SYNKÄN KORVEN SYDÄMEEN.

(Luonnonkuvauksia Raja-Karjalasta.)

Talot ovat harvenemistaan harvenneet, taipaleet tulleet pitemmiksi,
maat karummiksi, ja eräs autio mökki suuren metsäkosken rannalla on
viimeinen asumus Suomen puolella. Istuudumme siihen hetkeksi
levähtämään nakkautuaksemme sitten tuolle paripeninkulmaiselle
sydänmaan taipaleelle, joka vie ensimmäiseen karjalaiseen kylään rajan
takana.

Kosken vasen ranta on jyrkkää vaaran rinnettä, joka kasvaa tuuheata
havu- ja lehtimetsää veden rajaan saakka. Oikea ranta on alavampaa
maata, ja siinä se on tuo autio mökki.

Sen turvekattoinen tupa on jo maahan kukistumaisillaan. Ikkunat ovat
alkujaan olleet luukkuja. Viimeksi on kuitenkin käytetty pieniä
lasiruutuja, vaikka ne nyt ovat rikki useimmat. Rikki on kattokin
kiukaan tapaan tehdyn uunin kohdalta. Lattia on niin hatara ja laho,
että sen raot ja reiät kasvavat heiniä, jotka tunkevat seinän ja
penkinkin väliin. Ne hyötyvät täällä niin hyvin, että horsman varret
pistävät ikkunasta pihalle kukkimaan.

Vähän matkaa tuvasta on sauna. Se on niin pieni, että sitä luulisi
kääpiöiden rakentamaksi. Ennen vanhaan on se kuitenkin ollut
asuinhuoneenakin, kun mäkikyläin asukkaat rakensivat sen itselleen
sateensuojaksi kalastusretkillään. Samankokoinen on navettakin,
pirtistä vähän matkaa pihaan päin. Näitä tuskin näkyy kumpaakaan
heinikon sisästä, joka pihamaassa ja kesannoksi jääneessä pellon
tilkareessa on kasvanut miehen korkuiseksi. Vaikka se on tuo hyötyvä
heinikko aidattomassa ulkometsässä, eivät sitä ole käyneet elukat
sotkemassa. Sillä tänne saakka soiden ja rämeiden taaksi eivät ole
ulottuneet niiden retket. Tänne ei näy, ei kuulu muuta kuin tuo suuri,
jyrkkä sydänmaan koski, joka voisi monet myllyt pyörittää ja panna
käymään monetkin tehtaat, mutta joka nyt yksikseen kohisee äänettömän
ympäristönsä iloksi ja omiksi huvikseen, kenenkään häiritsemättä,
nuoleksii kivisiä rantojaan niinkuin metsäkissa käpäliään.

                                                  ⸻

Lähdemme liikkeelle istuttuamme siinä melkein mitään virkkamatta
kuplailevan, mustavetisen suvannon partaalla.

Ja muutaman askeleen otettuamme olemme jo rajalla.

Ei se ainakaan tältä kohdalta ole vielä umpeen mennyt. Se on vasta
aukaistu, on laaja kuin pellon sarka ja näyttää olevan pitkäkin, niin
että on sitä ilo silmäillä.

Astumme sen yli ja olemme tulleet Suomesta Venäjän puolelle. Tähän asti
toi leveä tie, notkoissa oli poikkitelaiset puut, ja purojen yli oli
tehty kantavat sillat. Tästä alkaa kaitainen karjan ura, joka melkein
näkymättömänä luikertaa sakeaan näreikköön ja jonka ainoastaan oppaan
avulla löydämme. Ja kun saavumme ensimmäiselle suolle, vie siitä yli
vain kaksi kaitaista ja hienoa pitkospuuta, jotka jalan alla uppoavat
syvälle ruskeaan suomutaan.

Mutta suon keskessä on saareke, ja siihen me hetkeksi seisahdumme
hiukan kovemmalle maalle.

Semmoinen synkän korven suo!

Ei se vielä tältä kohdalta ole kovin pitkä poikki mennä. Kaitaisena
salmekkeena se on siinä kahden hiekkaharjanteen välissä. Mutta tuolla
etäämpänä näyttää se aukenevan suuriksikin suonseliksi, joista siintää
vain toinen ranta. Leveten ja kaveten ja pitkin ilmoja mennen jatkunee
se kuinka kauas jatkuneekaan — Jäämeren ranteille saakka. Ja vanhan
vesistön pohjaahan se lieneekin, vaikka se aikojen kuluessa on
vähitellen uupunut ja nukkunut ja lakannut lainehtimasta. Ja nukkuessa
on sen silmille sitten kasvanut sammalinen peite, joka yhäkin vielä
paksunemistaan paksunee ja jonka alla sen elämä yhä sikeämpään uneen
vaipuu.

Sentähdenkö tuntunee niin salaperäiseltä tämä seutu? Ja kukapa
lieneekään mitannut sen silmäkkeiden syvyyden ja kuka sen pohjan
koetellut? Kuka tietää, mitä siellä tuon liikkumattoman pinnan alla
piilee ja mitä aarteita kätkee tämä ”kuollut meri”! Sillä niin pian
kuin siihen juurtunut petäjä on puuksi pääsemäisillään, horjahuttaa se
sen juuriltaan, heittää kumoon ja nielee sisäänsä, harmaan sammalen
ruskeaan alusveteen. Mutta sammalesta, suokanervasta, marjan varsikosta
ja vaivaiskoivun juurista se tihittyy, kovoo ja valmistaa alaa
viljelykselle. Ja kuka voi sanoa, eikö tämän saarekkeen poikki vielä
maailman aikoina kulje laaja maantie, jonka kahden puolen lainehtii
viljapelto, ja eikö tuolta korven laidasta silloin pilkota talo ja
talosta kuulu ihmisääniä tietä kulkevan korvaan.

Mutta nyt ei sieltä kuulu hiiskahdustakaan, vaikka joka hetki luulisi
voivansa odottaa karhun vihellystä. Ei muuta ääntä kuin tuo hyvin
hiljainen sihinä, joka syntyy askeliemme suovedellä täyttyessä. Eikä
muuta elonmerkkiä kuin tuo hieno suontuoksu, joka näin tyyninä,
lämpiminä iltoina leviää ilmaan suokasvien rohtoisista kukkasista ja
unettaen ja päätä painostaen vetää puoleensa ja raukaisee mieltä.

Suolta kohotaikse tie hiekkaharjulle. Metsä, joka äsken oli vaivaista,
pientä petäjikköä, on samassa muuttunut ikihongikoksi. Ja nyt minä
vasta tiedän, millaista on ikihongikko!

Jos lienee metsillä ennen ollut haltiansa, niin tässä on silloin
ainakin ollut heidän temppelinsä, tässä heidän pyhitetty pilaristonsa.
Se on puhtainta, säännöllisintä hongikkoa, solakkavartista,
tanakkajuurista, sileäkaarnaista, ja, niin pitkälle kuin silmä kantaa,
melkein samanpaksuista. Ei kirves ole niistä vielä ainoatakaan
vikuuttanut, ei ole ollut tukkilaisella tänne asiata, eikä
tervanpolttajakaan ole uskaltanut tänne saakka tunkeutua. Koetat halata
jotakuta noista jättiläisistä: ei ylety sylesi sen ympärille. Katsahdat
latvaan: se on niin korkealla kuin kupukatto kirkon risteyksessä. Ei
tuule täällä alhaalla ollenkaan, mutta ylhäällä humisee aina vähän,
niinkuin humisee korkean kirkon salvoksissa.

Maa on sileää ja tasaista. Valkea peuransammalinen peite kattaa sen
pinnan kuin syksyinen kuura. Siellä täällä on puiden välissä suuri kivi
kuin uhrialttari ja kiven kupeella kukkiva tuomi tai pihlaja pistettynä
siihen varta vasten kuin koristukseksi. Kuinka pitkälle lieneekään tätä
yhtätasaista kangasta, tätä tasalakista hongikkoholvia! Me vain
vaellamme puun rungolta toiselle tätä helppoa, kuivaa tietä, jossa
jalka nousee keveästi ja maa välistä kumahtaa heleästi.

Muutamaan paikkaan on honka kaatunut tien poikki. Istutaan lepäämään
sen selälle. Metsä hajahtaa vähän pihkalle. Iltahyttyset survovat ja
hurisevat päivää vasten, jonka säteet siellä täällä sattuvat
lehtipuuhun ja luovat helakkaa vihreätä ruskeiden runkojen väliin. Joku
pikku lintu pyrähtää lentoon ja sirittää mennessään. Aika tuntuu
kadottavan mittana, taival tätä kangasta pitkin näyttää olleen
äärettömän pitkä, vaikkei se vielä ole täyttä tiimaakaan kestänyt. Ja
kuinka kauan lienee istuttukaan tässä lepäämässä, vaikkei ole vielä
viittä minuuttiakaan mennyt siitä, kun tähän asetuimme. Jos lienee
ollut olemassa Kalevan kankaat: tästä niiden tuntuisi pitävän alkaa. Ja
jos lienee elänyt Tapiolan kansa: ei kai ole kauan siitä, kun se tästä
kulki itäisemmille maailmoilleen pois viljelyksen tieltä.

Ei hennoisi lähteä. Mutta päivän paiste on siirtynyt puitten juurista
puolilatvaan, ja hämy alkaa vuotaa maahan. Lähdemme, samahan tuo onkin,
missä kulkee, luonto on samanlaista kaikkialla. Kangas kun loppuu, niin
alkaa notko, ja kun notko on kuljettu, niin on taas kangas edessä ja
kankaalla uusi ikihongikko.

                                                  ⸻

Mutta vähitellen alkaa maa kuitenkin muuttua. Luonto käy
epäsäännölliseksi, suot tekevät lahdelmia, ja metsäinen ranta tunkee
niemiä sen sisään. Ranteet ovat paikoitellen kivikkoisia ja nousevat
kohtisuoriksi, avopäiksi kallioiksi. Kahden mäen välissä on puro, ja
puron varsi kasvaa sekametsää. Maa on täällä mehevöitynyt, ja petäjä on
saanut kilpailijakseen kuusen. Kuta korkeammalle toinen pyrkii, sitä
korkeammalle lähettää toinenkin latvansa. Kuusi rehentelee, kasvattaa
samalla hartioita ja vartta. Petäjä ujuu hoikaksi ja pitkäkaulaiseksi,
sen pää hienonee ja juuret riutuvat. Viimein se ei enää jaksa, vaan
kaatuu suulleen puron poikki. Kuusi on sekin mennä mukana, maa murtuu
sen alla ja juuret longistuvat. Mutta sen kynnet ovat kovat ja sen
henki sitkeässä, ja se pelastuu kaatumasta, vaikka taipuukin vinoksi ja
kasvaa kenokaulaksi. Ei kuitenkaan petäjäkään anna aina perään. Ne
taistelevat molemmat, kunnes lopulta uupuvat ja jäävät verettöminä,
kuorettomina, harmaina haamuina komottamaan vastakkain. Ne eivät lahoa
eivätkä mätäne, seisovat kuin kivipatsaat raunioiden keskellä. Joskus
tulee sitten musta pilvi ryskäen ja karjuen korven lievettä pitkin,
äkkää nämä uppiniskaiset äijät ja ratkaisee heidän riitansa ja kukistaa
vihamiehet toistensa syliin. Siitä syntyy suuri aukko metsään. Mutta
aukkoon alkaa kasvaa pikkumetsää. Viaton, valkea koivu, ujo raita,
hellämielinen haapa ja lapsellisen terhakka näreenpoika sovittavat
siinä sitten ystävällisessä seurustelussa esi-isiensä satavuotisia
vihoja.

                                                  ⸻

Tie on mennyt melkein umpeen. Se piilotteleikse lepikkoihin, häviää
heinikkoon, ja paikoitellen on puro nuollut sen melkein näkymättömiin.
Mutta se nousee nousemistaan. Ja noustessaan se levenee, haaroittuu, ja
metsä valkenee. Eikä aikaakaan, kun on metsässä aukko ja aukossa kaski.

Se on vasta hakattu, lastut ovat vielä tuoreet ja lehdet vihreät. Se on
kaadettu ikihongista, korpikuusista ja satain vuosien vanhoista
rosokoivuista. Kannot ovat kuin pajatukkeja, ja yhteen törmänneet
latvat ovat tuskallisesti väännyksissä toisiaan vasten.

On se siis ollut raataja tämänkin korven, tämänkin aarnion asuja? Se ei
enää tunnu tavalliselta mieheltä. Sen on pitänyt olla jättiläinen
uskaltaakseen käydä tätä ikuisen erämaan peikkojoukkoa kukistamaan.
Tekisi mieli melkein uskoa, että se oli itse ”vaka vanha Väinämöinen”,
joka

teetti kirvehen terävän,
siitä kaatoi kasken suuren,
mahottoman maan alisti,
kaikki sorti puut soreat

ja joka tuohon keskelle ainoastaan

yhen jätti koivahaisen,
lintujen leposijaksi,
käkösen kukuntapuuksi.

Mikä huuto, mikä parkuna, mikä räiske ja rätinä siinä on mahtanut olla!
Hirvittää sitä ajatellessakin, samalla kuin tulee sääli syyttömiä
uhreja. Mutta

eihän nouse osmon ohra,
ei kasva Kalevan kaura,
ilman kasken kaatamatta,
tuon tulella polttamatta.

Kasken takana on ruishalme, kaunis, vihreä kosteikko keskellä mustaa
metsää. Ja rukiin sisästä vilkuttaa ystävällistä silmää sen sininen
kukka.

Mieli käy viehkeäksi katsellessa tätä viljelyksen ensimmäistä
voittomaata. Tuntuu yht’äkkiä niin turvalliselta kuin seisoisi
kotipellon pientarella eikä kaukana ihmisten ilmoilta asumattomassa
erämaassa. Ja rinnasta katoo se arkuus ja ahdistus, joka jo pyrki sitä
täyttelemään noilla suurilla autioilla soilla ja noiden ikuisten
korpien hiljaisuudessa.

                                                  ⸻

— Vieläkö on pitkältä kylään? kysyy meistä oppaalta joku.

— Vasta on matka puolessa, kun keskeltä lähdettiin.

Kello on jo kymmenen ja aurinko laskenut. Näkisihän yölläkin kulkea,
mutta emme kuitenkaan ehtisi valvonta-aikana perille.

— Olisi tuolla vähän ylempänä sauna, jos tännekin yövyttäisiin.

Käydään sitä katsomaan. Se on siellä vaaran rinteellä, suuren, tuuhean
kuusen juuressa, pieni, matala huone, vasta tehty, turvekatto, nurkat
epätasaiset, ei muuta aukkoa kuin ovi ja savureikä. Kasken raatajat
ovat sen rakentaneet asumuksekseen niitä aikoja varten, jolloin he
täällä peninkulmain päässä kotikylästään hakkaavat, kyntävät, kylvävät,
leikkaavat ja ovat lehdeksessä. Vasta ne nytkin ovat tästä lähteneet,
sillä tuossa on kerppuja kuivamassa seinämällä ja kiukaan kivet
tuntuvat vielä lämpimiltä.

Päätämme yöpyä tähän ja kannamme kerppuja vuoteeksemme. Illastamme ja
istumme oven edessä ”sitä kuusta kuulostellen, jonka juurella asunto”.
Se ei hiiskahdakaan, ei kuulu ääntäkään sen mustasta sisuksesta. Eikä
korpikaan tuolla alempana virka mitään. Päivän alla ovat sen muodot
kokonaan kadonneet ja sulaneet ilman kanssa yhteen. Mutta laskevan
auringon ruskoa vasten häämöttää taivaanranta mäkenä mäen takaa, ja
tässä lähempänä seisoo muutamia hakkaamattomia honkia kangistuneine
oksineen.

Mutta kun panemme maata matalan saunan kahiseville lehdille ja sen
musta katto on niin alhaalla, että sitä pitkälläänkin ulottuu kädellään
koskettamaan, niin tuntuu meistä, kuin tämä olisikin meidän tekemämme
tupanen ja niinkuin me itse olisimme tämän erämaan alkuasukkaita ...
eli niinkuin olisimme omia esi-isiämme, jotka asuinsijaa ja
viljelysmaita viikkomääriä turhaan etsittyään sattumalta löysivät tämän
hyötyisän vaaran, tähän asettuivat, tähän kaskensa kaatoivat ja
huhtansa raatoivat ja nyt rauhallisesti maaten odottavat oman viljansa
tuleentumista.