WILHELMIINA WÄISÄNEN.

Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo maalle.
Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan, ja muu selveni minulle
vähitellen matkan varrella.

Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin
reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi penkkiä,
sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä siksi, että
hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän matkan taa
menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä runsaasti
tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka kulki vaunun
läpi, pyysi hän sitäpaitsi silmin ja kasvonilmein kuin anteeksi, että
hän tässä näin rehentelee ... ne on hänen nämä kamsut, mutta kyllä hän
ne ... kyllä tässä sopu sijaa antaa — mutta kun ei kulkija
pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja virkkoi
puoleksi meille, puoleksi itselleen:

— Eipä se tullutkaan, hyväpä, ettei tullutkaan, niin sovitaan tässä
paremmin.

Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan, ja nähtävästi oli hänen suurin
puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä saatoin
elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka oli esitetty
ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin odottavan
kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö vartioi
katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä sill’aikaa, kun Wilhelmiina
toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä kerroksesta.
Kaikki eivät mahdu rattaille. ”Tuo sinä, Manta, tämä hattuaski ja tämä
parasolli ... eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia, ei sillä väliä, jos
jääkin”. Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin täpärällä, että on
joka kadunkulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän asemalle, kiirehtien
kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää epämukavassa asennossa
polvet koukussa leuan tasalla. — ”Kun ei vain myöhästyttäisi!”

Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän jo
vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut
tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen
alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu
saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja, mutta
näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka kyljestä
kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin:
”Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors”.

Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä,
varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan
pukuunsa — parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi noissa
rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon tuostaan raottaa,
avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänen jo rauhoittuneen, luulet,
että ne istuvat siellä säiliössään yhtä tyytyväisinä kuin hän itsekin,
nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan ja ummistaen hetkeksi silmiään —
ollaan näet yöjunassa — kun hän yht’äkkiä säpsähtää — junan vihellyksestä
tai pysäyksestä tai ilmankin — näyttää muistavan jotakin — tulikohan se
mukaani — eihän vain rutistune! — paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai
kapsäkkiin? — eihän vain pudonnut parasolli! — ja kaivelu ja selailu
alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos
vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan
riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ettei hän ole aikaansa
turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan
päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineisiin, haukottelee
tuimasti, kyhnähtää kyljelleen ja nukkuu samassa.

Minä kun en saa nukuttua, näen tuossa hänen tasapohjaiset jalkansa,
joissa on ”tyykikengät”, hervottomina nytkähtelevät siinä koko yön ja
sekaantuvat vielä uneenikin, kun vihdoinkin olen suurella vaivalla
saanut sen päästä kiinni.

Kun herään aamulla, on Wilhelmiina jo noussut ja on taas täydessä
touhussa tavarainsa kanssa. Hänellä on yllään uusi hame ja uusi röijy,
jotka hän jossakin salaisessa paikassa on vaihtanut vanhoihin. Hän
viimeistelee niitä parhaillaan, harjailee ensin hamettaan ja silittelee
huolestuneesti sen ryppyjä — se on ruskean viheriää paramattaa — ja ottaa
sitten esille yläpuolen ruumistaan, jonka ympärillä, korsetin päällä,
istuu tiukka röijy, sinisestä kankaasta tehty, puhvihihoineen, joiden
väliin pää uppoaa korvia myöten, kultarenkailla koristettuja korvia
myöten. Hän harjaa sitä edestä ja takaa ja kummaltakin kupeelta, hiukan
kellahtaneiden kainalojenkin alta, niin kauas kuin lyhyet korsetin
varassa olevat kädet kuontuvat, jolloin kellonvitjat korkean rinnan
päällä kauniisti helkkyvät. Erityisestä rasiasta lehahtaa esiin viheriä
kaularöyhelö, joka suurella rintasoljella kiinnitetään leuan alle kuin
lehdeksi marjana punottavien poskien alle. Kapsäkistä, jonka lukko ja
soljet somasti soivat, nousee suurella varovaisuudella uuden uutukainen
saketti harmaasta verasta, silkillä sisustettu ja leikattu uusimpaan
kuosiin ja keveällä pyrstöllä kaunistettu. Lasiputkiin pistetyt
kukkaskimput kiinnitetään saketin pieluksiin, kaksi kummallekin
puolelle. Hansikkaat, ruskeat trikoohansikkaat, saadaan vaivalla
suurella, mutta mieluisella, sujumaan käsiin. Päivänvarjo otetaan alas
hyllyltä, vapautetaan tupestaan ja avataan varovasti, jolloin kasvoissa
on ilme, kuin olisi pelko, että se räjähtää. Vaan ei se räjähdä,
napsahtaa vain ja helähtää hiukan rumpu, ehyt on, ei ole mistään
revennyt, laskee taas siipensä suppuun ja asettuu viereen odottamaan
aikaansa. Käsilaukussa ovat huivit, ne kaksi, joista voi olla
tällaisessa tilaisuudessa kysymys: se ruskea silkkinen, pitkärimsuinen
ja se valkoinen harsohuivi. Kummanko ottaisi? Moneen kertaan antaa
pieni, pyöreä peili neuvojaan myötä ja vastaan, taistelu on kauan
ratkaisematta. Silkkihuivi on upeampi, mutta harsohuivi nuorentaa — ja
voittaa.

Tuskin tuntisin häntä, jos en tietäisi. Kaikki on uutta, paitsi kasvot,
nuo punakat ja terveet, vaikka jo vähän rypistyneet, ja silmät, nuo
haalean siniset ja ymmärtäväiset, jotka eivät vaihda väriään eivätkä
muuta ilmettään, vaikka kaikki muu muuttuisikin.

Hän istuu siinä nyt valmiina astumaan ulos vaunusta, niin pian kuin
juna pysähtyy kotiasemalle. Ollaan eteläpuolella Mikkeliä, ja hän kysyy
konduktööriltä, milloinka tullaan Suonenjoelle.

— Klo 12 ja 50, sanoo konduktööri.

— Jos konduktööri on hyvä ja sanoo tykö sitten. Kello on vasta
seitsemän, ja minulla on siis vielä runsaasti aikaa nauttiakseni
matkatoverini seurasta. Muut ovat tippuneet tielle, ja me olemme kahden
vaunussa. Yhä suuremmalla tarkkuudella ja mielenkiinnolla olen
seurannut hänen pukeutumistaan, ja sitä tehdessään on hän tietämättään
esittänyt minulle elämänsä, selittävillä kuvilla kaunistetun
kertomuksen vaiheistaan. Jokainen noista vaatekappaleista on
virstapatsas hänen elämänsä taipalella ja jokaiseen niistä liittyy
muisto kuljetusta matkasta. Semmoinen hän nyt on, mutta semmoinen ei
hän ollut silloin, kun taipaleensa aloitti.

Tuo röijy se oli — oli hänelle, niinkuin niin monelle muullekin —
ensimmäinen ero mökin tytön entisyydestä, karkoittaessaan jo
ensimmäisessä palveluspaikassa pappilassa suoran nutun. Pappilasta
siirtyi Miina nuoren herrasväen kanssa Helsinkiin, ja pitkä, suora
toppanuttu, lämmin ja suojaisa, jota oli talkoolla kotikylän tyttöjen
kanssa tehty ja öitä sen kanssa valvottu, vaihtui ostosakettiin, joka
istui selästä kuin valettu ja teki hameen liikkeen edestäpäin niin
herrasmaiseksi, mutta joka oli kylmä ja hatara. Villavanttuut,
äitivanhan kutomat, ja villahuivi, venäläiseltä ostettu ... säälivästi
hymähti Miina joka kerta, kun ne muisti vetäessään käsiinsä
trikoohansikkaita ja kiinnittäessään kaulansa alle harsoista huivia,
ensimmäisen vuosipalkkansa säästöillä hankituita. Päivänvarjo ja
rintaröyhelö olivat hänen hauskimmat muistonsa, sillä vuosia oli
kulunut, ennenkuin ne oli uskaltanut ostaa ja tosi tarpeen vuoksi
tarpeettomina pukuunsa lisätä. Vasta sitten, kun siinä uudessa,
hienossa herrasväessä palkka kohosi kahteentoista markkaan kahdeksasta,
ja pääsi kyökkipuolelta lasten päälle ja niiden kanssa oli
Esplanaadissa käveltävä, täytyi ne ostaa, täytyi herrasväenkin vuoksi,
ettei tarvitsisi hänen tähtensä kenenkään hävetä. Ja niihin liittyi
muistoja soitoista Kappelin edustalla keväisinä iltoina ja
sunnuntaikävelyistä Seurasaarella — sen nuoren herran kanssa, joka
tarjosi teetä ja kahvia ja makeisia ja olisi viiniäkin tarjonnut ...
mutta silloin oli täytynyt tehdä ero, sillä se oli herra eikä
vertainen, eikä sillä tainnut olla aikomuksetkaan oikeat. Toisellahan
oli, sillä Sörnäisten pojalla, ja sormuksia vailla jo oltiin alulla,
mutta se joi, ja siihen se jäi. Jääköön! Eipä hän heistä, kaupungin
pojista.

Eikä Miina siitä pitäen muusta huoli, kunhan palkat kohoilee ja saa
säästöä tehneeksi. Hän on niitä, jotka eivät pelkää vanhenevansa ja
jotka kyllä tietävät kelpaavansa. Aina niitä on ottavia, kun on mitä
antaa. Miina on tehnyt säästöä, on koonnut rahaa, on koonnut vaatteita,
varsinkin vaatteita, pitovaatteita, pyhävaatteita, sänkyvaatteitakin.
Olisi hyvänkin talon tyttären aitan täysi, kun oikein orrelle
levitteleisi — entisellä mökin tytöllä. Kahdella tyhjällä kädellä läksi,
nyt on kirstut ja kapsäkit niin monet, ettei auttamatta junasta pääse,
on hopeitakin vähän ja kultakello ja saattaapa olla sormuksetkin,
kaikki nämä siinä viimeisessä palveluspaikassa, sen yksinäisen vanhan
herran luona hankituita, jolta on palkkaa juossut kaksikymmentä markkaa
kuussa ja tämä kultakello kunnialahjaksi kymmenen vuoden uskollisesta
palveluksesta.

Miina on istunut jonkin aikaa hiljaa, silloin tällöin vilkaisten ylös
hyllylle, jossa silmät ovat sattuneet ruskeaan rasiaan, ja joskus
katsahtaen minuunkin, joka tuijotan häneen ja tarkastan häntä. Hän käy
yhä levottomammaksi, päästää huivin irti, sitoo sen taas, koettaa
katsoa itsepintaisesti ulos ikkunasta, mutta kun vaunut retkahtavat
vekselissä ja rasia liikahtaa — vai näyttikö vain siltä — täytyy se ottaa
alas, täytyy avata...

Kun palaan junaan Mikkelin asemalta, näen minä, että rasiasta on
ilmestynyt hattu, isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu,
kehittynyt siihen kuin perhonen kotelostaan, asettunut paksun, tukevan
palmikkopyörylän päälle, jossa se nyt istuu kuin oudoksuen asemaansa,
pyrkien kuin pelästyneenä lentoon lähtemään. Mutta sen on turha pyrkiä,
se on lujasti kytketty leuan alle silkkisillä kahleilla, ja vartijan
kasvoista loistaa hämillinen tyytyväisyys onnellisesta saaliista.

Ei ole epäilemistäkään siitä, että se on Miinan ensimmäinen hattu,
otettu ensi kertaa päähän matkalla kotipuoleen sydänmaalle. Se on
viimeinen ylellisyys, sinetti, leima, lippu linnan harjalla, oman
rakentaman linnan, jossa nuo muut tavarat olivat kuin vallitukset,
vuosien kuluessa hiljalleen yhä korkeammalle kohotetut.

Saattavat kotikylässä ehkä oudoksua, sanovat kirkkomäellä katselijat
hänen ylpistyneen, entisen mökin tytön ... vaan niistäpä hän vähät
välittää eikä ole tarviskaan ... on hän yhtä hyvä kuin joku toinenkin,
ja jos ei Pielaveden pojille passaa, niin palaa syksyllä takaisin, kun
tulee herra ulkomaalta terveyttään hoitamasta, ja on yhtä hyvä olla
sielläkin. Pidän häntä päässäni ja jätän poiskin, jos on itsestäni niin
päin parempi. Ja vaikka en kirkonmäellä pitäisikään, niin pidän junassa
ja pidän vielä laivallakin, senpähän sitten muun näkee kirkonkylän
rantaan tullessa...

Wilhelmiina vakaantui vakaantumistaan ja istui yhä varmempana näissä
täysissä tamineissaan kaikkien kalleuksiensa keskessä, odotti junan
tuloa Suonenjoen asemalle ja ajatteli kaikkea tätä mielessään — olen
varma siitä, että hän sitä ajatteli.

Haapakoskelta tuli pari tehtaan työmiestä vaunuun. Heillä oli vasta
sytytetyt sikarit hampaissaan ja olivat hiukan maistaneet.

— Täällä ei saa polttaa! sanoi toinen huomatessaan, että vaunussa oli
tupakanpoltto kielletty.

— Strunt... äi se mitta ... vi röka bara!

— Etkös näe, että siellä on rouvasihminen...

— Hva fan! Inte fins här några fruntimmer.

— On se ... siellä istuu yks rouvasihminen ... sillä on hattukin
päässä.

— Ja, min sann, du har rätt.

Minä kuulen sen, minä näen sen hänen kasvoistaan, hänen silmissään on
kostea kiilto... Se on ihana hetki hänen elämässään, ehkä ihanin
kaikista ... hän ei voi pidättäytyä ... tuntee tarpeen palkita
osoitettua luottamusta, ja hän virkkaa:

— Herrana vara para kuu o röökka — inte te siniera ... inte alls...
[ — Herrat ovat vain hyvät ja polttavat — ei se tee mitään ... ei
mitään...]

— Tack så mycke’... det var förbannadt fint af fruntimret... [ — Kiitos
paljon ... se oli helvetin hienosti tehty rouvan puolelta...]

Hän pitää hatun päässään! Pitää sen laivassa ja kirkkorannassa ja
kirkonmäelläkin ... on se hänen päässään yhtä hyvä kuin kenenkä
muunkin.

Ja hänen kasvoistaan loistaa niin suurta onnea ja tyytyväisyyttä ja
kiitollisuutta kaikista Luojan vähistä lahjoista, jotka ovat hänen
osakseen tulleet, että on minunkin oikein hyvä ollakseni...