KOULUMUISTOJA.

I. ENSIMMÄINEN KOULUMATKANI.

Se oli viimeinen yö, minkä isän sängyssä hänen selkänsä takana makasin.
Tunsin siinä valvoessani, kun muut jo nukkuivat sikeintä untaan, että
olen elämäni käännekohdassa ja että huomenna alkaa minulle uusi
ajanjakso elämässäni. Niin tietoisesti ja teoreettisesti kuin
tuollaisia käännekohtia sittemmin olen ajatellut, en ajatellut niitä
silloin. Tunne elämän muutoksesta oli kiinnitetty kaikenlaisiin
pikkuseikkoihin.

Ensimmäinen kouluunlähtö on aivan toisenlainen kuin toinen. Lukukauden
koulussa oltuaan tietää jo, mitä se on, eikä siinä siis ole mitään
uutuuden viehätystä. Ensikertalaisen mieltä sitävastoin kiehtoo ajatus
siitä, mitä kaikkea tuon matkan perillä mahtaneekaan olla salattuna. Ei
sentään sekään niin paljon pitänyt minua valveilla kuin seuraavat
asiat.

Ensiksikin en voinut mielessäni kyllin ihmetellä, että minä, tämä
pikku ressu, olin yhdellä harppauksella kohonnut veljiäni ja sisariani
niin ymmärtämättömän ylemmä, että omin päin olin lähdössä kouluun,
tuonne kaukaiseen kaupunkiin, ja sinne jäämään. Nyt isän selän takana,
pää pienellä lasten tyynyllä, huomenna kuka tiesi missä.

Toiseksi pitivät mieltäni vireillä ne uudet vaatteet, jotka illalla
olin nähnyt pantavan tuohon tuolille sängyn päähän.

Jos en olisi pelännyt isän heräävän, olisin kömpinyt ylös koettelemaan,
olivatko ne todellakin siinä. Niiden historian minä osasin ulkoa
ensimmäisestä luvusta alkaen. Jo toissa kesänä olivat kerityt ne
villat, joista tiettiin minulle kouluvaatteet kudottavan. Minä olin
itse ollut mukana lamponavetassa, kun tämä toimitus tapahtui. Koko
seuraava talvi kevään ja kesän oli niitä sitten kartattu ja mökkiläisten akoilla
kehruutettu. Koko paukkuivat kangastuolit äidin ja
palvelustyttöjen kamarissa. Hetki oli juhlallinen, kun sarka tuotiin
tampista. Mutta korkeimmilleen kohosi jännitys, kun räätäli tuli
taloon, otti mitan, otti sen äidin käskystä ”kasvun varalta” ja
istuutui pirtin pöydälle. Olin aamusta iltaan katsomassa, miten ensin
tulivat esiin housut oikein henkselinappeineen, miten kääntökauluksinen
takki lakkareineen, joiden luvun itse sain määrätä, ja miten lopuksi
liivit, ensimmäiset iässäni. Siinä oli sarja unhottumattomia hetkiä,
kun kaikkia näitä koeteltiin. Ja siihen tuli lisäksi kenkäin teko,
alushousujen (ensimmäiset nekin!) ompelu, lakki oikein ostolipalla
varustettu. Kaikki olivat joutuneet valmiiksi jo paria viikkoa ennen
kouluun lähtöä, jonka jälkeen ne olivat kadonneet lukitun aitan
orrelle, josta en saanut niitä edes pyhäksikään ylleni.

Mutta nyt ne ovat tuossa tuolini selustimella ja kengät tuolin alla. Ja
huomenna saan niihin pukeutua, ja saan pitää niitä joka päivä!
Kouluunmeno tuntui siltä, kuin olisin johonkin juhlaan valmistautunut,
kuin olisin päässyt ”kylään”.

En unohda koskaan sitä tunnetta, kun aamulla heräsin siihen, että
isälle tuotiin kahvia. Äiti joi sitä parhaillaan vuoteensa laidalla
istuen. Huomasin, että tarjottimella oli vielä kolmaskin kuppi.
Kenelle? Minulle, minulle se oli! Eikä ollut pieni pikkuruinen lasten
kuppi, vaan noita isoja, jotka aina olivat eri hyllyllään
astiakaapissa, mistä niitä ei otettu esille muulloin kuin silloin, kun
tuli hyvin harvinaisia vieraita. Minua käskettiin ottamaan kaikkia
leipälajeja: korppua ja pehmeätä leipää, piparkakkua, hirvensarvea ja
sokerileipää ... jos en jaksaisi syödä kaikkia yhdellä kertaa, saisin
pistää loput taskuun matkaeväiksi. Ei olisi minua enää ihmetyttänyt,
jos isä piippuun pistäessään olisi minuakin kehoittanut panemaan
tupakan.

Nyt seurasi pukeutuminen uusiin vaatteisiin. Ennenkuin se sentään sai
tapahtua, pesi äiti vielä silmäni ja kampasi pääni. Oli itku herahtaa
meiltä molemmilta, kun äiti sanoi: ”Nyt se taitaa viimeisen kerran
kammata”. Vaan kyynel kuivui ainakin minulta lähteisiinsä, kun alkoi
pukeutuminen. Kappale kappaleelta otettiin vaatteet tuolilta, missä ne
olivat sirosti käännettyinä, tuoksuen vielä silitysrautaa. Ensin
housut, jotka äiti pani nappiin, — ja tiukat olivat napinlävet, niinkuin
pikilangalla ommellut. Sitten liivit, joiden taskussa ei ollut vielä
kelloa, vaikka vitjat oli, punaisen matkakirstuni avaimen vitjat,
kirstuni, joka on siitä tähän päivään saakka minua matkoillani
seurannut. Lopuksi tuli nuttu, jonka olisin tahtonut auki jättää, mutta
jonka äiti lukitsi kiinni sen suurilla luunapeilla, joita eivät
silloiset sormivoimani kyenneet auki saamaan — oi, jospa olisivat
vastaisten nuttujeni napit olleet yhtä tukevaa tekoa!

Ja niin on nyt ”lyseolainen” valmis; Hän seisoo siinä kuin ritari
haarniskassa, melkein voisi heittäytyä kankeitten varustuksiensa
varaan. Hihat ovat pitkät, niin että tuskin sormenpäitä näkyy, kaulus
kankea, niin että pää vaivoin kääntyy, lakki niin syvällä, että se
melkein korvien varassa lepää. Hän seisoo pihamaalla varhaisena,
kylmänä elokuun aamuna, kun hieno kuura kattaa rappusia ja portaita ja
kattoja, kun usva nousee tyyneltä järveltä ja rantaniitylle leviää, kun
palokärki huutaa petäjikössä tuvan takana ja sillalta kuuluu varhaisen
matkamiehen hevosen kavioiden kopse.

Liiterin edessä ovat jo matkarattaat, täyteen sälytettyinä
eväskirstuja, matkalaukkuja ja hevosen ruokaa. Renki antaa rattaille
vielä viimeisen voitelun. Paksu, koivuinen tanko on työnnetty akselin
alle, ja sitä kannattaa laudanpää, niin että pyörän voi ottaa irti ja
voidella karan, jonka tehtyä se pannaan muutamia kertoja kiertämään,
kunnes maahan laskettuna tupsahtaa pehmeään hiekkaan.

Matti katsahtaa päin ja kysäisee:

— Nytkö sitä viedään kouluun?

— No nyt!

— Miksikä sitä koulitaan?

— Papiksi.

— Eikö ole ikävä kotoa lähteä?

— Lysti toki on.

— Elähän sano, jos vielä itket.

— Itse itket ennen.

Ruuna tuodaan tallista, musta ruuna, kaikkien kotoisten muistojen
valoisa keskus. Se on pyöreä kuin makkara, kauroilla täytetty, tiukka
kuin säkki. Sitä ei ”pyöräytetä” aisoihin, se kammetaan niihin
taitavasti kuin kangella vääntäen; nostaa ensin yhden jalkansa sisään,
sitten toisen, ja astuu ainaisen tapansa mukaan aisalle, mutta
suoriutuu siitä kuitenkin, niinkuin on satoja kertoja suoriutunut. Sitä
huolta, millä se valjastetaan! Isä sovittaa toista rahetta renkaaseen.
Matti toista; minä itse pitelen riimua, joka kuitenkin otetaan minulta
ja kiinnitetään paikoilleen silojen oikeanpuoliseen suitsirenkaaseen.

Rappujen eteen ei ole ruunaa minun muistini aikaan ajettu kuin yhden
ainoan kerran: silloin, kun piispa lähti pappilasta. Se, joka aikoo
mukaan, tulkoon siihen, missä ruuna rattaineen seisoo kärryliiterin
edustalla. Siitä se on tottunut lähtemään, ja siitä se osaa.

Mutta ei se lähde, ennenkuin on lähdettävä, tietää tarkoin, milloin sen
aika on tullut. Ei katso taakseen, mutta tuntee, kuinka isä ja minä
kärryihin kiipeämme, kuinka loimi kääritään jalkojen ympärille, kuinka
isä täyttää piippunsa ja raapaisee tulta, vetää rukkaset käteensä ja
ottaa ohjakset. Silloin se nyhtäisee, kallistaa kärryjä sen verran,
että rattaat solahtavat vanhaan jälkeensä — ja niin sitä lähdetään.

Entäpä jäähyväiset? Ne heitetään melkein huolettomasti, ilman
tunteellisuutta, ei siinä huudeta eikä heiluteta, veljet ja sisaret
seisovat portilla, sanovat: ”Nyt se menee!”, mutta äiti seuraa vielä
mukana, villahuivi hartioilla, silmät hiukan punaisina ja leuka vähän
väristen, kurkottaa vielä viimeisen vehnäkakun palttoon taskuun ja jää
kujan suuhun, missä maantie alkaa, routainen maantie, jossa ratas
kolajaa ja posket siitä niin somasti tutisevat.

Sinne jää koti, sinne äiti — ihme kyllä, ilman suurempaa surua ja
kaipausta. Ei ymmärrä lähtevä, miksi äidin silmät vettyivät. Ei ymmärrä
vielä, mistä lähti ja minne menee.

Kohta tulevat kuitenkin äiti ja koti korvauksensa saamaan. Mutta
selonteko siitä ei kuulu tähän kertomukseen.

II. TULO KOULUKAUPUNKIIN.

Siinä sitä nyt sitten ajaa kolisteltiin isän kanssa routaista tietä. En
muista, milloin ruuna juoksemaan rupesi, mutta siitä olen varma, että
jos se ei ensimmäisessä alamäessä olisi siihen itsestään ryhtynyt, ei
sitä siihen käskettykään olisi. Aikaa oli otettukin taipaleelle yhtä
paljon kuin evästä. Siihen aikaan ei ollut maailmassa puutetta
kummastakaan — mikä ne nyt sitten myöhemmin lienee niin vähiin
kuluttanut? Kaksi päivää oli näet varattu kymmenen penikulman matkaa
varten.

Niin kauan kuin kuljettiin tuttuja seutuja, niitä, joihin maailmani oli
tähän saakka ulottunut, s.o. siltaan saakka, puoli penikulmaa tuolle
puolelle kirkon, oli mielen virkineenä tuumiminen, mitä ne nyt
ajattelevat kaikki ne, jotka näkevät minun kouluun ajavan. Vastaan
tulevien ja tupiensa edessä seisovien tuttujen silmistä en tosin voinut
mitään päättää, mutta siihen nähden, mitä minä itse olisin heidän
sijassaan ajatellut, ajattelivat he aivan varmaan näin: ”Tuossa sitä
pappilan Kustia nyt viedään kouluun. Itsepähän on nyt kirkkoherra
viemässä. Ruunallapahan ajavat. Onpahan ne häkkikärryt ja
kakkulasilat.” Ja ennen kaikkea: ”Onpas Kustilla kaksinappirivinen
palttoo ja uusi lakki.”

Samalla ei pieninkään esine tutun matkan varrella jäänyt huomaamattani
ja mieleeni painumatta. Jokainen tien käänne, jokainen talo ja talon
huone tiepuolessa, aidat, veräjät, miltei aidanseipäätkin syöpyvät
muistiini. Näen vieläkin, kun tuota matkaa ajattelen, ison pappilan
riihen savureiän ja siitä tupruavan savun; tunnen sieraimissani
kuivavien lyhteiden hajun; näen sian, joka riihen edessä pehkuja
tonkii; — sitten näen kirkon, jonka harjalla oleva tuuliviiri näyttää
etelään, ja muistan ajatelleeni, että sieltähän näet eilen oli tuuli; —
hautausmaan muutamassa koivussa alkavat lehdet jo kellastua; maantien
varressa olevan kauppapuodin ovi on vielä kiinni ja uutimet
ruununvoudin talon ikkunoissa, mutta itse on herra kamreeri jo noussut
ja nuuskii aamuilmaa puutarhassaan.

Noista huomioista, jotka ovat iäksi päiväksi imeytyneet veriini, herään
ruunan jalan kopseeseen, kun se siltaa juoksee. Siitä alkaa minulle
”uusi maailma”. Olen sitä jos jonkinlaiseksi kuvitellut, mutta huomaan
ihmeekseni, ettei maailma sillan toisella puolen ole sen kummempaa kuin
toisellakaan, — huomio, jonka sittemmin olen tehnyt monen monta kertaa,
jälkeenpäinkin kaikenlaisten rajain yli siirtyessäni. Se on tavallaan
ensimmäisen mielikuvani häviö.

Olin luullut siellä olevan suuria, maalattuja taloja, korkeita mäkiä,
leveän maantien; mutta talot ovat entisten näköiset, mäet mitättömät ja
maantie kuin maantie. Kirkas aamuvalaistuskin on poissa ja päivä mennyt
harmaaseen pilveen. Sellaista on sitten koko päivä. Sähkölankapylväs
toisensa perästä jää taakse, minun jaksamatta niistä kovin kauan lukua
pitää. Minua alkaa uuvuttaa, kohta ei mieleni mihinkään teroitu, ja
ensi kerran elämässäni minä tunnen omituisen tyhjyyden ja
turvattomuuden tunteen, joka alkaa sormenpäistä ja varpaista, kulkee
selän kautta hartioihin, asettuu nenänpäähän ja löytää viimein,
niinkuin olisi sitä etsinyt, sydämen, johon tuntuu asettuvan väkisin
kuin varpunen pääskysen lämpimään pesään. Se on aivan uusi tunne, ja se
ottaa niin voimakkaasti valtaansa, että minulla koko matkastani oman
pitäjäin rajalta koulukaupunkiin on vain hyvin hämärä muisto. Oltiinhan
sitä yötä, käytiin joka kolmannen peninkulman päässä hevosta
syöttämässä, ja tosinhan tutut eväät ja se kodin tuoksu, joka niistä
levisi, vielä vähän lämmittivät. Mutta sitä mielen pyylevyyttä, joka
oli aamukahvin juotua ollut kotoa lähtiessä, ne eivät saaneet hereille.
Isäkin tuntui niin vieraalta, niin pienentyneeltä, niinkuin omasta
itsestään haihtuneelta. Ei häntä minun mielestäni syöttöpaikoissa
kohdeltu niin kuin olin omassa pitäjässä tottunut näkemään häntä
kohdeltavan. Ei tulla haastattelemaan, ei tuoda pyytämättä kahvia, ei
tarjota ruokaa, ja muutamassa ei tunnetakaan. Ja kaikesta siitä alkoi
minulle selvitä, mitä on vieraalla maalla olo ja mitä on koti-ikävä.

Se tunne juurtui jo, vaikkei vielä päässyt versomaan. Sillä kun oli
päästy sydänmaan taipaleen poikki ja alettiin lähestyä kaupunkia,
olivat nähtävät sentään niin uudet, että ne sen hetkeksi tukahduttivat.
Eikähän se ihme ollutkaan, kun viimeisellä taipaleella oli kuljettava
niin ihmeellisen paikan yli kuin on lossipaikka. Kärryt ja ruunakin
olivat vietävät yli suuren selän. Ruuna näki tämän ihmeen ensi kerran
elämässään niinkuin minäkin. Hän teki tenän, pisti jalkansa seipäiksi,
oikaisi päänsä ja kaulansa ja antoi vetää. Sitä sekä vedettiin että
työnnettiin, lopulta hosuttiinkin, mutta yhtä liikkumattomana seisoi
ruuna laiturilla. Lossimiehillä oli kuitenkin keinonsa, heittivät
vaatteen pään yli, ja kun ruuna luuli häntä pois vietävän ja tallin
kynnyksen yli astutettavan, olikin hänet astutettu proomuun ja sidottu
lujasti tuhtoon kiinni. Hän tointui pian, pörhisti kerran korvansa ja
alkoi sitten syödä. Minä en niin pian tointunut. Minusta oli tämä
hevosen kärryissä purjehtiminen niin satumaista, ettei sen muiston
voiman voittanutta ole matkamuistelmissani ainoatakaan toista enkä
luule tulevankaan. Unohdin minä senkin, että kohtahan saan nähdä
kaupungin.

En ollut koskaan ennen kaupunkia nähnyt. Kertomusten mukaan oli siitä
oma laatimani kuva mielessäni. — Minkälainen on kaupunki? olin kysynyt.
— Se on semmoinen, oli minulle vastattu, että on puotia puodin vieressä
ja taloja talossaan kiinni, katu vain väliä. — Kuvitteluni lähtökohdaksi
olin ottanut kirkonkylän kauppiaan ja hänen talonsa. Sellaisia puoteja
ja taloja olin sijoittanut kahden puolen maantietä niin pitkälle kuin
tietä riitti. Ja kun taas rattaille noustuamme ja ajamaan lähdettyämme
vähitellen alkoi maantien varteen ilmaantua taloa talon viereen, olin
minä varma siitä, että nyt sitä ollaan kaupungissa. Ja siellähän
oltiinkin, siinähän se oli, kun harjun päälle oli noustu. Mutta ei se
sentään mielikuvaani vastannut, kun sen näin. Kun näin katot katoissaan
kiinni, piiput kuin aholla mustat kannot, oli minusta kuin eräs
kaikkein aikaisimman lapsuuteni kuvittelumuistoista olisi tuossa
toteutunut. Joka kerta kun ajoin kotoa pois ja tien varressa olevat
talot vilahtivat jälelle päin, kuvittelin minä, että ne kokoontuivat
sinne, mistä olimme lähteneet, kirkon ympärille. Kun taas palattiin
samaa tietä, purkautuivat talot samassa järjestyksessä takaisin.
Sentähden niitä ei sitten näkynyt kirkon ympärillä, mutta jos olisi
varkain jotain toista tietä kiertänyt kirkolle, olisivat ne ehkä siellä
olleet. Mutta nythän ne olivat tuossa kaiken maailman talot korkean,
valkean kirkon ympärillä!

Se nyt oli tuollainen ajatus yhtä pian haihtunut kuin syntynytkin, ja
kohtahan tulin huomaamaan, että talot pysyivät paikoillaan. Mutta
koulumuistojeni omituisuuksiin tämä kuvittelu kuuluu ja johtuu yhä
vieläkin mieleeni joka kerta, kun ajan maantietä myöten kaupunkiin.

Ajoimme tullista sisään ja melkein läpi kaupungin asuntoomme. Katu
kulki korkealla, niin että huoneet olivat kuin maantienojassa. Oli
silloin ja on vieläkin minulle arvoitus, miksi niin oli, mutta niin on
yhäkin vielä useimmissa pikkukaupungeissa. Pihamaa, johon ajoimme, oli
pellon tapainen, jossa kasvoi kukkia ja potaattia. Vastaan tuli meitä
ottamaan kaksi vanhaa neitiä, joiden huostaan tiesin tulevani
uskotuksi. Sill’aikaa kuin toinen jäi isälle tallia näyttämään, otti
toinen minut haltuunsa ja vei huoneeseen. Kuljettiin ensin pienen
keittiön kautta, tultiin pieneen saliin, jossa oli jonkunlainen
lankkaus — minun tuleva asuntoni, kuulemma — ja kun siihen oli palttooni
riisuttu, niin sitten vietiin pienempään kamariin. Siihen minä
istahdin, töksähdin käskemättä ensimmäiselle tuolille ja olin niin
täydellisesti typertynyt, etten saanut sanaa suustani, en ainoatakaan
ajatusta irralleen. Olin kuin kivettynyt.

En siihen tunnelmaan, jonka vallassa olin, osaa vieläkään täysin selvää
syytä löytää. Luulen, että se kuitenkin oli seuraavista aiheista
kokoonpantu: isä on ulkona, ja minä olen täällä ... niillä on, noilla
molemmilla, silmälasit, joiden yli katsovat, ja pitkät laihat sormet
... niillä ei ole huivia kaulassa eikä palmikkoa niinkuin äidillä, vaan
kaulus niinkuin herroilla ja tukka käärössä pään päällä ... ne puhuvat
ruotsia ja kutsuvat isää ”herr pastorn” ... vaikka minä sanoin olevani
Kusti, kutsui tuo, joka äsken oli tässä, mutta joka nyt kalistelee
kuppia toisessa huoneessa, minua Gustafiksi ... ja tähänkö minun pitää
jäädä asumaan, yksin heidän kanssaan, kun isä lähtee pois ... ja tämäkö
nyt on se kaupunki, jonne olen niin halunnut?

Se pengoskelee pääskyn pesässä tuo varpunen. Olen nielaissut sen
höyhenineen päivineen, se raapii ja nokkii ja tekee kipeätä. Jos ei isä
enää tulekaan, kun noin viipyy ... jos en enää milloinkaan täältä
pääse, kun panivat ovenkin kiinni, ja nyt supattelevat toisessa
huoneessa...

Jos en olisi samassa kuullut isäni tulevan toiseen huoneeseen, olisin
pullahtanut kohti kurkkuani huutamaan.

Mutta sen minä olin ennättänyt päättää, että tänne minä en jää, en
vaikka — tappaisivat.

III. ERO ISÄSTÄ.

Mikä se on, joka tekee nuoren koululaisen ensimmäiset koulupäivät niin
ikäviksi ja hänen olonsa niin turvattomaksi? Eiköhän se liene sama
tunne, joka niin raskaasti painaa asevelvollisen sotamiehen mieltä, kun
sinelli ensi kerran hänen hartioilleen heitetään ja hänet riviin
pistetään? Hänestä on, niinkuin hän olisi persoonallisuutensa
menettänyt, muuttunut yksiköstä nollaksi, jolla ei itsellään ole mitään
arvoa. Ei kukaan häntä tunne eikä tunnusta, ei tiedetä, mitä hän on ja
mitä merkitsee.

Mitäs nyt tuollainen pieni koulupoikapahanen sitten merkitsisi?

Mutta on hänellä jo hänelläkin pikku persoonallisuutensa. On hän jo
kotonaan tottunut jotain olemaan ja jotain merkitsemään, varsinkin jos
hän on lapsista vanhin. Hän on huomannut vanhempainsa häntä
tarkoittavat hommat, veljiensä ja sisariensa silmissä hän on nähnyt
kasvavana, kuta enemmän kouluun lähtö läheni, ja kylän lasten
karkeloissa hän oli aina johtaja. Pappilan Kusti on sanalla sanoen
ollut henkilö, joka jo jossain on näkynyt.

Luokalla, monen kymmenen pojan joukossa, ei hän enää ole Kusti eikä
kukaan. Hän on joku epämääräinen Strömmi tahi Bergi, häntä mainitaan
sukunimeltä, johon ei ole tottunut. Minä säpsähdän minulle oudon
sukunimeni kuultuani, se on kuin tynnyri, joka kerran ehkä tulee miehen
toimista täyttymään, niin että sen omakseen tuntee, mutta joka nyt
vielä on tyhjä ja kumiseva.

Seisomme rukoussalissa, jonne meidät on käytävistä ajettu kuin lampaat.
Olemme kaikki uudispojat vielä vieraita toisillemme emmekä ole saaneet
mitään rintamaa muodostetuksi noita luokalle toiseksi vuodeksi jääneitä
vastaan, jotka heti ovat anastaneet päällikkyyden ylitsemme. Ne
käskevät ja komentavat meitä, ja arvelematta me tottelemme. Sillä välin
he eivät ole meitä näkevinäänkään. Olemme mielestämme kuin alempia
olentoja. Opettajat tuolla kateederin ympärillä ovat kaikkien
suuruussuhteiden ulkopuolella. Ne ovat osaksi hirviöitä, joista on jo
kuullut mitä kamalimpia kertomuksia: se pieksää, tuo kuuluu lyövän
korvalle, tämä tukistaa, mikä ärjyy, mikä antaa arestia; osaksi he ovat
samalla kuin puolijumalia, joiden lepyttämistä, mielittelemistä,
imartelemista pikku pää jo miettii, tuntien vaistomaisesti sen
tarpeelliseksi. Isä, joka muutamien muiden isien kanssa seisoo tuolla
ovensuussa, on taas kuin pienentynyt, kokoon kutistunut, on totinen ja
vähän aran näköinen niinkuin eilenkin, kun käytiin rehtorille
ilmoittautumassa. Olimme jo heittäneet hyvästimme koulun portilla, ja
niin pian kuin hän oli rukouksissa ollut, sanoi hän menevänsä asuntoon
valjastamaan ruunaa ja lähtevänsä.

Rukouksen aikana ja rehtorin lausuessa tervetuliaissanoja katoo
hetkeksi arkuus ja pelko. Ihmetyttää, että tuo ankaran näköinen,
tuimakatseinen mies voi niin lempeästi puhua. Ensi kerran kuulen minä
mainituksi isänmaan, jolle meidän on kunniaa tuottaminen siten, että
ahkeroimme itsemme miehiksi ja kunnon kansalaisiksi. Vaikken sitä
silloin käsitäkään, jää se kuitenkin mieleen, ja muistan minä aina
vastaisuudessa, kun käsitys isänmaasta jo on selvinnyt, nuo sanat.

Rukouksen loputtua, kun palataan luokalle, on isä kadonnut. Tunnen
siitä, että nyt olen jätetty tänne oman onneni nojaan, on ainaiseksi
yhdistynyt muistoon siitä omituisesta hajusta, joka on luokkahuoneessa,
missä on uusia, vasta petsatuita pulpetteja. Vielä monien vuosien päästä,
kun satun jolloinkin kouluhuoneeseen astumaan, kouristaa tuo
muisto sydäntäni. Se on muuttunut minulle kuin vertauskuvaksi jostain
surkeasta ja turvattomasta, jostain hyljätyn tunteesta. Paitsi isän
katoamista näkyvistäni vaikuttaa tähän vielä se, mitä luokalla
tapahtuu. ”Vanhat pojat” ovat päässeet valtaansa käyttämään. Suurella
melulla ja mahtavuudella ajetaan meidät ”uudispojat” pulpetteihimme
kuin parsiin. ”Paikoilleen!” huutaa priimus. Joku nuorista ei heti
tottele. Käydään käsiksi, hän saa sysäyksen selkäänsä, ja kun hän
vastustelee, helähtää korvapuusti: vastustus on tukahdutettu
kapalossaan. Minä ainakin istun kuin tuomittu uskaltamatta kupeelleni
katsahtaa. Tavattoman äitelä tunne täyttää rinnan: tunne siitä, että on
oikeudeton ylivoimaa vastaan, että milloin tahansa saattaa joutua
noiden rotevien, voimakkaiden miesten rusikoitavaksi.

Opettajat alkavat toinen toisensa perästä saapua luokalle antamaan
läksyjä huomiseksi. He nimittävät kirjoja, jotka ovat ostettavat, mutta
joiden nimiä en kuule. Jokaisella täytyy välttämättä olla se ja se
kirja. Se sanotaan kuin rangaistuksen uhalla, ja sitten menee hän, ja
sisään tulee toinen, puhuen jostain vielä oudommasta kirjasta. Muuan
uudispoika, jonka rohkeutta en voi käsittää, uskaltaa nousta kysymään,
mikä kirja se oli. Hän saa ankaran käskyn olla vaiti ja kuunnella vasta
tarkemmin.

Mutta eniten kaikesta säikähdyttää minua se, mitä tapahtuu
vierustoverilleni. Hän on pieni, pyöreä palleroinen, tukka aivan
valkoinen, posket punakat ja suu ja silmät asuvat naurussa.
Latinanopettajan luokalta lähtiessä avaa hän pulpettinsa kannen ja
pudottaa, onneton, sen suurella pauhinalla kiinni. Opettaja kääntyy
takaisin ja kysyy vihaisesti, kuka siellä elämöi. Hän tulee toverini
luo, katsoo häntä vähän aikaa ja sanoo sitten hänen pystyä tukkaansa
kouraisten: ”Tuhma pässi ... pököpää ... potattinaama.” Kaikki vanhat
pojat rehahtavat nauramaan, ja kun opettaja, tyytyväisenä
sukkeluuteensa, on mennyt, huudetaan pojalle: ”Potattinaama,
potattinaama!” ja tullaan häntä survimaan. Mutta minä ajattelen, että
olisihan minullekin voinut tapahtua sama vahinko — ja kukaties jo
huomenna tapahtuukin.

Me olemme saaneet läksymme, ja koskena kuohuen karkaa poikajoukko alas
pihalle. Ei siinä ole tilaisuutta pysähtyä eikä taakseen katsoa.
Vastustamattomasti täytyy vain seurata mukana. Vasta kadulle päästyä
saattaa itse määrätä kulkunsa.

Mutta samassa, kun tunnen olevani vapaa, muistan minä sen, minkä
hetkeksi olin unohtanut, muistan, että isähän on mennyt. Samassa herää
minussa toivo, että ehkä hänet vielä asunnostani tavoitan, kun oikein
riennän. Ei, hän on jo lähtenyt, tuoss’ ovat jälet, jotka kääntyvät
tulliportille päin. Katsahdan pihaan. Toinen tädeistä kävellä
tuippailee siellä rappusten edustalla, toinen seisoo jotain toimien
kukkasmaassa. Heidät nähtyäni en minä enää hetkeäkään epäile. En
ymmärrä vieläkään, mistä minä saan sen päättäväisyyden, mutta ei
minulla voi tällä hetkellä enempää kuin koiralla, joka on isännästään
haihtunut, olla puhettakaan muusta kuin yhdestä ainoasta: lähteä isäni
jälkeen. Ja siinä toivossa, että hänet lossipaikalla tavoitan, nakkaan
minä kirjani portista pihaan ja ojennan suoraa katua pitkin ulos
kaupungista.

Juoksen, minkä jaksan, toivoen joka tien käänteessä näkeväni tutut
kärryt. Kiinnitän kulkuani joka kerta, kun tämä toivo pettää. En pane
merkille mitään ympäristöstä, en kiinnitä huomiotani vastaantulijoihin
enkä mihinkään muuhun kuin tarkoitukseni saavuttamiseen. On siinä
tienhaaroja, mutta en hetkeäkään ole epätietoinen siitä, minne minun on
meneminen.

Vasta sitten, kun olen tullut lossipaikalle, tunnen minä seudun,
muistan nähneeni sen kerran ennen. Se kai tuli siitä, että herään
huumauksestani nähdessäni, että olen myöhästynyt.

Minä olen näet myöhästynyt. Isä on jo ehtinyt nousta lossiin, ja tuolla
ne jo puoliselässä laskevat täysissä purjeissa toista rantaa kohden,
valkoinen kaurasäkki paistaen kärryjen takaa, jotka kirkkaassa ilmassa
vettä vasten korkealla komottavat.

Menettelen aivan niinkuin menettelee koira tällaisessa tilaisuudessa:
lähden juoksentelemaan rantoja pitkin ja tulen pienoiseen niemeen,
josta näyttää olevan vähän lyhempi matka menevien luo. Ja siinä minä
huutamaan, ulvomaan niin paljon kuin suinkin ääntä irti saan.

Vaan isä ei minua kuule: airo siellä nousee ja laskee, purje seisoo
pullollaan ja poistuu järkähtämättä, kunnes katoaa ensin saaren suojaan
vähäksi aikaa ja sitten kokonaan niemen taa.

Mutta talosta on kuultu huutoni ja nähty liikkeeni. Isäntä tulee
kyselemään, kuka olen ja mitä parun. Sanon tahtovani mennä isän kanssa
kotiin, vaadin häntä viemään minut yli tai antamaan venhettä. — Taidat
olla, poika, niitä jokasyksyisiä karkulaisia, sanoo hän ja katselee
minua vähän aikaa epäilevin silmin.

Sitten hän valjastaa hevosen, nostaa minut rattaille ja ajaa
kaupunkiin.