ISIEN PUU.

Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka kääkkyräpetäjiä
ja vaivaiskoivua peninkulmittain kasvaa, kohoo kohoamistaan
ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut,
haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään
lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu,
sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Ja kukkulan
korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt
ja päivät hiljaista huminataan koivujen kuningatar, tuuheaoksainen puu,
jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta
tavoittaa.

Se on Haltian pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen
kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimmäiset pälvet
paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina
mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään
harhailtuaan, ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen
kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman
hiljaisuuden vallitessa; — kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui
tuhannen kymmenessä kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi
aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa.
Kerran vuodessa juoksi peuraparvi alitse, ulvahti susi suota
pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava
kotka.

Ikäviä aikojaan haikaili Haltia lehtojaan kasvatellen, tietämättä,
kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo
kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut, ja oravat iloaan
pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltiasta
huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle
kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla,
tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota
hän odotti, — tietämättä, ketä odotti.

Oli hän jo itse mielestään yhdeksän iäisyyttä odottanut, kun tuli
vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi:
hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt,
vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen
katseli Haltia häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä
mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä
ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria
lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:

Koivutar ihana impi,
metsän hieno haltiatar,
käy avuksi etsittäissä,
toveriksi tarvittaissa,
laita kulta kuontaloihin,
pane vaski vartaloihin,
kehreä punainen lanka,
sinilanka siuahuta,
vetele jokien poikki,
lävitse salon sinisen,
siihen juosta joukkojesi,
viiletellä viljojesi. —
Antanet urholle apusi,
uhrin kannan koivullesi.
esilahjat lehdollesi.

Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki,
kuljetti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.

Poishan tämäkin loittoni, jätti Haltian siihen yksikseen olemaan, mutta
kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan, eivätkä ne
milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.

Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltia, koivunsa oksia soitteli ja
elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita
ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran
lahjaksi kelpaisivat.

Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla
koivun suonissa kihisi ja Haltian päätä elämänhalu huimasi, näki hän
kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan.
Heidän haastelustaan hän kuuli, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen
kaskimaita katselivat, vaikkeivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät
vaiko tästä kauemmaksi kulkisivat.

Silloin loihti koivun Haltia kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui
kukkumaan kaikki käkensä, ja hymyyn menivät totisten miesten huulet
sitä kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun
alle yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo
usvia anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla
heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella
Koivuttaren kukkulaa, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana
ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat
konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat.
Haltia seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän
pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he
samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin
pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa
kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan
sortuivat. Haltiaa peloitti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä.
Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden jättivät,
Haltian koivun. — Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat, —
kuuli hän heidän sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla heidän
ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten hänen
luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin hänelle
sen soivat.

Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltian ja kaskenkaatajain
välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa
metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä he polttivat kaatamansa
kasken komeana uhritulena Haltian puun ympärillä. Mutta ennenkuin
kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä
muutamia ja lauloivat kukin hiljaa hymisten:

Koivutar korea impi,
maitten neito mairueni,
anna meille oiva ohra,
kaura kaunis kasvattele,
varjele vilulta vilja,
pane korret korttumahan,
sekä varret varttumahan,
tuhansin neniä nosta,
saoin haaroja hajota. —
Kunpa antanet apusi,
kannan lahjat lehdollesi,
uhrin puullesi parahan.

Haltia antoi, mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän
tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä
halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjoinen
pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin
siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan — ja se oli hänestä
riittävä palkkio.

Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti, ja ajan
ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului
kauas soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä
erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen Haltia,
joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja naisia
ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei enää
siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä puu
lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat
kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea
anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan,
ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa
Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää
pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja
paimentorvet vastailivat toisilleen vaaralta vaaralle.

Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois, ja koivun ympärille haudataan.
Mutta koivun Haltia ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy iäti yhtä
nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia
uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee
soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin
puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltian puuta kukaan kaada. Sillä
semmoinen on taru, että jos ”isien puu” maahan hakataan tai siitä
oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta
jos sen annetaan seista ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan,
ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä Haltia
sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.

Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin
kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he työnsä vaivoista
väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun
heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno
riemu hänen rintansa, ja hymy sydämessä piiloutuu hän puunsa
tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset
tunteensa tulkitsee.