"MINÄ KIITÄN SINUA, HERRA..."

Se tapahtui siihen aikaan, kun meistä jokainen tiesi olevansa toistansa
niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa lyöden sanoa: ”Minä
kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.”

Siihen aikaan tapahtui eräässä pienessä kaupungissa semmoisena hyvän
omantunnon ja itseensätyytyväisyyden kirkkaana talvisena aamuna, kun
ihminen, kahvit juotuaan ja tupakan pantuaan ja katsoessaan ikkunasta
ulos lumiseen luontoon, väkisinkin viehättyy ajattelemaan: ”Minä kiitän
sinua, Herra, etten ole niinkuin tuo publikaani j.n.e.” — tarkoittaen
sillä: etten koskaan ole julkaissut, en kuuluttanut, en totellut
väkivallan käskyä, en koskaan myötävaikuttanut laittomaan tekoon, en
ottanut vastaan lainvastaisella tavalla avonaiseksi joutunutta virkaa,
vaan päinvastoin järkähtämättä, hetkeäkään omaa etuani ajattelematta
... uhrautumalla kansani ja maani hyväksi siitä mitään palkintoa tai
edes vahingonkorvaustakaan saamatta tai vaatimatta j.n.e. — siihen
aikaan tapahtui, kun entinen kamreeri Hellberg, joka oli menettänyt
virkansa siitä syystä, ettei ollut antautunut väkivallan kätyriksi, ja
nyt toimi yksityisen liikkeen palveluksessa, nosti päänsä papereistaan
ja katsahti ulos lumiseen, paisteiseen puistoon saadakseen viimeiset
päätesanat kirjeeseen, jossa hän oli tulkinnut sitä, mitä me kaikki
siihen aikaan yleensä ajattelimme ja tunsimme — tapahtui, että hän kuuli
huoneeseensa salin ja eteisen takaa ovikellon soivan. Hän ajatteli:
soikoon, tottapahan menevät avaamaan, niinkuin sitten kuuli mentävänkin
ja jonkun tulevan saliin. Ennenkuin hän nousee, tahtoo hän lukea sanat,
jotka juuri oli kirjoittanut: ”Sinä tiedät sanomattakin, vanha veli,
että ne tietysti ovat olleet vaikeat tehdä, nämä uhraukset, mutta
vähän, ylen vähän ne kuitenkin merkitsevät niiden sisäisten voittojen
rinnalla, joita ne ovat meille itsekullekin tuottaneet. Voineeko mitään
sisäistä, siveellistä voittoa katsoa suuremmaksi kuin sitä, että
kiusauksista, houkutteluista, tarjotuista eduista huolimatta on pysynyt
oikeuden ja velvollisuuden tiellä eikä ole hetkeksikään joutunut edes
epätietoisuuteen siitä, miten oli meneteltävä. Mikä ero meidän ja
heidän välillä! Ei liene toden totta kadehdittava sellaisten asema,
jotka liukuvalle pinnalle antautuen ovat joutuneet sisäisestä
nöyryytyksestä toiseen.

Tietää, mikä on oikeaa, ja kuitenkin tehdä sitä, mikä on väärää!
Tietää, että esimerkiksi virka, jossa nauttii suuria tulojaan, on
vääryydellä saatu ja toiselta anastettu, ja kuitenkin pitää se ja
nauttia sen suurta palkkaa, silloin kun sen entinen lainkuuliainen
hoitaja mahdollisesti, joskaan ei näe nälkää, niin kuitenkin saa
vanhoilla päivillään ponnistella viimeiset voimansa elättääkseen
perhettään, voimatta toivoakaan mitään vanhuuden eläkettä. En toden
totta tahtoisi olla heidän sijassaan. Tuolla tavalla saadusta virasta
kannettu palkka — eikö se ole suoraan toisen oman anastamista, eikö se
ole kansan varojen itselleen kavaltamista? En ymmärrä, kuinka voisin
asua huoneissa, joiden komea sisustus on sellaisilla synnin ja häpeän
rahoilla ostettua. Sanot, että tuommoisten herrojen omantunnon vaaka ei
ole kylliksi herkkä sellaisia arvoja merkitsemään. Olen kuitenkin varma
siitä, että väärä teko on kaikille jäytävä koi, joka ajan mittaan tekee
tehtävänsä. On nyt sentään suurenmoinen asia, että ihminen koettaa
pysyä oikeuden tiellä. Ei ole maailmassa mitään turvallisempaa kuin
hyvä omatunto ja täytetty velvollisuus.”

— Salissa on herra, joka tahtoisi tavata kamreeria.

— Kuka se on?

Palvelija pani käyntikortin pöydän kulmalle ja meni, jättäen oven
raolleen.

Tuskin oli nimi sattunut kamreerin silmään, kun hän työnnähti pöytänsä
äärestä taapäin sellaisella voimalla, että tuoli oli vähällä kaatua
selälleen, samalla kun kortti läiskähti pöytään niin, että se kimpoutui
siitä lattialle. Muutamia kiihkeitä askelia, sitten pysähtyi kamreeri
hiuksensa pystyyn haraten.

— Hän uskaltaa tulla minun talooni! Hän rohkenee avata minun oveni?
Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut! Niinkuin kaikki olisi ennallaan!
Eikö hävyttömyydellä enää ole mitään rajoja? Eikö meille kotimmekaan
enää ole suojattu paikka? Onko meillä jouduttu jo niin pitkälle, että
he voivat tunkeutua huoneisiimmekin sen pitemmittä? Mitä hänellä voi
olla minulle asiata? Mies, jonka tuttavuudesta olen sanoutunut
julkisesti irti...

Kamreerin sydänalassa etoi iljetyksenä kaikki, mikä ihmiselle ikinä
voi toisessa olla vastenmielistä: muisto epämieluisesta
ylioppilastoverista, joka vain hädin tuskin oli ollut siedetty, tuo
ponneton, tunkeileva savolaisnousukas, ihrapinta, huulilla ilmeetön,
itserakas hymy, tuo aina myönnyttelevä ”jopajoo — jopajoo” — harmaat
silmät, jotka eivät koskaan katso suoraan mihinkään — kietoo toverit
asioihinsa, maksattaa heillä vekselinsä, häipyy sitten jonnekin
Venäjälle sen sijaan, että rehellisten rappeutuneitten tavoin edes
olisi mennyt Amerikkaan — sukeltaa sieltä ”virkamiehenä erityisiä
toimenpiteitä varten”, lainaa itsensä varmentamaan kaikkia
laittomuuksia, nyt päässyt poliisimestariksi kotikaupunkiinsa, tulee
tervehdykselle vanhan toverinsa luo — kätyri, ilmiantaja, ”hovineuvos
Linnanen”.

Oven aukeamasta oli kamreerin äsken tarvinnut nähdä hänestä vain
vilahduksen nähdäkseen kaikki: poliisiupseeri ilettävintä kuosia,
rasvattu tukka keskeltä jakauksella, viikset kierretyt ja käherretyt,
huotra mahtavasti kupeella, käsi kahvassa, toisessa kokardilakki, siinä
sotilashansikkaat — entinen ilme kasvoilla, sama katse, tähdättynä
jonnekin ohi, ties mihin, mutta näkee kaiken... Katso sinä vain sinne,
vakoilija, siellä on nurkassa ”Lex”, ja siellä on ”Hyökkäys”!

— Minä en ota häntä vastaan. Seisokoon siellä, kunnes menee.

Kamreeri aikoi painaa oven kiinni, kun näki saliin tulevan pikku
poikansa, menossa ulos, tervehtivän vierasta, iskevän kantapäänsä
yhteen ja kumartavan, niinkuin hänet oli opetettu.

— Haluatteko tavata isääni?

— Minut on jo ilmoitettu, luulen.

— Vai niin, hän tulee kai pian, tehkää hyvin ja istukaa.

Poika kuului menevän.

No niin, koska hän tahtoo, niin saakoon. Koska mieheltä siis itseltään
puuttuu äly ymmärtää asemansa, niin on siitä minun tehtävä hänelle
selko. Kuulkoon kunniansa!

Kamreeri riisui työpuseronsa, veti ylleen käyntitakkinsa, järjesti
tukkansa, partansa, kauluksensa ja pisti päättävästi kiinni nappinsa,
ylimmästä alimpaan. Sen suoritettuaan tarttui hän oven ripaan ja astui
selkä suorana, ilme jäykkänä ja kylmänä ja silmänsä hiukan pienemmiksi
siristäen saliin.

Vieras ei ollut istuutunut, vaan seisoi yhä, ei oven suussa, mutta ei
perälläkään, puolitiessä, pianon kulmassa.

— Nimeni on Linnanen, entinen Borg...

— Jahah.

— Pyydän anteeksi — tulen asioissa — en virka-asioissa, vaan
yksityisissä — sitoumuksen johdosta, joka minulta aikoinaan jäi
järjestämättä.

— Onko kysymys vekselistä, joka koko joukon toistakymmentä vuotta sitten
jätettiin minun hoidettavakseni?

— Aivan oikein ... juuri siitä. Pyytäisin vihdoinkin saada suorittaa
sen sisällön.

Hän oli asettanut lakkinsa pianolle, ottanut esille lompakon, astunut
askeleen pari lähemmä, ja oli valmis lukemaan rahat.

— Jaha — minä — heti paikalla...

Kamreeri kiirehti huoneeseensa ja alkoi etsiä laatikostaan... Ohoo, kas
vain! Maksaa velkansa... Siinä se on ... no niin...

Löydettyään paperin vei kamreeri sen saliin ja ojensi sen Linnaselle
jäykästi kumartaen — kenties ei kuitenkaan niin jäykästi kuin äsken.

— Se on 2,000 markkaa.

— Pyydän hyväntahtoisesti laskemaan korot summalle ... korot ja
korkojen korot kuluneelta ajalta.

Taas palasi kamereeri työhuoneeseensa, istahti pöytänsä ääreen, selaili
allakkaansa ja alkoi laskea: — maaliskuun 1 päivästä 1890 maaliskuun 1 päivään 1905,
kaikkiaan 15 vuotta. Se ei ole mahdollista? Ei, kyllä se
sen tekee korkoineen ja korkojen korkoineen. Aikooko hän suorittaa koko
sen summan? Epäilemättä. Sitä varten hän siis tuli. Oikeastaan hänen ei
olisi tarvinnut olla tietävinään koko asiasta. Eihän missään
tapauksessa enää olisi voitu hakea ulos vanhentunutta saatavaa.
Pelkäsikö ehkä, että kuitenkin olisin käyttänyt sitä häntä vastaan.
Hyvin luultavaa, että olisin sen tehnytkin. Mutta tietysti hänellä on
oikeus saada paperinsa pois, jos hän kerran tahtoo sen lunastaa. Kas
vaan...

Kamreeri ryhtyi kirjoittamaan puhtaaksi laskelmaansa: ”Lunastettu
Kansallispankin vekseli à 2,000 Smk. 1890... Korkoa korolle 15 vuodelta
yhteensä 4,175 Smk.” — sehän on ollut siellä tavallaan kuin
talletustilillä pankissa. Olipas miehessä sentään edes hiukan hävyn
tunnetta. Viidettä tuhatta markkaa yht’äkkiä kuin pilvistä. Jotka jo
aikoja sitten olin poistanut epävarmojenkin saamisteni joukosta... En
tarjonnut hänelle kättä. Ei hän muuten näyttänyt sitä edellyttävänkään.
Olihan pöytäkin välillämme. Esittelihe ja teititteli ... no niin,
kuinkas muuten.

Kamreeri palasi saliin ja ojensi laskelmansa Linnaselle, joka luotuaan
siihen silmäyksen asetti pöydälle valmiin setelipakan ja aikoi lähteä.

— Sopii ensin tarkastaa, onko korko oikein laskettu.

— Se on oikein.

Kamreeri jätti Linnaselle vekselin. Molemmat kumarsivat. Otettuaan
lakkinsa pianolta, kumarsi Linnanen vielä kerran:

— Pyydän anteeksi, että asia on ollut niin kauan järjestämättä.

— Noo, onhan suoritus nyt tapahtunut täysin tyydyttävästi.

— Valitan, että vasta nyt olen päässyt tilaisuuteen sen tekemään.

Kulmakarvat kohosivat ja toinen suupieli venähti hiukan alaspäin,
samalla kun silmissä välähti kuin ilakoiva ivan ilme jostakin, sammuen
samassa. Sitten hän meni.

Kamreeri jäi hetkeksi seisomaan rahojen ääreen, aikoen ne ottaa,
jättäen ne ottamatta, kävellen kerta pari edestakaisin lattialla.

— ... ”vasta nyt päässyt tilaisuuteen”——Kun on saanut sen viran, jonka
avulla — Mutta mitä se minuun kuuluu, mistä hän on saanut mahdollisuuden
sitoumustensa suorittamiseen? Olkoon mies millainen tahansa, tietysti
hänellä täytyy olla oikeus saada paperinsa kuitattuna takaisin...
Revittäväkö palasiksi ja heitettävä palaset vasten naamaa? Toisin
sanoen: lahjoittaa rahat hänelle vielä kerran.

Ikkunan ääreen tullen näki kamreeri Hellberg Linnasen, upseerin
sinellissä, leveänä, kasanskilaisensa täyttävänä, ajavan torin halki,
kuin uhmaten.

— Ei kukaan voi väittää, etteivät rahat... Jos asettuu sille kannalle,
täytyisi joka kerta, kun joku suorittaa jonkun sitoumuksensa, ottaa
selko — mutta sehän veisi in absurdum... Lahjoittaa pois...? Mutta jos
minä itse en voi niitä pitää, niin kuinka voin antaa ne toiselle? Eihän
samea vesi siitä puhdistu, että sitä tarjotaan toiselle. Sitä paitsi
... minä otin ne jo ... sanalla sanoen...

Kello löi jotakin, ja kamreeri huomasi täytyvänsä heti rientää
työpaikkaansa. Hän otti rahat pöydältä, vei ne työhuoneeseensa ja
lukitsi ne. Hän oli päässyt selvyyteen siitä, että ne kaiken oikeuden
ja kohtuuden mukaan, sekä oikeudellisesti että siveellisesti, olivat
hänen.

Pöydällä oli kirje, joka äsken oli jäänyt kesken. Ei ollut aikaa sitä
lopettaa. Kamreeri työnsi sen imupaperin alle ja meni.

Tämä tapahtui, niinkuin sanottu, siihen aikaan, kuin meistä jokainen
tiesi olevansa toistansa niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa
lyöden sanoa: ”Minä kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.”