VI
Nyt on takkuiset suortuvat selvitetty ja puhdistettu. Ne laskeutuvat
vaaleina aaltoina Sakriksen hartioille. Hän liikuskelee kamarissaan,
kävelee ... horjahtelee, löytää tasapainonsa... Hypistelee jotakin
kosteudesta ruostunutta rautanaulaa, jonka huomaa seinässä... Kuuntelee
ääniä: naisten riitelyä ... ovet paukahtelevat jossakin huvilan toisessa
päässä ... ja tuo yksi pienokainen itkee alituiseen.
Menisikö hän kivimies Bergmanin tai peltiseppä Savolaisen murjuun?
Aivoissa tuntuu yhä vaativan ajattelemaan ... ja puhumaan...
Ikävä on näin ... ilman naista.
Ja puhua pitäisi maailman tapahtumista. Nyt kun hän on ollut yksinään
sisällä viikkokausia, ainoastaan viimeisinä päivinä liikuskellut...
Sakris on väsynyt tämän päivän kävelystä ja kontimisesta. Ei jaksaisi
kavuta enää jyrkkiä sisäportaita; niissä kompastuukin helposti
pimeässä...
Ja huomenna täytyy lähteä hyvissä ajoin etsimään itselleen työtä.
Keinutuoliinsa hän jälleen kapuaa, käsillään itseään ylös auttaen. Istuu
siinä, nyökkii... Niin menee hetki...
Sitten soluttautuu hän yhtäkkiä vatsalleen ja laskeutuu lattialle. Ottaa
harmonikkansa ... josta purkautuu säriseviä ja vapisevia ääniä, kun
hänen rystysensä sattuvat kosketusnappeihin. Harmonikka sylissä kiipeää
Sakris sitten sänkyynsä eli makuulavalleen, tarttuen kynsillään kiinni
lavan seinänpuoliseen reunaan ja nostaen ylös ensin toisen jalkateränsä
ja sitten toisen. Arat ovat sääret ... kovin jäykät. Hän peittäytyy
vuoteeseen ... ja soittopeli sylissä alkaa hän soitella jotakin
alakuloista ... mitään laulua tavoittelematta ... verkalleen vain
harmonikan kureita edestakaisin vedellen.
Huone on koko lailla lämmennyt...
Parta on ajettu... Ja tukka on kaunis.
Pitäisi ... pitäisipä olla jälleen ... nainen.
Odottakootpas, kun kyttyräkin hartioilta häviää..! Ja hän on notkea ja
nuori: silloin tempaisee hän itselleen kaikkein pulskimman naisen!
Jumalan kiitos, että kyttyrä saattaa parantua...
Jumalanko kiitos? Hm ... kiitos Luonnolle ... tai ihmisille.
Eräät sanovat, että Kukkelman on tullut viimeisten vuosien kuluessa
huonommaksi ... koskapa hänen on täytynyt syksyisin ja talvisin ruveta
kontimaan. Mutta ihmiset ovat erehdyksessä! Itse sairas parhaiten
itsensä tuntee...
Kiitos sille pitkätukkaiselle miehelle, sille vegetaarille ...
teosofille! Häneltä Sakris sai valonvilkahduksen pimeyteensä.
Siitä on jo monta vuotta, kun hän näki täällä tuon tiedemiehen. Mutta ei
ollut ensin uskonut hänen aatteisiinsa niin varmasti, että olisi alkanut
noudattaa ainakaan kaikkia hänen neuvojaan.
Nyt hän niihin uskoo ... kokemuksesta. On ruvennut näinä viime aikoina
uskomaan ... kaikkiin.
Niin: se mies oli sanonut, että lääkärit myrkyttävät sairaita
ruumiillisesti ... ja sielullisestikin. Eivätkä osaa heitä kumminkaan
yhtään auttaa.
Sakris tietää itsestään, etteivät he osaa: turhaan oli hän aikoinaan,
kisällinä, etsinyt heiltä apua kyttyränsä tähden. Jotkut antoivat
lääkkeitä; ne eivät tehonneet ... vaan olivat huumausaineita, jotka
kasasivat yhä uutta myrkkyä Sakriksen ruumiiseen. Taikka pitivät he
tarpeellisena, että Sakris olisi lähtenyt kesällä kylpylaitoksiin
itseään hoitamaan. Tosiaan ... onpas sekin neuvoja apu! Mutta toiset
tunnustivat suoraan, etteivät he mahda mitään hänen kyttyrälleen eivätkä
jaloilleen ... ja ottivat rahat siitä tiedosta, että hänen vaivansa on
auttamaton.
Mutta tämä mies sen sijaan, tämä pitkätukkainen: hänellä oli keino ja
tieto! Kuinka hän varoitti, neuvoi jokaista ihmiseksi luotua olentoa
karttamaan lihaa: sanattomien, neljällä jalalla juoksevien taikka
kahdella siivellä lentävien veljiemme veristä lihaa. Ja kielsi
käyttämästä väkijuomia ja tupakkaa.
Tämä mies, tämä Kristuksen näköinen ... jumalallinen niin kuin hän,
sillä olihan Kristus oikeastaan maailman ensimmäinen sosialisti ... tämä
tiedemies, joka tunsi jonkinlaiset itämaiden viisaudet, hän kielsi
syömästä eläinten lihaa; sellaisesta tulee ihmiselle kosto ja kirous,
syyttömien veren vuodattamisesta ... murhasta! Ja ennen kaikkea oli
lakattava työntämästä ruumiiseensa väkeviä ja nikotiinia. Vielä oli
istuttava vyötäröitä myöten vedessä... Niin kaikki taudit paraneisivat
... muhkut ja pahkat katoaisivat sellaisilta, joilla niitä oli... Ja
uudet hampaatkin kasvaisivat niiden suuhun, joilta lääkärit ja väkevät
juomat ja ruuat olivat ne repineet pois.
Esitelmä ja ohjeet maksoivat ainoastaan viisikymmentä penniä.
Työväenyhdistyksen talo oli tulvilleen asti täynnä väkeä.
Ja niin paljon Sakris jo silloin uskoi tähän pitkätukkaiseen mieheen,
että hylkäsi heti viinan ja tupakoimisen ... ja alkoi kasvattaa
itselleen pitkää tukkaa.
Ennen ... Hanabölestä tänne Krokelbyhyn tultuaan ... oli hän tupakoinut
... ja ryypännytkin. Työväen tansseissa hän silloin esiintyi soittajana;
no, soittajalle tarjottiin joskus väkijuomia... Ja sitten hän itsekin
niitä osti. Teki mieli maistella ... teki kiivaasti ... katsellessa
tanssia. Ja välistä hankki hän punssia ja viiniä kestitäkseen niillä
morsiamiaan.
Olipa hän, silloin kehittymätön raukka, muutaman kerran maistanut
suutarinlakkaakin...
Mutta tämän miehen opetuksen johdosta jätti hän nyt ne ilkeät paheet
iäksi pois.
Oltuaan pari vuotta tupakoimatta ja viinoja maistamatta ja tuntiessaan
siten tulleensa terveemmäksi, hylkäsi hän lopulta lihankin. Sitten söi
hän paitsi voileipää ja maitoa kernaimmin riisipuuroa ja rusinasoppaa
... ja milloin teki mieli jotain vaihtelevaa, osti omenoita ja namusia:
silloin olivat ne hyvät ajat ... sodan alkuvuosina; palkat nousivat niin
että tuntui, ja tavaraa oli ostaa. Puljonki oli hänestä kuitenkin
parhainta, mutta lihaa sen liemessä ei hän kärsinyt nähdä. Se
kasvisruokien käytäntöön ottaminen auttoi häntä yhäti ... ja kahta
kiivaammin uskoi hän tuohon mieheen. Iljettävältä alkoi Sakriksesta
maistua kavalasti tai julkeasti tapettujen sikain ja porsaiden ja
härkien liha. Jos hän milloin ... alussa ... hairahtui niitä syömään,
antoi hän ne kohta ylön. Kala ja puljonki ja rusinasoppa ja riisipuuro,
siinä oikeat ruuat... Silakoita täytyi vielä välistä syödä: ihminen ei
näet voi yhtäkkiä tottua niin suuriin muutoksiin, sillä hänen
puhdistumiseensa menee yhtä monta ajastaikaa kuin hän on itseään
turmellutkin. Mutta kun ne vuodet kestää, syntyy ihminen uudestaan:
nuorena, terveenä, entistäkin kauniimpana... Ensin vammat tällaisesta
parantumisesta suorastaan pahentuvat.
Senkö tähden lienevätkin Sakriksen jalat ja kyttyrä viime vuosina
tuntuneet kipeämmiltä kuin ennen muinoin..?
Mutta jos hän jaksaa pysyä uskollisena, saa hän ihanan palkinnon! Se
horjumaton tieto on hänessä yhäti vahvistunut... Sitä ei voi kaataa
mikään! Se istuu nyt väkevänä hänen veressään; hän on siitä ylpeä kuin
ainakin ylemmyydestään..! Puhukoon Bergman mitä tahtoo ... saastaisten
aineiden välttämisellä Sakris uskoo tulevansa terveeksi. Ja paastolla.
Tämän paaston ... tai melkeinpä syömättömyyden ... keksi Kukkelman itse;
hän ajoi teosofin ja kuhnetohtorin opin hiukan pitemmälle.
Jo aikaisemmin oli hän vähentänyt ruokiensa määrää ja laatua kasviksien
syömisessä: kaupoista kun hävisivät riisiryynit, rusinat ja kaikki ...
hävisivät gulashien ja rikkaiden maalaisrusthollarien varastoihin. Nyt
tuskin näkee enää edes omenoita ... ja missä näkee, ovat ne kunnottoman
kalliita. Perunat ja porkkanat ovat nykyään ainoaa oikeaa ruokaa...
Ruokiaan vähentämään ramman siis täytyi tottua. Ja, niin kuin sanottu,
koska hän ei tässä syksyllä eräällä viikolla saanut mistään työtä ja
koska hänen päässään oli virinnyt ajatus, että paraneminen kävisi
kenties nopeammin, jos koettaisi olla melkeinpä syömättä, niin rupesi
hän varta vasten sillä tavoin paastoamaan: loikomaan päivät päästänsä
vuoteessa ja nauttimaan pelkkää perunapuuroa. Rahaa oli hänellä toki
vuokraan ja puuroaineihin ... ja vähän kahviinkin.
Tällainen parantelu ... tuntui hyvältä. Kyttyränsä katoamista ja
jalkojensa nopeaa oikenemista hän odotti. Ja oli iloinenkin tuloksesta:
sillä kun hän katsoi illoin mustana kiiluvaan ikkunaan, josta hän näki
itsensä kokonaan, luuli hän kyttyränsä pienentyneen.
Ja Sakris on varma, että kyttyrä olisi perunapuurolla ja kermattomalla
kahvilla kokonaan kadonnut, jos hän olisi saanut jatkaa sellaista
menettelyä esimerkiksi kaksitoista kuukautta yhtä mittaa. Mutta minkäs
mahtoi: rahat loppuivat ... ja nyt täytyy työhön maksujen ja ruuankin
vuoksi.
Niin, pienentynyt ja kadonnut olisi hänen seljästään tuo lihasäkki,
johon on kerääntynyt myrkkyä ... eläinten lihaa: kidutetun luomakunnan
kostoa... Päässyt kerääntymään, kun tiehyet seljästä keuhkoihin ja
vatsaan menivät häneltä tukkoon ... selkäytimen katketessa.
Kesken terveydenhoitoa täytyy rasittaa itseään työllä.
Sellainen on tämä nykyinen yhteiskunta: ei ole sairaaloita, joissa voisi
parannella itseään niin kuin tahtoo... Paastota, jos tahtoo. Siellä
annettaisiin ainoastaan lämpö ja valo ja jotain sellaista ravintoa,
minkä sairas tietää itselleen parhaaksi. Köyhäintalo kyllä on ... mutta
makaapas siellä! Ja lihaa siellä syötettäisiin ... sanovat syötettävän
valmiiksi mädännyttäkin.
Olisipa vallankumous Suomessa onnistunut ... niin miksi hän ei olisi
saanut sellaistakin hoitoa? Kansa on hyvä, kansa on suvaitsevainen. Niin
sanoo Krapotkin, joka on ... ruhtinas! Jos kansan tahto ja Sakriksenkin
toivomukset olisivat päässeet kuuluville, niin... Mutta niiden ei
annettu päästä...
Kukkelman ajattelee nyt kukistettua vallankumousta. Synkkä varjo lankeaa
hänen sieluunsa...
Vapaussodaksi porvarilliset sitä vallankumousta sanovat. Mistä se on
vapauttanut esimerkiksi hänet?
Se muisto tekee ramman hänen selkärankansa taittumisen jälkeen enemmän
levottomaksi, ahdistuneeksi ja tuskalliseksi kuin mikään muu.
Työväellä oli ohjelmana, että sotienkin piti maailmasta loppua...
Mutta nyt ovat yhä vallalla porvarilliset ... joiden elämänkatsomus
tahtoo sotaa, voittoja.
Siksi tuntuu niin kuin säteilevä aurinko olisi Sakrikselta laskenut ...
eikä lupaisi maailmaan enää koskaan nousta. Tulevan, ihanan ajan
aurinko..! Oikeuden, järjen ja hyvyyden aurinko ... kunnon rahvaan
rauhallisten halujen pohjalle perustettu yhteiskunta!
Nykyinen aika on kuin syksyinen päivä, sumuinen ja raskas. Lyhyt päivä,
joka ei silti tahdo milloinkaan loppua, vaan raottaa tuokioksi silmiään,
ilottomana, yksitoikkoisena; se tuokio on kovin pitkä.
Mitään ei tapahdu ... ei mitään uutta, riemullista ... ei vapahdusta!
Eikö niiden ihmisten yhteiskuntaa, jotka tekevät maailmassa työtä
toisten palkollisina ja toisten hyväksi ... eikö pelkän päiväansionsa
varassa elävien tehtaalaisten ja mäkitupalaisten ... ja muiden
sellaisten ... valtiota koskaan synny?
Sen pitäisi syntyä! Pitäisi ... sillä silloin voittaisi maailmassa kelpo
ihmisten tahto... Ja katoaisi vääryys... Ja gulashaaminen ... ja rahojen
palveleminen, tuo kristillisten valtakuntien epäjumaluus ... minkä
hedelmänä viimeinen maailmansota kasvoi.
Se sota, melkein pelkästään porvarien tahtoma, oppineitten ja
sivistyneitten järjestämä vääryys, se on sosialisteille moraalinen
loukkaus, jota ei helpolla anneta anteeksi eikä unohdeta. Niinpä se
saattaa Sakriksenkin sydämen yhä kuohumaan. Eivätkö sosialistit ole aina
vastustaneet sotaa?
Lehdet sanovat, etteivät hekään ... Saksassa ja Ranskassa... Mutta
ainakin bolshevikit sitä vastustavat!
No, nuo Venäjän bolshevikit: he sotivat Suomessa porvareita vastaan.
Aseilla ... mikä on Sakriksesta inhottavaa! Kummallinen sotku. Mutta he
eivät muuta voineet ... kun porvarit eivät suostuneet ilman väkivaltaa
päästämään uuden ajan aurinkoa pilvistä ... luopumaan eläimellisestä
katsomuksestaan ... sellaisesta, että pitäisi valloittaa, pitäisi
hankkia valtakunnille uusia maita. Mitä varten? Jotta eräät harvat
saisivat kultaa ... tuota kaikkein pahimpien paholaisten keksimää ...
enemmistön hiestä ja verestä tehtyä. Kitkeränä hedelmänä paisuu
isänmaa-sanasta vieraiden kansojen sortoa...
Muutettaisiinpa armeijat hyödyllisiksi ihmisiksi... taottaisiin miekat
vantaiksi, kiväärit kuokiksi ja kirveiksi..!
Itse kansathan eivät koskaan toisten kansojen kimppuun karkaisi ...
eivät himoitseisi toisten omaisuutta!
Sellainen mallimaa piti Suomesta tulla.
Mutta vallankumous kukistettiin ... tuo mahtava ja peljättävä kuin
kevätkesän ensimmäinen ukkonen! Vallankumoukselliset ammuttiin ... ne
työläiset, jotka ajavat korkeimpien ihanteiden asiaa. Mitä? Olisivatko
he myöskin rosvonneet, murhanneet ja kiduttaneet vankeja? Niin
viholliset väittävät. Hm ... eipäs yksikään työväen oma lehti ole
sellaista kertonut...
Ammuttiin aatteenkannattajat ... tutkimatta: sen näki Sakris itse täällä
Krokelbyssä, kun saksalaiset tulivat.
Venäläiset toverit, jotka tahtovat hävittää sodan, ajettiin pois
maasta...
Tyydyttiin taas kulkemaan kansojen entisiä harhapolkuja.
Sotaväki perustettiin Suomeenkin ... tappamaan ... ja houkuttelemaan
kiiltävillä napeillaan naisia.
Iloista oli täällä ryssien aikana. Verotkin Venäjän vallitessa paljon
pienemmät kuin nyt...
Krokelbyn Työväenyhdistyksen talolla kävi solttuja tanssimassa... Heiltä
sai sokeria ostaa melkeinpä ilmaiseksi.
Nyt sokeri maksaa... Eikä ole iloa enää...! Silloin oli iloa ja leikkiä
ja hulinaa. Oikein tuli halu pelurillekin soittaa... Ja vuoroin hän
soitti sotamiesten kanssa, jotka osasivat hanurinvetelyn ... milteipä
yhtä hyvin kuin hän.
Vapaussota vei viimeisetkin sokerit ja riisiryynit ... ja kaikki.
Appelsiineja näki Sakris viimeksi eräällä tilallisella Hanabölessä: ison
vadillisen pöydällä ... niin kuin perunoita.
Noille tilallisille, manttaaliporhoille, kantaa sekatyöläinen Kukkelman
pahimmin kaunaa. Tehtaitten työväki ja muut sellaiset, joilla ei ole
omaa maata, mistä saada elatuksensa, joutuivat puutteeseen maailmansodan
pitkittyessä. Mutta silloin juuri tilalliset heitä oikein nylkivät ...
eivät suostuneet jakamaan ruokaansa tarvitseville edes rahasta... Ei, he
keräsivät itselleen viljaa niin ettei aittoihinkaan mahtunut! Antoivat
kassojensa mieluummin mädätä kuin niitä jakoivat: sellaisia ovat
maalaispässit! Samalla matkalla, jolloin Sakris näki Hanabölessä
appelsiineja pöydällä, höyrysi sillä pöydällä toinen vati kukkurallaan
sokeroitua riisipuuroa ... pahimman sokeripulan aikana. Kyllä
tilallisilla ja maalaisilla olisi ollut antaa, jos he olisivat tahtoneet
lähimmäisilleen antaa. Ja venäläiset olisivat osanneet maalaisilta ottaa
... mutta heidät karkotettiin!
Väittävät, että sotamiehet varastelivat. Mutta, haha, eikö sillä, joka
on opetettu tappamaan oikein äkseeraamalla, pitäisi olla oikeus
varastaakin? Onhan varkaus tappamisen rinnalla pieni synti.
Niin sen piti mennä.
Ja niin ihanasti se alkoi! Tuskin Suomen työväen johtajat, jotka olivat
vieneet joukkonsa moneen voittoon, kutsuivat sitä viimeiseen taisteluun,
niin melkein kaikki olivat ilolla valmiit ... leivän ja aatteiden
puolesta. Suomen kansa oli luova uuden yhteiskunnan, missä ei sodittaisi
... missä ei tehtailijoilla, kauppiailla ja tilallisilla olisi
sananvaltaa. Muutkin kansat löisivät sitten kätensä suomalaisen käteen
... ja koko maailma uudistuisi. Oli semmoista ennenkin tapahtunut ...
oli jossakin hävitetty vallankumouksella yläluokka, ja siitä oli
koitunut lopulta pelkkää hyvää.
Hartaalla innolla Sakris ompeli siihen aikaan nappeja sosialistisen
armeijan housuihin... Ja sitten, kun Krokelbyn puusepät vietiin
rintamalle, ryhtyi hän naulaamaan kokoon sairaslavoja. Niin, hän ompeli
ja naulaili ... niin kauan kuin sai vähänkin maksua työstään. Lopulta
hylkäsi neulat ja naulat, kun ei mitään enää maksettu ... tekeytyi
sairaaksi ... ja olikin nälästä heikko. Uskoi kuitenkin uuteen aikaan
kuten muutkin työväestä. Uskoi ... ja kesti kuin hekin. Kun porvarit
pienensivät sokeriannosta, niin jo akat jonossa kirkuivat. Mutta nyt,
kansan oman hallituksen hoitaessa sapuska-asioita, jonotettiin vaiti ja
kärsivällisesti, vaikka ei saatu leipääkään edes sen vertaa kuin ennen.
Kansa osasi uhrautua ... se on hyväntahtoista ja siivoa... Uhrautua
omien sotilaittensa puolesta... Ja kuitenkin ... kuitenkin aatteelliset
voitettiin ... hienompi luokka oli taitavampi näissä asioissa ... joita
ihmisen ei pitäisi koskaan oppiakaan, nimittäin sota-asioita. Ja
saksmannit tulivat Krokelbyhyn. Kauhua kylvivät, surua kasvattivat.
Kukkelman itse näki, kuinka saksalaiset lapioillaan löivät pään halki
eräältä hänen tuttaviaan, joka oli joutunut heidän vangikseen.
Saksalaiset oli kasvatettu pedoiksi sotamiehinä. Mitä tuokin uhri oli
tehnyt? Seisonut kuukauden päivät joka vuorokausi kaksi vuoroa peräkkäin
vahdissa ... seisonut seitsemän tuntia vuorokauteen kerrallaan Vanhankaupungin
portilla. Suojeluskunta, joukko nuoria poikiakin, kuljetti hänet
saksalaisten tapettavaksi. Samoin surmattiin kymmeniä Krokelbyn
työläisiä ... jotka eivät olleet tehneet pahaa: olivat ainoastaan
hankkineet ympäryspitäjistä muonaa, ahnailta tilallisilta ... lehmiä ja
sianporsaita, joita itse porvaritkin täällä söivät. Tuomion paikka oli
Työväentalon vieressä, jossa Sakris oli veistellyt sairaslavoja. Hän,
rampa, könttyröi ulos Työväentalolta ja hiipi kiireesti kotiinsa ...
mutta raskaammin jaloin kuin jos hänellä olisi ollut kannettavana kahta
vertaa suurempi kyttyrä... Ja hän vapisi kauhusta, huokaili lavallaan
nääntyäkseen, ei nukkunut moneen ... ei edes koettanut
hakea itselleen syömistä. Kuularuiskut ratisivat yhtämittaa. Tulipatsaat
näkyivät Söörnääsistä ... siellä työläiset hautautuivat raunioihin.
Ja koko maassa höyrysi veri ... nälkäisten ... tai uuteen päivään
uskoneitten veri...
Kirpeä kostonhimokin kipenöitsee yhä Sakriksen sydämessä.
Vallankumouksen johtajat pakenivat Venäjälle.
He ... tekivät oikein! Vetäytyivät uusiin asemiin ... kootakseen siellä
uudestaan suomalaisten sosialistien ja venäläisten apuvoimien joukot ...
ja tuodakseen Suomeen säteilevää aatteen voittoa. Ja kostoa
kelvottomille.
Sakris on odottanut, eikö aurinko jo idästä nouse.
Oli kevät joku viikko suuren tappion jälkeen... Lämmin aurinko
paistoi... Sakris puhui kalpeana niille tuttavilleen, jotka säästyivät
kuolemasta, jopa eräille porvareillekin, että kuukauden kuluttua ovat
asiat toisin: silloin venäläiset tulevat.
Niin, hän tiesi sen, tunsi sen!
Mutta niitä ei tullut.
Eikä ole vieläkään Venäjältä tullut mitään. Joka toinen kuukausi, joka
kolmas, neljäs, ja aina puolen vuoden päästä on Sakris sitten jutellut
tuttavilleen ja vakuuttanut, että nyt ne tulevat. Mutta niitä ei ole
sittenkään tullut! Ei ole koittanut se onnen aika ... joka hävittäisi
maailmansodan luoman katkeruuden. Ainoastaan porvarillinen maailma on
riemuinnut, juhlinut. Viettänyt voittojuhlan toisensa jälkeen...
Kymmeniä, satoja juhlia, yhtä mittaa... Juhlia valkein lipuin, joissa on
sininen risti. Hurrannut ... ja juonut myrkyllistä viiniä ... ja itse
tuhlaten juhlissa antanut vankiensa kuolla kurjissa vankiloissa.
Sakriksen velikin kuului kuolleen vankilasta päästyään; itse ei Sakris
ollut tavannut veljeään sen jälkeen kun he erosivat toisistaan
Hanabölessä. Veljen vaimohan ei rammasta välittänyt ... eikä velikään.
Mitäpä siis myöskään Sakris? Joskus vain Sakris uteliaasti ajatteli,
että hänellä oli jossakin veli ... Kotkaan muuttanut. Eräs kotkalainen
kertoi nyt hänen kuolleen.
Se kotkalainen oli itsekin muuttunut vankilassa niin, ettei Sakris häntä
ensin enää tuntenut; hänen ihonsakin oli nälästä kuin mitäkin valkeaa
suomusta.
Veli oli kuollut, kun sai ihmisten ilmoille päästyään hyppysellisen
oikeaa ruokaa.
Nyt ... sankaripatsaita toisensa jälkeen..! Häpeällisen veljesvainon
kunniaksi.
Mutta Sakris odottaa vielä! On odottanut jaksoittain pari vuotta...
Niin, niin, Sakriksen on aprikoitava. Soitellessaankin hän sitä tekee
... soitellessaan alakuloisesti ... ja kuitenkin jonkinmoista marssia.
Odotus on pitkä.
Viimeiset keväätkin ovat hänestä olleet valottomia kuin pitkä ja
sumuinen talvi...
Joskaan ei maailmalla, niin olisipa edes hänellä itsellään jotain!
Olisipa hänellä nainen ... uhrautuva ja suloinen...
Harmonikan kurinaa kuuluu pitkin iltaa huvilan pohjakerroksesta,
Sammakon mörskästä. Ulkona on pimeää ... on alkanut sataa: kauan
kestänyt sumu on tihentynyt, muuttunut vedeksi. Vesikourut soittavat
yksitoikkoisesti.
Sakris kellottaa makuulavalla syrjällään, jalat puolittain koukussa
allaan. Harmonikan toinen pää kulkee edestakaisin hänen litteällä
rinnallaan. Lampun ruusunpunainen paperi luo lohdullista valoa. Käheällä
ja katkeilevalla äänellä hyräilee hän siinä uuden kansalaulun villejä
sanoja, joiden sävel on kaunis:
Oi teitä vankilan kurjat ja raukat,
muistakaa meitä ... ja armaitanne,
ettei mun kärsivä sydämeni halkeis ...
keskellä kukkivan nuoruuteni...
Sakris ei paljoa ymmärrä. Mutta hän ... uskoo!