SURULLINEN TARINA JÄNIKSENPOJASTA.

— Sinulla on nyt yhtä suuret silmät kuin minullakin, puhui emäjänis
pojalleen ja kepsahti takajaloilleen istumaan, korvat pörhössä ja
etukäpälät lerpallaan.

Poikajänis kepsahti istumaan vastaan, korvat samalla lailla pörhössä ja
etukäpälät samalla lailla lerpallaan.

— Niin, niin, se on totta, sanoi äiti. Minulla on jo kohta toiset
hoidettavana. Sinä saat mennä. Ka, mitä katselet, mene nyt!

Pikku pupu ymmärsi, että leikki oli kaukana ja että äiti tarkoitti
totta sillä, mitä sanoi.

Hän tuli hämilleen, silmän kalvo hämärtyi epämääräiseksi, ja hän
laskeutui hiljaa etujaloilleen, niin että ristiturpa kosketti maata.
Olisi tehnyt mieli hellytellen puukata äitiä kylkeen, lepyttää hänet
kömpelöllä hyppäyksellä ja lyödä kaikki leikiksi. Mutta äiti tekeytyi
yhä ankarammaksi ja pyöristi silmänsä entistään pyöreämmiksi. Ja pupu
luikahti hänen ohitsensa ja kyykki lyhyin potkuin pensaikkoon.

Hänen järkivähänsä sanoi hänelle, että hän nyt on hyljätty ja että hän
kärsii syyttömästi. Hän kulki nureilla mielin suoraan eteenpäin. Hän
tuli karjan polulle, mutta ei seisahtunut katselemaan. Hän kohtasi
lammaskatraan, mutta ei jäänyt sitä töllistelemään. Hän oli
loukkaantunut, ja hän tahtoi sitä osoittaa. Maat tulivat
tuntemattomiksi, hän ei siitä välittänyt. Hän menee näin, menee niin
pitkälle kuin metsää riittää — koska ovat hänet kerran hyljänneet.
Olkoot tuossa ahon pyörylät, olkoot lehdot haapoineen, niityt
hienohelpeisine heinineen ja notkot karvakortteineen. En huoli, en
välitä, kuolen nälkään — sittenpähän korjaavat.

Mutta ilma oli niin kaunis, kesäinen iltapäivä oli niin herttainen ja
lämmin. Ja juuri kun jänis luuli olevansa synkimmän näreikön peitossa,
loppui metsä, ja hän oli niityn reunassa, ladon takana, lähellä pellon
aitaa, ja tuolla oli talo ylempänä.

Hän seisahtui ja kuunteli. Siellä liikuttiin, piika huhusi lehmiä
kotiin, ja niiden kellot kalkattivat jo hänen selkänsä takaa. Ne olivat
tuttuja kelloja, hän oli kuullut ne joka päivä. He olivat kulkeneet
koko kesän yksillä laitumilla.

Samassa oli jänön pieni suru unohtunut. Hän ei ollutkaan ihan yksin. Ja
hän kapsahti kahdelle jalalle, kun kellokas pisti päänsä esiin ja
ammahti pihaan päin. Se se oli, tuttu toveri ... ei nyt enää hätää
mitään.

Hän uskalsi ulos niitylle, hiipi ojan vartta ja teki pienen retken
ladon kupeelle, josta kuitenkin kääntyi takaisin metsän rantaan. Siellä
löysi hän lehtoniemekkeen laidasta tuuhean pikku kuusen, jonka juurelle
paneutui levähtämään.

Hän nukahti siihen mielenliikutuksesta uupuneena, pää olkapäitten
välissä ja korvat supussa selän päällä. Ja vasta iltayöstä hän heräsi.
Hän tunsi kalvavaa nälkää. Mutta hän osasi jo tien niitylle
hienohelpeiseen heinikkoon; sieltä täältä haukkasi hän karvakortteen
latvaa ja sipulsi sen pieneksi. Niitty oli vielä tekemätön, heinikko
korkeaa, ja takajaloilleen nousten näki hän aina kaivon vintin tuolla
talon luona ja tuparakennuksen harjan.

Hän oli syönyt nälkänsä sammuksiin ja lipaissut ojasta vettä
kielellään. Ja ennenkuin oli tullut aamu, oli hän jo tottunut uuteen
elämäänsä, päättänyt jäädä tänne, ja emo oli hänelle enää vain
kaukainen muisto. Hän tarkasti varovasti seudun. Vähitellen kävi hän
itselleen omat säännölliset polkunsa, joita myöten asteli tuumaakaan
syrjään väistymättä. Hänellä oli aidoissa omat kolonsa, hän valitsi
määrätyt ruokapaikkansa ja joi omasta suohaudastaan. Hän tottui siihen,
että tämä kaikki oli hänen omaansa, ne olivat hänen puitaan ja
pensaitaan, hänen oli tämä metsikkö ja tuo niitty latoineen, hänen oli
talokin tuolla loitompana, jossa päivällä liikuttiin ja pajatettiin,
mutta yöllä asetuttiin hiljaa olemaan, siksi aikaa juuri, kun oli hänen
määränsä liikkua.

Kukaan ei häntä häirinnyt. Lapset kävivät kyllä marjassa ja kulkivat
ihan hänen ohitsensa. Mutta kun hän silloin emän neuvoja muistaen
painautui maata vasten, ei karvaakaan värähyttänyt, ei ripseäkään
räväyttänyt, niin ne menivät näkemättä ja painuivat kauemmas hakametsän
peittoon. Niittymies kun ensi kerran viikatettaan hioi, niin säikähti
hän pahanpäiväiseksi, loikkasi kolme laukkaa makuupaikastaan, ja sydän
oli haljeta. Mutta kun ei sekään tullut lähemmäksi, niin rauhoittui
hän, palasi takaisin ja tottui siihenkin. Sitten se alkoi soida yhä
tutummalta ja sekautui hänen jokapäiväisiin unelmiinsa. Hän vähitellen
oppi ulkoa kaikki äänet, ihmisäänet, kellojen kilinän, rattaiden
kolinan, kyntömiehen huudot ja hevosten hirnunnan.

Kesäkauden hän kuppelehti hyvänhajuisessa heinikossa, kehittyi, lihoi
ja tunsi kummaa voimaa jalkajänteissään.

Niitty oli niitetty, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, ja tuli rumat
syksyiset ilmat. Metsä rapisi yhtämittaa, lehdet peloittivat
pudotessaan, kahisivat niin oudosti, eikä lehto enää suojannut.
Saloilta kuului pauketta, haukuntaa ja meteliä. Hän ei ymmärtänyt, mitä
se oli, mutta hän aavisti, että se ei ollut hyväksi. Kerran hänen
ohitsensa kulki isoja olentoja, ja niittyä pitkin juosta roihotti
nuuskiva, päristelevä peto. Heillä oli paha mielessä noilla, hän
kuunteli silmät jäykkinä päässä, ja hänen takajalkansa jo ponnistelivat
lähtemään. Mutta hän painautui vielä ja pelastui. Ne menivät sivu
eivätkä tulleet enää toista kertaa.

Eräänä päivänä käy hän kovasti kummiinsa. Hän nuolee käpäliään ja
kupeitaan eikä tunne omia karvojaan. Hän on alkanut valjeta. Mitä se
merkitsee? Mitä hullua tämä on?

Kaikki muu musteni ympärillä ja hän itse vähitellen valkeni. Hänestä
tuntui, ettei hänellä ollut turvaa missään, että hänet keksittiin
pitkien matkojen päästä ja että puut ja pensaikot häntä sormella
osoittelivat. Jos hän vähänkään minne liikahti, oli harakka häntä
nauramassa ja närhi rääkymässä hänen päänsä päällä. Häpeissään haki hän
suojaa sakeimmissa näreiköissä, ei uskaltanut lähteä aukeille paikoille
ja pysyi poutaöinä kokonaan piilossa, nälänkin uhalla. Ja se yhä vain
paheni, hän valkeni valkenemistaan ja oli joutua ihan epätoivoon
itsestään.

Mutta eräänä päivänä, kun hänen, maksoi mitä maksoi, täytyi lähteä
piilostaan ruuan hakuun, odotti häntä iloinen yllätys. Hän oli lentää
selälleen ihmetyksestä. Maa oli valkea ja seudut ihan outoja. Ja kun
hän kääntyi jälelleen katsomaan, niin oli merkkejä lumessa. Hän palasi
takaisin ja meni eteenpäin, ja aina syntyi niitä samanlaisia, mihin hän
vain kulki. Hän puhaltui syrjään, mutta siinä ne olivat taas, kun hän
muuttautui toiseen paikkaan. Tämä oli kovin hupaista ja hullunkurista.
Hänen olisi tehnyt mielensä kohti kurkkuaan nauraa.

Sitä oli joka paikassa tuota valkoista, sitä tippui taivaastakin
käpälille ja nuuskivan nenän päälle. Ja kaikkialla oli samanlaista.
Musta palokin yhtä valkeana kuin ahot ja niityt. Aivan samanlaisina
kuin hän itsekin. Maailma oli muuttunut hänen näköisekseen.

Talven tullen heräsi hänessä uusi virkeys. Hän tunsi välistä
vastustamattoman halun lähteä laukkaamaan suoraan eteenpäin lumikenttiä
pitkin, joita oli kaikkialla. Kaikki häiritsijät olivat aikoja sitten
kadonneet. Ei kuulunut haukuntaa, ei ihmistenkään ääniä talon
ympärillä. Ainoastaan reen jalaksen ritinää ja kaivon vintin narinaa.
Tiainen oli toinen toveri, ja toinen puun kylkeä takova tikka.

Kuutamoöistä teki hän itselleen juhlahetket. Kun hän oli laihohalmeessa
illastanut, niin lähti hän huvittelemaan.

Talo tuolla se häntä erittäinkin viehätti. Hänessä kehittyi hurja himo
mennä niityn aidan luo, ja hän meni. Siellä oli rako aidassa, ja hän
pistäytyi siitä sisään. Seisahtui keskelle peltoa ja arveli. Uskalsi jo
riihelle asti, joka lämpisi. Nuuskiskeli savuista ilmaa, kiersi
ruumenhuoneen taa ja astui epähuomiossa olkikupoon, jonka kahauksesta
säikähti niin, että potkaisi pitkän syrjähypyn lumikinokseen. Sillä
kertaa ei mennyt sen edemmä.

Mutta seuraavana yönä oli hän rohkeampi. Hiipi riihen edustalta tietä
myöten pihaan, jossa seisahtui tuvan ja tallin väliselle solalle.
Kartanolla oli reki ja vesisammio.

Tallissa purra rouskutti hevonen, mutta muuta pelättävää ei näkynyt.

Hän oli nyt nähnyt sen, mitä aina oli uteliaasti halunnut. Ja
tyytyväisenä palasi hän entisiä jälkiään pellon yli ja niityn poikki
takaisin näreikköönsä.

Näin kerran mielensä rohkaistuaan teki hän saman retken joka yö, kun
oli pakkanen ja tahtoi tulla kylmä yhdessä kohden. Hän laukkaili
lämpimikseen ristiin rastiin kaikki lähiseudut, pani välistä iloiseksi
hyppelyksi niityillä ja pelloilla ja temmelteli oman kuvaimensa kanssa
kuutamossa. Hän hallitsi koko ympäristöä, polki itselleen kovat tiet
kinoksiin, kulki ne auki pyryjen jälkeen ja piiritti niillä koko talon.

Sattui sitten kerran, kun hän korvat pörhöllään tepasteli tallin
edustalla, että tuvan mustasta ovesta astui ulos valkea, kamala aave.
Kurahtaen karkasi jänö solan suuhun, kuuli takanaan kiljahdettavan ja
kämmeniä lyötävän yhteen. Oli satanut vitiä, ja lumipilvenä pölysi hän
ennen tehtyä jälkeään aitaa kohti, huimentaen vauhtiaan alamäessä.

Silloin kuului hänen suustaan surkea parahdus, jonka jäinen metsänranta
heikkona kaikuna kertoi, hän tuuskahti turvalleen lumeen, retkahti
siitä selälleen — ja oli kuollut. Takajalka oli tarttunut jälen alla
väijyvään rautaan.

Säikähdyksestä halkesi hänen hauras sydämensä. —

Kuolema tuli niin äkkiä ja odottamatta, ettei se ennättänyt painaa
kauhistustansakaan hänen kasvoilleen.

Hän heitti henkensä kauniina, kuutamoisena yönä, ja huomenna kantoi
talon pikku poika hänet jäätyneenä kurikkana riemuiten kotiinsa.