JOULUILTA TALONPOJAN TUVASSA.
Jouluaatto talonpojan tuvassa ei ole se hälinän, homman ja touhun
päivä, miksi se herrastaloissa on muodostunut. Ei siellä lahjoja
anneta, kuusia polteta eikä kynttilöitä sytytetä. Se on vain
oleilemista, hiljaista valmistumista kahteen, välistä kolmeenkin
rauhalliseen lepopäivään.
Isäntä on aamupäivällä käväissyt kauppiaasta noutamassa vähäiset
joulutarpeensa, tuonut kahvia, sokeria ja nisujauhoja, ehkä myöskin
viinapullon. Emäntä on tehnyt vehnätaikinan, piika siistinyt huoneet ja
miniä silitellyt väen puhtaita vaatteita. Vanha ukko on pilkkoillut
kakluunihalkoja, kantanut ne sisään ja kiskonut päreitä. Rengit ovat
palanneet ulkotöistään, tavallisesti heinästä tai halolta, vähän
varhemmin kuin muina päivinä. Heinähäkin tallin ylisille tuotua on
hevonen riisuttu jo heti päivällisen jälkeen ja tehty sille ja muille
vankka ape, johon on suurusta pantu kenties hiukan runsaammin kuin
tavallisissa oloissa.
Ja lehmien parsiin on riputettu kuivia olkia, haudevesi keitetty
huolellisesti ja annettu kuin kesäisten muistojen virkistämiseksi
kourallinen suoloja kullekin. Lapset ovat olleet mäessä koko päivän,
koiranpentu mukanaan, eikä kukaan ole nyt tullut heitä sieltä pois
huutaneeksi.
Pirtin uunissa loimottaa iso tuli, lihapata kiehuu hiilloksella, ja
koteutunut väki lämmitteleikse saunaa odottaessaan lieden ääressä. Jo
päivän aikaan on mummo pannut saunan lämmitä, ja pitkän aikaa vielä
auringon laskettuakin on sieltä tuprunnut savukimppu kuulakkaan
talvi-ilmaan.
Tuodaan sana, että kylpy odottaa. Avojaloin ja vähissä vaatteissa
juosta kimmaisevat sinne nuoret miehet pihan poikki, vanhemmat
heittävät työturkin hartioilleen ja pistävät virsut jalkoihinsa. Ja kun
herroja ajaa porokellossa maantietä myöten, kuuluu pienestä, mustasta
huoneesta kiihkeä sähinä ja vitsojen hutkina, nousee valkoinen höyry
sekä ovesta että ikkunasta, ja hajahtaa nenään koivumetsälle lemahtava
löyly.
Jouluilo on silloin ehkä ylimmillään. Vähän se kenties vielä nousee,
kun saunamiehet palaavat tupaan takaisin, missä viimeiset rikat on
juuri sopelle lakaistu ja olkia heitetty uunin kupeelle karsinaan.
Siellä täällä pitkillä penkkilöillä istuksii valkeita olennoita mustia
seiniä vasten. Mikä polttelee, mikä rouhii tupakkia, mikä täyttää
kukkaronsa pulleaksi pyhäin varalle.
Mutta vähitellen kattautuu pöytä, ilmaantuu leipiä päällekkäin,
haarikoita toinen toisensa viereen, kuppia kupin kupeelle, ja niiden
välistä pilkottaa juhla-aterian merkkinä voiastia.
Isäntä istuu pöydän päässä ja häntä lähinnä muu miesväki yhä alenevana
rivinä. Kädet leikkelevät, alituisessa liikkeessä ollen, kannikan
kannikasta irti, tuopit kolahtelevat pöydän pintaan, ja lusikat
vilkkavat taitavasti kuljetettuina suusta kuppiin ja kupista suuhun.
Ensin ei siellä mitään puhuta, mutta sitten alkaa nieltä väin palojen
lomassa kuulua sana tuolloin, toinen tällöin ja lopulta kokonaisia
lauseitakin.
— Putosi tammalta kenkä metsään. — Etkö etsinyt? — Etsinhän tuota,
vaikken löytänyt. — Milloinkapa se Lassi löytänee. — Herroja kuului äsken
ohi ajavan, sanoo Lassi. — Ajoiko monella? — Kaksi rekeä näkyi olevan. —
Eikö liene ollut pappilan jouluvieraita. Parhaaseen kahuunpa taisivat
joutua. — Hyvästi ennättivät joulupuurolle. — Siellä se aina kuusi
poltetaan jouluiltana ... aika iso olikin, niin että latva maata
viisti, kun ajoi renki vastaani sakastin takana, tietää isäntä.
Yksitellen noustaan ruualta, sen mukaan, miten kukin on ennättänyt
tulla valmiiksi. On tehty tehtävät, puhuttu puhuttavat ja piipun
poltettuaan vaipuvat miehet vuoteilleen pitkäkseen, sitten kun naiset
ovat saaneet tilat tehdyiksi ja lakeisen suljetuksi. Herrastataloissa
silloin vasta kuuset sytytetään ja viimeisiä tavarakääröjä sidotaan
kiinni.
Ennen maatapanoaan on isäntä käynyt tallissa, mitannut kauroja oriille
ja peittänyt loimella tämän parhaansa; ja emäntä on kantanut nahkaset
ja turkit tupaan lämpiämään — sillä aamuyöstä varhain on määrä
joulukirkkoon lähteä.
⸻
Vielä nukkuu nuori väki pirtissä, kun isäntä pistäytyy ovesta pihalle.
Ei ole vielä kointähti kohonnut taivaan rannalle, kun hän kulkee pihan
poikki, vetää liiteristä kirkkoreen ja kuljettaa tallista
tiukukaulaisen, parhaaseen setolkkaan puetun ajohevosensa.
Lumi narisee reen jalaksen alla, ja kevyt kavio soittaa kovaksi
jäätynyttä maantietä.
Vähän aikaa ajavat he yksin talotonta taivalta, jossa puut riippuvat
luokkina lumen alla. Mutta hetken päästä häämöttää edessä samanlainen
ajaja, ja ensi vastamäessä saavuttaa heidät jo joku jäljestä tulijakin.
Jono kasvaa, tien varrelta liittyy uusia tiukuja ja uusia kulkusia
seuraan, ja meno kiihtyy. Jo näkyy tulia taloista. Ja kun laskeutaan
oikotietä myöten järvelle, paistaa sen toiselta rannalta matkan määrä,
kirkko, jonka valaistut ikkunat hehkuvat kuin yhtenä tulena ja jossa
satoja kynttilöitä on pantu palamaan heidänkin varalle, joilla ei ole
tapana niitä kotonaan sytyttää.