joi teetä illalla kello 10. On maanantai ja 30 p. heinäkuuta 1906.
Kuuluu kumeita kanuunanlaukauksia. Elma tarkkaa niitä.
Olisiko Viaporin kapina puhjennut. Ensi tärähdyskö annetaan
hirmuhallitsijan valtaistuimelle?!
Punakaartin päällikön luo on kokoontunut miehiä neuvottelemaan. Ne
siirtyvät Elman huoneustoon.
Elma ei ota osaa keskusteluun. Hän laittaa teetä, sillä palvelija on
varovaisuuden vuoksi lähetetty pois kotoa.
Agitaattorit ja suunsoittajat, politikoitsijat ja puolueen johtomiehet
väittelevät — väittelevät, otetaanko osaa kapinaan vai eikö.
Sill’aikaa nuoret ystävykset ja sotilaat soittavat kuolinsoittoaan
Viaporin pattereilla taistellessaan vapauden puolesta.
Koko yö kestää poliitillista kokouksenpitoa.
Elma sanoo:
— Aamiaiseksi tulemme Viaporiin.
Tykkiväenkapteeni sanoo arasti:
— Sitä ei tiedä.
Elma jää miettimään.
Miks’ei ole ennen harkittu asiaa, ennenkuin nuoret uhrit on viskattu
vallankumouksen vyöryyn, taantumuksen Molokin kitaan?!
Elmaa alkaa epäilyttää ja hänen kurkkuansa kuristaa..
Olisiko tässä yksityisten seikkailuhalu pelissä? Olisiko asema epäselvä?
Olisivatko sotilaat ja nuoret vallankumoukselliset upseerit saatettu
ansaan?!
Keskellä yötä Elma, oli juossut Kaivopuiston rantaan katsellakseen
Viaporia.
Sieltä kuului toisinaan kuularuiskun räiskintää. Toisinaan kumeita
laukauksia. Linnoitus oli muuten ihan pimeä.
Oi, kuinka Elma olisi tahtonut rientää taisteluun. Vaan hän ei sinne
päässyt. Eikä nuori upseerikaan päässyt sieltä enää pois. Arpa oli
langennut.
Seuraavana päivänä oli kuin touhun kuumetta. Elma toimitti monenlaisia
tehtäviä. Hän ei ajatellut, ei arvostellut. Hän kulki kuin unessa, kuin
kone, — ajatus yhteen kohdistuneena — kapinan voittoon — ja
taantumuksen hirviön kitaan joutumisen välttymästä.
Eläintarhan rinteellä, Töölönlahden rannalla leyhyy elokuun ihana ilma.
Punakaartilaisia valvoo rinteellä, valmiina taisteluun. Pimeässä
vallitsee ystävyys tuntemattomien ja tuttujen välillä niin lujana, niin
pettymättömänä kuin se ystävyys, joka yhdistää kuolemaan vihityt.
Kukaan ei ajattele itseään. Pikkusielujen arkipäiväinen toinen toisensa
repiminen yhteisen saalistamisen himosta ahtailla metsästysmailla, missä
metsästäjien täytyy riistan puutteessa poistaa tieltään toinen toisen,
se kidutushalu on vaiennut suuren laajentavan taiston edessä, joka
käsitti koko mailman vapautta, kansojen veljestyttämistä, sosialistisen
ihanteen toteuttamista ja Suomen ja Venäjän pelastamisen tuhoavasta
ryöstöjärjestelmästä.
Airueet tulevat. Päätöstä pohditaan.
Taas Elmaa ahdistaa. Sanomalehtimiehet juttelevat kylmästi keskenään,
onnistuuko kapina — vai eikö. Se ei heitä peloita. Heidän nahkansa ei
ole vaarassa — mutta niitten, joiden henki on viskattu vaakaan, niitten
on toisin laita.
Elma menee kotia. Hän istuu pimeässä huoneessa. Nuori suomalainen on
seurannut häntä toverillisesti läpi kaupungin. Suomalainen käsittää
hänen tuskansa — ja tarjoo lohduttavana kätensä. Ja Elman on niin
raskas olla.
Kuuluu tasaista astuntaa. Kadulla kulkee ohi miehet —- aseet mukana.
Suomalaiset punakaartilaiset — — marssivat Viaporiin taistelemaan
rinnan venäläisten kanssa.
Ikipäiviksi on hävinnyt rotuviha venäläisten ja suomalaisten —
tosiaatteellisten ihmisten välillä.
Mitä eivät ole aikaansaaneet Bobrikoffin pistimet eivätkä
suomettarelaisten viekkaat poliitilliset puheet, sen sai aikaan
kansainvälinen sosialismi. Se sai valloittajat avaamaan porttinsa
valloitetuille, se yhdisti. Kaksi vastakkaista rotua eroamattomasti
punavaatteen alle. Se vei suomalaiset Viaporiin, tuohon kaivattuun, jota
vuosisata oli itketty ja unelmoitu suomalaiseksi jälleen.
Viapori! Viapori! Viapori olisi meidän!
Viapori, joka kavalasti myytiin ja ostettiin vuonna 1808!
Hallitukset, te toisten kustannuksella rehentelevät, te kansan
tietämättömyydestä hyötyvät, te, jotka ylpeilette siitä, että teillä on
taito käyttää hyväksenne sitä, jonka toiset ovat valloittaneet, ne,
jotka uskaltavat kuolla niin sotatantereella, kuin nälkään ja
kurjuuteen, tienraivaajina tieteen ja taiteen mailla.
Kuolemaan tuomittuina tervehdimme sinua, Cesar!
Yhteiskunnan gladiaattorit, ihanteet ja unelmien taistelijat, olojen
orjat, kuolemaan tuomittuina te kuljette taisteluun.
Morituri te solutant, Cesar!
Mikä ihana sana, mikä jylhä totuus!
Mikä piiska kaikille niille, jotka johtajina ylvästelevät
poliitillisella viekkaudellaan, — ne hallitusmiehet!
Hallitusmiehet!
Venäjän laajoilla tasangoilla kyntää ja korjaa viljaa risainen,
nälkäinen, kiltti talonpoika.
Ahnas viljakauppias kahmasee siltä miljoonansa, ostaakseen talonpojan
tyttäret himoilleen ja viskatakseen talonpojan pojat omien
ryöstöyritystensä suojaksi murha-aseitten eteen tahi jäisiin
juoksuhautoihin kuolemaan.
Hallitusmiehet, te, jotka kansan asioita vaalitte, oletteko, yrittäneet
tuota vastustaa!?
Ette, sillä kauppias on ostanut hallitukset, ja keisari on ihramahaisen,
juoppoudesta pöhöttyneen naiseläjäkauppiaan bulvaani, joka rahasta
näyttelee osaansa: Me Jumalan armosta Venäjän maan itsevaltias.
Ja Jumala, siellä taivaassaan lepää työn tehtyänsä. Hän on vanha, hän ei
pysty enää mailmaa korjaamaan. Hän on eläkevaari, jonka eläkkeen papit
suuhunsa syövät aineellisesti. Jumalalle syötetään vaan saarnoja,
rukouksia ja uhrisauhuja.
Mutta Jumalan valtakuntaan on eräänä päivänä, kun tuska on ollut
suurimmillaan, tullut järjen piru!
Ja se piru on kuiskannut nuorelle upseerille näin:
Sinun ruumiisi on joustava kuin nuoren koivun ja sinun täytyy se myydä
everstinnalle, jotta pääsisit kapteeniksi. Sinun järkesi on terävämpi
kuin rykmenttipäällikön, mutta sinulla ei ole vielä luontoa naida
rinkelikauppiaan eli majatalonpitäjän raaka, irstas tytär, jonka
rahoilla voisit rasvata korkeampia virkamiehiä, päästäksesi päälliköksi.
Sinä olet kykenevä, sinä yrität olla rehellinen, mutta ne ominaisuudet
vievät sinut alaspäin, sinä saat sortua taloudellisessa taistelussa.
Sano tämä tuolle suurelle uinuvalle voimalle, kansalle ja vyörytä sen
viha hallitusmiesten yli kuin tulikivi ja laava Sodomassa ja Gomorrassa.
Sinä osaat komentaa sotilaita, sinä osaat käyttää kanuunoita. Käytä ne
järjen ja rehellisyyden eduksi. Sano kansalle, ota itse rahat viljasta,
älä syötä elostelevia rasvamahaisia kauppiaita! Älä mene taistelemaan
naisraiskaajien ja ryövärien puolesta. Hävitä rumuus ja irstaisuus
mailmasta.
Ja jos kansa herää, johda se taisteluun pimeitä voimia vastaan.
Jumala pannaan hautaan. Ja järki, nuoruus, kunto, hyve astukoon Jumalan
tilalle.
Ja jumalan eläke riistettäköön laiskottelevilta papeilta ja
kasvatettakoon sillä kaunista, kirkassilmäistä, rusoposkista
lapsilaumaa, jonka hymyilevästä katseesta näkee, että se on iloisen
rakkauden luoma!
Sinä nuori upseeri, sinä olet onnellinen, sinä saat nostattaa tämän
tulevaisuuden unelman punaisen vallankumouslipun.
Tämä ajatus täyttää sinun sielusi niin suurella autuudella, ettet jaksa
muistaa taantumuksen hirviöiden irvistäviä leukoja, jotka ahnaasti
aukenevat pureskellakseen veristä ihmislihaa, jonka sykähtelevät
hermosäikeet eivät kestä pitkien hampaiden pureskelemista.
Vaan perkeleen myrkyttämä ihmisliha rupesi vaivaamaan hallituksen
vatsassa niin, että eräänä päivänä se itse oksensi sen ulos, hukkuen
omiin haiseviin ulostuksiinsa.
Ja nuori upseeri muuttui ihanteeksi, joka elvyttää taistelevia läpi
aikojen, niitä, jotka kauneutta ja hyvettä kannattavat.
Kuolemaan tuomittuna, tervehdimme sinua, ajatuksen vapaus!
Viaporissa käy keskiviikkona ankara taistelu. Santahaminaan lentävät
vallankumouksellisten räjähtävän shrapnellit ja Santahaminasta
hallitusmieliset ampuvat herkeämättä.
Nuoret vallankumous-upseerit eivät voi ihan säälittä ampua omia
heimolaisiaan. He pitävät niitä taantumuksen pimittäminä uhreina eivätkä
itsetietoisina hylkiöinä.
Santahaminassa on vangittu kaikki vallankumoukselliset. Heidän toverinsa
Kuninkaansaarella eivät voi laskea selväksi Santahaminaa, sillä samassa
kuolisivat vangitut kumoukselliset. Kuitenkin taantumuksen joukot ovat
peloissaan. He pyytävät kahden tunnin aselepoa ja siihen suostutaan.
Nuoret upseerit uskovat, että heidän oikeutettu asiansa innostuttaa
kaikkia yhtymään heihin.
Voi nuoruuden suurta hyvyyttä ja herkkäuskoisuutta.
Etkö tiedä, jalo nuorukainen, että etupolitiikka vallitsee mailman
asujainten mieliä. Hallituksen miehillä oli vielä niin paljon saaliin
jakoa keskenään, että yleistä saaliin lähdettä, Venäjän taantumusta, ei
tahdottu kumota. Ja venäläinen sotilas ei ollut vielä kyllin myrtynyt,
ryhtyäkseen nopeaan upseerimurhaan. Kahden tunnin aselevon jälkeen oli
taantumus vallannut mielet. Santahaminasta alkoi uusi kiihtyneempi tuli
ja nuoret vallankumoukselliset alkoivat kuolinkamppailuaan.
Sotilaita haavoittui, ruoka loppui, siteitä ei ollut. Voimat rupesivat
vähenemään.
Kuin laupeuden veli kulkee Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff sotilaittensa
keskuudessa ja rohkaisee heitä. Hän puhuu heidän suuresta
historiallisesta tehtävästään. Hän on itse haavoittunut, mutta hän ei
tunne kipua. Niin luja on hänen antautumisensa vapauden aatteelle.
Joskus hänen mieleensä hiipii jokin muisto entisyydestä, mutta se häipyy
hetken suuruuden ja pyhyyden edessä.
Pattereilla toimii Evgenj Lvovitsj Kohanski. Hän kiroo hallitusta. Hän
pusertaa huulensa yhteen, hänen silmänsä ovat vihasta mustat kuin yö.
Hän sihahtaa hampaittensa välistä:
— Lasketaan koko linnoitus maata myöten sileäksi.
Arkadj Petrovitsj kauhistuu sellaista veljenmurhaa. Hän antaa aatteen
voittaa puhtailla omantunnonaseilla. Hän on marttyyriluonne.
Lisäksi, onhan ”Slava” ja ”Cesarevitsj”, kaksi vallankumouksellista
panssarilaivaa tulossa Viipurista päin.
”Slava” saapuu vihdoin. Sillä on punanen lippu mastossa. Se lasketaan
lähelle linnoitusta.
Mutta miksi ei sieltä saavu toverien lähetystö Kuninkaansaarelle?
Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff tekee äkkinäisen laskelman.
Satatuhatta vankia viruu Venäjän vankiloissa. Kansa huokaa Jaappanin sodan
tuottamien tuskien alla. Ensi duuma on hajoitettu. Matruusit ovat
tyytymättömiä, niin myös suuri osa tykkiväkeä. ”Slava” ja ”Cesarevitsj”
tulevat avuksi. Ei hätää.
Hyveen täytyy voittaa — muuten olisi elämä mielipuolien naamiohuvia.
Evgenj Lvovitsj Kohanski muutamien suomalaisten seuraamana astuu laivaan
ja lähestyy ”Slavaa”.
Kohanski rientää kuin voitonjuhlaan. ”Slava” on Venäjän ylpeys. Siinä on
2,000 miestä ja ne ovat kaikki vallankumouksellisia.
Kohanskin laiva lähenee suurta panssarilaivaa. Hän ihmettelee, miksi se
pysytteleiksi noin varovaisena loitolla. Pian hän heittää kuitenkin
epäilykset mielestään, sillä onhan sillä punainen lippu — ja
nuorukainen ei tunne kyllin hallituksen konnamaisuutta.
Se punanen lippu oli provokatsioonia!
Voi sitä, joka sen mastoon vedätti.
Hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen olkoon hänen sukunsa kirottu!
Hänen sukunsa ja hänen käyttäjänsä suku!
Ei mikään rankaisu voi tuota rikosta sovittaa.
Kohanski nousee ”Slavan” kannelle.
Hänet vangitaan suomalaisten kera.
Kuolema ja kirous. Suomalaiset laskevat äidinkielensä kaikkien hornan
henkien nimet suustaan.
Heidät on saatettu ansaan.
Laivaa komentaa keisarin sisarenmies Aleksanteri Mihailovitsj, raukka
ja roisto!
Evgenj Lvovitsj Kohanskin sielu vannoo sammumattoman koston valan. Ja
yli koko laajan Venäjän se koston vala vaikuttaa. Yksitoista vuotta myöhemmin
se sama meri, jolla hänen sinikirkkaat silmänsä syytivät
vihan voimaa provokaattorin kätyreille, nieli kitaansa hallituksen
upseereita vedenalaisten laivojen upottamina tahi muistotarkkojen
vallankumouksellisten matruusien surmaamina!
Hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen olkoot provokaattori ja hänen
heimolaisensa kirotut! Joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu.
Vapauteen, valoon!
Veriseen, jaloon
taisteluun käykää, te raatajat maan.
Arkadj Petrovitsj odottaa turhaan ystävänsä paluuta, Kuninkaansaarelle.
Roistot ovat vielä kerran voittaneet.
Nyt alkaa ammunta niin helvetillinen kuin minkä ainoastaan Belzebubin
sikiöt voivat hornan kuiluista syöstä.
”Slava” ampuu yhtämittaa. Santahaminasta ammutaan herkeämättä.
Nuori upseeri on kuin liekki, joka tuulessa leiskuen yrittää vielä
valaista pimeyttä.
Ruutikellari räjähtää. Hallituksen kätyri oli sen sytyttänyt. Ilma on
täynnään palkeita ja silvottuja ihmisruumiita. Kasarmit luhistuvat.
Suomalaisia ja venäläisiä viruu hurmeisina vierekkäin.
Arkadj Petrovitsjin hymy käy yhä kirkastuneemmaksi.
Tuo suuri ihmeellinen lähestyy häntä — marttyyrikuolema, joka on
venäläiselle vallankumoukselliselle kuin hellä äiti epätoivoisten
sieluntuskien ja rauenneitten toiveitten perästä.
Hän astuu hetkeksi huoneeseen. Hän ottaa brovninginsa, pitää sitä
kädessään ja aikoo asettaa sen ohimolleen.
Sotilas astuu ovesta sisään.
— Toveri!
Ja Arkadj Petrovitsj heittäytyy sotilaan kaulaan niin hillittömästi,
että nuo molemmat suuret miehet pusertuvat tuskassaan ja aatteessaan
niin lujasti toinen toisensa rintaa, vastaan, että Venäjän kaikki
miljoonat mustat peikot eivät voisi heitä erottaa,
Arkadj Petrovitsj suultelee sotilasta ja kuiskaa: — Kiitos toveri!
Ja hän astuu rohkeana ulos, yrittää järjestää viimeisellä ponnistuksella
vallankumouksen silvottuja joukkoja ja valmistautuu odottamaan aamun
valkenemista.
Suuressa ruutikellarissa uinuvat uupuneet, haavoittuneet suomalaiset ja
venäläiset vallankumoustoverit rinnakkain.
On yö ja koko Viapori ja Helsinki nukkuu.
Elma ei syö eikä nuku. Hän odottaa viestiä Viaporista. Hän oli kuullut
ruutikellarin räjähdyksen — ja hänen sydämensä on kuin rikki revitty.
Hänessä on jokin kuollut — elämän kauneus on ijäksi ruhjottu.
Päivä koittaa kirkkaana torstaina elokuun 2 p. 1906.
Elma pukeutuu ja lähtee kaupungille.
Siellä liikkuu huhu: Kapina on epäonnistunut, luutnantit Jemeljanoff ja
Kohanski, punakaartilaiset ja venäläiset vallankumoukselliset ovat
vangitut.
Milloinkaan ei Elma saisi nähdä enää Arkadi Petrovitsjia!
Elma joutuu toiminnan pyörteeseen. Hänen täytyy yrittää saada
siviilivaatteita muutamille Viaporista pakoon päässeille vallankumouksen
sotilaille. Hakasalmen torilla ovat mellakat.
Elma tapaa suomalaisia työmiehiä. Ne kertovat, että Punakaartin kanslia
on valloitettu, miehiä vangittu — lahtarikaartilaisia ammuttu — —
Nuori, mustakiharainen, kalpea latoja kertoo nähneensä Jemeljanoffin
tuotavan päivällä kello 1 satamasta vangittuna sotilaspuvussa ja
vietävän päävahtiin.
Hän sanoo hänen astuneen uljaana, pää pystyssä, kalpeana. Kerrottiin,
että hän oli haavoittunut.
Nuoren suomalaisen silmät kostuvat. Elman silmälautoihin nousee kuuma
tuskankyynel.
Hänen elämänsä on sisimmässään päättynyt.
Vapauden toivon touon on taantumus maahan lyönyt kuin tuiman takatalven
raekuuro. Musta maa vaan kaameana siintää.
Seuraavat päivät kuluvat kuin unessa.
Elma järjestää pakomahdollisuuksia niille, jotka pääsevät enää pakoon.
On paha paeta, sillä suomalaiset itse, varsinkin ruotsinkieliset
saaristolaiset ilmiantavat vallankumoukselliset taantumuksen hallituksen
kätyreille.
Siinä on palkka siitä, että todella tahtoi seurata Runebergin
isänmaallisuuskehoitusta, valloittaa Viapori.
Ei ihme, että Venäjän sortajamahti on voinut niin kauvan orjuuttaa
Suomea, sillä suomalaiset ovat itse tukeneet sortajia.
Kaikk’ ota haudan synkeys
ja tuskat elämän,
tee niistä luille nimitys.
Surua vähemmän
se nimi tuopi kuitenkin
kuin Viaporin petturin.
Häpeä, ikuinen häpeä koitukoon niille suomalaisille, jotka voitetuita
vapaussankareita vielä vainosivat. Ikuinen kosto lahtarikaartilaisille,
jotka kumartaakseen mailman mustinta mahtia, nostivat veljessodan kauhut
Hakasalmessa 2 p, silloin, jolloin nuoret venäläiset upseerit
ja punakaartilaiset viruivat pilkattuina vankiloissa.
Vaan Kohanskin kostonvalalla on vielä voimansa. Meressä ja maalla on
virunut venäläisten mustien miesten ruumiita — miten suomalaisten
kätyrien käynee!?
⸻
Elma ei voi mennä päävahtiin. Hän ei saa herättää huomiota, sillä hän on
työttömyyskomitean puheenjohtaja ja voi poliisilaitoksesta saada
hankituksi vapaan rautatiematkan tarvitseville.
Elmaa sitoo puoluevelvollisuus. Yksilölliset tunteet saavat vaieta.
Perjantaina 10 p. elokuuta nuori venäläinen ystävätär tulee
Elman luo ja kertoo, että hänen miehensä on paennut ja että nuoret
vallankumousupseerit ovat tuomitut kuolemaan.
Kuolemaan!
Venäjän laki sisältää armahduksen elinikäiseksi vankeudeksi. Miksi juuri
nämät kaksi ovat tuomitut kuolemaan!?
Elma jähmettyy, kun tämä kauan kiusaava aavistus toteutuu.
Kuolemaan! Kuolemaan! Ei kukaan yritä pyytää heidän puolestaan armoa. Ei
kukaan uskalla.
Belzebubin valta on jäätänyt sydämet, halpauttanut ihmiskunnan hyveet.
Tuomitut kuolemaan siksi, että tahtoivat hankkia muille onnea ja
vapautta.
Oliko mailma hullujen huone!? Oli! Roistojen tahi hullujen
temmellyspaikka se oli!
Näin ollen se on tuomittu häviöön.
Elman kaikki tunteet ja ajatukset kiteytyivät yhteen tosiasiaan. Se
yhteiskunta, joka surmauttaa elämän kannattajat, on itse tuomittu
kuolemaan.
Silmä silmästä, hammas hampaasta.
Nuori rouva itkee hysteerisesti. Hän kiroo oman paenneen miehensä
pelkuruutta, hän kiroo Viaporin vapaiksi jääneitten upseerien
alhaisuutta, sillä tämä ankara tuomio johtui siitä, että Viaporin muut
upseerit koettivat sillä osoittaa uskollisuuttaan vanhalle hallitukselle
pelastaakseen itsensä.
Ja kaikilta oli tukittu suu, niin ettei mitään saanut kansalle
selvittää.
Hallitus ja kotimainen porvaristo käsi kädessä käyttivät kansan
tietämättömyyttä hyväkseen, iloitsivat kansan ja nuorten haaveilijain
tuhoamisesta. Niin, sen teki Suomen sivistynyt porvaristo.
Kautta Arkadj Petrovitsjin sielun Elma vannoi leppymättömän vihan maansa
kaikille raukoille.
Tähän asti hän oli uskonut maansa sivistykseen, maalaistensa
kunniantuntoon. Nyt hän näki tuon suomalaisen hyveekkyyden koko rumassa
karvassaan. Tekopyhyyttä se oli, suunsoittoa, kansan vaalisyöttiä —
muutamille se oli repäsevä puhetilaisuus ammattipolitikoitsijan viran
saavuttamiseksi.
Elma tunsi ympärillään kuin haudan hiljaisuuden. Vasemmistopuolueenkin,
sos.dem. sanomalehdistö muuttui varovaiseksi.
Mutta vangittujen ja paenneiden leskiä oli avustettava. Koston vimma
sytytti mielet. Vapaiksi jääneet toverit ryöstivät rahaa, murhasivat
provokaattoreita ja muita porvareita. Ne raastettiin oikeuteen ja
tuomittiin elinikäiseen vankilaan. Ja puoluesihteeri, vapaamielisimmän
puolueen sihteeri kirjoitti lehteen:
Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!
Se oli suomalaistenkin kiitos siitä, että joukko huimapäitä oli mennyt
Viaporiin. Se oli vallankumouksen kiitos vallankumouksen marttyyreille!
Ilman määritelmää, noin vaan — pois varkaat ja provokaattorit
puolueesta.
Ja Elma tunsi, että häneenkin painettiin poissulkemisen leima!
Ha! Ha! Ha!
Ei sille voinut muuta kuin nauraa!
Elman hyvä ystävä, kuuluisa sivistynyt naisasianajaja, sanoi nähtyään
Elman kerran Arkadj Petrovitsjin kanssa kadulla:
”Eivätkö sinulle riitä ylioppilaat ja taiteilijat, ettet kulje Viaporin
tykistö-upseerien kanssa!”
Elma nauroi ja löi puheen leikiksi.
Oman puolueen naiset varoittivat Elman suomalaista puoluetoveria:
”Älkää vaan tuota naista naiko. Ties millainen on se, joka on
seurustellut venäläisen upseerin kanssa!”
Ja tämä oli ennakkoluulotonta kansainvälistä sosialismia.
Ha! Ha! Ha!
Nuku rauhassa Arkadj Petrovitsj Santahaminan hiekkarannalla!
Nuku siellä taistelutoveriasi rinnalla! Taistelu teidät yhteen liitti,
taistelu teidät puhdisti. Nouseva sukupolvi on siunaava teidän
muistoanne.