KANNIKKA.

Juna kulki pitkänä talvipuhteena autiota sydänmaan rataa. Vaunu oli
melkein tyhjä, ulkona oli pimeä ja tuprutti lunta.

Seisahduttiin jollekin nimettömälle pysäkille, ei ollut ketään meneviä,
tulijoita oli yksi. Hän tuli varovasti ja arasti, niinkuin tulee
talonpoika herrashuoneeseen, ja kun ei kukaan käskenyt ulos eikä
kysynyt, mitä oli asiaa, valitsi hän kapean penkin ovensuunurkassa,
istuutui siihen, laski konttinsa lattialle jalkojensa väliin ja riisui
hatun päästään.

Hän oli luminen ja väsynyt. Hän oli nähtävästi joko hiihtänyt suksilla
tai kahlannut umpitietä. Kasvot olivat laihat ja kuopilla, katse oli
uupunut ja samalla palava. Koetin päätellä, mikä mies hän oli, ja tulin
siihen käsitykseen, että hän oli uudistorppari. Työmies hän ei ollut,
sillä niillä on tätä nykyä varaa kulkea paremmissa vaatteissa, ja
niillä on aina jotakin ostettua yllään. Tällä oli kaikki kotitekoa,
nähtävästi oman vaimon kutomaa ja etupäässä paikkaamaa, sillä koko
puku, ja varsinkin housut, oli paikkaa paikan vieressä.

Vähän katseltuaan ympärilleen kumartui hän konttiaan aukaisemaan. Vähän
aikaa kopeloituaan siinä otti hän sieltä esille nyytyn ja alkoi
päästellä sen solmuja.

Vitkalleen kävi kohmettuneiden sormien työ, ja minusta näytti siltä,
kuin olisivat hänen kasvonsa jännittyneet ja ilme silmissä tuimentunut
sitä mukaa kuin se edistyi. Seurasin uteliaana penkiltäni, mitä sieltä
ilmaantuisi.

Sieltä tuli esille yksi ainoa musta leipäkannikka. Saatuaan sen
vihdoinkin käsiinsä — hän tarttui siihen kahden käden, ja ne vapisivat —
käänteli ja pyöritteli hän sitä katsellen joka taholta. Sitä oli jo
ennen nakerreltu, hän näytti etsivän sopivaa paikkaa käydäkseen sen
kimppuun. Hän sitä kuin hyväili, ja kasvoihin tuli hellä tyydytetyn
tunteen ilme, samalla kuin hänen sormiensa liikkeet muistuttivat
kissaa, joka leikkii pyytämänsä hiiren kanssa. Yht’äkkiä puristuivat
sormet saaliin ympärille, suu aukesi isoksi, pää ponnahti eteenpäin,
katse näytti kuin vimmastuvan, silmät seisoivat, pullistuivat
kuopistaan, ja hampain, nenin, kasvoin, suin ja silmin karkasi hän
kannikkaan kuin peto saaliinsa kimppuun. Ja hän järsi sitä kuin kissa —
ja minulla oli se tunne, että olisi vaarallista mennä häntä
häiritsemään. Hän piti sitä kauan hampaittensa välissä, puri niin, että
silmät menivät kiinni, puri kuin koira puree luuta ja vilkkuu
ympärilleen, tuleeko kukaan sitä ottamaan. Vihdoin lohkesi kannikka, ja
hän sai siitä posken täyteisen palan suuhunsa, alkaen sitä hiljalleen
jauhaa hampaittensa välissä. Nielaistuaan muutamia kertoja otti hän
kontistaan pienen piimäleilin ja keikisti siitä kulauksen suuhunsa,
löysi palan suolakalaakin nyytyn poimuista ja rauhoittui vähitellen
syömään hillitymmin, kunnes kokonaan tyyntyi.

Mutta minä olin nähnyt tarpeeksi, saadakseni siinä häntä katsellessani
aihetta muutamiin mietteihin.

Oli kuin olisi kannikka ollut hänen pahin vihamiehensä, niinkuin olisi
kauan pidätetty kiukku ajanut häntä sille kostamaan kaikkia niitä
kärsimyksiä, joita se oli hänelle tuottanut.

On niitä, joille työ on huvi ja jokapäiväinen leipä sen huvin palkka,
on toisia, joille työ on tuska ja vaiva ja leipä sen palkka.
Edelliselle on leipäpalanen suun täysi ravintoa, jonka ohimennen ostaa
tai ostattaa, jälkimmäisille se on koko ravinto ja sen hankkiminen
elämän työ. Hän oli niitä jälkimmäisiä ja hänelle oli leivän
hankkiminen loppumatonta sotaa ja vaivaa, alituista saaliin
takaa-ajamista, jonka kun vihdoin saa vangikseen, silloin armotta
siihen hampaansa iskee.

Millä lailla on hän tuon mustan, kovan kannikkansa hankkinut?

Hän on kylmään metsään pellon raivannut. Ei ole köyhällä varaa paikkoja
valita, täytyy tehdä toukopaikkansa siihen, mihin muilta saa. Paitsi
kantoja on täytynyt penkoa kiviä. Yksin on täytynyt työ tehdä, ei ole
varaa palkollista pitää. Sitten on se kiviröykkiö kuokittu ja kynnetty.
Vuosia on kulunut, ennenkuin siihen voi rukiin kylvää. Ja ennenkuin sen
siemenen irti sai! Velaksi oli tietysti otettava ja korkea korko
maksettava. Ei pääse hevosella eikä venheellä kirkonkylästä sydänmaan
mökille pahain taipalien taa, selässä on siemen kannettava soiden
poikki ja salojen halki. Vihdoin on peltotilkku kylvetty. Vasta vuoden päästä
se leikattavaksi valmistuu. Syksy, talvi ja kesä on odotettava,
pelättävä sitä, että lumi painaa, hanki märättää, rae särkee, suuret
sateet heilimöidessä lakoon lyövät, ja lopulta halla mennessään
puraisee. Ja jokainenhan se näistä ottaakin osansa köyhän pellosta,
nuhdosta maasta, jolla ei ole itsellään voimaa. Ja johon ei ole sitä
muualtakaan saatu. Tähteet vain saadaan kuhilaalle kohoamaan. Mutta
niitä varten on ollut riihi rakennettava ja puut hakattava, niitä
varten on se riihi lämmitettävä, ja elot puitava. Ei ole vesi eikä
tuulimyllyä, vaan vilja on oman pirtin nurkassa käsikivellä jauhettava.

Viimein pääsee hän taikinaa tekemään, ja silloin huomaa hän, että jos
mieli talven yli päästä, on kakku hienoksi leivottava ja kovaksi
kuivattava, ettei hupenisi.

Semmoinen oli se kannikka, jonka hän viimein sai syödäkseen, semmoinen
se saalis, jonka hän sitä näännyksiinsä asti takaa-ajettuaan vihdoin
saavutti.

Siksi hän kävi sen kimppuun semmoisella vimmalla, niinkuin kostaaksensa
sille kaikki kiusansa.

Mutta nyt hän on jo rauhoittunut. Hän on syönyt sen puoleksi ja kietoo
toista puolta nyyttyynsä säilöön toiseksi ateriaksi, kapaloi kuin
kallista kalua, ja kasvoissa on rauha ja silmissä hellä ilme. Kerää
murut, joita on polville pudonnut, panee kaikki takaisin konttiin ja
huokaa helpotuksesta.

En malta olla antautumatta puheisiin hänen kansaan, siirryn hänen
viereensä, kysyn, minne on matka, ja saan kuulla, että hän on menossa
lääninvankilaan suorittamaan vedellä ja leivällä sakkoja
maksamattomista ruunun rästeistä.