HÄTÄ.

Und hüte deine Zunge wohl,
Bald ist ein böses Wort gesagt!
— — —
— — —
Die Stunde kommt, die Stunde kommt,
Wo du an Gräbern stehst und klagst.

F. FREILIGRATH.

Luulinhan tätäkin ennen tietäväni, mitä hätä on ja mitä kuoleman kamala
pelko. Olinhan ollut junassa, joka huuti hätäänsä yhteentörmäyksen
pelossa, ja olin huutanut mukana; — olin varman häviön tunne rinnassani
maannut laivan kannen alla, jota myrsky nakkeli kuin kaarnan kuorta
kuohuvien karien keskessä; — olin kokoon kyyristyneenä joka hetki
odottanut, että ukkonen iskisi minuun, niinkuin se juuri oli iskenyt
edessäni olevaan honkaan ja pirstonnut sen; — enkä kuitenkaan
ymmärtänyt, mitä oikea hätä on.

Nyt sen tiedän. Se on kamala, hirvittävä tunne, pahempi kuin ilkein
painajainen. Vapisen vielä joka jäsenessäni siitä äsken herättyäni.

                                                  ⸻

Istuin pöytäni ääressä ja kirjoittelin. Työ oli omasta mielestäni
hyvinkin tärkeätä, ja ainakin vaati se sillä hetkellä kaiken huomioni,
niin että minua hermostutti kaikki, mikä minua häiritsi.

Ulkona pihamaalla avonaisen ikkunan alla leikitteli ja telmi pikku
poikani naapurin pojan kanssa. Huusin heille vähän kärsimättömästi,
että olisivat hiljaa. He vaikenivat ja poistuivat huoneiden taa, josta
vain silloin tällöin kuulin heidän helakat äänensä. Sieltä saakka
vaikutti se minuun miellyttävästi, ja minä olin tyytyväinen siihen,
että lapsi kuitenkin oli kuuluvissani. Täytinhän nyt samalla tehtäväni
pitää pienokaista silmällä, minkä olin saanut toimeksi pois
matkustaneelta vaimoltani. Ja minä jatkoin työtäni.

Pian olivat poikaset kuitenkin unohtaneet kieltoni ja olivat siinä taas
kahta vertaa kirkuvampina. Hypähdin ylös jotenkin vihaisesti: ”Menkää
tiehenne siitä! Mitä pitää minun tekemän, että sinä kerrankin tottelet,
poika!”

Lapset näyttivät nolatuilta, eivät osanneet paikaltaan liikahtaa, ja
vasta kun minä olin poistunut ikkunasta, kuulin heidän vetäytyvän
nurkan taa. En kuullut enää heidän ääntään enkä huutojaan
loitompaakaan. Hyvä, että viimeinkin herkesivät! En kuitenkaan ollut
niin levollinen kuin koetin olla. Työni touhussa en sitä sentään sen
enempää mieleeni painanut. Hiljaisuus oli ympärilläni täydellinen, ei
mikään minua enää häirinnyt.

Kuinka kauan lienenkään istunut ja kirjoittanut, kun heräsin työni
huumauksesta omituiseen, epämääräiseen tunteeseen, jonka syytä en
osannut selittää. Panin tupakan, heittäysin selkäkenoon, sain ajatuksen
päästä kiinni ja aloin uudelleen kirjoittaa. Lauseen läpiluettuani olin
kuitenkin pakotettu pyyhkimään sen, mitä olin kirjoittanut. Sitä
tehdessäni yht’äkkiä säpsähdin siitä, että kuulin kosken kohisevan. Se
kohisi siinä aina, tuolla notkossa, mutta sen ääneen tottuneena en sitä
pannut huomioon muulloin kuin silloin, kun se sään muutosta ennustellen
kohisi tavallista oudommalla äänellä. Kun se nyt kerran oli huomioni
herättänyt, en saanut sitä korvistani. Muistui mieleeni tarina, joka
oli olemassa tästä koskesta. Kun se tavattomammin äänteli, oli tapana
sanoa: ”Nyt Pyhä taas uhriaan huutaa!” Ja useimpana vuotena se oli
saanut, mitä huusi, tavallisesti jonkun lapsen, joka putosi myllyn
ränniin tai lipesi rantakiviltä kuohuihin.

En ollut vielä selvinnyt varmaan tietoisuuteen siitä, mitä ajattelin,
sillä yhtä rintaa kuin kosken kohinaa kuuntelin, kaikui mielessäni
vielä se, mitä olin kirjoittamassa.

Mutta silloin muistui mieleeni poika, ja minua oudostutti, etten ollut
pitkään aikaan hänen ääntään erottanut. Menin ikkunaan, nähdäkseni
oliko hän pihalla. Mutta piha oli autio, ilta-aurinko valaisi
voimakkaasti huoneen keltaista seinää, ja tuuli liikutteli
salaperäisesti haavan lehtiä portin pielessä. Portin pieli oli niin
punainen, että näytti oikein oudolta. Ei ketään näkynyt eikä kuulunut,
ei ainoata västäräkkiäkään, ei pääskystäkään. Siinä oli jotain kolkkoa,
salaperäistä, ammottavaa, miltei ahdistavaa.

En nyt ymmärrä, mistä minussa syntyi tuo tunne, että hänelle oli jotain
tapahtunut; kenties se oli seuraus siitä omantunnon pistoksesta, jonka
tunsin muistaessani, että olin ajanut hänet pois hänen tavalliselta
leikkipaikaltaan. Siitä hetkestä alkoi minussa vain kyteä pelko, että
hän ehkä on jossain vaarassa.

Koetin sitä tyynnytellä oman mielikuvitukseni synnyttämänä, sanoin
itselleni, että jos nyt lähden liikkeelle häntä huutelemaan, niin
tapahtuu se vain hermojeni vuoksi. Samaa olin aina sanonut
vaimollenikin, kun hän oli samalla tavalla levoton kuin minä nyt. Mutta
yhtä vähän kuin vaimoni sitä selitystä totteli, tottelin sitä minäkään.
Tunsin, että jos en nyt heti paikalla saa tietää, missä poika on, ei
työstäni tule mitään. Pelko alkaa palaa, kuta enemmän siihen puhaltaa,
ja tuossa tuokiossa olin minä ulkona.

Rappusilla, raittiissa ilmassa ja päiväpaisteessa, tapahtui kuitenkin
hetkellinen selventyminen. Huomasin olevani avopäin ja
paitahihasillani. Ja niin suuri on tottumuksen voima, että vaikka jo
aloin olla vakuutettu siitä, että pojalle oli jotain tapahtunut,
pukeuduin kuitenkin kävelytakkiini, hain hatun päähäni ja otin mukaani
kepin lähtiessäni häntä etsimään.

Mutta mitä olisi hänelle voinut tapahtua?

Seisoin siinä vähän ymmällä. Rantaan oli häntä kielletty menemästä, ja
tähän saakka hän oli kieltoa totellut. Muita vaaroja täällä ei ollut,
paitsi naapurin hiukan äkäinen härkä, mutta sekin oli tietääkseni
aituuksessa maantien takana. Ja olihan häntä siitäkin vaarasta
varoitettu.

Mutta niin pian kuin koetin rauhoittaa itseäni sillä, ettei hän ollut
voinut joutua kumpaankaan näistä vaaroista, olin minä selvillä siitä,
että jompaankumpaan niistä hänen oli täytynyt joutua. Ja yhä kasvava
kouristus kurkussa kiiruhdan kosken rantaan.

Tie kulki peltojen välitse ja siinä minä korkean rukiin suojassa jo
juoksua tein. Mutta kun tulin avonaisemmalle paikalle, täytyi minun
väkisinkin hiljentää kulkuani tavalliseen kävelyyn. Olin saanut sen
päähänpiston, ettei kukaan saa aavistaa, missä asioissa kuljen. Jos hän
juuri nyt kurkottaa sillalta veteen ja sieltä kepillään jotain onkii,
saattaa hän pelkoni vaikutuksesta pudota, jos liiaksi kiirehdin enkä
hillitse itseäni. Saattoi siinä myöskin olla jotain ujostelua ja
jonkinlaista häpeän pelkoa, että minä aikamies nähtäisiin hätäilemässä
kuin mieletön nainen pelon vuoksi, joka ehkä vain oli omaa
mielikuvitustani. Oli miten oli, mutta tuskaani vain lisäsi se, etten
osannut liikkua niin pian kuin olisi pitänyt.

Tultuani rantapuiston läpi aukinaiselle rantalakeudelle näin myllyn
putouksen kuohun ja sen alapuolella kosken, joka moniksi pieniksi
koskiksi haarautuen virtasi syvinä uomina koivuja ja muita lehtipuita
kasvavien pikku saarien lomitse, jotka olivat kaitaisilla silloilla
toisiinsa yhdistetyt. Samassa näin miehen tulevan myllyn ovesta ja
juoksevan alas sen jyrkkää ajosiltaa. Tuoko hän sanaa tapaturmasta?
Sentähdenkö hän juoksee, että pikku Yrjö on hukkunut? Ei hän enää
juoksekaan. Kävelee verkalleen. En näe mitään erikoisempaa ilmettä
hänen kasvoissaan. Mutta hän on valkoinen ja kalpea kuin aave? Nyt hän
huomaa minut ja tervehtii, mutta kääntyy samassa toiselle polulle, joka
vie hänen asuntoonsa.

Helpotuksen huokaus pääsee rinnastani — samassa kuitenkin kadotakseen.
Entäpä ei poika olekaan mennyt myllylle asti, vaan on pudonnut sen
alapuolella?

Huutaisinko mylläriä luokseni? Kysyisinkö, onko hän nähnyt Yrjöä
rannassa? En saa sitä tehdyksi. En uskalla hankkia tuota varmuutta,
vaikka samalla sitä kiihkeästi haluan, ja ennenkuin olen päättänyt mitä
tehdä, on hän jo kadonnut porstuaansa.

Menen kosken rantaan, kuljen siltojen yli, etsin häntä pienistä
saarista ja niiden rannoilta. En näe häntä missään, vaikka joka hetki
luulen keksiväni hänen kätensä kuohujen keskessä ja hänen pienen
avopäisen ruumiinsa koskea alas vierimässä. Vesi virtailee mustana,
pyörittelee ilkeitä häränsilmiä, kerii vaahtovyyhtiä kivien
suvannoissa, — en koskaan ole luontoa sillä silmällä katsellut eikä
sekään minua. Koski on minusta kamala peto, tuhat jäseninen,
pitkäselkäinen, mulkoileva kummitus kuohut nauravat tuskaani
valkoisessa vaahtoparrassaan, rantapuut koukistelevat oudosti oksiaan,
— ne tietävät kyllä, mitä on tapahtunut, mutta salaavat sen, ne ovat
ottaneet hänet, mutta kätkevät hänet minulta tahallaan.

Ei hetkeksikään johdu mieleeni, että poika ehkä ei ole ollutkaan
täällä. Mutta kun sillat ja saaret juostuani taas tulen sillalle, joka
rannimmaisesta saaresta vie mantereelle, näen myllärin tulemassa
takaisin myllylleen. Menen häntä vastaan. — ”Kaunis ilma”, sanoo hän. —
”Oletteko nähnyt Yrjöä täällä missään?” kysyn nyt, koettaen hillitä
hengästystäni. — ”En ole täällä nähnyt, mutta tuonne ne äsken näkyivät
juoksevan maantielle päin.”

Olen jo niin paneutunut siihen uskoon, että pojan täytyy olla
vaarassa, ettei minulta nyt pääse edes helpotuksen huokaustakaan, vaan
minä päätän seuraavassa silmänräpäyksessä, että koska hän ei ole
hukkunut, niin on hänet siis härkä puskenut kuoliaaksi — ja minä alan
täyttä karkua juosta pihaan päin takaisin. En enää ajattelekaan, että
se voi näyttää hullulta. Ylös pihaan, ohi kartanon ja siitä kujatietä
lehmitarhalle, jonne saavun aivan hengästyksissäni.

Piiat siellä parhaillaan savutulta virittävät ja huhuavat metsään,
josta maantien takaa kuuluu kellojen kalketta ja vastailevien lehmien
ammuntaa.

— Oletteko nähneet Yrjöä?

— Yrjöäkö? Jos ei vain liene ollut tuolla riihen takana muiden poikain
joukossa?

— Minnekä päin ne sieltä menivät?

— Kunhan eivät vain menneet vasikoita hakaniitystä päästämään?

Sinne hän on mennyt! Ei ole enää epäilystäkään siitä!

Sieltäpäin kuuluukin härän mylvinää, se on ehkä juuri seivästänyt hänet
sarviinsa ja iskee häntä nyt parhaillaan kantoon — siihen suureen
tervaskantoon, jonka juureen se on syvän kuopan kaivanut.

Itku kurkussa, vaikeroiden kuin kuoleva, riennän minä läpi metsän, yli
kivien ja kantojen, puhki näreikköjen ja katajapensaiden ääntä kohti.
Tietä en jouda seuraamaan, ennenkuin se muutamassa käänteessään on
edessäni, ja sitä myöten tulee vastaani mylvivä sonni. Olen varma
näkeväni verta ja vaatteiden repaleita hänen sarvissaan, ja hämmästyä
vähän, kun en sitä näekään. Härkä mörähtää minulle, viittaa ohi
mennessään minua toisella sarvellaan, sen silmät leimahtavat ilkeästi
ja salavihaisesti, ja minä olen taas varma siitä, että hän on lapseni
tuhonnut ja jättänyt uhrinsa hengetönnä metsään. Luulen kuulevani
uikutusta ja hiljaista vaikeroimista ja kiiruhdan sitä kohti. Nyt ei
kuulu enää mitään. Nyt on siis henki lähtenyt. En tiedä enää, minne
menen, ja olen hetken päästä auttamattomasti eksynyt. En löydä kantoa,
jota etsin, en tunne tietä, en aitoja enkä ahoja.

Ja epätoivoissani minä alan huutaa hänen nimeään. Samalla syöksevät
kaikki syntini niskaani, näen itseni kaikkine vikoineni ja paheineni,
kaikki pienimmätkin pahatteot tulevat minua syyttelemään tässä
soisessa, mättäisessä petäjikössä, niinkuin niiden sanotaan
tuomiopäivänä tekevän. Mutta kaikkia muita suurimpana seisoo edessäni
se kovuus, jolla äsken olin Yrjöä kohdellut. Hänen kuolemansa on jo
omallatunnollani. Ellen olisi häntä niin tylysti ajanut pihamaalta
leikkimästä, olisi hän siellä vielä nytkin ja kaikki olisi
tapahtumatta. Ja kun minä huudan ”Yrjöä!” eloon, huudan samalla kuin
omaa pelastustani.

— Kuka se on, joka siellä huutaa! kuulen yht’äkkiä kimakan lapsenäänen
huutavan aivan lähellä.

Toinnun vähän, saavun taas jollekin tielle, siinä on aita ja veräjä, ja
sitä sulkemassa seisoo sama naapurin poika, joka oli Yrjön kanssa
pihamaalla leikkinyt.

Saan häneltä soperrellen kysytyksi, missä Yrjö on.

— Kotonaan tuo lienee, koska sinne jäi, sanoo hän ja katselee minua
suurilla, hiukan kummastuneilla silmillään.

— Eikö hän ole ... eikö hänelle ole mitään ... eikö härkä ole häntä
puskenut?

— Härkäkö puskenut? Mikä härkä?

— Se teidän äkäinen härkä.

— Mitenkä se olisi puskenut, kun vasta pääsi aituuksesta ja Yrjö jäi
kotiinsa.

— Minnekä jäi?

— Puutarhaan jäi sinne seinäviereen nukkumaan.

Pelkolumoukseni on rikottu, painajainen on poissa. Kun tulen kotiin ja
menen puutarhaan, nukkuu Yrjö todellakin siellä, nukkuu päiväpaisteessa
huoneen seinämällä ruohistossa, keppihevonen vieressään ja sukanvarret
nilkkoihin valuneina. Hän nukkuu niin sikeästi, ettei herää, vaikka
nostan hänet syliini ja kannan sisään vuoteelleen untansa jatkamaan.

Mutta kantaessani ja hänen vuoteensa ääressä seistessäni ei minua olisi
mikään mahti maailmassa saanut uskotelluksi, ettei hän olisi ollut mitä
suurimmassa hengenvaarassa. Tapasin itseni aivan itsetiedottomasti
kiittämästä taivasta siitä, että hän oli kuin ihmeen kautta pelastunut.

Telmiköön hän tästä lähin ikkunani alla niin paljon kuin häntä
haluttaa, hyppiköön vaikka kirjoituspöydälläni, en minä ainakaan toista
kertaa tahdo antaa hänelle tilaisuutta koskeen juosta tai joutua
vihaisten härkäin puskettavaksi.

Sillä tämmöistä hätää ei minussa ole miestä enää toista kertaa
kestämään.