USKON VARMAAN.

Uskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa
kokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan
harjoitti ... omalla tavallaan ... aikansa kaikkia taidelajeja yleensä
ja kutakin erikseen.

Se oli silloin — niin ainakin rakastan mielessäni kuvitella — kun
Kantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot
luotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun
kantele joka miehen polvella helisi.

Mikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että
jokainen mies ja nainen — tai vaikka joka kymmenes tai olkoonpa vaikka
sadaskin — oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja; —
ajatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova
taiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki
oli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti — että naisilla oli omat
lempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoin kuin nuorukaisilla ja
neitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he
muistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta
itsestään sen, mitä eivät muistaneet.

Ja että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua
jokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä heidän taiteensa voi
tarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä
ihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja
soittoa. Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia
ilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia
huojentamaan.

Jospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille
”Kalevalan kankahille” kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään!

Kuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee
mielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori
mies metsää kävellessään lepyttelee sen haltioita omalla sepittämällään
loihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee runomuotoon
vanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoontuu kansaa täyteen
... kaikki eivät sinne mahdukaan ... ja siellä sisällä vanhat laulajat,
sormet sormien lomassa, esittävät osia maailman luomisesta,
Väinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta, Sammon ryöstöstä
ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu esille
uusia miehiä uusiaiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä, kuinka
heitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai
joutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi.

Ja näitä iloja kestää, vuoroin yhdessä talossa, vuoroin toisessa,
kestää myöhään yöhön. Vihdoin väki hajautuu, lähtee kotiinsa, mutta
metsäpolkuja suurissa joukoissa kävellen tai tyyniä selkiä valoisina
kesäöinä soudellen keskustelevat he ”taidekysymyksistään” ja vaihtavat
mielipiteitä siitä, mitä olivat kuulleet.

Aate synnyttää aatteen, ennen kuultu runo ja laulu antaa aihetta uusien
syntymiseen, vaatimukset nousevat, aisti kehittyy, eri suunnat
taistelevat keskenään uusissa laulujuhlissa ja kilpalaulajaisissa,
lyyrillinen runo ja kertomarunous voittavat vuorotellen alaa, ja toisin
ajoin rakastetaan laulua enemmän kuin soittoa, suorasanaista satua
enemmän kuin runoa.

Minä uskon, että ne ajat ovat olleet olemassa.