"HÄTÄÄKÄRSIVIEN HYVÄKSI."

Mauritz Ahlfelt, se ”mallikelpoinen”, jonka me kaikki tunnemme hänen
virastostaan, jossa hän vielä ylimääräisenä palvelee, mutta on aivan
varma pian pääsevänsä vakinaiseksi; ja Esplanadilta, missä hän salkku
kainalossaan säännöllisesti kävelee kello kahden ja kolmen välillä;
hän, tuo säännöllisten elintapojen ja varman virkamiestulevaisuuden
mies, joka tosin Kämpissä istuu, mutta ei koskaan joudu suuremmalle
viftille — hän ilmoitti tänään aamupäivällä puhelimella
virkatovereilleen, ettei hän voikaan ”tulla ylös”, ja lisäsi, että
hänellä on kova kohmelo, josta hän parhaillaan selvitteleikse
Alppilassa.

Se hämmästytti heitä kaikkia, sillä heidän muistaakseen ei sellaista
ollut vielä koskaan ennen sattunut. Syy tähän tapaukseen oli kuitenkin
se, että Mauritz Ahlfelt eilen illalla oli ensi kerran esiintynyt
suuren yleisön edessä, pitänyt puheen ja siis tavallaan joutunut
”julkisten miesten” joukkoon.

Heti kohta kun hän, muutamia viikkoja takaperin päivänä, oli lukenut lehdistä
ilmoituksen, että ne, jotka tahtovat keskustella keinoista oman maan
hätääkärsivien hyväksi, kokoontukoot sinne ja sinne, sinä ja sinä,
oli hän päättänyt, että siinä on tilaisuus, josta hänen ei
sovi olla poissa.

Yleensä ei Mauritz Ahlfelt juuri ole välittänyt yksityisten
harrastuksista. Hän on virkamies, eivätkä mitkään puuhat, joilla ei ole
jotain virallista väritystä, häntä innostuta. Kansanopistoaatteellekin
on hän pysynyt yleensä kylmänä, se kun hänen mielestään haiskahtaa
jonkunlaiselta nuorison protestipuuhalta — vaikka asia muuten onkin
hyvä. Sama on hänen suhteensa yhteiskouluasiaankin, vaikka hän ei
periaatteessa olekaan yhteiskasvatuksen vastustaja — mutta kun eräissä
johtavissa piireissä ei katsota tätä liikettä suosiollisin silmin,
niin... j.n.e. Mutta aina on hän kuitenkin antanut voittoja ja ostanut
arpoja sellaisiin hyväätekeviin tarkoituksiin kuin ovat esimerkiksi
”joulubasaarit”, ”häveliäät köyhät”, ”naisten työtoimistot” y.m.s. Ne
ovat kaikki virallisesti leimattuja, ja ne ovat ylempäin, hienosti
sivistyneiden kansanluokkain suosiossa, joiden suosiossa tahtoo pysyä
Mauritz Ahlfeltkin.

Mutta eivät mitkään hommat kuitenkaan ole saaneet hänen hyväksymistään
niin täydellisesti kuin ehdotukset toimenpiteisiin ryhtymisestä
uhkaavan nälänhädän poistamiseksi.

Heti kohta, kun hän kuuli siitä puhuttavan, tunsi hän itsessään oireita
itsenäiseen aloitteeseen. Tässä täytyy minunkin astua toimivien miesten
riviin, sanoi hän itselleen. Kun oli huomattu, mitä koko maan ja
erittäinkin pääkaupungin kunnia vaati, niin sitä samaa tuntui hänenkin
kunniansa vaativan. Asia oli sitä paitsi sellainen, että siinä toimi
maan hallituskin, ja hänen oma päällikkönsäkin oli asiaan innostunut.
Sillä oli siis täydellinen virallinen väritys. Ja sen palvelukseen
antauminen oli kuin lisä ansioluetteloon. Kun hän sen joskus tulisi
virkahakemukseensa liittämään, voisi siinä lopuksi seista: ”Ollut sitä
paitsi tehokkaasti avullisena toimissa hätääkärsiväin hyväksi.”

Ensi askel tähän suuntaan olisi julkinen esiintyminen asian hyväksi
kuulutetussa kokouksessa.

Tämä kokous oli eilen, ja Mauritz Ahlfelt oli yksi niitä, jotka siinä
pitivät puheen.

Kun eräs kokoonkutsujista oli kiittänyt yleisöä siitä, että se näin
lukuisasti oli tullut saapuville, ja kehoittanut valitsemaan
puheenjohtajaa, oli Mauritz Ahlfelt se, joka ensiksi erotti itsensä
suuresta joukosta ja ehdotti, että eivätköhän kaikki läsnäolijat voisi
yhtyä siihen, että pyydettäisiin herra X:ää — samaa, joka oli kokouksen
avannutkin — johtamaan puhetta; johon yksimielisesti vastattiin: ”Hyvä!
hyvä!”

Hän oli koetellut ääntään, koetellut ryhtiään ja tunsi, että ne pitivät
molemmat. Ja hän tunsi, että hän nyt onnistuu pitämään puheensakin,
jota oli jo useampia päiviä valmistellut.

Hän onnistuikin. Olisi luullut, että hän oli vanha puhuja. Puheenparret
olivat niinkuin olisi niitä kuullut satoja kertoja tätä ennen. ”Se
asia, joka meidät on tuonut tänne, se on”, sanoi hän, ”epäilemättä
kaikista tärkeimpiä ja huolettavimpia. Hyinen halla, tuo maamme pahin
vihollinen, on taas viime suvena liikkunut ankarana vieraanamme sekä
pohjan perillä että itäisillä rajamaillamme, joita talven ja kevään
kuluessa uhkaa arveluttava nälänhätä. Totta kyllä on, että kato ei ole
kohdannut koko maata ja että sitä kenties on liioiteltu, mutta sitä
emme kuitenkaan saa poispuhutuksi, että ellei pikaisiin aputoimiin
ryhdytä, emme ole täyttäneet velvollisuuttamme ihmisystävinä ja
kansalaisina. Suomalainen on tottunut kärsimään, hän ei valita,
onnettomuuden kohdatessa hän ei sitä huuda kaiken maailman kuuluville,
ja jos häneltä on halla vienyt hänen peltonsa viljan, sekoittaa hän
pettua leipäänsä. Mutta juuri se on omansa kehoittamaan niitä seutuja,
joille onni on ollut suotuisempi, jakamaan leipänsä niiden kanssa,
joilta se puuttuu. Minä sentähden yhdyn täydellisesti niihin arvoisiin
edellisiin puhujiin, jotka ovat ehdottaneet suurenmoista
hyväntekeväisyysliikettä toimeenpantavaksi. Kun täällä myöskin on
käynyt selville, että tiedot hätääkärsivistä paikkakunnista ja näiden
paikkakuntien puutteen suuruudesta ovat jokseenkin vaillinaiset,
ehdottaisin minäkin, että asetettaisiin komitea hankkimaan tarpeellisia
tietoja näistä seikoista, joka komitea samalla saisi tehtäväkseen
apuvarojen vastaanottamisen, tallentamisen ja jakamisen.”

Hän oli saanut pontta puheeseensa, hän lausui sen hyvin, ja hän oli
ryhdikäs ja ulkomuodoltaan vaikuttava. Hänelle huudettiin ”hyvä”, ja
kun tuli äänestys, mainittiin hän niiden joukossa, jotka olivat
ehdotusta kannattaneet.

Hän istuutui paikoilleen hiukan huumautuneena, mutta ulkonaisesti
kuitenkin rauhallisena. Ja hän kuuli takanaan kysyttävän, kuka on tuo,
joka niin pontevasti puhui. Hänen nimensä mainittiin, ja joku aivan
tuntematon herra kuului kuiskaavan eräälle naiselle: ”Hän on eräs herra
Ahlfelt, joka palvelee senaatissa ylimääräisenä.”

Kokous päättyi, ja yleisö hajosi. Eräs referentti tuli eteisessä
kysymään, kirjoittaako hra Ahlfelt nimensä h:lla vai ilman.

Hänen nimensä siis tulee sanomalehdissäkin mainituksi. Nähtävästi oli
hänen esiintymisensä herättänyt huomiota.

Hän aikoi ensin mennä kotiinsa, mutta vastustamaton halu veti häntä
tänä iltana Kämppiin. Hänen täytyi saada tavata tovereitaan ja puhella
heidän kanssaan.

Ja vähän sen jälkeen istui hän Kämpin alakahvilassa suuren, pyöreän
pöydän ääressä. Ne eivät olleet nuo muut siinä kokouksessa, jossa
keskusteltiin keinoista hätääkärsivien hyväksi. Olivat sen kokonaan
unohtaneet. Mauritz Ahlfelt moitti heitä heidän laimeudestaan ja sanoi,
että se oli suuri vahinko, että olivat jääneet tulematta.

— No, mutta voithan kertoa, mitä siellä päätettiin?

Mauritzin täytyi kertoa, ja hän kertoi, esittäen myöskin otteen omasta
lausunnostaan.

— Eikö se ollut oikein sanottu, vai mitä arvelette?

— Oikeinhan se oli. No, ja mitä päätti kokous?

— Kokous hyväksyi yksimielisesti minun mielipiteeni; se kyllä muuten
tulee huomenna kerrottavaksi sanomalehdissä.

— Se on oikein! Terve sitten!

— Mutta eihän täällä ole mitä suuhun panna! innostui Mauritz Ahlfelt.

Ja siitä kehittyi suuri vifti. Kaikkien ihmeeksi kutsui päivän sankari
pöydän punssia täyteen ja illallisen jälkeen kahvia ja likööriä ja
tarjosi kaikille. Hänestä tuntui siltä kuin tuntuu näyttelijästä, joka
on ensi kerran esiintynyt; niinkuin kirjailijasta, jonka ensi teos on
painosta ilmestynyt. Yhtämittaa kääntyi puhe illan suureen
tapahtumaan. Sinne tuli niitäkin, jotka olivat olleet kokouksessa ja
kuulleet Mauritzin puhuvan. Ne kehuivat puhetta, ja Mauritz aina
kysäisi: ”Eikö se ollut oikein puhuttu?”

Kun Ala-Kämppi suljettiin, noustiin Ylä-Kämppiin. Siellä ilmaantui
samppanjaakin pöytään, jostain, kukaan ei oikein tiennyt mistä. Mutta
Mauritz Ahlfeltille pidettiin monet puheet ja hänelle huudettiin
”eläköön”. Ilon ylimmillään ollessa pyysi hän saada huomauttaa herroja
eräästä seikasta, joka näyttää tässä kokonaan unohtuneen. Ja hän esitti
maljan — ”hätääkärsivien hyväksi”.

Se juotiin ja jatkettiin siksi, kunnes piti poistua Ylä-Kämpistäkin,
jonka lasku nousi toista sataan markkaan.

Alppilasta sitten Mauritz Ahlfelt soitti virastoonsa, ettei hän tänään
voi ”tulla ylös.”