Porin kaupungin, viidennessä kaupungin-osassa oli pieni talo vähän
Linnankadun varrella, jossa tämän talon omistaja, eräs porvarinleski,
asui tyttärensä kanssa. Hän kyllä oli talon omistaja, mutta kuitenkin
hänellä itsellään oli vain kaksi pientä kammaria ja kyökki asuttavana;
kaikki muut huoneet hän oli vuokrannut eräälle ”tirehtöörille”. Sen,
mitä leski huoneistaan vuokraa sai, täytyi riittää hänelle ja hänen
lapsilleen vuoden elin-varaksi. Siihenpä se kyllä menikin niin tasan,
ettei leski kunnolla jaksanut estää taloansa rappeutumasta, sillä ainapa
hänen myöskin tuli auttaa poikaansa, joka oli ylioppilaana. Poika, joka
luki ahkeraan ja eli säästäväisesti, koetti itsekkin ansaita tuloja,
mutta kukapa ei tiedä, joka vain pääkaupungissa on elänyt, miten siellä
rahat säästäenkin liukuvat käsistä. Kesän hän oli ollut koti-opettajana
maalla eräässä perheessä, mutta syyslukukauden hän sitten taas
Helsingissä kävi luennoilla. Tätä nuorta ylioppilasta äiti ja sisar nyt
odottivat kotia jouluksi. He koettivat saada nuot pienet huoneensa niin
sieviksi kuin suinkin, jotta poika niissä hyvin viihtyisi.

”Äiti”, sanoi tyttö, ”nyt ovat uutimet valmiit, mutta kyllä olenkin
saanut niitä ahkeraan ommella. Kukapa luulisi, että ne ovat vain
kahvisäkkikankaasta. Kun nämät asettelen Erkin vuoteen eteen, niin tämä
etukammari näyttää oikein sievältä ja Erkki saa oman pienen
nurkkakammion. Mitä uutimen kannatin maksoi?”

”Kymmenen markkaa puuseppä siitä otti. Siinä oli sitten haat ja kaikki.
Määlyt hän pani seinään myöskin samalla maksulla.”

”Mutta mitähän Erkki sanoo, kun näkee nämä uutimet ja miten sievän
yökammion ne hänelle muodostavat?”

”Sanoo, että sinä olet hyvä lapsi, iloitset kaikesta pienimmästäkin,
mitä käsilläsi kokoon saat. Kylläpä minua monta kertaa on surettanut,
kun en ole sinulle saattanut sellaista sivistystä hankkia, kuin muut
nykyajan nuoret tytöt saavat; mutta kun ei ollut varaa antaa molempien
mennä kouluun, olen pitänyt toki tärkeämpänä, että Erkki saa opintojansa
jatkaa. Hän meitä kuitenkin kykenee sitten elättämään, jos maailmassa
tarpeeseen tulemme.”

”Olkaa huoleti, äiti, minä olen aivan tyytyväinen. En minä kaipaa
mitään. Erkki kotona ollessaan opettaa ja neuvoo minua sellaisissa
asioissa, joita koulussa opitaan, vaikka hän tietysti ei niin paljoa
ennätä. Äiti minua opettaa talouden toimiin, ja korutöitä opin, kun
katselen, miten muut nuoret niitä tekevät.”

”Hyvää päivää, Kerttu! Tuletko luistelemaan? Mandi tulee myöskin”, kysyi
nuori lukiolainen, joka nyt astui sisään. Hänen vanhempansa asuivat
lesken talossa ja poika oli äskettäin palannut Turusta joululomaa
viettämään.

”En nyt jouda. Erkki tulee kohta kotiin ja siksi meillä täytyy olla
joulu valmis.”

”Erkki, aina vain Erkki. Ikään kuin ei muita ihmisiä olisi
maailmassakaan! Eilen sinä et tullut sen vuoksi, ettei Erkki ollut
kotona, jotta olisit hänen saanut suojeliaksesi muka. Nyt on Mandi
sisareni mukana, mutta taas on Erkki estämässä.”

”Mene vain, Kerttu, vähäksi aikaa; hyväähän se ulko-ilma sinullekkin
tekee. Tuollaisen pienen virkistyksen sinä kyllä tarvitset”.

”Menenkö siis, äiti?”

”Menet sinä”. Lukiolaisen puoleen kääntyen jatkoi äiti: ”Kauvan ei
Kerttu toki saa viipyä, sillä parin tunnin kuluttua minä häntä tarvitsen
joululeivoksiamme leipomaan.”

”Kyllä siksi tulen varmaan”, vastasi Kerttu ja puki pikaisesti yllensä,
otti luistimet käsivarrelleen ja läksi sitten niin iloisena, kuin
kuusitoistavuotinen tyttö saattaa olla, kun hän ahkerasti työtä
tehtyänsä pääsee hyvien toverien parissa raitista virkistystä
nauttimaan.

Ulkona seisoi Mandi odottamassa ja nyt mentiin rantaan päin.

”Anna minulle, Kerttu, luistimesi kannettaviksi”, pyysi lukiolainen.

”Kiitos vain, kyllä minä jaksan ne itsekkin kantaa.”

”No, etkö ymmärrä, että Elias tahtoo olla kohtelias”, sanoi Mandi.

”Miksi en sitä ymmärtäisi, enhän muuten olisi häntä kiittänytkään.”

”Sinä, Kerttu, olet niin omituinen, et sinä ole sellainen kuin muut
tytöt”, sanoi Elias.

”Hm — Siitä kai se tulee, ett’en ole samoin kasvatettu kuin muut tytöt.
En osaa niin hienosti käyttäytyä kuin he.”

”Etkö ole pahoillasi, kun et ole kouluun päässyt?” kysyi Mandi.

”En. Koska äidilläni ei ole ollut varaa antaa minun mennä kouluun, niin
tiedän, että Jumala on sen niin sallinut ja parhaaksi nähnyt, enkä minä
mitään kaipaa. Olen ihan onnellinen. Työtä on minulla myöskin
tarpeeksi.”

”Niin, ja olet terveempi ja onnellisempi kuin moni, joka lukee itsensä
kalpeaksi ja pilaa terveytensä”, sanoi Elias.

”Mutta jos lukee kohtuullisesti”, tokasi Mandi. ”Tarvitseehan ihminen
sivistystä.”

”Eikä taida mitään, kuten sinä ja lukukumppanisi. Ensin tarvitsee suuria
muutoksia tulla teidän kouluihinne, ennenkuin niistä säällistä hyötyä
on.”

”Älä suotta sisartasi loukkaa, Elias. Noin ei Erkki koskaan sanoisi.”

”Niin, mutta kun Mandi on aina ylpeä. Kyllä kai Erkkikin sinua moittii,
jos sinussa moittimista on. Minä oikein kohta vihaan Erkkiä, sillä hän
on silmissäsi niin täydellinen, ettei enään muut ihmiset ole mitään.”

”Niin, minä pidän sangen paljon hänestä. Oikein kovin hauskalta tuntuu,
kun tiedän, että hän jo tänä iltana on kotona.”

”Keväällä minä tulen ylioppilaaksi, iloitsetko sitten, kun minä
valkolakki päässä tulen kotia?”

”Katsokaatte, miten kaunis joki on! Ihan kuin kuvastin, ja luistelioita
noin paljon! Rientäkäämme nyt.”

”Taaskin jäit vastauksesta velkaan” — sanoi Elias.

”Kuules Elias, mistä Kokemäenjoki alkunsa saa?” kysyi Mandi.

”Mistäkö? — Oohoo sentään, et tiedä sen vertaa!”

”Tiedän kyllä, olemmehan lukeneet siitä koulussa, mutta minä en muista.”

”Onko se tietoa, semmoinen. Mutta minä en sinulle sano, koska et tiedä.”

”Kulovedestä se alkunsa saa”, ilmoitti Kerttu.

”Katsos vain, sinä tiedät.”

”Niin, tottakai, kun Erkki on opettanut minulle maantietoa ja vielä
sanonut, että minun etenkin pitää tunteman Suomen maantietoa.”

”Mutta mitenkä sinä sen muistit, kosk’ei Mandikaan muistanut, vaikka on
niin ahkeraan koulua marssinut.”

”Minä, näes, luen ainoastaan vähän, niin täytyyhän sen sitten päässä
pysyä, mutta sisaresi lukee niin paljon, ett’ei mahdu muistiin.”

”Hm — Mikä siis on parempi, lukea vähän taikka paljon?”

”Mistä minä tiedän, kysy oppineilta.”

”Minun mielestäni on viisainta” —

”Että riennämme jäälle luistelemaan, jotta sitten ennätämme ajoissa
kotia”, sanoi Kerttu ja juoksi samassa jäälle, jossa hän sitoi kiireesti
luistimet jalkaansa ja kiiti sitten jäätä pitkin niin nopeaan, että
Eliaan ja Mandin oli vaikea häntä saavuttaa; vaan sitten kuitenkin
kaikki katosivat tuohon kirjavaan joukkoon, joka jäällä oli
luistelemassa.

Sillä välin, kuin nämät nuoret jäällä olivat luistelemassa, istui Teinin leski
hetkiseksi pieneen kammariinsa keinutuoliin levähtämään. Hän oli
juuri saanut joululeivoksensa hyvään alkuun ja nyt hänellä oli vähäinen
lepohetki. Hänen ajatuksensa lensivät monta vuotta taaksepäin — hän
muisteli montaa, montaa joulua, jolloin miehensä vielä eli, jolloin
Erkki ensi kerran joulukuusen näki sekä miten lapsi sitten vuosi
vuodelta enemmän ymmärsi iloita joulupuusta. Sitten ajatteli hän tuota
pitkää vuosijonoa, jonka hän oli yksin elänyt lastensa kanssa, ja niitä
monia huolia — niin, huolet, ne nyt olivat kaikki ikään kuin usvan
peittäminä. Hän näki vain kaksi kirkasta valopilkkua, jotka hänen
elämäänsä sulostuttivat, ja ne olivat hänen lapsensa. He olivat aina
tuottaneet iloa äidillensä. Josta enemmän vaivaa näemme, se meille
rakkaammaksi, kalliimmaksi tulee, ja niinpä Erkkikin äidilleen oli, jos
mahdollista, vielä rakkaampi kuin Kerttu, sillä tyttönen oli aina
äitinsä silmäin alla, mutta Erkki oli maailmalla jo pienestä. Äiti oli
monta yötä valvonut, hartaasti rukoillen poikansa puolesta, rukoillut,
että Jumala häntä suojaisi ja varjelisi kaikista vaaroista, ja
varmaankin äidin rukous oli kuultu, sillä oikeimpa kunnolliseksi tämä
poika oli kasvanut.

Äidin näin ajatellessa menneitä vuosia, oli aika jo kulunut hänen
huomaamattansa niin, että luisteliat palasivat.

Elias seurasi Kerttua sisään, sanoen: ”Tässä hän nyt on, viivyimmekö
liian kauan?”

”Ette. En vielä odottanutkaan teitä; kumma, miten pian aika joutui.
Katsokaas vain, johan taikinakin nousee partaittensa ylitse, hyvä että
tulitte.”

”Kiitos hyvästä seurasta, Kerttu, ja hauskaa joulua teille kaikille!
Huomenna tulen katsomaan, minkälaiseksi Erkki on muodostunut lukukauden
ajalla.”

Elias läksi ja leski tyttärineen rupesi leipomaan. Kun saivat viimeiset
nisuleivät leivotuiksi, sanoi äiti: ”Minä lähden panemaan uuniin
valkeata, leivo sinä tortut. Leivät ovat hyvässä nousemisessa, mutta
kyllä se tarpeen onkin, sillä päivä on jo puolessa. Kun vain ehtisimme
saada kaikki valmiiksi siksi, kuin Erkki tulee.”

”Kyllä saamme, jahka olen tortut leiponut, rupean siivoamaan huoneita.”

Äiti meni panemaan uuniin valkeata ja Kerttu leipoi ja täytteli
torttuja. Pian ne tulivat leivotuiksi. Hän kantoi pellit leivoksineen
kyökkiin, joka oli kylmä, sekä rupesi sitten asettelemaan etukammaria
kuntoon. Edellisenä päivänä hän jo äitinsä kanssa oli molemmat huoneet
siivonnut, mutta nyt oli leipomisen takia vielä vähän epäjärjestystä
syntynyt.

Kun Kerttu oli huoneet siivonnut, rupesi hän naputtelemaan äsken
valmistuneita uutimia etukammarin nurkkaan, johon puuseppä oli asettanut
niitten kannattimen. Sitten pyyhki hän vielä tomun suuresta
peilisatullista, joka oli piirongin päällä, ja asetti murattiköynnöksen
sievästi sen yläpuolelle seinään. Sitten tarkasteli hän huonetta,
näyttäisikö se hauskalta, ja niin hauskalta se tosiaankin näytti, ett’ei
Kerttu sitä palatsiin olisi vaihettanut. Varsinkin tuo nurkka, jota
hänen ahkeralla kädellään ommellut uutimet koristivat, näytti sievältä.

”Kerttu, tuo tänne nisukakku-pellit, uuni on lakaistu jo”, kuului äiti
huutavan ja tyttö riensi takakammariin sekä vei sieltä pulleiksi
nousseet nisukakut pellineen kyökkiin.

Kun nisuset olivat kypsät ja kellertävinä peitteensä alla ja tortut
paraikaa uunissa, au’aistiin kyökin ovi äkkiä ja Erkki astui sisään.

”Erkki! Hyvänen aika, kun emme ollenkaan kuulleet!”

”Tulin aivan hiljaa ja sitten tunsin niin tavattoman makean lämpimän
leivän hajun, että sen mukaan heti tiesin tulla tänne.”

”Voi hyvänen aika! Kerttu, vie Erkki kammariin; torttumme ovat uunissa,
minä kohta saan ne kypsiksi ja tuon sinulle lämpimäisiä. Voi oma
poikani, kun nyt todellakin olet kotona!”

”Äiti, me istumme täällä vain, niin kauan kuin tortut kypsyvät.”

”Ei suinkaan, sinä saat häkää, et sinä tällaisiin ole tottunut.”

”Kyllä minun hyvin sopii olla täällä, koska äitikin on. No, katsotaan
torttuja nyt, etteivät pala.”

”No niin, ole nyt sitten täällä, kyllä se on hauskaa.”

”Minä katson uuniin, äiti juttelee Erkin kanssa, kyllä minä osaan
paistaa”, sanoi Kerttu.

Tortut saatiin valmiiksi ja sitten laitettiin kahvia. Uunin hiiluksella
pannu pian kiehui. Erkille maistui kahvi sekä äidin ja siskon leivokset
niin hyvältä, tuon pienen kodin kahvipöydän ääressä, ett’ei hän
mielestään sellaista kahvia eikä sellaisia leivoksia ollut sitten
maistanut, kuin hän kotoaan lähti.

Siinä he nyt istuivat kahvipöydän ääressä juttelemassa. Kerttu kertoi
luistinretkestänsä sekä uusista uutimista, jotka hän jouluksi oli saanut
valmiiksi ja Erkki puhui tutkinnoistaan, jotka hän oli suorittanut sekä
että hän Juhannukseksi aikoi päästä papiksi. ”Ja huomenna ai’on ensi
kerran saarnata täällä kirkossa”, lisäsi hän vielä.

”Sinäkö! Ja minä saan siis todellakin kuulla sinun julistavan Jumalan
sanaa seurakunnallemme! Oi rakas poikani, tämä on joululahja sellainen,
ettei suinkaan mikään äiti parempaa ole saanut. Vaan sinun täytyy oitis
mennä provastille asiasta ilmoittamaan.”

”Sen olen jo tehnyt, äiti kulta. Minä jo muutamia päiviä takaperin
ilmoitin sen hänelle; mutta täytyy minun kuitenkin mennä kysymään,
suostuiko hän pyyntööni.”

”Mutta pitäisihän sen oleman sanomalehdessäkin. Se äsken juuri tuotiin,
vaan minä en sitä silloin joutunut katsomaan, kun äiti huusi leipiä
kypsentämään.”

Sanomalehti otettiin esiin. ”Kas, onhan siinä oikein tuossa alussa:
Joulupäivänä saarnaa suomal. puolip. saarnan kello 1/2 10 ylioppilas
Erkki Teini. Oikein se on siinä sinun nimesi! Mitähän nyt sanovat meidän
vuokralaiset ja kaupunkilaiset? — Oi sentään, että minun silmäni sinun
näkevät saarnastuolissa! En sellaista iloa luullut näkeväni.” Äiti
rupesi ilosta itkemään.

”Äiti hyvä, olen sitä jo kauan tuuminut, mutta en tahtonut mitään puhua,
ennenkuin nyt vasta, sillä minä pelkäsin, että jokin este olisi
saattanut tulla, joka olisi toivomme tehnyt tyhjäksi”.

”Kyllä se olikin paras, sillä nythän tämä on oikea joululahja meille”,
sanoi Kerttu.

”Niin, paras joululahja, minkä olisin saattanut saada. Ei sellaista
joululahjaa moni äiti saakkaan.”

Tunnit kuluivat joutuisaan ja Teinin lesken kammarissa sytytettiin
lamput ja kynttilät. Pienoinen joulukuusikin paloi etukammarissa.
Joululahjoja heillä ei ollut useita, mutta vähän kuitenkin. Erkille oli
äiti kutonut lämpimät sukat ja Kerttu oli ommellut paitoja ja kauluksia,
jotka hän sitten itse oli silittänyt kiiltäviksi. Erkki oli ostanut
kirjan äidilleen sekä Kertulle. Siinä joululahjat kaikki. Niistä näkyi
kuitenkin, että he kukin rakkaudella olivat muistaneet toisiansa.

Kerttu aikoi nyt mennä pöytää kattamaan, mutta samassa jotakin tömähti
ovea vastaan sen ulkopuolella. Erkki juoksi katsomaan; siellä ei ketään
näkynyt, mutta paketti, jonka päällekirjoitus oli Kertulle, löytyi oven
takana. Kerttu sen aukaisi ja siinä oli Runebergin ”Hanna” korukansiin
sidottuna.

”Katsoppas vain, muualta tullut lahja”, sanoi Erkki. ”Keneltä
sisarkultani tämän on saanut?”

”Jollen sinulta, niin en tosiaankaan tiedä”, sanoi Kerttu, mutta hänen
punastuvat poskensa kuitenkin ilmaisivat, että hän aavisti, keneltä
lahja tuli. Iloisena ja tyytyväisenä läksi hän nyt kattamaan
illallis-pöytää ja hetken perästä tuli hän käskemään äitiänsä ja
veljeään ruoalle.

Illallisen jälkeen äiti lastensa kanssa veisasi jouluvirren ja sitte
Erkki vielä luki iltarukouksen, jonka jälkeen he menivät levolle.

Joulu-aamuna äiti läksi lapsinensa kirkolle. Erkki meni sakaristoon,
mutta äiti ja tytär kirkkoon, joka oli väkeä täynnä. Kun leski lähestyi
sitä penkkiä, jossa hän tavallisesti oli istunut, tekivät penkissä
istujat kohta nöyrästi tilaa ja leski ajatteli: ”tämä on poikani tähden
— mitäpä he minulle, köyhälle leskelle, muuten tilaa tekisivät”.

He istuivat penkkiin, siunasivat, ja äiti rukoili hartaasti, että Jumala
antaisi voimaa ja taitoa Erkille, jotta hän saattaisi niin julistaa
Herran sanaa, että se ihmisiä ohjaisi oikealle tielle. Kun hän näin oli
huokauksensa korkeuteen lähettänyt, katsoi hän ympärilleen. Kirkko oli
valoisa ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa. Kävellen ja ajaen
olivat he rientäneet joulujuhlaa viettämään, kuten aina ennenkin, mutta
lesken mielestä kaikki nyt olivat tulleet hänen poikansa tähden,
kuullaksensa, kun hänen poikansa saarnasi. Kukapa ei sitä olisi tehnyt,
rientänyt vaikka mimmoisen pyryn lävitse. — Hän ajatteli, että muut
olisivat tehneet kuten hänkin. Kaikki ihmiset nyt katsoivatkin juuri
häneen ja Kerttuun, net varmaan ajattelivat, että he olivat
onnellisimpia ihmisiä maan päällä. Kentiesi eivät aivan väärässä
olleetkaan. Näin äidin ajatukset pyörivät lemmikkinsä ympärillä, kunnes
poika astui saarnastuoliin. Silloin hän pani kätensä ristiin ja kuunteli
levollisena saarnaa. Hän oli poikansa puolesta rukoillut ja oli varma
siitä, että Jumala tuon rukouksen oli kuullut.

Tyytyväisenä läksi hän taas Jumalan palveluksen loputtua kotiansa, sillä
yksinkertaista ja selvää sanaa oli Erkki saarnannut, eikä sellaista,
kuin moni harhaoppinen tähän aikaan.

Päivällä tuli Elias Teinin perheen luo ja onnitteli Erkkiä, joka jo noin
pitkälle oli ehtinyt. ”Koska minä näihin asti ennätän sinun jälkiäsi
seurata?” sanoi hän.

”Ei siihen tarvita paljoakaan aikaa, kyllä sinä saarnaan pääset”,
vastasi Erkki.

”Mutta minä en tahdo, ennenkuin sitte vasta, jahka jo pian papiksi
tulen. Niinhän sinäkin teit ja Kerttu sanoo aina, että kaikki on
parasta, mitä sinä teet.”

”Vai niin, sitte hän varmaankin arvoni laskee liian korkealle.”

”Niin — nyt taas. Olet sinä hyvin kummallinen. Enhän minä sillä tapaa
ole sanonut koskaan.”

”Noh, sopikaa pois. Kerttu, tuleppas näyttämään tuota kaunista
joululahjaasi, josta emme tiedä, mistä se on tullut.”

”Pukki sen toi, niin minulle aina ennen vakuutettiin, kun lapsena
lahjoja sain, ja siihen selitykseen ai’on vieläkin tyytyä”, sanoi
Kerttu, tuodessaan kirjansa esille.

Elias katsoi sitä, kysyen: ”Pidätkö tuosta kirjasta?”

”Pidän. Olen lukenut sen jo kertaaseen, mutta ai’on vielä toiseen
kertaan sitä lukea.” Kerttu kyllä aavisti, kenen antama kirja oli.

Joululomalla Elias usein kävi Teinin perheessä, sillä hän viihtyi
erinomaisen hyvin. Joskus sai, hän Mandi sisarensakin mukaansa, mutta
vain harvoin, sillä Mandi, joka oli varakkaan tirehtöörin tytär ja
ylellisyyteen taipuvainen, ei viihtynyt näitten ahkerien ja
vaatimattomien ihmisten parissa.

Joutuisasti lyhyen joululoman päivät riensivät loppuun ja nuorukaiset
läksivät pois, Elias lukioon, tullaksensa keväällä ylioppilaaksi ja
Erkki Helsinkiin, pyrkiäkseen papiksi Juhannukseksi.