XI.

Kesäinen päivä paistoi lämpimästi. Ikkuna oli auki ja tien toiselta
puolen lehahti tuomien tuoksu. Eevi istui käsitöineen sohvan nurkassa,
mutta kun huoneen toisesta päästä alkoi kuulua hiljaista kirinää, nousi
hän, pani pois työnsä ja lähestyi kätkyttä.

”Äidin muru, mikä sinun on? Tahdotko syliin, sydäniloni”, puheli hän
nostaen lapsen hymyillen polvillensa. ”Viljoseni, vienoiseni”, jatkoi
hän poikaa kapaloiden, ”nyt täytyy sinun nukkua, jotta olet iloinen, kun
isä tulee kotiin.”

Eevi alkoi hyräillä, ja hiljaa heilahteli kätkyt. Ulkoa kuului kanojen
kaakotusta, ja vastaisen ikkunan läpi näki Eevi sikojen myllertävän
takapihalla, mutta hän tuskin huomasi niitä. Hän oli vähitellen
ympäristöönsä tottunut, ja olihan sitäpaitsi nyt muuta ajattelemista.

Maija kurkisti ovesta. ”Joko se nukkuu nyt, se sokurimuru?”

”Jo nukkuu. Tule katsomaan, miten herttainen hän on.”

”Niin on, ihan kuin pastorska pienenä.”

”Vai niin, sitähän sinä aina sanot. Mutta paljoa kauniimpi hän kuitenkin
on, eikö niin?”

”No, no, saattaa olla, onhan hän isäänsäkin, liekö siitä sitte
kaunistunut.”

”Kaunis hänestä vaan tulee, se on varma, kaunis kuin kukkanen”, sanoi
Eevi kumartuen kätkyen puoleen karkoittaakseen kärpäset pienoisensa
kasvoilta. ”Mutta”, jatkoi hän sitte, ”mene nyt, Maija, kahvia
keittämään, että on kaikki valmiina, kun pastori tulee rippikoulusta.”

Kupit olivat pöydällä ja Maija oli juuri kahvipannunkin viereen
asettanut, kun Heikin askeleet kuuluivat etehisestä. Hän astui sisään.

”Päivää, mitä tänne kuuluu?”

”Hyvää unta”, Eevi loi silmänsä hymyillen kätkyeeseen päin.

”Onpa odottamassa kaunis kahvipöytä”, puheli Heikki tyytyväisenä.
”Pannaan nämä vielä pappilan muorille silmien iloksi”, ja hän asetti
tuoksuavan tuomikimpun pöydälle.

”Kiitos! Nepä kauniita!”

”Niin, eikö todella? Ihastuin niihin kotimatkalla, siksi täytyi ne
sinulle poimia.”

”Sinäpä olet hyvä, kun hankit mulle kipeneen kauneutta yksin täälläkin.”
Eevi huokasi huomaamattaan, ja Heikin otsa kävi samassa pilveen. ”Johan
täällä tulee kauneutta kilvan”, sanoi hän kuitenkin leikillisesti.
”Eivät taida tuomentertutkaan kestää kilpailua tuon veitikan rinnalla.”
Hän läheni kätkyttä.

”Kuka hänelle vertoja vetäisi?” Eevikin tuli viereen, ja he seisoivat
hetken käsikädessä lastaan katsellen.

”Siitä kukkasesta saat iloa kesät, talvet”, huomautti Heikki
miettivästi.

”Niin”, jatkoi Eevi iloisesti, ”ja saanhan vielä lisäksi paljon
herttaisia muistoja nyt, kun pääsen vanhempieni luona käymään. Ajattele,
viikon kuluttua olen jo kotona, näen isän, äidin, ystävät ja kaikki nuo
tutut, rakkaat paikat!” ”Kyllä nekin ovat rakkaita”, jatkoi hän sitten,
”vaikka toista olisi palata Soinamoon.”

”Sinne menemme joskus, kun Viljo on suureksi kasvanut.”

”Oi Heikki”, Eevi heittäytyi hänen kaulaansa, ”oi, jos sinne todella
kerran saisimme palata, jos saisimme yhdessä, onnellisina käydä
näkemässä kaikki nuo rakkaat, tutut paikat!”

”Jos Jumala sen suo. — Mutta ne tuumat ovat vielä tuulentupia. Nyt
ajattelemme matkaasi vanhempien luo.”

He rupesivat iloisesti suunnittelemaan Eevin matkaa, ja itselleen
selittämättä tunnelmaa nauttivat he kumpikin siitä, että heillä nyt oli
niin hauskaa yhdessä. Kotoisen lämpimältä tuntui ympäristö, ja
keskustelu oli iloista, tyyntä ja tasaista.

Heikki tunsi, että tämmöinen hetki todella vastasi hänen koti-onnensa
toiveita. Se oli työn lomassa levon ja virkistyksen hetki. Oikein
vaikealta tuntui sitä keskeyttää ja taas ryhtyä työhön. Mutta olihan
mieli nyt virkistynyt ja silloin sujui työkin.

Heikin poistuttua jäi Eevi yksin käsitöineen Viljon kätkyen viereen.
Hänen ajatuksensa olivat yhä kotona-käyntiin kiintyneet, ja kuva
toisensa jälkeen syntyi siitä hänen mielessään. Hän tulee kotiin ensi
kertaa nuorena rouvana. Viljo käsivarrellaan astuu hän vaunuista.
Portailla seisoo isä avosylin heitä odottamassa. Sitten tulee äiti,
äiti, joka kirjeissään on ollut niin hellä ja herttainen. Nyt, kun Eevi
itse tietää äidin tunteet, ymmärtää hän paremmin omaa äitiäänkin, ja
hänen käy sääli häntä muistaessaan heidän entistä epäsopuansa. Nyt
koettaisi hän antaa hellyyttä sitä enemmän. — Entä sitten, kun
pappilaan tulee vieraita? — Eevi oli jo kaikkea näkemässä ja
kuulemassa. — Kaikki tahtovat he Viljoa nähdä, ja kaikki häneen
tietysti ihastuvat. Eeviä sanovat he laihtuneeksi, eikä se tee mitään.
Mutta hänen pukunsa ei ole kunnossa. Hattu on vanhanaikainen, eivätkä
vaatteet käy hänelle hyvin. Heikille ei ole siitä puhumistakaan — mutta
kotona ehken asia korjautuu. Äiti kyllä pian semmoiset puutteet huomaa.

Tulevaisuudesta luisuivat Eevin ajatukset vähitellen menneisyyteen. Tuli
mieleen kulunut vaikea talvi. Eevi mietti, mille kannalle asettua
ystävien kysymyksiin nähden. Kaikki sielläpäin pitivät Heikistä, sen hän
tiesi, ja se tuntui hyvältä. Ei kukaan tulisi aavistamaan, että
kyyneleet ja mielipaha olivat tavallisia heidän kodissaan.
Vastaisuudessa sitäpaitsi olot kenties parantuisivatkin. Viime talvi,
sehän se ainoastaan oli ollut niin vaikea. Eevi sairasteli, ja
selkkauksia oli seurakunnassa alituisesti. Ikävä ympäristö ja Heikin
ankaruus, kaikki synkistytti Eevin mieltä. Siitä sitten johtuivat
epäystävälliset sanat ja loukkaukset.

Eevin kävi sääli Heikkiä ja sääli itseänsä. Miksi olikaan elämä
semmoista? Miksi se vaati niin paljo? Eihän sitä täyttää jaksanut. —

Mutta tästälähin olot ehken muuttuisivat. Eevi voimistuisi, paranisi
suhde pitäjäläisiin, ja Viljosta olisi iloa riittämään asti. Heikkikin
tulisi myöntyväisemmäksi lapsensa tähden, ja Eevi itse saisi pojasta
hyvitystä kaikista pettymyksistänsä. Viljon suhteen ei Eevi ainakaan
koskaan pettyisi. Hänessä näkisi hän sen ihanteen, jota hän tähän asti
turhaan oli etsinyt.

Eevi muisti yhtäkkiä Erkkiä. Niin, — hän oli todella kaunis ja hyvä
poika. Vieläkin sykähti Eevin sydän, kun muistui lapsuuden ystävä
mieleen. — Mutta lapsuuden leikkitoveri oli leikkitoveriksi jäänyt.
Heidän ystävyydestään ei sen enempää tullut. Olosuhteiden eroittamina
olivat he pian käyneet vallan vieraiksi toisillensa. Ei ollutkaan
Erkistä tullut Eevin unelmien sankari, kuten hän aina ennen oli
ajatellut. Sen sijaan oli Eevi tutustunut Heikkiin ja tämän voimakas,
mutta samalla tunteellinen luonne oli kokonaan vallannut Eevin.
Yhteiselämä oli kuitenkin Eeville opettanut, että Heikin kiihkeimpienkin
tunteitten täytyi taipua, väistyä syrjään ja nöyristyä aivan kuin
olemattomaksi, jos sitä vaati hänen teräksinen tahtonsa, tuo tahto, joka
monet kerrat miekkana oli tunkenut Eevin sydämeen ja monet syvät haavat
siihen iskenyt. Toisin tekisi Viljo vastaisuudessa. Hän kasvaisi
kauniiksi ja jaloksi. Rikas olisi hänen rintansa rakkaudesta, ja äiti
ylinnä sitä osakseen saisi. Onnensa Eevi silloin löytäisi, ja
onnelliseksi täytyisi Viljonkin tulla. Kaikkea, mitä Eevi oli elämässään
kaivannut, sitä saisi Viljo. Eevi itse kävisi edellä poimien pois kivet
hänen poluiltansa, nostaen notkot ja mäet maahan painaen, loihtien
kukkatarhoja keskelle erämaita. Mitä siitä, jos hän toimiinsa
sortuisikin, kunhan Viljo saisi suureksi, saisi ihailluksi ja
onnelliseksi!

Eevin ajatukset olivat hänet muassaan temmanneet, tulevaisuudesta
siirtäneet hänet menneisyyteen ja siitä äkkiä vieneet aikoihin vielä
olemattomiin. Viljo palautti todellisuuteen. Mutta oli kuin hehkua
tulevaisuuden taivaalta hänen kasvoillansa, kun hän nosti lapsen
kätkyestä ja kiihkeästi painaen poikaa rintaansa vasten huudahti:
”Viljo, Viljo, miten äärettömästi me toisiamme rakastamme ja miten
onnellisiksi me tulemme.”

Vasta elokuun keskipaikoilla hankkiutui Eevi kotimatkalle vanhempiensa
luota. Kylmiä, sateisia päiviä oli ollut monta, mutta nyt oli tuuli
poistanut pilvet taivaalta, ja ilma oli taas käynyt lämpimäksi. Päivä
paistoi melkein paahtamalla. Kaikki luonnossa näytti nauttivan
kesälämmön palaamisesta. Kukat asemapäällikön puutarhassa nyykäyttivät
iloisesti päätään, yksinpä pienen asemahuoneen nurkatkin kiilsivät kuin
tyytyväisyydestä auringon valossa.

Junan tuloon oli vielä vähän aikaa, ja hiljaista oli ympäristöllä kuten
pienellä sydänmaan asemalla ainakin. Vasta muutama jalkamies oli
asemalle ennättänyt junan tuloa odottamaan, kun Eevi äitinsä saattamana
sinne saapui. Renki hyppäsi maahan vaunun kuskipenkiltä ja aukaisi oven.
Ruustinna astui ensimäisenä ulos, sitten Eevi Viljo käsivarrellaan.
Naiset suuntasivat tiensä asemahuoneen odotussaliin, ja renki jäi
tavaroita purkamaan.

Vielä ei junaa kuulunut.

”Äiti rakas”, alkoi Eevi, ”en voi selittää, miten kiitollinen olen
sinulle kaikesta. Tätä aikaa muistellen toivon paremmin kestäväni kaikki
vaikeudet kotona.”

Hän huokasi.

”Lapsi parka, paljon sinulla onkin kestettävää. Toivon kuitenkin asiain
nyt paranevan, kun sinä Heikille muistutat hänen velvollisuuksiaan. Ole
vain tyyni ja luja vaatimuksissasi. Onhan selvää, että miehen lähin
velvollisuus on pitää huolta perheensä mukavuudesta.”

”Heikki katsoo asiaa toiselta kannalta”, alkoi Eevi, mutta samassa
kuului junan vihellys, ja matkustaville tuli kiire. Tavarat oli paraiksi
vaunuun saatu, kun asemamies soitti kelloa, ja juna alkoi puhkien ja
savua ilmaan tupruutellen eteenpäin vieriä. Eevi ei ennättänyt muuta
kuin vaunun ikkunasta huiskuttaa viime hyvästit äidille. Sitten oli hän
jo näkyvistä kadonnut.

Erokyyneleet kuivattuaan alkoi Eevi Viljoa uneen tuudittaa. Vaunujen
tasainen tärähteleminen viihdytti poikaa, ja hän nukkui pian. Eevikin
painoi silloin päänsä vastaiselle sohvan nurkalle vaipuen ajatuksiinsa.

Miten mukavaa tässä oli, toista kuin kolmannessa luokassa! Jos nyt isä
tietäisi, miten Eevi nauttii, isä, joka hänet tänne oli kustantanut!
Heikki ei sitä olisi tehnyt, sen Eevi tiesi, ja hän alkoi ajatuksissaan
vertailla vanhempiensa ja Heikin rakkautta. Sydän lämpeni vanhempien
hellyydestä. Miksi ei Heikin rakkaus enää samalta tuntunut?
Kihlausaikana oli ollut toisin. Silloin oli Heikin rakkaus ollut Eevin
suurin onni, ja joskin Heikki silloinkin oli ollut ankara, oli Eevi
hänessä omantuntonsa ääntä kuullut.

Olikohan hän nyt käynyt kuuroksi tuolle sisäiselle äänelle? Hän
säpsähti. — Ei, sitä ei hän tahtonut. Heikin liiallisuutta hän
ainoastaan vastusti, ja juuri sen rinnalla tuntui vanhempien rakkaus
niin suloiselta.

Juna pysähtyi samassa, ja nykäys herätti Viljon. ”Älä itke, älä”,
viihdytteli Eevi nostaen pojan ikkunaan. Eräät vaunut olivat pysähtyneet
aseman, läheisyyteen, nuori rouva oli niistä maahan noussut ja läheni
nyt junaa. Hänen vieressään astui herra, nähtävästi hänen miehensä,
kantaen lasta käsivarrellaan. He astuivat vaunuun, jossa Eevi oli. He
olivat juuri ehtineet kantaa tavaransa sisään, kun asemakello soi. Eevi
näki vilahdukselta hellät hyvästit ja kuuli herran muistuttavan:
”Huvittele nyt oikein, kunnes tulen sinua hakemaan.”

Eevi vetäytyi Viljo sylissään sohvan nurkkaan. Hän tahtoi piiloutua tuon
hienon rouvan katseilta, rouvan, jonka matkallelähtö ja koko olento oli
kuin pisto hänen sydämmeensä. Hän muisti omaa kotoalähtöänsä. Ei se
Heikki noin saattanut eikä sanonut. Entä tuon nuoren rouvan puku, miten
hienon hieno se oli, ja hänen pienoisensa oli pitseinensä kuin
prinsessa. — Eevin silmä kääntyi Viljoon. ”Sydänkäpyni, iloni, sinä
et ainakaan saa kieltäymyksistä kärsiä. Sitä en ikinä salli.”

Eevi oli tätä miettiessään painautunut yhä syvemmälle sohvan nurkkaan
päättäen pysyä erillään matkakumppaneistaan. Mutta äkkiä hän säpsähti
kuullessaan nuoren rouvan puhelevan pienoiselleen. Samassa kun hän kuuli
tuon nuorekkaan, heleän äänen, syntyi hänen mielessään kuva iloisesta
tyttöparvesta, koulu-ajasta ja kepposista. Hän nousi ja laski Viljon
sylistään. Hänen täytyi nähdä tuon puhujan kasvot. Hän oli niitä tuskin
vielä huomannut, vaatteita ainoastaan.

Eevin astuessa ulos vaunun naisosastosta saadakseen nähdä uuden
matkatoverinsa, seisoi tämä selin Eeviin ottaen hattua päästään, mutta
kun hän, laskettuaan sen hyllylle, äkkiä teki kokokäännöksen, tuli Eevi
hämilleen ja kääntyi poispäin.

Jos olisikin kaikki vain erehdystä? Se ajatus sai hänen ujouttaan
muistamaan. Mutta ennenkuin hän uudelleen ehti kääntyä toveriinsa päin,
tunsi hän kaksi tukevaa kättä hartioillaan, ja vankkaa pudistusta
seurasi huudahdus: ”Eevi, Eevi, mikä tuuli sinut tänne tuo?”

”Sirkka”, huudahti Eevi iloisesti tuntiessaan entisen luokkatoverinsa.
”Mikä onnellinen sattuma!”

”No, hyvä on alku hauskalle matkalle. Tulehan viereeni tänne!”

”Ei, odota vähän, tule sinä tänne!”

”Mitä sinulla siellä on? No, eipähän mitä! Katsoppa tuota veitikkaa, kun
on minun tyttöni kanssa melkein yhdenikäinen. Ei, vähän nuorempi hän
kuitenkin on”, jatkoi hän nostellen tyttöään Eevin nähtäväksi.

”Viljo on viiden kuukauden vanha.”

”Ja tämä Kerttu-Kaisa kahdeksan. Katso, kuinka sillä on tanakat sääret!
Niillä jo ponnistellaan ja potkitaan.”

Kun aikaa oli vierähtänyt vähäsen, ja Eevikin oli ehtinyt Viljoa
näytellä ja kehua, ehdotti Sirkka reippaasti: ”Pannaan nyt nämä aarteet
nukkumaan, niin saamme vähän rauhassa puhella. Voi hyvänen aika, kuinka
tämä on hauskaa!” Hän hypähti istuessaan niin, että vaunun sohva
notkahteli. ”Ja sinusta tuli papin rouva”, jatkoi hän katsoen
veitikkamaisesti Eeviä silmiin.

”Niin”, sanoi Eevi, ”onko se sinusta ihme?” Hänestä tuntui aivan siltä
kuin Sirkka ajatuksissaan olisi lisännyt: eikä sen enempää.

”Ei nyt aivan ihmekään. Kyllä sinä siihen tavallaan sovit. Sinä käsität
tunteellisella tavallasi miehesi työn kaunista ja aatteellista puolta,
ja siitä te sitten yhdessä puhelette ylevästi ja ylösrakentavaisesti.”

”No, Sirkka, älä nyt leikkiä laske.”

”En, en. Täyttä totta minä puhun. Mutta katso, minä olen toisenlainen,
ja minä tarvitsen ukon juuri semmoisen kuin sain, semmoisen, jolla on
kirjoituksia, laskuja ja senkin seitsemän yhteiskunnallista hommaa, ja
joka tulee huoneestaan aivan peloittavan tuumailevana ja otsa rypyssä.”

”Ja sekö sinusta on niin hauskaa?”

”Niin on. Silloinhan hän tarvitsee muijan juuri semmoisen kuin minä
olen. Et usko, miten monta kepposta minä olen hänelle tehnyt! Siihen
aikaan, kun meillä ei vielä ollut tuota Kerttu-Kaisaa, olin itse lapsena
talossa ja vielä nytkin saan vehkeistä huolta pitää, kunnes Kerttu
oppii.”

”Vehkeileminen, sekö on sinun virkasi kodissa?”

”Niin”, sanoi Sirkka juhlallisesti, ”et usko miten tarpeellista se on.
Ukkoni laskut lyövät aina paremmin yhteen, ja ajatukset luistavat
nopeammin, kun minä ensin hetkisen hänen kanssaan hulluttelen.”

”Johan nyt!”

”Niin, niin, usko pois! Mies parka muuten tuumailisi yöt, päivät ja
väsyisi siihen paikkaan, mutta mikä nyt auttaa, kun on kodissa vallaton,
pikku vaimo, joka ei suo ukolleen tuumailurauhaa, vaan nauraa hänelle
vasten naamaa ja lavertelee niitä näitä. Usko pois, se lisää
tavattomasti työkykyä.”

Sirkka oli niin koomillinen totisuudessaan, ettei Eevi voinut nauruaan
pidättää. ”Kylläpä sinulla iloa riittää”, sanoi hän puoleksi nauraen,
puoleksi huoahtaen. ”Onnellinen sinä” — ”ja sinun kotisi”, lisäsi hän
ajatuksissaan. ”Mutta sanohan”, jatkoi hän, ”missä te oikeastaan
asutte?”

”Kyllä me asumme Helsingissä, mutta miehelläni on pieni perintötila
maalla, jossa kesäisin olemme ja joskus, tai oikeammin sanoen aina, kun
sopii, talvellakin.”

”Mutta miten sinä tulet maalla toimeen?”

”Minäkö? Mainiosti! Miks’en tulisi toimeen?”

”Sinä kun niin rakastat seuraelämää ja huveja?”

”Totta sanoit, vanha toveri, mutta sen sinä unohdit, että minä —
rakastan kaikkea. Kaikki on hauskaa: kova kiire ja ihmislaumat
espiksellä, syksysateet maalla ja rapakko, joka roiskii ja loiskii.”

Eevi ei voinut olla nauramatta.

”Minä puhun täyttä totta”, vakuutti Sirkka. ”Kaikki tuo on todella
mainion hauskaa. Ja kun sitten tulen takaisin Helsinkiin ja näen, miten
onnettomina ihmiset tuulta ja sadetta vastaan taistelevat, silloin
nauran makeasti muistellessani, miten maalla sateeseen läksin ilman
sateenvarjoa, lakki korvia myöten päähän painettuna ja hame kuin
kolmentoistavuotiaalla.”

”Etkö sinä maalla olostasi muuta hauskaa tiedä kuin syksysateet ja
rapakot?”

”Tiedän toki, kävelyretket pyryssä ja pakkasessa, kun tiet ovat ummessa
ja saan kinoksissa kahlata ja sitten tulla kotiin ukko-kullan tukkaa
pörröttelemään. Tiedätkö, mitä hän silloin sanoo?”

”No mitä?”

”Että olen reipas ja raitis ja vallaton kuin pohjatuuli. Ja ne sanat ne
maistuvat!”

Hän nauroi niin, että posket tulivat kuopille, ja hänen valkeat
hampaansa välähtelivät.

”Minä luulen, ettet vielä koskaan ole surua tuntenut”, sanoi Eevi
huoaten.

”Eipä tiedä. Mutta jos iloistani vielä tahdot kuulla, niin on minulla
hienompaakin huvia ja sivistyneempää seuraa kuin syksysateet ja
tuiskuiset talvitiet.”

”Kaiken sinä leikiksi käännät.”

”Lupa on leikkiä puhua! Minä olen nuori vielä, ja etkö muista, että aina
olen elämää ihanaksi sanonut?”

”Muistan kyllä. Muistan sinua erityisesti semmoisena kuin olit
retkellämme Korkeasaarelle. Muistatko sitä itse?”

”Muistan toki, se oli todella ihana ilta.”

”Muistatko Elsan puhetta?”

”Kyllä muistan.”

”Siinä oli paljon sisällystä.”

”Niin oli. Kyllä minäkin joskus vakavuutta ymmärrän, ja jotta et
vallattomuuttani vallan peljästyisi, tahdon vielä sinulle tunnustaa,
että aivan hyvin ymmärrän, että sinä papinrouvana tulet elämää
katsoneeksi enimmäkseen juuri vakavalta kannalta.”

”Minulla onkin ollut niin paljon vaikeuksia”, sanoi Eevi huoahtaen.

”Vai niin, niinkö, ja onhan muuten miehesi työkin hyvin vakavalaatuista.
Yhdessä varmaan jaatte kaiken.”

”Tavallaan”, myönsi Eevi vähän epävarmasti. Mutta yhtäkkiä nousi hän,
kietoi kätensä Sirkan kaulaan, suuteli häntä ja sanoi sydämellisesti:
”Sinulla on sydän kultaa. Oikein tekee hyvää tavata.”