeppi, sekin jonkun lahjoittama, musta takki, joka salongeissa
liehuttuaan näin oli hänen kauttaan päässyt esplanaadin yleisön
ihailtavaksi, sekä kukka napin lävessä. Mahtavana tepasteli hän
sunnuntaisin tässä univormussaan, tuttavasti — niin välistä liiankin
tuttavasti tervehtien ja puhutellen vastaantulevia nuoria erittäinkin
kauniita naisia.

Tämä vapaus annettiin hänelle ensi alussa anteeksi, mutta aikojen
kuluessa rupesi kumminkin tuohon viattomaan yksinkertaisuuteen
sekaantumaan jotakin, joka teki ihmiset tyytymättömiksi.

Seuraava tapaus selittää tuon muutoksen.

Eräänä sunnuntai iltana oli Kalle taasen esplanaadilla... Tuossa
tepasteli hän hymyillen, jaellen tervehdyssanoja vastaantuleville.
Silloin lähestyi häntä hienosti puettu nainen, jolla ei kuitenkaan
ollut hattua päässä.

”Hyvä päivä, Kalle!” lausui tämä.

”Päivä, päivä!” vastasi Kalle kohteliaasti.

”Etkö tunne minua?” kysyi nainen.

”Niin sinuako... Katsoppas vaan. Oletko sinä vielä elossa?”

”No tunnethan sisaresi.”

”Tule minun luokseni Kalle!” pyysi sisar.

”Sinun luoksesi!” vastasi Kalle hieman ylenkatseellisesti. ”Mitä minä
siellä teen! Tulisit sinä ennen äitiä katsomaan”.

”Tulehan nyt kumminkin”, pyysi sisar.

”No en tule ennenkuin olen äidille siitä puhunut.”

”Älä Herran nimessä tästä mitään äidille puhu!”

”Miksikä en?”

”Hän, tuota, hän suuttuu.”

”Hänkö suuttuisi! Ei suinkaan! Päinvastoin!”

”Mutta tule nyt. Pääset vosikalla...”

”Vosikallako... E-en! Anna ennen minulle se 50 penniä.”

”Saat, saat paljon enemmän.”

”Saanko, no sitten tulen.”

Kalle läksi hienon naisen kanssa ajamaan. Tuo nainen oli todellakin
hänen sisarensa, langennut Tilda.

Onneton Kalle! Jospa hän olisi ymmärtänyt olla erillään vaarallisesta
sisarestaan.

He saapuivat erään puurakennuksen edustalle Tarkk’ampuja-kadun
varrella. Sisältä kuului laulua ja pianon soittoa. Kalle rupesi taasen
epäilemään. Mutta kun hänelle Tilda rahaa lupasi antaa, astui hän
sisään. Riemulla otti hänet siellä vastaan räyhäävä nuorukaisjoukko.
Kalle pantiin hurraata huutaen sohvaan, ja pian alkoivat tämän posket
viinistä punottaa. Hänestä alkoi tuntua niin ihmeen kummalliselta,
hauskalta. Hän lauloi ja tanssi naisten kanssa, jotka olivat
juominkeihin osaa ottamassa. Kalle ei ymmärtänyt mikä vaara häntä
uhkasi, hän kiihtyi yhä kiihtymistään... Mitä sitten tapahtui sitä ei
hän toisena päivänä muistanut. Sen muisti hän vaan, että hän oli
luvannut salata kaikki äidiltään ja että hänellä hyvin hauska siellä
oli, tavattoman hauska.

Eräänä iltana oli Kalle taasen sisartaan tervehtimässä, ja nyt alettiin
häntä siellä nähdä tavan takaa.

Äiti kotona kyllä huomasi, että pojalla oli jotakin sydämmellä, mutta
hän ei vielä tahtonut ruveta urkkimaan. Luuli näet hänen rakastuneen.
Polonen äiti ajatteli aina mahdollisesti parempaan suuntaan. Mutta
kauan ei hän epätietoisena ollut.

Kun Kalle yhä salaperäisemmäksi, alakuloisemmaksi tulla alkoi, rupesi
vihdoin äiti tiedustelemaan, mutta hän sai vaan päännyykytyksen
vastaukseksi. Kalle kiiruhti aina heti ovesta ulos eikä tullut sinä
päivänä kotiin ennenkuin illalla. Hän oli kerran viekoitettu väärälle
polulle, kukaan ei häntä oikealle ohjannut ja hän jatkoi kulkuaan,
kunnes hän kaikessa yksinkertaisuudessaan oli niin pitkälle joutunut,
että kääntyminen oli mahdotonta. Kun äiti vihdoin asian perille pääsi,
olivat jo lankeemuksen jäljet poistumattomiksi tulleet. Lääkärin
apukaan ei häntä kuolosta voinut pelastaa. Ennen kuolemaansa tunnusti
hän vasta, että Tildan syyhän se oli, että hän ensin oli pahuuden
tielle joutunut. Joll’ei Tilda olisi häntä ”sinne” vienyt, ei hänen
jalkansa ikinä olisi sinne löytäneet.

Synkkänä jäi nyt Lovisa matami kuolinpäiväänsä odottamaan. Nyt ei ollut
Jumalan tahto enää tapahtunut. Ihmiskunta oli syynä hänen, rakkaan
poikansa, ainoan lohdutuksensa, toivonsa surmaan...

Lovisa matamin naapurit eivät sen koommin nähneet synkkien
kulmakarvojen alta tuon herttaisen vaimon lempeitä kasvoja.