VANHAN VUOSISADAN HAUDALLA.

Sen olisi kai nyt kohta hautajaiset vietettävä, vanhan vuosisadan. Se
olisi kaikilla kunniallisilla menoilla saatettava viimeiseen
leposijaansa historian kalmistossa. Olisi haudalla ylistyspuheita
pidettävä ja kumpu kukkasilla koristettava.

Vapauden vuosisata ... yhdenvertaisuuden ja veljeyden ... valistuksen
vuosisata — edistyksen kaikinpuolisen: sähkön ja voimavaunujen!

Olisihan siinä juhlapuheiden aihetta, olisi juhlarunojenkin...

Olisipa, olisi...

Niiden suurten sivistyskansain, niiden niin kutsuttujen
kulttuurikansain, jotka — ne eikä kukaan muu — kehuvat sen luoneensa,
vuosisadan, niidenhän se olisi asia, niiden yhdistyttävä ylistämään
itseään ja töitään kehumaan...

Vaan ei taida tulla nyt juhlista niistä — eivät kehtaa, eivät itseltään
ilkeä.

Ranska! — joka ei saanut syyttömän tuomiota omaltatunnoltaan
näyttelynsäkään touhinassa. Jos olisi itse unohtanut, olisivat sen muut
muistaneet. Muistivat sen ilotulien palaessa, tuhanten kupoolien
kimmeltäessä. Eikä kukaan antanut enää sen loiston silmiään häikäistä.
Maalattua kipsiä, katinkullan kiiltoa!

Englanti! — lady Macbeth, joka tänä turhaan pesee
viattoman verta sormistaan. Kansan murha, se oli sen viimeinen urotyö.

Saksako? — Voittoisa, yhä mahtavoituva, yhä edistyvä sivistyksen ja
kristinuskon levittäjä — mit Blut und Eisen! ”Heil dir im Siegeskranz” —
ottamaan ”silmän silmästä, hampaan hampaasta!” — ”Ei mitään armoa
voitetuille.” — Saksa on jo pitänyt puheensa vuosisatansa haudalla: Vae
victis!

Amerikka! Kaikkien vainottujen luvattu maa! — Suuri vapaa Länsi! — Kuban
ryöstäjä! Filippiinien anastaja! Keisaria vaille — Venäjä! — hm!

Ja kaikki yhdessä Kiinan kimpussa! — Yhtä luuta vuohen sarvet!

Ne eivät kehtaa, ne eivät toki itseltään ilkeä — nousta urotöitään
ylistämään, kulttuuritöitään kehumaan. Kullakin on suussaan oma
tekemänsä kapula — kansoillakin eikä vain heidän herroillaan, kansoilla,
jotka vasta eilen ikeensä loivat ja nyt jo muita kiduttavat.

Me ehkä voisimme, me pienet kansat — me pienistä pienimmät — hänelle
jotain kunniaa tehdä — kaikesta huolimatta. Jos hän meiltä otti, niin
kyllähän antoikin. Mutta sallittaisiinko meidän kokoontua juhlimaan —
siltä kannalta? Ja tokkopa meistäkään itsemme ylistäjiksi, tekojemme
toitottajiksi kaiken maailman kuulla? Oli eräs helmikuun päivä,
häpeämme päivä yksi, ja toinen oli päivä heinäkuussa.

Ja se oli kuitenkin hyvässä huudossa, vanha vuosisatamme, miehuutensa
parhaina päivinä. Sillä oli jalot aikeet ja hyvät asiat. Sen luotto oli
rajaton, se nautti kaikkien kunnioitusta, sille uskottiin suuria
tehtäviä.

Mahtoi kuolla aikanaan, ennenkuin ehti tehdä konkurssin, vilpillisen
vararikon, laskettuaan liikkeeseen vääriä vekseleitä, peijattuaan
parhaat ystävänsä, syötyään sanansa, rikottuaan vannotut valansa —
valheen, sorron, petoksen ja väkivallan vuosisata, joka väärällä
nimellä pöyhkeili, jota ei nyt kukaan tahdo tuttavakseen tunnustaa,
jota ystävänsäkin ujostelevat ja joka nyt lasketaan ”hiljaiseen
hautaan”, kenenkään kelloja soittamatta, kenenkään multaa siunaamatta.

Ja kuitenkin, kaikitenkin...

Maailma odottaa jotakin, vartoo uudelta vuosisadalta, mitä ei vanha
kyennyt antamaan. Toteutuneeko toiveensa? Muuttuneeko pojasta polvi?
Vai tulleeko karhu karhun pojastakin?

Mutta se odottaa kuitenkin, vaikkei valkenemista näy. Sillä se tietää,
että pahan aina pitää kiiruhtaa tekojaan ...mutta oikeudella on aina
aikaa odottaa.

Vaan eikö missään vanhan vuosisadan kuolinhuoneessa valvota? eikö
missään vahaa hänen päänsä pohjissa polteta?

Kenties — jollakin toisella taivaankappaleella, jossakin tähtitarhain
takana. Ne ovat ainakin ne, ja ainoastaan ne, joista tänä
toivon tulet tänne alaskin tuikkavat.