LASTUJA VII.

SIELLÄ MAALLA.

Siellä maalla on nyt syksy...

Siellä on nyt rannan ruskea kaislikko ja uuvahtava, alakuloinen laine.
Siellä on luhdalla täysinäinen lato ja ladon ovella pieles, kuusen
oksilla katettu; ja ladon takana on haapa, joka on seulonut lehtensä
sen seinämille ja katolle. Siellä on niityn sisässä metsäsaareke ja
saaressa keltaisia koivuja ja punainen pihlaja ja niiden ympärillä
nuori näreikkö, jänisten piilo; niityn takana metsän reunassa on
kynnetty sarka, joka välkkyy viistossa auringossa kuin tummansininen
teräs.

Saran perällä on torppa, josta ei kesällä näkynyt muuta kuin tuvan
harja ja kaivon vintti. Nyt kuultaa pihakoivun harson läpi talli ja
navetta, aitat ja sauna ja sen alla perunapelto ja siihen unohtunut
vasu. Sauna lämpiää ja riihessä puidaan ja tuuli kantaa maantielle olen
lämminneen lemun.

Siellä on toisaalla kartano ylhäällä kuusisella mäellään ja alhaalla
työväen matalat huoneet.

Siellä on se kaikki...

Ja siellä on vielä vetelä maantie asemalta entiseen kotiini ja kartanon
navetan kohdalla yli äyräiden kuohuva savi ja läkähtyvät ojat — suloiset
minun muistaa.

Siellä on vinot puhelinpylväät ja niiden risaiset, aina toisiinsa
takertuneet langat.

Siellä ajaa kaupungista palaten hihkuvat Mäntsälän miehet,
laimeasilmät, kaulakkain huojuen, hevoset märkinä, savessa selkää
myöten — kotoiset katsella.

Siellä on asema ja semahvoori ja saapuva juna, jonka vihellys näkyy,
ennenkuin kuuluu. Aseman salissa on kitkerä ilma ja likainen
sementtilattia, ja luukulla ottaa lehtiään kaulukseton kauppias,
tohvelit jalassa ... ja asemasillalla turisevat miehet mahorkkaa
polttaen ja tappelevat koirat ja tuossa ajaa kartanon rillat ja
kiiltonappi kuski — vuosikymmenen tutut.

Ne ovat siellä ja minä olen täällä. Vaan kerran viikossa on minun
mentävä katsomaan, vieläkö ne ovat. Ja siellä ne ovat. Oi, miksi ne
jätin!

YLLÄTYS.

En tiedä, mitä se on ja miksi se tulee, niinkuin tulee. En osaa
selittää siihen syytä. Olisiko se sävelkosketus jostakin, joka
synnyttää minussa myötäsoinnun jostakin, joka on samassa vireessä
minussa kuin siellä, missä lie, näkymättömien tunnelmamaailmojen
takana. Se soittaa minua väkisin, milloin tahtoo.

                                                  ⸻

On varhaisimman kevään myöhäinen ilta. Olen viettänyt sunnuntaipäiväni
rauhallisessa lepokodissa maalla, nukkuen ja lueskellen. Koko
olemuksessani vallitsee sopusointu ja rauha. Kaikki on hyvin, kaikki on
kunnossa. Olen astellut hiljaisen metsän läpi autiolle pysäkille ja
istuutunut sen tyhjälle penkille, noustakseni viimeiseen
kaupunkijunaan.

Pysäkki on peltojen keskessä. Lumet pelloilla ovat sulaneet, mutta
ojissa on vielä talven tähteitä; myöskin aitovarsilla ja
pohjoispuolella ratavallia on jäljellä vanhaa nietosta, kuin kuolleen
talven aavetta.

Muuta ei ole enää talvesta jäljellä. Mutta ei ole vielä kevätkään. Maa
on ruskea syksyn kulon jäljeltä. Sen pinnan alla on vielä routa. Ei ole
enää sitäkään eloa, joka on luonnossa silloin, kun lumet sulavat ja
ojissa lirisee ja sihisee iltaisin ja öinkin. Metsän ranta vainioiden
takana on synkkä kuin syksyllä. Taivas on harmaa ja tylsä ja ilmeetön,
niinkuin se on ruskottomana, leutona talvi-iltana. On niinkuin
saattaisin ajatella olevan Haadeksessa, jossakin varjojen maassa.

Tuota taivasta vasten häämöittää lähin lennätinpylväs ja siihen
kiinnitetyt eristäjäkupposet. Lankoja ei näy eivätkä ne nyt edes humise
niinkuin tavallisesti. Mutta metsästä kuuluu keväthuuhkajan
säännöllinen uukahdus kuin sumussa seisovan laivan puhallus. Peltopyy
kirahtaa vihaisesti jossakin elottoman pellon hämäryydessä. Hyvin
kaukaa kuuluu liikkeessä oleva juna, joka ei tunnu lähestyvän eikä
poistuvan.

Siinä se sitten tulee — ja minkätähden juuri siinä? — vaatimus siitä,
että kaiken entisen tulee muuksi muuttua ... että, jos mieli, niin on
aloitettava kaikki alusta ... kaikki tai ei mitään, tinkimättä,
mutkittelematta. Et ole koskaan toteuttanut sitä, mitä pitäisi ja mistä
tiedät, että pitää ... ainoastaan kaikenlaista pientä, mikä on ollut
sinulle mukavaa ja helppoa, et koskaan sitä viimeistä, lopullista,
sitä, että mene ja myö kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille —
tunnon kiristys niin kiinteä, ettei suurin hätä, ei hengenvaara, ei
kovin sairaus, ei rakkaiden omien kuolemakaan ole kyennyt saamaan sitä
aikaan. Jos et sitä tee, olet iankaikkisesti hukassa. Jäät tähän kuin
jo menneen talven ja vielä tulematta olevan kesän väliseen hämäryyteen,
joka ei siitä enää pimene, mutta ei valkenekaan, kuulemaan huuhkajaa,
joka ei koskaan vaikene, odottamaan junaasi, joka ei koskaan saavu.

Panen vastaan. Mitä se on yht’äkkiä tuo tuommoinen aiheeton vaatimus,
yöllinen yllätys, karkaus rauhallisen, viattoman matkamiehen kurkkuuni
Enhän minä, en ainakaan nyt, ole tehnyt kenellekään mitään. Jos on
joskus mitä rikottu, niin se on sovitettu. Eihän kukaan vaadi minulta
hyvitystä mistään. Teenhän kaikessa velvollisuuteni ja voitavani, minkä
muutkin.

Ja sitäpaitsi — olkoon, että pitäisi enemmänkin, että pitäisi kaikki —
tiedäthän sinä, että se ei ole mahdollista, että se ei tule toteutumaan
... minä en voi, enkä jaksa, minä olen pysyvä alati samana, heikkona,
kelmeänä, puolinaisena — olipa sitten iltataivaasi kuinka painostava
tahansa, uikuttipa huuhkajasi kuinka aavemaisesti tahansa,
kirahtelivatpa kulolintusi kuinka uhkaavasti tahansa. Ei se siitä enää
parane — sadoitpa tai paistoit, uhkasitpa tai houkuttelit, raatelitpa
tai hyväilit. Onhan se jo niin monta kertaa nähty — mitä hyödyttää enää
minua tunnelmilla huumata, koettaa herpauttaa siitä, mistä olen
heikoin. Enhän minä voi antaa mitään lupausta enää enkä minä voisi sitä
pitää, vaikka sen antaisinkin. Soisit minulle edes sunnuntairauhan
siitä, mitä olen koettanut.

Se katoaa kuin manauksesta. Juna humahtaa pysäkille. Se on täynnä
iloista nuorisoa, huoletonta, laulavaa sunnuntaiyleisöä. Hetken
kuluttua ollaan kaupungissa, jossa valot välkkää, äänet sorisee, autot
hyrrää ja toitottaa.

Se katosi, aave... Mutta minä tiedän, että se tulee takaisin, tämä,
niinkuin on tullut monta kertaa ennenkin tämänlainen — peruuttamatta,
hellittämättä, yllättäen omana hetkenään, jonakin seuraavana sunnuntaina,
ehkä vasta vuosien päästä, samassa tilassa tai jossakin
samanlaisessa vaatimuksineen juuri silloin, kun siihen minusta näyttää
olevan aihetta kaikista vähimmin ja kun olen sitä vastaan kaikista
vähimmin varuillani, säpsähyttäen kuin salama johon ei koskaan totu,
kouristaen kuin kuoleman pelko.

Oli tupa lähellä. Siellä jo nukuttiin. Sen räystään varassa oli sukset.
Otin ne ja panin ne maahan. Lylyn puu helähti pakkasessa kuin kantelen
lauta sitä seinältä laskettaessa.

TOIVIORETKI.

Riennän asemalle ja juoksen jo liikkeellä olevaan junaan. Istun siinä
kuin unessa, kuin painajaisessa, jossa ei koskaan pääse perille sinne,
mihin pyrkii pois kaupungista, missä taas olen kulkenut viikkomääriä
kuin eksyksissä itsestäni, häärien ja pyörien pääsemättä mihinkään —
eroon ihmisistä, jotka pakottavat minuun omat tunteensa ja vetävät
minua harrastuksiinsa, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä —
pakoon aaveita, jotka kummittelevat ympärilläni ilman määrää ja
tarkoitusta pyörien kuin piharikat porttiholvien ristituulessa, ja
joiden joukkoon temmattuna minäkin ajelehdin kuin irrallani omasta
itsestäni.

Ne ottavat minut vielä kiinni ja vetävät takaisin siihen epätoteen ja
sekasotkuiseen, jossa ei ole ajatusta, ei järjestystä, ei
yhtenäisyyttä, ei suhteita eikä mittoja.

Pois heidän kaduiltaan, jotka eivät mistään tule eivätkä mihinkään vie,
heidän taivaansa alta, joka ei ala eikä lopu eikä kaareudu, vaan
katkeaa joka paikasta kesken.

Pois henkeni kaupalla, pois, maksoi mitä maksoi, vankeudesta vieraalla
maalla!

Pudottauduin kuin varkain ratapenkereitä kinokseen junasta, joka oli
ajanut pysäkin ohitse, kauas sen laiturin sillasta. Seisoin siinä,
kunnes se oli kadonnut, punaisen tulen sammumistaan sammuessa
kaukaisuuteen.

                                                  ⸻

Olen selälläni suksien päällä saarekkeessa peltojen keskellä,
huurteisen koivun alla. Kuu paistaa ja paistaa, värähtämättä. Sen
otsalla on pilviharso, leviten siitä yli koko taivaan verhoamatta
kuitenkaan sen haaleata sineä ja kätkemättä jotakin siellä täällä sinen
läpi heikosti tuikkavaa, himmenevää tähteä.

Siinä on taivas ja taivaan alla on valkoinen lumivainio ja kaukana sen
ympärillä matala metsän reuna.

Ei kuulu luiskahdusta, ei näy liikahdusta, ei tunnu henkäystä ei
tuulahdusta. Härmäharso koivun ympärillä on kuin valkoisesta
hopealangasta ainaisesti liikkumattomaksi valettu.

Mitä ihmettä miettii kuu? Mitä ajattelevat pilvet? Mitä uneksii
yksinäinen tähti?

Olenko minä sama kuin olin siellä? Onko tämä samaa maailmaa kuin se
siellä? Paistaako tämä kuu sinne samalla kuin tänne?

Olen kuin olisin läpikuultavan lasikellon alla, jonka ei ole soittajaa
eikä tule olemaan tuhansiin vuosiin, josta ei ole pääsyä eikä
pyrkimystä ulos, jossa ei ole ketään muuta kuin minä, yksinäni minä.

Missä on maailma ja missä ovat sen ihmiset? Missä on äskeinen kaupunki
ja sen elämä? Ulkopuolellako jossakin? Olihan siinä rata, jonka poikki
joskus hiihdin, mutta eikö sen viimeinen juna mennyt tästä jo tuhat vuotta sitten,
hiljeten hiljenemistään, kunnes se viimein pysähtyi
minne lie Siperian kinoksiin, hautautuen sinne? Kettu, jonka jälki
näkyy vielä tuossa suksenlatuni alla, tullen vainioilta etelästäpäin ja
mennen vainioille pohjoiseen, on kai jo aikoja sitten nukkunut ikuiseen
uneensa, jäätyen luolaansa metsien, järvien ja vuorien takana.

Miksi tämä on niin sanomattoman suloista ja turvallista?

Maailma tuntuu aivan kuin selvinneen kaikkein alkeellisimpaansa,
palautuen alkuhahmoihinsa. Se on elänyt elettävänsä, siinä on
tapahtunut kaikki, mitä siinä on voinut tapahtua ja minkä siinä on
tarvinnut tapahtua. Se on jo mennyt ruttaan ja on menemässä ikuiseen
jäähänsä. On tyhjyyden aatto, iankaikkisen olemattomuuden ilta ennen
sen lopullista yötä.

Ajallinen ja olevainen on vajaata ja vaillinaista, koska siihen täytyy
joka hetki jotakin lisätä. Iankaikkinen tyhjyys ja olemattomuus on
ainoa, joka on valmista ja täyttä ja totta, sillä siitä ei voi mitään
ottaa eikä tarvitse mitään panna.

Sentähden on tämä niin sanomattoman turvallista ja suloista. Siellä on
valheeni, täällä on toteni. Sentähden teen minä tänne toivioretkeni
niin usein kuin pääsen.

AURINKO JA MERI.

Olen jo aamutyynellä nostanut verkot merestä majaniemeni nenästä. Olen
soutanut jyrkän kallion ohitse hiekkarantaisen lahden pohjaan, jossa on
virepuut petäjikön reunassa. Levitän pyydykseni niille kuivamaan,
puhdistellen niitä ilmanhengen hivellessä hartioita ja auringon
lämmittäessä selkää ja hiekan jalkaa. Oravia kurahtelee petäjikössä,
lokit ja tiirat vaakkuvat puiden tasalla kiertoretkillään kalarannasta
toiseen, ja viklat ja rantasipit kahlaavat kuin kotilinnut loivalla
rannalla, johon meri kantaa heille ravinnon ja jättää sen kuin
tarjottimelle vetäytyessään itse hetkeksi pois.

Taampana maissa on kylä ja sen kalaranta, jossa seisoo pyynnistä
palanneen kalastajan venheen purje, jota ei vielä ole kääritty kokoon.

Verkot jäävät siihen oikomaan ainojaan, seisoen ruskeana harsona
vihreää metsää vasten. Niiden kuivamista odotellen kylven lahdessa,
jonka hiekkapohja on kova kuin kallio, ja johon sileä maininki
hiljalleen keinuu sisään suoraan Itämeren ulapoilta. Lämpenevä aurinko
ja yhä virkenevä lounas on jo kuivannut verkot, jotka pian taas
riippuvat pöyheinä katoksessaan, kumotun hylkyruuhen alla, valmiina
illalla laskettaviksi. Askartelu niiden kanssa on joka-aamuinen ilo.

Aamiaiskutsu kuuluu majasta petäjikön läpi. Sinne johtaa
havunneulapohjainen polku, joka kulkee ohitse muurahaispesän ja
notkelmassa olevan suosilmäkkeen ja voisi yhtä hyvin viedä johonkin
sisämaan umpilammen torppaan kuin majaan, joka on manteren ja saariston
viimeinen merta kohti.

Se on kallion suojassa, joka kääntää mereltä tulevan tuulen sen yli,
kun taas pohjatuuli takertuu takana olevaan metsään. Se on piilossa
kuin linnun pesä, yhtä näkymätön maalle kuin merelle. Mutta sinne
kuuluu kaikki, mikä merellä äännähtää: lokkien itku ja nauru, laivojen
huudot, niiden koneitten hyrinä, kokan kohina, ammunta ja majakan
ulvonta sumussa.

Sen ovelta on vain harppaus kallion laelle, mistä ei ulospäin näy muuta
kuin taivasta ja vettä ja joitakin puuttomia luotoja ja uloinna meressä
mataloita paasia, joilla hylkeet ojenteleivat aamun paisteessa,
pelkäämättä suurimpiakaan laivoja, mutta solahtaen aallon helmaan, niin
pian kuin keksivät kalastajan ruuhen. Kaukoputki tuo ne kivenheittämän
päähän tekemään siinä temppujaan kömpelöin päin ja muodottomin jaloin.
Toisella karilla ruuhottaa suurlokin poika, odottaen emäänsä, kuvastuen
taivasta vasten suurena ja kaula kenossa kuin viikinkilaivan keula.

Ulapalla tapahtuu aina jotakin tai odotetaan tapahtuvaksi. Aterialta,
kesken askareiden, työpöydän äärestä, levoltakin tempaa ääni, outo tai
tuttu, sinne ylös tähystämään, mikä on tuo laiva, kenen on tuo
purjevene, kuka siellä soutaa verkoilleen tai siimoilleen, mihin hän ne
laskee, saako onkija tuolla mitään — joko tuuli tyyntyy, minne se nyt
kääntyy? — joko pikkupojat tulevat kotiin mereltä? — tuollahan ne juuri
tulevat. — Ja jos johonkin aikaan ei kuulu mitään, niin miksei kuulu?
Eikö meressä ehkä juuri nyt ajelehdi jotakin, eikö sieltä tule tänään
mitään, koska tuli eilen? Tai: koska ei eilen tullut, ehkä tulee
tänään.

Aurinko on pian ylimmillään, meren sini heleimmillään, kesäpäivä
kukkii, kaikki lehtensä levällään. Tuuli karehtii, vuoroin mereltä,
vuoroin maista, tuoksuen milloin aallon suolaa, milloin havuneulan
pihkaa, tai jollakin näkymättömällä pientarella kukkivaa angervoa tai
apilasta.

Pikkupoikien purjevene lähenee heikossa tuulessa. Se on vain hiukan
kallellaan, tehden rauhallisen, pysyvän kulman vettä vasten. Liekö
mitään niin keikailevan sopusuhtaista, niin rauhallisen eloisaa kuin
purjesiiven nousu vastahankaan. Ilma painaa, vesi tukee, toinen sysää,
toinen pidättää, ja syntyy vaivaton liukuminen niinkuin merilinnun
lento. Sen pelkkä loitolta katseleminenkin keinuttaa mieltä, niinkuin
olisin siellä mukana, ja poikien asennot, toisen kokassa, toisen
perässä, ilmaisevat, että heidän onneensa ei voisi lisätä piirtoakaan.

Kaikki, mihin ryhtyy, muuttuu iloksi ja nautinnoksi. Mieli saa
viihdykettä pienimmästäkin askartelusta. Verkon paikkaus, siiman
selvittely, ongen pahlaimen laitteleminen, nikartelu, verkkomerkin
vuoleskelu tuottaa tyydytyksen kuin minkä tärkeimmän tehtävän
suorittaminen. Sillä aurinko ja lämmin uudistavat soluja, verryttävät
jäseniä, sujuttelevat jänteitä hyppystensä lomitse, minun itseni
tarvitsematta mitään ponnistella. Syntyy valoisa usko, selittämätön
huolettomuus maailmasta ja sen menosta. Kaikki on hyvin ja oikein, ja
mikä ei ehkä ole, sille ei mahda mitään. Niinkuin täällä meren hengessä
kaikki on laajapiirteistä, suorasukaista, yksinkertaista, jykevätä ja
pysyvätä, niin näyttää se täältäpäin katsoen olevan muuallakin. Täällä
ei kestä mikään, mikä on lahoa, onttoa, haurasta ja mätää. Raskas aalto
ja kova rantakallio kysyvät lujaa ruuhta ja airoa ja ehyttä tulloa.
Mastopuussa ei saa olla madonsyömää. Purjeen pitää olla tiivis ja sen
köyden tiukaksi punottu, jos mieli ei revetä eikä katketa. Kuivat oksat
karsii meri rantapuistostaan huolellisemmin ja säälimättömämmin kuin
tarhuri omastaan. Huono täällä aina häviää ja hyvä jää.

Entä ajan kauhut, kaikki se surkeus siellä tuon ulapan auteren takana?

Onkohan niitä? Eihän sieltä mitään näy eikä mitään kuulu. Päivä
huikaisee näkemästä muuta, kuin mitä se itse tahtoo näyttää. Miksi
pyrkisin näkemään muuta? Nuo harmaanruskeat tursotkin tuolla kuolemaa
syöksyvine sieraimineen, jotka sumuisina aamuina hiipivät saalista
vaanivien hirviöiden tavoin taivaan rannalla, ilmestyen yht’äkkiä ja
kadoten samassa, valmiina ja kyetenkin yhden henkäyksensä iskulla
tuhoamaan tuhannen miestä, ne liukuvat nyt auringossa valkeina ja
keveinä ja viattomina kuin huvipurret, kääntäen aallon ympärilleen
valkoiseksi päärmeeksi... Kymmenkertainen pamaus ja sitten kymmenen
kertaa kymmenen peräkkäin, ja toisaalta toiset kuin kaikuna vastaten ja
sitten yhteen sulaen ... ehkä ne huhusivat vain huvikseen, Ahtolan
iloittelevat jättiläistyttäret, ihmispäät, kalapyrstöt?

Jos olisi, niinkuin sanotaan — jos juuri nyt meni pohjaan satoja — kuinka
voisi samalla päivä paistaa noin, menemättä heti pilveen; kuinka voisi
lounas olla noin leuto eikä yltyä luojan myrskyksi eikä taivaan ranta
heti punertua verestä ja vihasta; kuinka meri karehtia vain yhä
tyynempänä ja minä saada tästä kaikesta iloni?

Minä tahdon saada sen ja saankin, ainakin tänään ja huomenna, niin
kauan kuin tätä kestää — tulkoon sitten mitä tulee — eikähän se olisi
tulematta, vaikka minä tässä istuisinkin murhe helmassa, kerien
rintaani epätoivon kerää.

Taas lapset siellä ilakoivat uimarannassa, pärskyttävät, kirkuvat,
juosten ruumiit ruskeina ylös lämpimän kallion pankolle ja paiskautuen
siitä pää edellä veteen. Heidän riemunsa on meren ja auringon omaa
riemua.

Miksen voi tästä kallion laelta kättäni ojentaen koskettaa jotakin,
joka soisi? Miksei ilmassa ole näkymättömiä kieliä, joita myöten
voisin, turvautumatta kuluneihin sanoihin, välittömästi kaukaisimmissa
maanäärissä virittää toistenkin kuultavaksi sen, mikä täällä heläjää
aamusta iltaan omassa mielessäni: tämän valon ja lämpimän, tämän
taivaan sinen ja aallon loiskeen, äärettömyyden ja rannattomuuden,
suuren riemun ja pienet ilot, unhotuksen ja uskon — kaikesta huolimatta.

LUMOISSA.

Istun yhä venheessäni, vaikka olen jo lakannut onkimasta. Olen nostanut
ankkurin. Vapa torkkuu veneen laitaa vasten. Minun olisi lähdettävä,
mutta en saa tarmoitetuksi itseäni tarttumaan airoihin.

Olen kahden karin salmekkeessa ulkona merellä. Takanani on pieni
sisäselkä ja sen perillä manner metsäisenä viivana vielä valoisaa
iltataivasta vasten. Edessä on aava, rannaton meri, tyven ulappa, jossa
on enää vain muutamia vedenpäällisiä kallioita ja joka illan
hämärtyessä on häipynyt taivaaseen niin huomaamatta, ettei rajaa erota.
Maista päin kuului heikkoa elämää kalastajakylästä, joku lehmän
ammahdus, koiran haukahdus ja soutua näkymättömästä venheestä — joka
kaikki jo on lakannut.

Mereltäkään ei näy mitään muuta kuin itseään merta, ei purjetta, ei
laivan savua, eikä kuulu mitään. Kerran sieltä kuului kumea pamaus,
hyvin kaukaa. Onhan sota, eihän siellä saa kukaan kulkea, ei muut kuin
venäläiset sotalaivat, jotka eivät kulje...

Tämä on vielä sitä vanhaa tuttua tunnelmaa, joka usein on tullut ja
mennyt, monena sotakesänä. Olen usein ollut sen lumoissa, illan
vaihtuessa yöksi, liukunut kuin puolihorroksissa toisesta toiseen,
viihtynyt siinä hetken, värissyt sisäisesti jotakin uhkaavaa ja outoa,
irtautunut siitä, nostanut ankkurin ja soutanut kotiin.

Nyt en saa itseäni siitä valveutetuksi, vaikka koetan — tosin heikosti.

Tämä ei ole enää oikeata todellisuutta, vaikka se siltä näyttää ja
vaikka maailmalla ympärilläni on kaikki sen tutut ulkopiirteet. On
niinkuin lapsena, kun seisoin pihamaalla kesäyönä ja katselin porttia
ja maantietä ja lehmisavua, joka painui järvelle. Sen alla ja takana
oli jotakin muuta, käsittämätöntä ja salaperäistä, mutta se sai olla
siinä, en sitä pelännyt enkä ihmetellyt. En osannut kysyä syytä siihen
enkä sitä kammoksua. Nyt se kaksinaisuus jotenkin ahdistaa, ja minä
tahtoisin tietää, miksi. Mutta en kuitenkaan jaksa kysyä niin
voimakkaasti, että joku tulisi ja vastaisi. Itse en saa vastatuksi ja
minun on niinkuin ahdistaisi ja puristaisi rintaa.

Jossakin loiskahtaa, tuolla matalalla, vedenalaisella karilla, ja
vaahto välähtää, häiritsemättä kuitenkaan hiljaisuutta, ainoastaan sitä
vahvistaen, niinkuin satunnainen tuulenhenkäys metsässä, joka
liikauttaa vain jotakuta lehteä ja uuvahtaa siihen. On vielä enemmän
olematonta kuin äsken. Tahtoisin paeta, mutta mitä ja minne? Onko
tulemassa jokin turtuminen ja herpautuminen? Olenko ajautumassa pois
tästä ja siirtymässä johonkin toiseen? Kesästänikö syksyyn ja sitä
tietäkö syksystä talveeni?

Kuljenko pois? Mutta siinähän on kallio — ellei sekin ajaudu mukana ja
samalla koko tämä seutu ja taivas ja meri?

Tätäkö tämä olikin, elämä? Mitä se oli? Sekava sarja elämyksiä, joista
ei mikään erottaudu toisestaan, toistaan merkillisempänä? Sainko mitään
aikaan? Oliko minusta kenellekään mitään iloa tai apua? Enkö tehtäviäni
täyttäessäni koettanut täyttää ennen muuta jotakin omaa tyhjyyttäni,
josta siitäkin aina pohja paistoi? Jos en tähän asti, niin mitä minä
enää tämän jälkeenkään? Haluaisinko enää jatkaa, jos saisinkin, jos
joku tulisi ja tahtoisi auttaa minut maihin? Ehkä pakenisin häntä,
vapauttajaani, niinkuin hukuttautuja maallevetäjäänsä. Olen hajoavalla
jäälautalla, jota tuuli ajaa merelle ja huiskutan vain kättä
hyvästiksi... Sillä oikeastaanhan minä tahdon pois, olen tahtonut
kauankin, vaikka en ole uskaltanut. Jos joku tahtoisi estää, ehkä
uskaltaisin paremmin.

Minun on mentävä sinne, ellen saa ratkaistuksi nyt tässä tuokiossa
elämän arvoitusta. Mutta kuinka minä voin saada vastausta, kun en osaa
kysyä? Tunnen olevani tahdoton ja tarmoton kaikkeen. En saa ojennetuksi
kättäni tarttuakseni airoihin, vielä vähemmän laskeakseni niitä veteen
ja lähteäkseni. Minussa määrää joku muu, kietoo ja lumoo omakseen. Enkö
ole aina ollutkin kannel, jota joku muu on soittanut, milloin mikin
päähänpiston tai tunnelman tuuli? Olenko koskaan soinut jotakin omaa?
Kutsuuko joku minua nyt siitä tilille? Kuka, missä? Tuollako, missä yhä
hämärtyy, missä taivas ja meri ovat sulaneet toisiinsa eikä enää näy
äskeisiä karejakaan? Onko se Iso Kiero, joka kutsuu, Napinvalaja, joka
tahtoo valaa minut uudelleen? Mutta tulisiko minusta uutenakaan mitään,
olisiko minussa edes alkuainettakaan mihinkään muuhun kuin mikä olin?
Enkö ole jo palanen karstaa? Mutta miksei meri jo vie minua sinne pois?
Eikö välitä?

Näenkö taas väärin kaiken, toisin kuin mitä se on? Niinkuin aina olen
nähnyt. En ole nähnyt mitään oikein. Olen luullut ja kuvitellut ja
tehnyt aina omastani toden, mutta en koskaan todesta omaani. Joka
pensaassa piilee haltia, joka lehdossa sinipiika, joka laineessa muka
vellamonneito. Kaiken ikäni olen haastellut heille kuin puolimielinen
metsän puille, kiville ja kannoille.

Taas loiskahtaa laine samalla paikalla, missä äsken. Mistä se tuli
siihen, vaikkei tuule eikä merellä käy maininkia? Tuota yksinäistä
lainetta, joka tuossa murtui, ei ole voinut nostattaa mikään tulossa
oleva tuuli. Se oli aavelaine. Niitähän liikkuu usein tyyninä öinä.
Niitä ei näe, ennenkuin ne syntyvät, enemmän kuin hyljettä, joka nostaa
päänsä veden alta ja katoo samassa. Vai oliko se tämän sotaajan laine,
hyöky räjähdyksestä jossakin kaukana? Ehkä on räjähtänyt miina, uponnut
panssarilaiva ja hyöky lähti kiertämään yhä laajenevana helmana ja tämä
oli sen helman viimeinen humaus, kaikkien kuolleiden yhteisen
hengenlähdön huokaus tällä karilla?

Eikö minua mikään päästä tästä painajaisesta? Eikö minulle selviä
mikään aate, mikään tehtävä, jota pääsen heti suorittamaan? Eikö kukaan
puhalla minua hereille sanomalla, mitä minun pitää? Onko mitään järkeä
siinä, että istun täällä tuntikausia tuijottaen omaan tyhjyyteeni ja
tylsyyteeni? Miksi olen täällä, kun maailma ja oma maani on
hajoamaisillaan liitoksistaan? Miksi en tee mitään, auta ketään, en
edes itseäni?

Minun täytyy päästä maihin tältä hyllyvältä pohjalta, tuntea tukevata
kalliota jalkojeni alla, päästä kosketuksiin edes sen todellisuuden
kanssa.

Ponnistan viimeiset voimani — tartun airoihin ja lähden. On ainakin
airojen kolina ja kokan kahina minun omaani ja aikaan saamaani. Olen
hereillä, olen luonut lumouksen. Mikä minua oikein vaivasi?... Tuossa
on laskemani verkon merkki, tuossa toinen. Huomenna tuulee mereltä.
Sitä se laine siis loiskahti — aavelaine muka...

Ei, maistahan nyt alkaakin tuulla. Kotilahden suussa tuntuvat sen
oireet yhä selvemmin. Pikkulaineet jo lipattavat ja kuiskivat. Mitä ne
sanoo? Aina ne ovat sanovinaan ja sopottavinaan jotakin... Mitä sinä,
kallioseinä, siinä katsot? Synkeile mitä synkeilet. Aina sinä uhkaat
pudota ja murskata, mutta et koskaan osaa sitä tehdä. Ei sinussa ole
mitään kätkettyä henkeä. Ei sitä ole meressäkään. Olet elotonta kiveä
ja meri on vettä ja ne ovat vain minun herkistyneet hermoni, jotka
pitävät pilaa kanssani. Ei sinun luolassasi ole mitään peikkoa.
Luuletko, että minä olen mörköpelko lapsi?... Ka, terve taas,
purjepursi. Mitä varten sinä seisot noin, perä vasten tuulta, mikset
käänny myötätuuleen? Sanoitko jotakin? Pelkäätkö, että yöllä nousee
myrsky ja että ajaudut merelle? Kyllä sinun köytesi kestää. Ei se solmu
petä, tokihan minä sen tiedän, koska itse sen solmisin. Näithän sen
itse.

Ja kuitenkin, vaikka tiedän, että se on mieletöntä, minä pysäytän ja
menen tarkastamaan, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä on voinut
tapahtua. Se on kiinni, mutta se olisi voinut jotenkuten päästä. Pääsee
milloin mikin itsestään.

Ja ennenkuin olen tullut maihin, olen liukunut takaisin siihen, missä
olin merellä. Lumous ei ole lauennut. Kaikki on jotakin muutakin, kuin
miltä se näyttää. Tämä ranta ei ole minun rantani, en ole koskaan ennen
täällä ollut, tämä venhe ei voisi kiivetä itse kalliolle, jos ei sitä
vedetä. Täällä kummittelee yhä niinkuin merellä. Sieluni aukee
liitoksistaan. Jalka ei usko, että se on kotikalliolla, jota se polkee,
vaikka se samalla tietää väistää tutun kiven. Käsi tarttuu oven ripaan,
mutta ei tunnusta sitä omaksi... Ennenkuin avaan oven, kysyn, vedinkö
minä venheen maihin vai jätinkö sen siihen... En muista sitä... Ovi kai
taas narahtaa, jos vedän, ja herättää lapset. Miksen saa sen saranoita
koskaan voidelluksi, vaikka päätän ja päätän!... Mutta sehän ei
narahdakaan. Minähän voitelin sen merelle lähtiessäni.

Ja kun minä sen muistan, muistan samalla, että vedin veneen maihin ja
viskasin veden pois ja solmisin nuoran paaluun.

Astun tupaan. Vaimoni vielä valvoo ja lukee.

— Missä olet ollut näin kauan?

— Tuolla vain.

— Saitko mitään?

— Sain vähän.

Lumous on poissa. Mutta minä tiedän, että se huomenna palaa.

BULEVARDIN PUU.

Se seisoo vankina rautaristikkonsa keskessä, niinkuin maahan upotetussa
kukka-astiassa, loppumattoman huonerivin puristuksessa. Sen alla ei
rehoita ruoho, ei rapise sora, ei hengitä avoin maa; sen toisella
puolella on asfaltista valettu katukäytävä, toisella kivihiilitervassa
imetetyistä pölkynpäistä laskettu katu. Maa, josta sen on imettävä
elatuksensa, on tihkuvan kaasun ja vuotavan viemäri-ilman tukahduttama
eikä ole päässyt tuulettumaan vuosisatoihin.

Sen juuret kiertävät kadunalaisia johtoputkia ja syleilevät
lokaviemäritorvien vyötäisiä, eivätkä ole koskaan saaneet kasteluaan
taivaan sateesta eivätkä kylpyään purojen tulvista: sitä juotetaan
kadunlakaisijan letkusta ristikkonsa läpi niinkuin vankia kopissansa.
Katupuro vilisee sen ohitse viemärin kitaan.

Ilma, jota se hengittää, on keittiölieskaa kahviloista ja
kellarikerroksista. Tuuli, joka sen lehtiä silloin tällöin heilauttaa,
lienee ehkä joskus, kuin jossakin kaukaisessa muinaisuudessa, ennenkuin
tuli tullista sisään, kulkenut vainioiden ja ehkä vesienkin yli. Sen
lehtien hermoja ei elähdytä aurinko itse, vaan sen heijastus ikkunasta
toisella puolen kadun, ja öisin kaarilamppujen kuutamo.

Sen oksa ei ole koskaan ulottunut antamaan kättä toisen puun oksalle,
eikä sen lehti ole koskaan lepattanut toisen puun lehteen; sen latva ei
ole koskaan huojunut sylikkäin toisen latvan kanssa.

Istuessani sen alla, kahvilan edustalla, puutarhatuolilla, olen usein
kysynyt itseltäni, kuinka mikään voi kasvaa ja elää siinä missä se, ja
mitä iloa siitä on sille itselleen ja muille.

Ja kuitenkin se kasvaa ja elää ja lehdittyy ja kukkii, ja on maailman
ihanin puu niille, joille se on heidän ainoa puunsa. Ei erämaan palmu,
ei aron kaivopihlaja, ei pölyisen maantienvarren piinia ilahduta
allensa istahtaneiden mieltä niinkuin Pariisin puu niitä,
joiden iloksi se on pantu kasvamaan. Ei kenellekään ole kadun lyyrikko
sorvaillut siroimpia lauluja kuin sille — ellei ilotytölleen, sen
haltiahengelle. Hän on ylistellyt sen siimestä, laulanut sen lehtipuvun
silkinkahinaa, kuvannut sen liepeiden vivahdukset sekä päivisin että
öisin lyhtyjen valossa, kuvannut sen kukinnan ja sen kukkien lemun.

Joka kevät se kukkii — silloin kun valokaupungin elämä on
hilpeimmillään, sen ilma hurmaavimmillaan, sen perhosten parveilu
iloisimmillaan, kun taivas on herkimmän sininen ja sää suloista kuin
hunajamaito. Silloin se kukkii. Niinkuin hienottaren lemulippaasta
tulvii sen tuoksu kaduille ja poikkikaduille, tunkien kahviloihin ja
voittaen hetkeksi niiden absintin lemun, huljuen huoneisiin, niin hyvin
alempiin sen latvan tasalla kuin kaikkein ylimpiin katon rajassa, missä
ompelijatyttönen avonaisen ikkunansa ääressä istuu ja laulahtelee,
säestellen kevätiloisten lasten karkelohuutoja auringonlaskun hetkenä.

Kuta himmeämmäksi ilta käy, sitä kiihkeämmin se tuoksuu. Sillä ilta on
sen aika. Päivällä se on ilmeetön, pölyinen, hatara ja laiha. Mutta kun
kaarilamput alkavat hehkua sen alla ja yllä, se kirkastuu, elostuu ja
pöyhtyy ja levitteleikse, joka kukka loistaen, joka oksa eläen, joka
lehti palaen, aina uusiintuvaksi iloksi niille, joille se on heidän
ainoa puunsa, maailman ihanin — ja iloksi minullekin, puitten
palvelijalle ... vieden minut kotoisen pappilan lehtikujaan,
paperilyhtylehtoon ilotuli-iltana sisareni häissä hyvin, hyvin kauan
sitten.

Enkä hennonut erota; tulin aina uudelleen sen alle, minä samoinkuin
hekin, kahvilan edustalle, he lemmittyineen, minä yksin.

Se lehdittyy ja kukkii ja tuoksuu ja on ihmisten ilona, mutta ei
koskaan saa tehdyksi sukuansa jatkavata siementä. Tai jos jonkin
tehneekin — en tiedä — ei se koskaan pääse maahan, jossa voisi itää.
Erämaan palmukin kylvänee joskus itävän siemenen ja nähnee sukuansa
jatkavan taimen, aron pihlaja samoin ... bulevardin puu ei koskaan. Sen
siemen karisee jo kukkana asfaltille, lakaistaan kadun ja sen käytävän
uomaan, josta letkun suihku sysää sen korahtaen menemään viemärin
kitaan, iankaikkiseen pimeyteen.

Sillä se on vain ilotyttö, geisha, jonka tarkoitus ei olekaan joutua
äidiksi, vaan olla ilona ja aistien huumeena. Sen on oltava aina tuores
ja nuori. Kun se alkaa kuivaa ja lahoa eikä enää kykene kukkimaan,
tuomitaan se pois, nostetaan ylös ja sen sijaan istutetaan uusi. Olen
nähnyt samojen rattaiden, jotka toivat uuden, vievän pois vanhaa,
aamulla varhain, kun kaupunki vielä nukkuu. Olen nähnyt heitä,
bulevardin puita, laahattavan tullista ulos, latvan tukka katua
lakaisten.

MAAHENKEÄ.

Vanha mies, talon vaari, seisoo havutukin ääressä tallin takana
pellolla ja pienentelee hakoja. Työ käy häneltä kokonaan koneellisesti.
Kun oksa on pienennetty, kopeloi hän jalallaan esiin uuden, nostaa sitä
jalkoterällään ja tarttuu siihen kumartumatta, jatkaen niin tunti tunnilta
samassa tahdissa. Kasvojen ilme on hajanainen, katse harhailee
ulos avaruuteen, niinkuin näkemisellä ei olisi mitään tekemistä työn
kanssa.

Hän on melkein sokea. Hän erottaa edestään vain vaalean aukean, jonka
tietää pelloksi, sen takaa tumman juovan, jonka tietää metsänreunaksi,
ja sen yläpuolella nousee kajastava laajuus, minkä hän tietää
taivaaksi. Muuta hän ei näe. Hän käyttää näkönsä tähteitä enää vain
apukeinona, kun on tunto pääturvana. Hämärissä ja sakealla säällä on
kepin pää toisena silmänä ja toisena jalkoterä. Kuta tylsemmäksi silmä
käy, sitä enemmän teroo tunto.

Vaikka se on jo vanha asia, vaikka se vuosien kuluessa on tullut
vähitellen, melkein huomaamatta, kaivertelee se mielessä alinomaa.

Onhan hyvä, että näen senkään verran, kuin näen. Vielähän tässä
menettelisi, jos tällään pysyisi, ennenkuin kaikki sammuu, jos tätä
menoaan menee. Ensi talvena on kyllä jo täysi pimeä. Entä sitten? Mihin
minä silloin kykenen?

Ilta on yhä pimennyt. Taivas on kai mennyt etelästä pilveen, koska
sieltä käy leuto tuulen henki kasvoihin. Hän ei erota enää metsän
juovaa pellon ja taivaan rajasta. Ei muuta kuin harmaan verhon niinkuin
usvaseinän. Tämmöistä se on kai se täysi sokeuskin.

Havukasa on pienennetty. Jalkoterä ei enää löydä uusia oksia. Hän iskee
kassaran tukkiin ja kääntyy lähteäkseen. Kirkkaalla säällä hän kulkee
havutukilta pihaan ottaen merkikseen tuulimyllyn siiven, joka kuvastaa
tuparakennuksen katon takaa. Pilvisellä säällä on pidettävä toiset
tuumat. Jalallaan tunnustellen vaari kulki ennen tekemäänsä polkua
tallin ja navetan väliseen solaan. Siitä oli kaksi tietä: joko tallin
seinää pitkin tallin ja tuvan solaan, siitä yli tuvan nurkkaan ja siitä
seinää haparoiden edelleen, tai tallin ja navetan solalta suoraan
pihamaan halki vaistoon luottaen, askelmuistin mukaan.

Hän päätti lähteä suoraan. Tuntui ikäänkuin hävettävän haparoida seinää
myöten, jos kuka sattuisi näkemään. Piha oli suuri ja ihan tasainen
eikä antanut millään epätasaisuudellaan ohjetta jalalle. Laskettuaan
kolmekymmentä askelta hän ei kepillään tavannutkaan tuvan rappuja. Hän
oli kai mennyt ohi ja voi yhtä hyvin joutua aittoihin tai
kärryliiteriin. Hän oli eksynyt omalla vanhalla pihamaallaan eikä
osanne ilman toisen apua oikeaan. Hänet valtasi ahdistava epätoivon
tunne omaa avuttomuuttaan ja turvattomuuttaan. Ei koskaan hän ole ollut
sairas eikä tarvinnut toisen tukea.

Hänen siinä pyörähdellessä yksissä jalkainsa sijoissa varmistui hänessä
päätös, jonka hän jo ennenkin oli tehnyt, mutta yhtä usein purkanut:
minä lähden sittenkin Helsinkiin leikattavaksi, maksoi mitä maksoi,
ajattelivatpa muut mitä ajattelivat, saipa niillä rahoilla vaikka
minkälaisen pellon peratuksi. Onhan minulla ne rahat ja nehän ovat
minun rahani. En minä sillä taloa köyhdytä, että käytän ne näköni
saamiseen, ja vaikka olisivat kuinka paljon tahansa toiseen tarpeeseen
säästetyt, niin ei niitä ole pakko siihen panna.

Navetan oven narahdus ilmaisi hänelle, missä hän oli; askeleen pari
astuttuaan hän sai kepillään tuntua tuvan rappusista ja meni tupaan.

Tupa oli tyhjä, hiillos hehkui liedessä ja lapsi hengitti kehdossaan.
Täällä hän osasi liikkua yhtä hyvin, olipa päivä tai pimeä. Oli
leppoisaa ja lämmintä, ja hän rauhoittui äskeisestä säikähdyksestään.
Eihän kukaan ollut vielä nähnyt, että hän oli tulemassa niin
näkemättömäksi, että pian tarvitsi taluttajaa ... ei ollut nähnyt eikä
tulekaan näkemään... Ei niiden pitäisi voida katsoa sitä
kohtuuttomaksi. Vaikkei minulla itselläni olisikaan matkarahaa,
niinkuin nyt kuitenkin on, niin pitäisi niiden sittenkin yllyttää minua
avun hakuun vaikka omalla kustannuksellaan. Olenhan minä veljenpojalle
antanut osani talosta, tehnyt työtä ruokapalkoilla, rakentanut,
perannut ja kaivanut kuin omaani. En ole häneltä saanut muuta kuin
vaatteet ja ruuan; kenkäni olen itse kustantanut. Jos työni rahassa
laskisin, tekisi se tuhansia. Jos ei minua olisi ollut, olisi sen ollut
pidettävä vierasta väkeä. Jos olisin ottanut oman osani pois tai jos
vielä ottaisin, kuinkahan olisi käynyt ja kävisi? Ei tässä puolesta
talosta eläisi, kun on tiukassa ollut koko talostakin eläminen. Menisi
jakaen pilalle pieni maa. Sentähden en ole akkaakaan ottanut, vaan sai
velivainaa ottaa, koska hänellä siihen näkyi olevan parempi halu. Ei
olisi pyystä ollut kahden jakaa. Enkähän minä siitä aio nytkään osaani
ottaa, eipä silti, koska minulla on säästöpankissa se raha.

Hän laski sen taas, niinkuin oli usein ennen laskenut. Posti ottaa
asemalle viennistä 4 m. ja takaisin 4 m., sen se ottaa, se on 8 m.
Rautatiepiletti 15 m. 50 p. sinne ja sieltä takaisin, se on 31 m.;
linikkamaksu 1 m. 50 p. päivältä enintään 30 päivältä, mikä tekee 45 markkaa
eli yhteensä 84 markkaa, eli enintään, ennenkuin apteekkirohdot
ja muut pienet on maksettu, 100 markkaa. Jos pitää ottaa toveri täältä
asti viemään, niin tekee sen matka ja eväät hyvinkin 50 m. Sataan
viiteenkymmeneen se nousee.

Se on julma raha, puolet rengin rahapalkasta. Jos sen otan pois
pankista, jää sinne vain 50 markkaa. Ei sillä saa mitään aikaan. Ne
katsovat sen kaksisataisen jo kuin omakseen, koska tietävät sen
perivänsä tai muuten saavansa. Ja luvattuhan se on ollutkin siihen,
pantu sitä varten talteen, ja riittää hyvin sen pienen hiekkapenkereen
puhkaisemiseen. Siitä kun tulee tosi ja vesi valuu suosta pois, niin
tulee kolmen lehmän lisäheinät. Ei näillä ilman sitä milloinkaan ole
siihen voimia eikä varoja. Eihän se yksinäinen mies siihen semmoiseen
kykene. Hyvä, jos saa pidetyksi entisetkään peltonsa kunnossa, kun
talvikaudet tukkeja ajaa. Minä sen perkkiön kyllä olisin aikaa myöten
ojittanut loppuun asti, niinkuin olin aloittanut, jos ei vienyt tätä
näköä.

Ja siihen umpikujaan hän aina lopulta ajautui: jos lähden näköäni
saamaan, jää suoperkkiötyö tekemättä — jos mieli saada suoperkkiötyöt
tehdyksi, menee minulta näkö. Kummastako on talolle enemmän hyötyä tai
vahinkoa ja kumpiko valittava? Menköön näkö! Mutta sokeahan ei kykene
mihinkään, tuskinpa tekemään mitään edes oman ruokansa edestä. Jään
loppuiäkseni heidän hoidettavakseen ja talutettavakseen ja talon
rasitukseksi. Se on sille ajanpitkään suuri kulutus, vaikkei rahaista
rahaa heti menisikään. Sillä ties kuinka kauan tämmöinen
tervesisuksinen ukko vielä elää — vaikka eläisi yhdeksäänkymmeneen.
Luulisi heidän itsensäkin käsittävän. Ja hän päätti sen taas niinpäin.
— Puhun siitä heille heti, kun tulevat tupaan, ja istun huomenna postin
rekeen.

Veljenpoika kuului ajavan pihaan hakokuorman, riisuvan hevosensa ja
paukkavan tallissa. Ja silloin häntä taas herpaisi toisapäin.

Jos siitä ei ole apua. Jos se raha menee eikä näkö kuitenkaan tule
takaisin. Parempi on silloin antaa sen mennä tätä menoaan. Eihän
minusta enää näkevänäkään olisi isompiin töihin. Siihen, mihin kykenen,
kykenen silmitönnäkin. Hakojen hakkuu luonnistaa silmät ummessakin.
Verkkoa osaa sokeakin kutoa. Soutaa voin, kun on joku, joka istuttaa
venheen kokkaan ja itse istuu perään. Väännän minä sokeanakin
silppumyllyä ja pyöritän siivuukonetta, kun ääreen vievät. Onhan täällä
lapsia minulle silmäksi. Saunaan kai kyllä mielellään hoitavat samalla
kuin itsensäkin, ja kerta pari vuodessa kirkollekin. Lukemaan ei
taitaisi enää päästä uusillakaan silmillä. Jos sairastun — mutta
hoidettavahan se olisi näkeväkin sairas, ja hautaan hoidettaessa ei
sokeana kuolleesta liene suurempaa vaivaa kuin silmällisenäkään...

Parasta lie, että saavat sen suonsa kuivatuksi. Joukko kasvaa eikä ne
tässä pääse oikeaan elämisen vauhtiin, jos eivät alueet laajene... Ja
mistä minä nyt saan senkään saattajan sinne mukaani? Ei ole yksin
lähtemistä, kun on kuulema monet muutokset ja juna tulee yön aikana
Helsinkiin.

Kunnan tohtori kyllä oli varma siitä, että näkö palautuu. ”On ihan
varma, että saatte näkönne, jollette vitkastele”, sanoi. ”Mutta minkä
teette, se tehkää pian.”

Kun tietäisi, mitä veljenpoika oikein ajattelee. Eihän se tietystikään
kehtaa panna vastaan, jos kuulee mieleni kovin tekevän.

Ja vanha vaari päätti virittää veljenpoikansa eteen paulan: olen itse
olevanina linikkaan lähtöä vastaan. Jos se yhtyy, on sille raha
mieluisampi. Jos taas rupeaa yllyttämään ja kivoittelemaan, niin
silloin se tahtoo, että menen. Ja odottaessaan pani vaari sitä varten
valmiit vastauksetkin veljenpojan suuhun. ”Nyt ei muuta kuin setä
taipaleelle ja heti! Lähden itse saattamaan.” — ”Olipa nyt talo kuinka
pieni tahansa, niin ei tässä hätää tule, kun ei ole tullut ennenkään.”
— ”Saadaan se suo-oja kerran vielä mitenkuten kaivetuksi.”

Veljenpoika tuli tupaan, ripusti turkkinsa naulaan ja teki tulen.

— Ka, täälläkö se istuu pimeässä.

— Näkeehän tuota pimeässäkin tämmöinen näkijä.

— Havukasanpahan vain näitte panna niin puhtaaksi, ettei jäänyt yhtä
ainoata oksaa pohjaan.

— Ei ole ollut näkemisestä apua enää pitkään aikaan, ei siinä työssä
eikä paljon muussakaan. Tuntotarkalta se on jo tehty, mikä on tehty.
Pian tässä jään upposokeana talutettavaksenne ja hoidettavaksenne.

— Ei huoli setä hätäillä, vaikka niin kävisikin, alkoi veljenpoika
lohdutella. Kyllä tässä toki talutetaan ja hoidetaan, jos niiksi tulee.
Vaan vielähän tuota toki lienee aika siihen, koskapa liikuttekin omin
päinne.

— Näenhän minä vähän liikkua, niin kauan kuin päivä paistaa, mutta kun
vetää pilveen tai muuten hämärtyy ettei kajasta, niin ei silmän avulla
näy pitkällekään pääsevän. Olin äsken eksyä pihamaalle.

— Joko on niin huonosti?

— On se, vaan minkäpäs tuolle. Tohtori viime pyhänä kyllä patisti
lähtemään Helsingin linikkaan, mutta mahtaisiko olla apua. Lähteneekö
silmän jää veitsellä raapien, kun ei ole sulanut voiteistakaan.

Nyt olisi veljenpoika voinut sanoa sen, jos tahtoi. Mutta mitään
virkkamatta kuului hän vetävän kenkää jalastaan.

— Ja vaikkapa vähän saisikin apua, niin liikanainen olisi siihen
tarpeeseen semmoinen rahameno.

— Paljonkohan tuohon menisi?

— Tohtori laski, ettei siihen menisi kuin puolitoista sataa, mutta minä
sanoin, että se on julma raha sekin yhden ikälopun silmästä.

Henkeään pidätellen odotti setä, mitä veljenpoika virkkaisi.
Veljenpoika virkkoi:

— Ka, kun on kengänpohjaan puhjennut reikä. Siihen on heti ruvettava
paikkaa panemaan.

— Olisihan minulla kyllä se raha ja vähän enemmänkin, niinkuin tiedät,
mutta säälittäähän sitä siihen panna, kun saattaisi tarvita
parempaankin.

— Mihinkä parempaan? kysyi veljenpoika nyt uteliaan pikaisesti. Mutta
sitten kuin jälkiään peittäen teennäisen hitaasti: — Mikäs se nyt olisi
sen parempaa?

— Olisi kai se siinä alangon viemärissäkin yhtä hyvässä tallessa kuin
vanhan sokean silmässä.

— Olisi kai se siinä hyvässä tallessa.

— Niin kummassako?

— Kummassakin olisi hyvässä tallessa.

Vaarin ei ollut tarvis enempää udella. Hän tiesi nyt, että se panisi
sen kernaammin suohon kuin silmään. Mutta nyt riensi veljenpoika
sanomaan:

— Mutta ei suinkaan pidä sitä katsoa ... minä ilman vain, kun kysyitte.
Saadaan se suo toki kuivatuksi jotenkuten muutenkin.

— Mitenkä muuten sinä sen saisit?

— Jos en minä saa, niin saavat pojat, kun varttuvat.

— Kunko varttuvat — kun vanhin vasta viidennellä.

— Pitää kaikin mokomin vain lähteä linikkaan, jos kerran tohtorikin
luulee sieltä avun lähtevän.

Turha sitä oli enää parsia. Vaari tunsi, että asia oli ratkaistu. Hän
oli saanut tietää, mitä tarvitsi. Hetken aikaa oli kurkku
kiristyksessä, estäen liikutusta pääsemästä ulos. Sitten hän sanoi,
koettaen sanoa niin halveksivasti kuin voi:

— Ne tohtorit luulevat ja uskottelevat ... jos niiden luulojen päälle
lähtisi...

Veljenpoika myöntää, koska on vaiti. Silloin vaari, niinkuin usein
ennenkin vähänäköisyydestään hilpeästi leikkiä laskien, virkkoi:

— Ja enkös minä näe noita töitäni sokeampanakin tehdä. Marjojakos minä
tässä olen ennenkään poiminut. Näenhän minä noita hakojani
sokeampanakin hakkailla ... ja silppumyllyä kiertää ... ja
siivuukonetta vääntää ... ja verkkoa kutoa ruokani edestä.

— Jo toki enemmänkin edestä.

— Olenhan minä tätä maailmaa jo tarpeekseni katsellut. En taida minä
parata sen katselemisesta eikä se siitä, että minä sitä katselen. Ja
vielähän tuo kirkkaalla ilmalla ainakin aurinko näkyy ja kuu taivaalla
kuumottaa.

Se jäi siihen. Setä siirtyi verkonkudoksensa ääreen eikä lääkäriin
lähdöstä puhuttu sen päivän perästä. Viemäri avattiin vaarin
säästöillä, alanko kuokittiin ja kylvettiin. Oli saatu vähän
viljelyslainaakin maanviljelysseuralta. Kun siinä heilimöi ensimmäinen
ruis, oli vaarin silmän päällä jo ikuinen jää, niin paksu, ettei
kirkkainkaan paiste enää kuumottanut sen pimeyteen.

Suvisina sunnuntaipäivinä kuletutti hän itsensä lapsilla viljelyksen
ääreen ja istui siinä ojanreunalla kuunnellen tähkien kahinaa ja
hengittäen heilimon lemua.

Tulihan tietoon, minkä uhrauksen ukko oli tehnyt. Veljenpoika kertoi
asian niin, että setä itse oli niin tahtonut ja ettei häntä
houkuttelemallakaan oltu saatu Helsingin tohtoriin. Olisihan sille toki
annettu kyydit ja toimitettu apu kuinka kaukaa tahansa, mutta kun se
itse oli sen toisapäin päättänyt, niin eihän häntä voitu väkisinkään
viedä.

Vaari hakkasi vielä monet vuodet hakojaan, kutoi verkkoa, väänsi
siivuukonetta ja silppumyllyä ja soudatteli lapsia.

Veljenpoika ei kyennyt pitämään taloa, vaan möi sen yhtiölle, siirtyen
sen palvelukseen ja jääden itse vuokralaiseksi entiseen taloonsa. Vaari
sai eläkkeensä.

Yhtiö kylvi puunkasvuun pellot ja suoperkkiönkin. Kun
maanviljelyskonsulentti surkutteli vaaria siitä, että siihen toteen nyt
menivät nekin silmärahanne, olisihan tuo alanko sinälläänkin kelvannut
näreikköä kasvamaan, arveli äijä: ”Vaan eikös ollut hyvä, ettei tuota
tarvinnut näkevin silmin nähdä...”

ORJAMARKKINAT.

Kuvaus Kuopiosta v:lta 1886.

Niitä on täällä taas pidetty joulujen välillä, pidetty aamusta aina
iltaan saakka. Kunnan yhteisiä vaivaisia ja köyhiä on julkisella
huutokaupalla tarjottu vähimmän vaativalle hoidettavaksi ja
elätettäväksi. Kunta kokonaisuudessaan on ollut kauppiaana ja
kuntalaisia erityisesti ostavana yleisönä.

Tämän kirjoittaja lähti huutokauppapaikkaan, nähdäkseen, miltä siellä
näytti. Sitä lähetessään tulla reuhkasi häntä vastaan mielipuoli nainen
repaleisissa vaatteissa. Hänen edellään kulki talonpoika, joka ikään
oli joutunut mielipuolen isännäksi.

”Voitin isännän kaupassa!” hihkasi hullu ohimennessään.

”Lienet voittanut tahi tapannut, astuhan perässä!” virkkoi siihen
isäntä.

Ja kiireessä kulussa he poistuivat, kadulla seisovain nauraa
hohottaessa.

”Mikä melu täällä on?” kysyin suotta muutamalta mieheltä, astuessani
huutokauppahuoneen etehiseen.

”Orjamarkkinathan täällä on”, sain vastaukseksi.

”Vieläkö toimitusta kestää?”

”Hullut jo myötiin ja langettavatautisia parhaillaan kaupitaan”, sain
vastaukseksi.

Avasin oven ja menin siitä ”kirkkoon”. [Kuopion kunnanhuone oli siihen
aikaan muutettu kirkoksi.] Mutta kirkko ei kirkolta näyttänyt. Oven
suusta aina kuoriin saakka oli lattia ihmisiä täynnä. Mikä penkeissä
istui, mikä seisoi keskikäytävällä toinen toisessaan kiinni. Tunkeusin
siinä niin pitkälle kuin pääsin ja aloin tarkastella ympärillä olevia.

Heti kohta ensi silmäyksellä erotin kaupittavat muista. Sokeita,
silmäpuolia, vanhuksia ja keskenkasvuisia lapsia seisoi ja istuskeli
tiellä täällä muiden lomassa. Kaikkien heidän oli pitänyt tulla
saapuville, näytteeksi siitä, millaisia olivat ja mitenkä paljon heistä
kannattaisi maksaa. Muuan vanha vaimo ei jaksanut pystyssäkään pysyä,
vaan oli hän heittäytynyt pitkäkseen penkille. Osa ei näyttänyt mistään
välittävän, tylsinä ja alakuloisina he vain tuijottivat eteensä. Toiset
taas seisoivat kiihottunein kasvoin, posket kalpeina ja silmät
palavina, seuraten toimituksen menoa.

Tämä tapahtui aivan samalla tavalla kuin muunkin tavaran huutokaupassa.
Teki vaikutuksen sellaisen, kuin olisi ihmiskunta tehnyt suuren
vararikon, jonka pesästä myötiin kaikki joutava irtaimisto.

Lautakunnan esimies seisoo ylinnä huoneessa pöytänsä takana ja hänen
vieressään istuu kaksi kirjuria. Heleällä äänellä mainitsee hän
muutaman onnettoman nimen.

”Paljonko vaaditaan?”

”Sata markkaa!”

”Helpottakaa, helpottakaa! Ei kannata niin paljoa maksaa!”

”Yhdeksänkymmentä viisi!”

”Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen ... toinen yhdeksänkymmentä
viisi...”

”Markka pois!”

”Yhdeksänkymmentä neljä...”

”Yhdeksänkymmentä!”

”Yhdeksänkymmentä ensimmäinen...”

”Kahdeksankymmentä!”

”Kahdeksankymmentä ensimmäinen...”

”Markka pois!”

”Seitsemänkymmentä yhdeksän ensimmäinen ... toinen ...
seitsemänkymmentä yhdeksän ... eikö oo helpommasta huutavata?
seitsemänkymmentä ... yh ... dek ... sän ... kolmas...”

”Kenen huuto?”

Sen ja sen.

”Onko ’se ja se’ semmoinen, että voi hoitaa?” kysyy esimies.

”Hoitaa, kyllä hoitaa!” vastataan väkijoukosta.

Ja sillä on sitten todistettu, että kyllä hän hoitaa.

Taas mainitsee esimies jonkun nimen.

”Se on sekin langettavatautinen?” kysytään yhtäältä.

”Paha onkin!” vastataan toisaalta.

”Se on ennen ollut R:n kylällä ... K:n talossa ... hoidetaanko se
samassa talossa vieläkin?”

”Ei entisestä hinnasta!”

”Pitäisi toki sadan viidenkolmatta markan riittää!”

”En huolisi kahdestakaan sadasta ... lapset sitä säikkyy kuoliaaksi...”

”No, paljonko tarjotaan?”

”Sata viisikymmentä!”

Ja niin alkaa kilpailu ja noin sadasta markasta joutuu huono hoidettava
entisiltä asuinsijoiltaan aivan toiselle puolen pitäjää.

Sitten tulee kaupittavaksi luettelossa lähin ja esimies kysyy, vieläkö
hän elää.

”Vielä elää!”

”Onko täällä?”

”Tuoll’ on ovensuussa!”

”Paljonko vaaditaan?”

”Se on vielä hyvä työmies ... talvikaudet havuja hakkaa...”

”Eikä sitä keikauta kuin kahdesti tai kolmasti kuukaudessa...”

”Paljonko vaaditaan?”

”Kahdeksankymmentä!” on ensimmäinen huuto.

”Markka pois!”

”Seitsemänkymmentä yhdeksän...”

”Markka pois!”

”Seitsemänkymmentä kahdeksan...”

”Markka pois!”

Ja sillä lailla lasketaan miehen elatuksesta ”markka pois,” kunnes
viimeinen huuto pysähtyy ”kuudellekymmenelle”.

Asianomainen on noussut penkille seisomaan, kuullakseen, mitä hänestä
tarjottiin.

”Alas laskevat, alas laskevat”, jupisi hän huutoja kuunnellessaan. Kun
ne olivat loppuneet, painautui hän taas takaisin istualleen ja huokasi:

”Kylläpä vähään ... kylläpä vähään ... meni vain kuuteenkymmeneen markkaan
.”

Esimies panee merkin menneen kohdalle ja huutaa uuden esille.

”Paljonko vaaditaan?”

”Sata markkaa!”

”Markka pois!”

”Yhdeksänkymmentä yhdeksän.”

”Markka pois!”

”Yhdeksänkymmentä kahdeksan ensimmäinen...”

”Yhdeksänkymmentä viisi!”

”Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen ... toinen ... huutakaa viisin
markoin...”

”Kahdeksankymmentä!”

Vaan silloin hyppää penkille muuan vanha vaimo ja huutaa kimakalla
äänellä:

”Ei pidä huutaa luontokappaleen hintaan!”

”Eihän tuo ole vielä lehmänkään hinnassa!”

”Kuka se on tuo akka?”

”Min’ oon siihen kuuluva!”

Vaan siitä huolimatta putosivat huudot markan markaltaan.

”Kuusikymmentä viisi ... ensimmäinen ... toinen ja ... kolmas.”

”Eipä paljoon noussut.”

”Ei siitä paljoon olekaan ... toinen käsi rampa...”

”Olkaa hiljaa siellä!” huutaa esimies.

”Täällä ei kuule toisiaan, kun semmoista hälinätä pidetään.”

”Ketä siellä nyt tarjotaan?” kysyy joku vieressäni.

”Se tuntuu olevan se meidän kylän Kaisa...”

”Etkö sinä huuda?”

”Huutaa pitäisi ... eipähän tuota muuten tänä aikana saane rahaa
nähdäkään...”

”Anna minä huudan ... se on hyvä sukankutoja.”

”Huuda sitten ... minä lähden tieheni ... johan noita mulla on kolme
syöttilästä ennestäänkin!”

Hän pakkautui oven suuta kohti ja minä käytin tilaisuutta päästäkseni
ulos yhdessä avauksessa. Takimmaisessa penkissä istui vanha puolisokea
eukko ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Mies talutti eukon etehiseen ja
siitä ulos kadulle.

Täällä asetettiin hänet, kun ei voinut jaloillaan pysyä, pieneen
kelkkaan, jota mies ryhtyi vetää junnistamaan.

Kansa, jota seisoskeli sekä ulkona että sisässä, katseli tuota lähtöä.

”Paljonko noista eläteistäsi rikastuit?” huusi muuan miehen jälkeen.

”Vähän toista sataa sain.”

”Silläköhän se aikoo ne ruuassa ja vaatteessa pitää?”

Minulla ei ole kokemusta siitä, riittääkö todellakin tuo summa. Mutta
minä epäilen sen kanssa, joka varmaankin omasta kokemuksestaan tuon
epäilyksen lausui.

Olin nähnyt ja kuullut kylläkseni ja lähdin kävelemään poispäin. Kunnan
huoneen seinäviertä kulkiessani tunki vielä kadullekin avatusta
ikkunasta korviini:

”Markka pois!” — ”Markka pois!”

TUHLAAJAPOIKA.

Meitä oli veljeskunta vanhoja tovereita ja ystäviä, jotka ensimmäisiltä
ylioppilasvuosiltamme alkaen olimme pitäneet yhtä ja pysyneet
jotakuinkin koossa. Meidät liitti toisiimme ensin suomalaisuus ja
sitten muut aatteelliset ja isänmaalliset harrastuksemme. Eniten
kuitenkin sama maailmankatsomus yleensä. Valhe, petos, vikuroiminen,
tinkiminen tuomittiin armotta läheisimmissäkin tovereissa. Lippu oli
pidettävä puhtaana, olipa sitten kysymys julkisesta tai yksityisestä
elämästä. Ei mitään aatetta ja asiaa saanut ajaa, ei mitään etua valvoa
vääryydellä, kieroudella tai tinkimisellä. Se ei ollut meillä mikään
liehuva lippu, sitä ei koskaan maljapuhein nostettu tankoon, se oli
pikemmin kuin muistoliina, jonka kukin piti kätkettynä povellaan. Se
oli millä ibseniläistä, millä pietististä pohjaa, millä tulos
tiedemiehen totuuden etsinnästä, millä nuorison kasvattajan oman hengen
kouluutuksesta, millä taiteilijan ja kirjailijan herkentyneestä
omastatunnosta ja itsensä tutkistelusta. Se hyvin harvoin puhkesi
tehdyksi tuomioksi tai toiselle esitettyksi vaatimukseksi, se vain oli
ja eli meissä ja johti meitä ja vaikutti jotenkuten välittömästi
niihinkin, jotka joutuivat lähemmin liittymään meihin. Se veti
luoksemme samanhenkisiä, työnsi meistä pois toishenkisiä.

Elimme verrattain vaatimattomissa oloissa, pikkuviroissa, pienillä
tuloilla, mutta autoimme toisiamme ei vain neuvoilla, vaan myös
lainoilla ja takuilla. Joskus sai toveri maksaa toisen puolesta, mutta
en koskaan kuullut kenenkään sitä nurkuvan, sillä jokaisessa
sellaisessa tapauksessa oli joko sairaus tai kuolema tai muu
voittamattomuus ollut syynä siihen, ettei suoritusta ollut voinut
tapahtua. Sattui useammankin kerran, että toverit yhteisesti ottivat
vastatakseen yksityisen sitoumuksista, hoitivat ja järjestivät ne.

Olimme pääsävyltämme totisia, yksivakaisia nuoria miehiä. Jo
ylioppilasaikanamme oli meihin kuitenkin liittynyt toveri, joka oli
meidän kaikkien vastakohta. Luonteeltaan, synnyltään, kasvatukseltaan
ja elintavoiltaan hän ei juuri lainkaan kuulunut meihin. Siitä
huolimatta me hänet hetikohta ”hyväksyimme”, kun eräs hänen kotonaan
kotiopettajana toiminut toveri toi hänet seuraamme. Kiinnyimme häneen
yhä enemmän ja vähitellen kävi hän meille ”välttämättömäksi.” Hänessä
oli sitä, mitä meiltä itseltämme puuttui: hilpeyttä, herttaisuutta,
seikkailijaverta, reippautta, kevytmielisyyttäkin. Hän sanoi alunpitäen
meitä ”paapoikseen”, (”Mitäs paapoille kuuluut?... Mitäs vaarit
vannehtii? — Joko ukot ylijumalat ovat julistaneet tuomionsa kurjalle
kuolevaiselle?” j.n.e.) — me häntä ”pojaksi”, filiukseksi, ottopojaksi,
tai oikein lellitellessämme ”tuhlaajapojaksi”, kun hän palasi
tavallista pitemmältä kiertueelta ja kertoi ja katui syntinsä yhtä
herttaisesti kuin hän oli ne tehnytkin. Pidimme hänelle monet sellaiset
tuliaispidot ja — menimme uusiin takuihin. Suhde oli niinkuin lie ollut
luostariveljien iloiseen, vallattomaan ritaripoikaan.

Ei hän kuitenkaan pelkällä sillä vastakohtaisuudellaan olisi voittanut
meitä ja pysynyt miehenämme. Se oli sittenkin hänen luonteensa hyvä,
ehyt pohja, hänen suoruutensa, vilpittömyytensä, rehtiytensä,
toverillisuutensa ja tosiritarillisuutensa, johon suosiomme häntä
kohtaan ja kiintymisemme häneen lopulta perustui.

Hän oli ylioppilasaikanaan Helsingin tunnetuimpia nuoria miehiä. Hän
oli kaikkialla mukana ja veti kaikkialla huomiota puoleensa. Hän oli
kaunis, solakka nuorukainen, tukka tumma ja hiukan kähärä, nenä
kaareva, silmät ruskeat ja palavat, käytös notkea ja sulava, puku aina
aistikas ja hieno. Hänessä oli meihin kuin jotakin vieraan rodun
viehätystä. Isä oli vanhaa karjalais-saksalais-ruotsalaista juurta,
äiti venakko; Hän oli ihanteellinen marsalkka ja juhla-airut,
jona hän muuten toimi koko ylioppilasaikansa alimmalta osakunnan
lähettiasteelta suurien ylioppilasjuhlien ja kansalaispäivällisten
ylimmälle juhla-airutasteelle. Hän oli laulaja, kaunis solistitenori,
kaikkien tanssien aloittaja ja etutanssija, mukana kaikissa
arpajais- ja hyväntekeväisyyshommissa, joissa ylioppilaat olivat
Helsingin naisten apuna. Ylioppilaat olivat siihen aikaan kaikkena
kaikessa, ilman heitä ei saatu mitään aikaan. Luentosalissa hän näkyi
harvemmin, mutta sai kuitenkin kutakuinkin säädylliseen aikaan
suoritetuksi välttämättömimpänsä, ensin kandidaattitutkinnon ja sitten
oikeustutkinnon, sillä perheen perinnäissääntöjen mukaan oli hänestä
tuleva juristi ja sitä myöten virkamies niin korkealle asteelle kuin
asteita riitti — mutta ilman hätäilemistä.

Hän oli viipurilainen, puhui tuota heidän herttaista, pehmoista
”mie-sie” murrettaan, tuota ”hyö ottaat” — ”myö mäntiin” — ”näinköhän se
on niin” — josta ruotsinkielistenkin suussa aina tuoksahtaa sikäläinen
kotiturve. Ja samalla hänessä, niinkuin yleensä viipurilaisissa, oli
jotakin eurooppalaista mannermaaleimaa, eikä ollenkaan sitä
tukholmalais-berliiniläis-uusmaalaista tekoylimyksellistä olevinaista,
mitä niin usein tapaa Helsingin ja Turun keikareissa. Sen kai sai
aikaan karjalainen hilpeys ja suurkaupungin läheisyys.

Pietarin läheisyys uurtelee muuten kyllä toisiakin piirteitä luonteihin
ja katsantotapoihin lähellä rajaa, tuota: ”ka, eihän sill’ niin
vällii” — vaikka nyt esimerkiksi vähän salakuljettaisikin tupakkaa ja
teetä. Viipurilaisissa, niinkuin yleensäkin rajaseutulaisissa, tapaa
koko joukon kaikenlaista semmoista ”suvaitsevaisuutta”. Siellä ei
semmoisista olla niin ankaria kuin muualla. Hänessäkin tuota höllyyttä,
tuota siveellistä ”värisokeutta”, joksi me sitä sanoimme, joskus
ilmeni, ja hän innostui sitä puolustelemaankin, mutta aina niin
herttaisen miellyttävästi ja paradoksimaisesti, että mekin, ankarat ja
lujat aatteen ja periaatteen peruukkiäijät, lopulta tupruttelimme
tullikavallettua tupakkaa, jota hän tarjosi meille hopeisesta, sisältä
kullatusta sikarikotelostaan.

Kaikki puhalsi hänen läpitsensä, kaikki hyvät harrastukset, kaikki ajan
innostukset, kaikki soittaen häntä kuin tuuli seinäkannelta. Itse hän
ei mitään soinut, mutta soinnahti kauniisti kaikkeen, mikä häntä
kosketti. Kaiken hän teki itselleen ja muille huviksi ja hauskuudeksi.
Kaikki, juhlat, konsertit, ensi-illat, päättyivät häneltä päivällisiin
tai illatsuihin, pikkutunteihin — jälkipäivän uupumuksen suomaan
toistaiseksi lykkäämiseen ja vapautukseen kaikesta, minkä oli päättänyt
ja itselleen ja muille luvannut.

Mutta joskin hänessä oli tällaista karjalaisen kevytmielisyyttä, sen
vikoja ja heikkouksia, niin oli hänessä keskittyneenä sen parhaatkin
puolet. Oli asioita, jotka hän otti totisesti, pelottavan totisesti.
Hän voi joutua ihan vimmoihinsa, jos sai kuulla jostakin alhaisesta,
jos joku oli pettänyt, syönyt sanansa, jos joku vikuroi, rikkoi annetun
luottamuksen, menetteli kurjasti. Mutta varsinkin jos joku oli pettänyt
jonkun toverin, asettanut oman etunsa hänen etunsa edelle. Se oli
hänessä melkein sairaalloisen intohimoista. ”Olisi ennen ampunut kuulan
otsaansa”, oli lause, jota hän usein käytti. — ”Ei pidä sanoa, jollei
itse tekisi samoin”. — ”Minä tekisin!”

Se oli juuri tämä, joka meitä hänessä miellytti. Toveruus oli hänelle
pyhistä pyhin asia. Niitä oli ennen aikaan ehkä enemmän semmoisia,
joille toveruus oli avuista ensimmäinen. Hän voi tehdä toverin hyväksi
melkein mitä hyvänsä. Hän lainasi viimeisen penninsä, meni takuuseen
jokaiselle, joka vain pyysi. Antaessaan hän ei epäillyt saavansa
takaisin, eikä ottaessaan voivansa maksaa. Asiainsa huonoimmillaankin
ollessa hän oli vilpitön vakuuttaessaan: ”Ei kukaan tule kärsimään
minun tähteni”.

Hänen elämänsä oli alkanut mukavissa, väljissä valjaissa ja jatkui
leveää tietä kulkusten kilistessä. Ja kun ei kulkusia enää ollutkaan,
kuuluivat ne kuitenkin yhä hänen omissa korvissaan ja tie oli hänelle
aina yhtä leveä, ajajaeleet yhtä laajat.

Hän oli ollut varakkaan isän poika. Isällä oli korkea virka, ja suuri
sukutila lähellä Viipuria. Pojalla oli aikoinaan kaikki, mitä hän
halusi: pyssyt, ajokoirat, setterit ja pointerit, ratsuhevoset ja
purjeveneet, ja olisi tietysti ollut automobiilikin, jos niitä olisi
ollut siihen aikaan. Hovissa elettiin suuresti ja vieraanvaraisesti.
Tuttavapiiri ulottui sekä Helsinkiin että Pietariin. Hänellä oli
Helsingissä hieno kahdenkamarin asunto, mikä siihen aikaan oli
tavatonta komeutta ylioppilaalle. Istuttiin siellä usein hänen
vieraanaan mukavissa sohvissa ja tuoleissa. Usein hän sai tehdä
ulkomaanmatkoja, jota meidän varamme eivät sallineet. Ei koskaan ollut
hänellä rahanpuutetta, isä antoi aina niin paljon, kuin hän pyysi. Kun
ei enää viitsinyt pyytää, teki hän velkaa omiin nimiinsä. Usein hän
lainasi itse voidakseen lainata muille.

Isä kuoli ja vanha sukutila ja kaikki muu myötiin pesän veloista.
Onneksi menivät velat varain kanssa vastakkain, muuten hän kai olisi
ottanut niistä vastatakseen. Nyt hän jäi vastaamaan ainoastaan omistaan
eivätkä nekään olleet aivan pienet.

Kun nuori mies on joutunut siihen, on hänen valittavanaan joko uusi tie
tai jatkaminen vanhalla. Harvassa on sankaria vaihtamaan verkaansa
sarkaan, jos vain näyttää olevan mahdollisuutta tai toivoakaan edelleen
pysyä verassa. Ja hänellä näytti olevan. Hän saa viran, maksaa
velkansa, sen uskoivat kaikki, ja sen hän uskoi itsekin.

Sellaisilla, jotka eivät ole mihinkään totisiin otteihin tottuneet,
tulee usein, silloin kun täytyy tehdä sellainen ote, heikkous, niinkuin
suonenveto jäseneen, joka on tehnyt äkkinäisen repäisyn. Hän ei saanut
mistään kiinni eikä pysytetyksi itseään missään. Hän sortui omiin
jalkoihinsa, oli omain kiireidensä tiellä.

Hän kyllä koetti useat kerrat ryhdistäytyä työhön. Palveli
asianajajatoimistossa, mutta ei ollut täsmällinen, ja ura katkesi
siihen. Yritti pankkiin, mutta ei hänestä ollut istumaan pulpetin
takana. Koetti toimia vakuutusalalla. Mutta paitsi tottumattomuutta
säännölliseen työhön oli siinä aina esteenä velat, joita täytyi hoitaa.
Ja niin tuli velkain hoitaminen uusilla veloilla hänen päätehtäväkseen.
Virkaurat alkoivat siihen aikaan olla hänenlaisilleen tukossa. Jos hän
olisi tahtonut käyttää aikaa ja sen tarjoamia etuja hyväkseen, olisi
kaikki pian ollut järjestyksessä. Mutta se ei tietysti voinut tulla
kysymykseenkään, kaikkein vähimmin meidän piirimme miehelle. Hänen oli
tavattoman vaikea pysyä pinnalla. Mutta vakuuttelemistaan hän aina
vakuutti: ”Ei kukaan tule kärsimään minun tähteni.”

Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen taistelevan uppoamistaan vastaan.
Aamuisin ennen pankkituntia nähtiin hänen tuon tuostakin ajelevan
ympäri kaupunkia haalimassa uudistusrahoja ja nimiä papereihinsa.
Hänellä oli alinomainen tuska silmässä ja poskillaan kuin mikä
ujostuksen puna. Seurassamme hän oli hajamielinen, hänen entinen
vilkkautensa, reippautensa ja avonaisuutensa oli kadonnut.

Meille tuli häntä yhä enemmän sääli. Hänen asiansa täytyi saada
jollakin tavalla ”järjestetyksi”. Pidimme neuvottelun. Hän sai esittää
tilansa. Se oli kylläkin toivoton siihen nähden, ettei hän siitä yksin
suoriutuisi. Olimme mekin jokainen kiinni hänen papereissaan
melkoisista summista. Päätimme yhdistää kaikki vekselimme ja muut
sitoumuksemme yhteen ainoaan kassalainaan kaikkien yhteisellä takuulla.
Hän tarjosi meille pantiksi henkivakuutuskirjansa, kerta kaikkiaan
maksetun.

— Pidä sinä paperisi, tarvitset sen muuhunkin, kunhan nyt lupaat
kunniasanallasi, että vihdoinkin ryhdyt johonkin totiseen, mihin
tahansa.

— Täällä minä en voi ryhtyä mihinkään totiseen. En koskaan tällä tämän
maan tahdilla pääse niille perille, joille pyrin. Olen menettänyt
liiaksi aikaa ja nyt täytyy minun harpata pitkä askel yhdellä otteella.

— Aiotko naida sen kivimuurisi? sanoi joku pilalla.

— Ei pidä tässä seurassa puhua pilallakaan semmoisesta, sanoi toinen.

Se oli kaikille tunnettu juttu, rikkaan rakennusmestarin
kyttyräselkätytön ihastus Helsingin kauneimpaan poikaan. Yhtä tunnettua
oli myöskin, että ystävämme ei millään tavalla ollut vastannut tytön
tunteihin eikä antanut aihetta niihin. Siitä oli muuten sellaisesta
ollut usein puhetta meidän kesken sekä tämän tapauksen että muiden
samanlaisten johdosta, sekä periaatteelliselta että moraaliselta
kannalta. Hän oli itse lausunut mitä ankarimman inhotuomion niistä,
jotka naivat rahaa ilman rakkautta. Se oli pääpykälä meikäläisessä
rehellisen miehen siveyslaissa.

Hän ei vastannut heti, sulki hetkeksi silmänsä ja pyyhkäisi otsaansa.
Silmissä oli hetken aikaa epämääräinen ilme, Oliko hän ajatellut
sellaista ratkaisua mahdolliseksi? Huoahdin helpoituksesta, kun hän
virkkoi tyynesti:

— Ennen ampuisin kuulan otsaani. Ei, minä matkustan Amerikkaan, jos
vielä autatte minut sinne.

Se oli meistäkin oivallinen ratkaisu. Me yht’äkkiä uskoimme kaikki,
niinkuin hänkin, että hän siellä ja juuri siellä on onnistuva.
Sellainen sukkela, hyväpäinen, miellyttävä mies löytää aina suuressa
lännessä helposti alansa. Ehkä hän on juuri niitä, joita täytyy opettaa
uimaan heittämällä heidät veteen ja niin syvälle, ettei jalka pohjaa.
Amerikassa hän olisi heitettynä semmoiseen veteen. Täällä kotona jalka
aina jotenkuten ottaa pohjaan. Me siis täydellisesti kannatimme hänen
aikomustaan ja lupasimme mielihyvällä auttaa häntä sinne. Siitä
innostuttiin niin, että se oli kuin kaikkien yhteinen asia, niinkuin
hän olisi ollut lähettimme, löytöretkeilijä yhteiseen laskuun.
Epäkäytännölliset miehet valtaa usein sellainen innostus.

— Joko palajan miljoonamiehenä tai en palaja ollenkaan! Mutta kävi
miten kävi, ei kenenkään tarvitse joutua kärsimään minun tähteni —

— Eläköön!... ja hänen siinä seisoessaan malja kädessä vartalo norjana
meistä oli, niinkuin hän ei vain palaisi miljoonamiehenä, vaan niinkuin
hän jo olisi palannut.

Hän lähti ja hän palasi myöskin. Mutta ei miljoonamiehenä. Hänet oli
lunastettava laivasta ja hän oli niin kurjassa kunnossa, ettei voinut
liikkua missään, ennenkuin räätäli — kaupungin paras muuten — oli ehtinyt
valmistaa puvun. Amerikka ei ollut häntä varten. Siellä on liian
paljon sellaisia hyväpäisiä miehiä kuin hän. Siellä olisi
tarvittu ruumiillisia voimia, toista työtarmoa ja toisenlaista
häikäilemättömyyttä, kuin mitä hänellä oli, meikäläisellä
herraspojalla.

Vielä kerran oli meillä siis tuhlaajapoikamme kotonamme ja me
valmistimme hänelle tuliaispidot, joissa aioimme ilmoittaa
päätöksestämme vapauttaa hänet kaikista sitoumuksistaan meihin nähden
ja ojentaa hänelle kuitatun velkakirjan. Se olisi ollut kullekin meistä
melko kipeä kärsittävä, jollemme olisi vuosien kuluessa päässeet
vaurastumaan ja saaneet hiukan säästöönkin. Olihan vähän sääli näitä
säästöjämme, jotka nyt menetimme, mutta enemmän kuitenkin häntä, jonka
viimeinen ote oli onnistunut niin masentavan huonosti. Sillä olihan hän
vihdoinkin koettanut parastaan, ahertanut siellä hermojensa ja
jänteidensä viimeiseen pinnistykseen, tehnyt voitavansa, jota enempää
ei voinut vaatia.

Puhuttiin iloisia, kilisteltiin, kohdeltiin häntä miltei niinkuin
juhlavierasta. Päivälliset jatkuivat vanhaan tapaan. Me yleensä totiset
miehet osasimme joskus antautua iloittelemaankin, kun niiksi tuli.
Olimme kaikesta huolimatta iloiset siitä, että hän taas oli
piirissämme. Seuramme oli hänen poissa ollessaan ollut kuin
munkkikapituli vailla ”iloista veljeä”. Meidän oli usein ollut tyhjää
ja ikävää ilman häntä. Olimme kaivanneet hänen herttaisuuttaan, hänen
helähtelevää nauruaan, hänen kevyttä mieltään, jopa hänen
kevytmielisyyttäänkin, juttujaan ja rakkausjuttujaankin, joiden perillä
meillä mielestämme oli oikeus olla ja joita hän muuten ei salannutkaan
meiltä, joilla ei niitä itsellämme ollut.

Saatuaan pudistetuksi pois ensimmäisen hämillisyytensä ja noloutensa
oli hän pian taas entisellään, jutellen seikkailuistaan, matkastaan
ensimmäisessä luokassa, jossa oli matkustanut muka voidakseen tehdä
tuttavuuksia jo ennen perille tuloa, mutta joka oli niellyt suurimman
osan matkavaroista; sitten olosta Amerikassa, missä hän oli elätellyt
itseään kadunlakaisijana, hevospaimenena ja jos jonakin, nähnyt
nälkääkin. Hän oli sairastanut, joutunut nälkäkuoleman eteen ja
lähtenyt paluumatkalle lämmittäjänä valtamerilaivalla, sen
konehelvetissä — helvetinkoneessa, jonka oli toivonut räjähtävän
päästäkseen aaltojen viileyteen — syntinen ajatus ... huh! Terve!
Maljanne! Eläköön Suomi!

Muut nauroivat niinkuin hänkin. Mutta hänen hilpeydessään oli kuitenkin
jotakin tehtyä ja pinnistettyä. Hän ei enää ollut — ja mitenkäpäs
olisikaan ollut — ihan se sama välitön, mikä ennen. Hänessä oli kuin
halkeamia, oireita henkisestä ja ruumiillisesta rappeutumisesta. Oli
jotakin kulunutta ja hervonnutta, oli jotakin muutakin. Minua oli
hänessä aina viehättänyt hänen viattomuutensa, sielullinen puhtautensa,
avoin suora katseensa, puhtaat piirteensä.

Nyt oli silmässä joskus, keskellä tätä suosiollista, luottavaista,
iloista toverikeskustelua, pälyvä, epäluuloinen, pelokas ilme. Suun
ympärillä asui samalla joskus veltto piirre, niinkuin vanhuksella, jota
on kohdannut tai pian kohtaa lievä halvaus. Hän on ilmeisesti
luisumassa. Ei hänestä koskaan tule täyttä miestä. Olin näkevinäni
hänet elämässä loppuelämäänsä toisten elättinä, loisena, armoilla,
niinkuin hän oikeastaan oli jo jonkin aikaa elänytkin. Häntä odottaa
rappiolle joutuneen vanhan ylioppilaan kohtalo, sijoitus johonkin
maaseudulle, jonne maksu täysihoidosta lähetetään suoraan taloon, koska
hän ehkä heti juo rahat, jos saa ne omiin käsiinsä. Olihan tämä
lopullinen vararikko toverien edessä, tämä maksukyvyttömyyden julistus
oikeastaan ensi askel siihen. Tuskin hän siitä enää kohenee, ellei
ihmettä tapahdu. Ja vaikka hän nyt ajautuisikin johonkin pieneen
ansiotoimeen, ei hän koskaan ole saava tuntea riippumattomuuden
tunnetta siitä, ettei ole kenellekään velassa, sillä ainakin meille,
tovereilleen, tulisi hän olemaan velassa kaiken ikänsä. Oli sääli, että
hän oli joutunut siihen. Että hän sittenkin oli palannut, että hän
sittenkin oli ottanut vastaan tämän kutsun, hän, joka oli sanonut:
”joko palaan miljoonamiehenä tai en palaa ollenkaan.” Kuinka voi hän
noin syödä ja juoda, olla meidän vaatteissamme, huvittaa meitä niinkuin
siihen palkattu? Olihan se tietysti kaikki hyvästä tahdosta suotua ja
annettua, olimmehan tovereita, veljiä, miksei voisi veli veljeltä
ottaa, kun veli veljelle antaa? Niinpä niin, mutta sittenkin... Hän oli
ollut niin komea ja olisi saanut semmoisena pysyä.

Ja kuinka perinpohjaisesti minä hänestä sittenkin erehdyin! Kuinka
väärä olikaan arvioni hänestä! Kuinka toisenlaisista aineksista se mies
olikin kokoonpantu kuin mitä olin uskonut!

Ollaan kahvissa ja konjakissa, on aika jo tulla asiaan. Oli ajateltu
toimittaa yllätys hänelle niin, että se paperi poltetaan maljakossa ja
ojennetaan hänelle tuhka pienessä uurnassa — siten oli muka
vertauskuvallisesti esitettävä, että hänen vanha itsensä, hänen
entisyytensä on näin haudattava ja tuhkasta nouseva uusi. Se oli oleva
pidettävän puheen aihe. Ei hautaus, vaan uudestisyntymisjuhla. Tämä
pikku pila piti olla meidän palkkiomme. Minusta se nyt ei ollut niin
erittäin onnistunutta eikä hienotunteistakaan, mutta en tahtonut sitä
estää, koska se näytti toisia huvittavan. Ajattelin myöskin — tosin
jonkinlaisella katkeruudella — että ehkäpä se tulee huvittamaan
häntäkin. Eihän hän koskaan ollut menettänyt toivoaan, ei koskaan
uskonut laivojaan poltetuiksi. Siis ei nytkään. Ja olihan siinä samalla
kauniisti kylläkin tulkittu toverien usko häneen ja hänen omaan
uskoonsa viimeiseen asti, kaikesta huolimatta. Siis siltä kannalta
katsoen tavallaan hienokin teko häntä kohtaan. Tutkin puhetta
pidettäessä hänen ilmettään. Hän myhähteli niinkuin se, jolla on
varalla iloinen yllätys iloista yllätystä vastaan. Mutta samalla oli
hän ilmeisesti levoton. Puhe oli pidetty ja pitäjä vei paperin
kynttilään.

— Maltas hiukan. Se on teiltä kauniisti tehty ja ajateltu, kiitän
teitä, mutta minä en voi ottaa sitä uhria vastaan. Pyydän, ettei
paperia hävitettäisi, lunastan sen huomenna.

— Lunastat? Huomenna? Mikset jo tänään?

— En laske leikkiä. Se on totista totta. Huomenna julkistaan
kihlaukseni. Ei kukaan tule kärsimään tähteni.

— Kenenkä kanssa? Senkö —?

— Sen.

Kaikki tiesimme, kuka se oli. Se oli se vanha rakkaus. Heidät oli nähty
aamupäivällä yhdessä ajelemassa rikkaan isän valjakolla. Mutta että hän
todella olisi voinut myödä itsensä, sitä ei kukaan olisi voinut uskoa.

Puhuja laski paperin pöydälle. Toinen puhalsi sammuksiin kynttilän,
josta se oli aiottu sytyttää, uhrituli toveruuden alttarilla.

Ei kukaan onnitellut. Ei kukaan virkkanut mitään. Ei kukaan kiittänyt
siitä, että oli päässyt sitoumuksistaan, että oli nyt yht’äkkiä useita
tuhansia rikkaampi. Sillä olisi kärsitty vaikka kaksinkertainen
vahinko, jos olisi säästytty tästä pettymyksestä.

Joku kilisti vahtimestarin ja pyysi saada maksaa. Toinen ja kolmas
tekivät samoin. Hänkin maksoi puolestaan eikä kukaan sitä estänyt,
vaikka hän olikin meidän vieraamme. Sitten hän nousi ja meni hyvästiä
sanomatta. Hän oli kuullut sanattoman tuomionsa, ymmärtänyt sen ja
tyytynyt, koska ei koettanutkaan puolustautua eikä selittää eikä
vedota.

— Petti kuin poika.

— Söi kuin koira kunniansa.

— Upposi eikä enää nouse.

— Sen raajarikon, kyttyräselän kanssa — fyffaan!

— ”Ammun ennen kuulan otsaani”.

Joku koetti laimeasti puolustaa häntä. Hän oli ehkä luullut pitävänsä
tehdä sen uhrin toveruuden alttarille, vapauttaakseen meidät
sitoumuksestamme. Hän teki sen meidän tähtemme.

— Itsensä tähden hän sen teki. Kuka tietää sitäpaitsi, mitä jälkiä
hänellä on peitettävänään.

— Tiedätkö jotakin?

— Kun voi sen tehdä, voi tehdä mitä hyvänsä; se on petosta ja
väärennystä, eikä yksi petos ja väärennys ole sen suurempi kuin
toinenkaan.

— Emme puhu siitä sen enempää.

Joku napautti rystysillään pöytään. Se oli kuin päätetty ja vahvistettu
eikä kukaan ilmoittanut vastalausettaan.

Velkakirja virui vielä pöydällä.

— Entä tämä?

— Polta se!

— Ja sirota tuhka tuuleen.

Lähdettiin.

Oli kuljettava biljardisalin kautta, jonne ovi oli ollut puoleksi auki
meidän huoneestamme. Hän oli vielä siellä, hajamielisesti, näennäisen
tyynesti nakellen palloja laidasta toiseen. Hän oli nähtävästi kuullut
kaiken. Hänen kasvoillaan oli ilme, niinkuin hän olisi pyytänyt armoa
tai ainakin pyytänyt päästä selittämään, mutta ei kukaan meistä
pysähtynyt. Hän jäi ravintolaan meidän jälkeemme.

Minulla oli mennessäni tunne, niinkuin olisimme jättäneet miehen
uppoavaan laivaan ja itse soutaneet maihin. Eikö tuomiomme ehkä
sittenkin ollut liika ankara? Eikö se ollut kovin pinnistettyä? Eikö
olisi ollut otettava selkoa vaikuttimista ja siitä mielentilasta, missä
tuo teko oli tehty? Eikö tämän takana ollut tarve uhrautua meidän
hyväksemme, vapauttaa meidät tavalla millä tahansa sitoumuksistamme?
Epätoivoinen teko, johon hän oli ryhtynyt kaikkein viimeisimmässä
hädässä? Kun hän meni ja ratkaisi sen sillä ainoalla tavalla, mikä
hänelle tällä hetkellä oli mahdollinen, eihän hän silloin vielä
tiennyt, että me iloisella ja keveällä mielellä tahdoimme vapauttaa
hänet, että se meidän puoleltamme oli meille itsellemme erinomaisen
mieluinen teko. Eikö koko tämä tuomio tai ainakin sen toimeenpano ollut
kovin äkkipikainen, aiheutuen ehkä osaksi siitä, että meidän kaunis,
ylevä kädenliikkeemme oli keskeytynyt kauneimmillaan meille näin
nololla tavalla? Meidän jalomielisyyttämme yht’äkkiä ei tarvittukaan,
juuri silloin, kun olimme juhlallisin elein astuneet esille sitä
osoittamaan. Vaikka tuomiomme hänen teostaan kaikissa tapauksissa olisi
jäänyt pysyväksi, oikeutetuksi ja peruuttamattomaksi, eikö tämä ainakin
vaikuttanut siihen tapaan, millä se tehtiin? Hienona miehenä hän ei
ryhtynyt mihinkään selityksiin eikä puolustuksiin, vaan alistui
sanaakaan sanomatta. Ja minusta alkoi tuntua, kuin olisimme tehneet
itsemme syypääksi tuomion tekoon ja sen toimeenpanoon syytettyä
kuulematta. Olihan tosiasia, teko semmoisenaan, inhoittava kylläkin —
mutta sittenkin. Eikö tämä ollut liiaksi pinnistettyä? Eikö se ollut
liika suurta melua jokapäiväisestä, tavallisesta teosta?

Olin näissä mietteissäni istunut jonkin aikaa, kun telefooni soi. On
jotakin kaameaa, kun telefooni rämähtää keskiyön hiljaisuudessa. Se
hälyttää kuin palokello. Se tietää tapaturmaa, onnettomuutta, usein
kuolemaakin. Mutta se oli vain hän, joka pyrki puheilleni. Annoin
hänelle luvan tulla.

Hän tietysti tahtoo tulla selittämään, voittamaan minua puolelleen,
asianajajakseen, tietäen, että olen suvaitsevaisempi ja pehmeämpi kuin
muut, että koetan ymmärtää ja asettua toisenkin kannalle. Mutta samassa
minusta hänen asiansa taas oli menetetty. Näin tai ainakin tahdoin
nähdä kaikki taas toverien äskeisillä yhteisillä silmillä. Minun täytyy
olla solidaarinen heidän kanssaan. Lausutun tuomion täytyy jäädä
voimaansa. Meillä täytyy olla oikeus tinkimättä, hellyttelemättä
soveltaa häneen se, minkä samanlaisissa tapauksissa niin monta kertaa
olemme soveltaneet muihin, hän ensimmäisenä, jyrkimpänä. Kuta
tavallisempi, yleisempi joku siveellisen hellyyden ilmiö on, sitä
ankarampi on sitä kohtaan oltava. Ei tässä siis voi käydä pyyhkeilemään
eikä lieventelemään, sillä onhan teko sittenkin kaikista kehnoimpia ja
rumimpia. Sitä vähemmin voi, kun on kysymys yhdestä meistä,
veljeskunnan jäsenistä.

— Tulin sanomaan —

— Tulit puolustamaan tekoa, joka ei ole puolustettavissa, sanoin minä
töykeästi ja kylmästi.

— Eihän kyllä olekaan — ja kuitenkin ehkä on.

En kehoittanut häntä jatkamaan, en auttanut häntä eteenpäin, niinkuin
hän näytti odottavan. Hän tuijotti minuun, sitten hän vaipui istumaan,
otsa käsiin.

— Tämä on kamala asia, virkkoi hän.

— Niin, sitä se todella on.

— Ette salli minun edes suorittaa, mitä olen teille velkaa. Ennemmin
kärsitte monen tuhannen tappion mieheen, kuin otatte minulta
penniäkään. Niin pohjattomastiko te siis ylenkatsotte minua?

— Jos ottaisimme sinulta saatavamme sillä tavalla hankituista rahoista,
olisi se meistä yhtä kuin itse hankkia ne sillä tavalla. Ne ovat
kavaltamalla saatuja, sillä tyttö tietysti uskoo, että otat hänet hänen
itsensä etkä hänen rahojensa vuoksi.

— Se on ankarasti sanottu, että kavaltamalla. Hän suoristihe ja alkoi
kulkea edestakaisin lattialla.

— Se on ankarasti puhuttu, toisti hän... Ja minä ymmärrän... Ja minä
sanon, että jos te ottaisitte niistä rahoista penninkään, halveksisin
minä teitä yhtä paljon kuin te nyt minua... Se on selvä se ... mutta
yhtä selvää on myöskin, että minä en voi olla teille penninkään
velassa. Nyt kaikkein vähimmin. Minä lahjoitan ne pois jonnekin tai
poltan ne.

— Senhän voit tehdä. Se on sinun asiasi. Mutta ei se mitään muuta.

— Eipä niin — ei. Vaan jos hankkisin ne jotenkin muuten?

— Mitä tarkoitat?

— En mitään. — Teinpä, mitä tein, ei se siitä enää parane, kun kerran
olen tehnyt, minkä olen tehnyt. Se on nyt myöhäistä. Mutta ehkei se
sittenkään ole.

— Mikä?

Taas vastasi hän: — Ei mikään — ja painui mietteihinsä. Sitten hän nousi
ja otti lakkinsa ja aikoi lähteä, pani sen kuitenkin takaisin ja jäi.
Hän nähtävästi yhä odotti, että antaisin hänelle tilaisuuden selittää.
Ja miksen antaisi hänelle sitä?

— Mutta kuinka sinä oikeastaan saatoit sen tehdä? Kuinka se oli
mahdollista? Heikkohan olet aina ollut, pettänyt monetkin toiveet,
omasi ja muiden. Mutta kuinka voit tehdä tämän?

Vastaus tuli niin pian ja niin selvänä kuin se olisi ollut valmiiksi
ajateltu.

— Näin siinä ainoan pelastuksen. Minulla ei näyttänyt enää olevan
mitään muuta keinoa päästä sitoumuksistani. Olin luvannut palata
miljoonamiehenä tai olla ollenkaan palaamatta. Olisinhan omasta
puolestani saattanut jäädä sinne ja kuolla nälkään. Mutta minä tahdoin
pitää sanani teille tavalla tai toisella. Ette kuoltuanikaan olisi
saaneet mitään, sillä eihän vakuutuskirjakaan ollut voimassa ulkomailla
kuoltua. Täällä minua odotti miljoonani tai ainakin puoli, en
todellakaan tiedä, paljoksiko hänet arvioidaan. Tarvitsin vain tulla ja
ojentaa käteni. Minä tiesin kyllä uppoavani samalla, kun nousen,
hukkuvani samalla, kun pelastun, se oli siveellinen itsemurha, mutta
samalla itseuhri, siis kuitenkin jonkinlainen ansiotyö, niin, miksikä
ei suurtyökin minun puoleltani. Kuvittelin, että ainakin te, toverini,
sen ymmärtäisitte ja tunnustaisitte minun panneen itseni uhriksi
toveruuden alttarille. Ajattelin, että vaikka tarkoitus ei pyhitäkään
keinoja, on sittenkin tapauksia, joissa se sen tekee. Että vaikkakin
yleensä tuomitsisitte tekoni, tällä kertaa sen sittenkin antaisitte
anteeksi vaikuttimien vuoksi.

— En usko, että vaikuttimesi olivat noin jalot. Koetat turhaan
koristella niillä tekosi rumuutta. Sinä teit sen, koska ajattelit:
”jostakinhan minunkin täytyy elää, jos kerran aion elää”, ja niin sinä
nait rikkaan tytön rahojen vuoksi. Teet niinkuin tuhannet ennen sinua:
nait rikkaan rahojen tähden, elääksesi.

— Se ei ole totta — ei, ei, sitä se ei ollut!

Purkaus oli niin kivukas ja vilpitön, että heti kaduin ja tahdoin
peruuttaa, mitä olin sanonut.

— Anna anteeksi, sanoin ja ojensin hänelle käteni. — Minulla ei ollut
oikeutta sellaiseen otaksumiseen.

Hän ei tarttunut käteeni, oli yht’äkkiä kokonaan toinen, katsoi minua
kiinteästi silmiin ja virkkoi:

— Ei, sinä olet sittenkin oikeassa. Täytyihän minun elää tavalla tai
toisella. Minussa on jokin luonteen tahra. Olen aina ollut heikko,
kevytmielinen, suuri raukka ja pelkuri. Olin kuitenkin luullut olevani
ainakin rehellinen mies. Olen ainakin koettanut. Nyt en ole edes
sitäkään.

Mitä minä sanoisin siihen? Jotakin sanoakseni sanoin, että niitä
semmoisiahan on maailma täynnä, valitettavasti kyllä — tarkoitin, ettei
hänen siis tarvinnut pitää itseään huonompana, kuin ihmiset yleensä
ovat.

— Mutta minä en saa olla semmoinen! kimposi hän taas. Semmoinen en saa
olla, sitä vähemmän, kuta enemmän on niitä, jotka sitä ovat. Olitte
täysin oikeassa. Ainoa lopullinen vaikuttimeni oli se, minkä sanoit.
Olen pahempi kuin varas, olen väärentäjä. Olen tieten tahtoen mennyt
sitoumukseen, jonka tiesin mahdottomaksi täyttää. Olen tietoisesti,
harkitusti pettänyt. En ole koskaan ennen semmoista tehnyt.

Semmoinen hän aina oli, läikähdellen äärimmäisyydestä toiseen. Olisin
miltei kernaammin suonut, että hän ei olisi antautunut näin pian, vaan
taistellut viimeiseen asti.

— Mutta jos kerran olet tuolla kannalla, voithan purkaa ja peruuttaa!

Mutta se ei käynyt päinsä sekään.

— Mitä se enää hyödyttäisi, ei tehty siitä enää tulisi tekemättömäksi.
Enhän voisi enää kohentua omissa silmissäni enkä teidän. Sanoisitte:
”Sai velkansa anteeksi ja jätti samassa tytön, otti hänet rahan vuoksi
ja jätti hänet rahan vuoksi.” Se olisi kaksinkerroin katala teko. Ja
tyttö sitten, vaivainen raukka.

— Ota hänet sitten ja anna asiain mennä menojaan. Hellyydellä,
hyvyydellä ja hienolla kohtelulla voit ehkä lopulta sovittaa paljon,
ehkä kaikenkin.

— Ei valheella voi mitään sovittaa. Eikä voi valehdella ja teeskennellä
kautta pitkän elämän. Ja mistä minä tiedän, etten petä häntä jo
huomenna, ja etten joskus lyö häntä, kun hän tahtoo minua lähestyä?
Teen hullusti, kuinka tehnenkin. Näen ainoastaan yhden ainoan keinon.

— Minkä keinon?

— Minun ei olisi pitänyt enää ollenkaan palata. Miksi en hypännyt
Atlanttiin hiiliruuman ikkunasta, niinkuin jo olin päättänyt. Tuuli
jäähdytti pääni, ennenkuin ehdin tunkeutua ulos. Se olisi ollut oikea
ratkaisu silloin ja olisi yhä vieläkin.

Tuo oli minusta tekeytymistä, sitä minulle kaikkein vastenmielisintä,
ja ärsytti minua. Sanoin räikeästi ja ylenkatseellisesti:

— Et sinä sitä sillä tavalla kuitenkaan ratkaise, mitäs sitä
uskotteletkaan!

— Kuinka voit niin sanoa?

— Koska se, joka semmoisesta puhuu, ei koskaan sitä tee.

— Niinkö luulet?

— Sinä tulet ratkaisemaan sen kokonaan toisin. Sanonko, kuinka sinä
tulet tämän ratkaisemaan, sittenkuin tuuli tuolla ulkona vielä kerran
on jäähdyttänyt otsasi ja tehnyt sinulle saman palveluksen kuin silloin
Atlantilla? Sinä otat tytön, saat hänen rahansa ja pidät ne hyvänäsi.
Varakkaana miehenä sinä tulet järjestämään elämäsi vaimoosi nähden
verrattain helposti. Kiitollisuudentunteesi ja hellä luontosi tekee
sinulle helpoksi teeskennellä hänelle tunteita, joita sinulla ei ole.
Itsellesi hankit korvausta muualta siihen, mikä sinulta kotona puuttuu.
Et tule häntä lyömään, ainoastaan pettämään. Se on kyllä julkinen
salaisuus kaikille muille paitsi hänelle. Jos joku hänelle siitä
kertoo, ei hän usko semmoista omasta rakkaasta ukostaan. Mutta ei
kukaan sinua siitä soimaa.

— Niinkö sanot?

— Päinvastoin on maailma sen johdosta sinua kohtaan miltei
myötätuntoisella kannalla. Olisihan pikemmin ihme, jos häneen
tyytyisit. Jos ketä tuomitaan, niin tuomitaan vaimoasi. Se oli oikein
hänelle, kuka käski hänen, mokomankin variksenpelätin, ostaa itselleen
kaupungin komeimman pojan, käyttäen hyväkseen hänen tilapäistä
ahdinkoaan.

— Niinkö sanot?

Joka kerta, kun hän sanoi: ”Niinkö luulet? Niinkö sanot?” oli, niinkuin
hän olisi sanonut: ”Lyö, lyö vielä!” — Ja minä löin tahallani,
liioitellen, terästellen, paisutellen, sillä oikeastaan niin totista
tarkoittamatta.

— Meidän, sinun toveriesi tuomio sinua ehkä aluksi painaa, mutta sinä
luot sen painon pian hartioiltasi. Huomaat, ettet kuollutkaan heidän
ylenkatseestaan ja että aivan hyvin voit elää ilman heidän
kunnioitustaan. Alussa sinä meitä kartat ja me sinua. Mutta sinusta on
tullut huomattava henkilö yhteiskunnassa ja omassa puolueessasi.

— Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.

— Mutta tulet kuulumaan ... varakas mies kiinnitetään väkisinkin
semmoiseen. Sinä teet lahjoituksia, otat osakkeita kansallismielisiin
yhtiöihin, uhraat isänmaan alttarille, tulet yleistä suosiota
ja kunnioitusta nauttivaksi henkilöksi, johtokuntien ja
hallintoneuvostojen jäseneksi. Eivät vanhat toverisikaan ajan pitkään
voi olla ottamatta vaikutusta yleisestä mielipiteestä. Tulet meihinkin
nähden vähitellen sovittamaan tekosi. Tuomiomme on peruutettu meidän
siitä melkein tietämättämme. Tavataan. ”Päivää, lange nicht gesehen,
kuinkas hurisee?” — ”Olisipa hauska kerran taas istua yhdessä”. — ”Tulkaa
meille jonakin iltana, niin pannaan totiksi ja haukataan suolaa
leipää”. Hienot ruuat, viinit, kahvit ja liköörit. Vaimosi näyttää
tyytyväiseltä ja onnelliselta. Siis kaikki hyvin. Ei kenelläkään näytä
olevan syytä valittamiseen. Myönnämme olleemme liian ankarat.
Aamupuoleen yötä ehkä pidämme puheenkin sinulle. Meitä vanhoja,
kuivettuneita maistereita ei ole herkuilla eikä hienoilla viineillä
pilattu. Olemme niin herkkiä ja herttaisia, sulamme niin helposti,
etsimme kaikesta parhaan puolen. ”Voi sinua, vanha veikko!” Totta
kyllä, sinä nait rahojen vuoksi, mutta sinun ja tavallisten
rahannaineiden välillä on iso ero. Sinä olet poikkeus. Sinä teit sen
ihanteellisessa tarkoituksessa, toveruuden vuoksi, vaikka sinun ei
olisi tarvinnutkaan. Sinä olit ylpeä, arka kunniastasi, et tahtonut
jäädä velkaan edes parhaille tovereillesi. Nolasit heidät
pahanpäiväisesti heidän jalomielisyydessään. Juuri kun he olivat
tekemäisillään komean liikkeensä, teit sinä vielä komeamman. Sinä
poltat rahat, ennenkuin pidät ne itse. Sinun menettelystäsi kerrotaan
suurella ihastuksella. Meitä nauretaan pinnistettyjen periaatteiden
narreina, donkkijotteina. Jokainen samanlaiseen asemaan joutunut
eteenpäin pyrkivä mies etsii tilaisuutta tehdäkseen niinkuin sinä.
Sanalla sanoen — niin sinä ratkaiset tämän asian.

— Sinä luulet?

— Olen siitä jotenkin varma. Ja teet sen hyvässä seurassa, koskapa
mekin lopulta annamme sille siunauksemme, otamme vielä kerran
tuhlaajapojan syliimme. Puheita, periaatteita, ohjelmia, kauniita
sanoja, täyteläisiä teorioja — kurjuutta, raukkamaisuutta,
puolinaisuutta — semmoisia me olemme!

— Oletko lopettanut?

— Olen, ja olisi kai pitänyt jo aikoja sitten.

— Ei, sinun piti puhua juuri niin kuin puhuit. Kiitos! Hän koetti
nähtävästi olla tyyni ja välinpitämätön, vaikka olikin kalpea ja vaikka
hänen kätensä vapisi, kun hän sytytti kynttilästä sikarin. Se, mitä
olin sanonut, oli kyllä koskenut, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.
Oli hyvä, että se oli tullut sanotuksi. Oli hyvin ansaittu läksytys,
minkä hän oli saanut. Ei ollut tarvis ainakaan nyt vielä sitä
lieventää.

Hän oli mennyt ikkunaan, joka antoi merelle, ja avannut sen. Siinä
seisoi mustalla pohjalla liikkumaton, punainen majakkatuli. Ulkona
merellä kohisi maininki jään reunassa.

— Miksi avaat? kysyin.

— Jäähdytän päätäni, sanoi hän kaksimielisesti.

— Panehan kiinni — vetää.

Hän sulki ikkunan ja ojensi minulle kätensä hyvästiksi. Ovessa hän
kääntyi vielä ja virkkoi:

— Minä siis hankin ne rahat jollakin toisella tavalla. Onko hyvä niin?

— Kylläpä tietenkin.

— Ei missään tapauksessa kenenkään tarvitse tulla kärsimään minun
tähteni.

— Hohhoo — ja, jaa.

En ehtinyt mennä häntä saattamaan eteiseen, kun hän jo oli sieltä
poistunut. Vasta hetken päästä kävin katsomaan, oliko ulko-ovi tullut
suljetuksi. Löysin lattialta kirjekuoren; siinä oli sen ravintolan
leima, jossa olimme olleet. Mitään osoitetta ei siinä ollut. Se oli
nähtävästi pudonnut hänen palttoontaskustaan. Panin sen pöydälle
toimittaakseni sen hänelle sopivassa tilaisuudessa.

En tullut menneeksi kaupungille seuraavana päivänä. Sitä seuraavana
luin lehdistä, että hän — oli hukkunut. Hänen lakkinsa oli ensin
löydetty railon reunalta, joka pidetään auki Viaporin salmien ja
Hietalahden välillä. Kun toimitettiin haraus, saatiin ruumis ylös
samasta paikasta. Tuoreet jäljet johtivat Ursinin uimahuoneelta suoraan
Gråhaaran majakkaa kohti. Poliisin käsitys oli, että hän
tapaturmaisesti oli astunut railoon ja uponnut.

Riensin avaamaan kirjekuoren. Siinä oli ravintolan laskulanketille
tehty merkintä hänen velastaan meille korkoineen vuoden loppuun ja
omistajalle siirretty henkivakuutuskirja, jonka sisältö melkein
markalleen vastasi meidän saatavaamme. Paperin toiselle puolelle oli
kirjoitettu: — ”Ei kenenkään tarvitse kärsiä minun tähteni. Nyt menen
isä Aabrahamin helmaan.”

                                                  ⸻

Olimmeko ajaneet hänet kuolemaan? Oliko meillä syytä soimata itseämme
siitä?

Mistä tuo mies sittenkin oli saanut voimaa tuohon tekoonsa?

Urhoollisuudestaanko vaiko pelkuruudestaan? Tarpeestako näyttää meille,
millainen hän oikein oli? Heränneestäkö kunniantunnostaan?
Mahdottomuudestako elää tytön kanssa? Säälistäkö tyttöä kohtaan?
Suurinko sankari vaiko suurin raukka?... Ne ovat vain otsakkeita kaikki
nämä, ne eivät mitään selittäisi, vaikka niihin saisikin vastauksen. En
ymmärrä sellaista enkä osaa sitä eritellä. Olen vain nähnyt ilmiön ja
kertonut sen.

"LALLU".

Lienevätkö lapsuudenajan ilot ja surut suuremmat kuin muiden
ikäkausien, mutta ainakin säilyy muisto niistä kauemmin ja
voimakkaammin kuin myöhemmistä elämyksistä ja mielenliikutuksista. En
muista koskaan iloinneeni hillittömämmin, surreeni epätoivoisemmin ja
tunteneeni syvemmin kuin kaikkein varhaisimmassa lapsuudessani. Kyllä
kai aivot ovat koonneet itseensä kaikki muutkin kuvat elämän taipaleen
varrelta, ahtautuneet täyteen näkemyksiä ja kokemuksia ja liikutuksia,
toinen toisensa taa, toinen toistaan tiiviimmiksi kerrostumiksi, mutta
kun niitä useinkin on vaikea saada esille erottautumaan toisistaan,
loistaa lapsuudenmuisto niiden yli kuin revontuli pimeimmän pohjolan
periltä.

Eiköhän lapsen voimakkaimpia tunteita liene ystävyys ja kiintymys? Ne
ainakin minä löydän säilyneimpinä ja tavattoman miellyttävinä
muistojeni vanhoista varastoista.

Varhaisin muistoni ei ole äiti eikä isä, joiden hahmot vasta myöhään
selviävät eteeni, vaan hoitajani Pikku-Liisa ja eräs minua vanhempi
poika, jonka kanssa tein ensimmäisiä retkiäni ulos maailmaan ja sain
siitä ensimmäiset vaikutelmani. Maailma ei ollut siihen aikaan suuri.
Sen minulle tunnettu osa oli suureen järvenselkään pistävä niemi, jonka
tuntemattomasta maailmasta erotti raja-aita, minkä sisäpuolella oli
pappila peltoineen, pihoineen, niittyineen ja kotihakoineen, ja
ulkopuolella suuri ulkometsä. Mutta se maailma oli siitä huolimatta
täynnä ihmeellisyyksiä, nähtävyyksiä, kokemuksia ja mielenliikutuksia.

                                                  ⸻

Olen kai tuossa noin neljän viiden vuoden vaiheilla. Seison polvillani
tuolilla, nenä litistettynä ikkunaan, jonka jäähän olen saanut
huoutuksi sen verran sulaa, että voin nähdä ulos. Olen täysissä
matkatamineissa ja odotan, milloin ”hevonen” ajaa rappujen eteen. Sitä
ei vielä näy, mutta liiterin ovi on jo auki. Kohta se tulee... Sen
kaiken muistan, jopa näenkin, vuosikymmenien takaa, samoin kuin senkin,
että koivut pihamaalla kahden puolen porttikujaa ovat niin huimaavan
korkeat, että latvat ja pilvet näyttävät sekaantuvan toisiinsa... On
kova pakkanen. Minut on puettu kaikkein lämpöisimpiini, minulla on
lammasnahkalakki ja korvalaput, jotka on sidottu nauhalla leuan alle,
harmaa sarkanuttu ja niskanauhassa riippuvat kintaat.

Nyt se puhaltaa ulos liiterin mustasta ovesta. Se ”ylpeilee”, s.o.
kyömistelee kaulaansa, pysähtelee ja karkailee. Minä tiedän, että
saverikot ja liisteet ritisevät ja aisatiuku soi vimmatusti, vaikka en
kuulekaan mitään kaksinkertaisen ikkunan ja korvalappujeni läpi. Minä
jo karkaisin vastuuseen, mutta en saa, sillä on sovittu, etten tule
ulos, ennenkuin kuuluu hirnunta rappujen edestä. Hän saapuu siihen,
hirnaisee, muljauttaa silmiään ikkunaan ja kun näkee minut, kuopaisee
jalallaan. Näen sen naamasta, että se panee: ”Iihahah!” Siitä minä
tiedän, että saan tulla. Minä luisahdan alas tuolilta ja kaadan sen,
törmäisen kädet ojona oveen ja sysään sen selkoselälleen enkä pane
kiinni, kuulen avaimen putoavan, mutta en välitä, laukaisen kylmän
porstuan läpi rappusille ja komennan niin vihaisesti kuin voin: ”Ptruu!
Polle! Ptruu! Soh!” — sillä se on näyttänyt aikovan lähteä ilman minua.
Se tottelee heti, peräytyy, hillitsee itsensä kokonaan, pudottaa
yht’äkkiä aisat maahan ja pyörähtää minua peittelemään ja asettelemaan
mukavasti kelkkaan. Sitten se antaa minulle ohjakset, jotka kulkevat
sen kainalojen alitse niskan taa, ottaa aisat maasta ja muuttuu taas
hevoseksi, odottaen nykäisyäni ja käskyäni.

— Eväs jäi, älkää menkö! huutaa kaitsijamummu Pikku-Liisa ovessa ja
juoksuttaa nyytyn seville jalkojeni väliin ja sanoo varottaen: — Lallu
ei vain saa kaataa.

— Pollehan se on, panen minä närkästyneenä vastaan.

Lalluhan se kuitenkin oikeastaan on, kappalaisen poika, kun minä hänen
isänsä apulaisen. Hän on minua koko joukon suurempi poika, roteva,
voimakas ja paksupohkeinen pieksujalka. Hänellä on iso, punainen tukka,
josta saa vetää niin paljon kuin tahtoo, kesakoiset punakat kasvot,
pystynenä, kulmakarvat vaaleammat kuin iho, pienet, tavattoman
hyväntahtoiset ja aina ystävälliset porsaansilmät, niin että minä
uskallan riuhtoa häntä suitsista kuinka paljon tahansa, kun sille
päälle satun, ja huutaa ja ärjyä, aivan niin kuin Matti oikealle
Mustalle Ruunalle.

Lallulle saa ärjyä, mutta minä en ärjy muuta kuin suotta. Sillä minä
rakastan häntä sanomattomasti, enemmän kuin ketään muuta ihmistä
maailmassa, enemmän kuin hoitaja Liisaa ja äitiäkin. Hän ei ole
ainoastaan ihminen, joka hoitaa hellästi ja niistää nenät ja puhdistaa
lumet ja haastelee ja nauraa ja osaa naurattaa, vaan hän on sen lisäksi
hevonen, joka vetää ja hirnuu. Hänellä on hevosen voima ja ihmisen äly
ja ymmärrys. Olo hänen kanssaan tuntuu turvallisemmalta kuin äidin ja
hoitajan kanssa. Se on toisenlaista, jotakin aivan erikoista
turvallisuutta. Heidän on kaikki pehmeää, kädet, povi, polvet. Lallulla
on kaikki lujaa, jäntevää. Eikä hän kuitenkaan käske eikä määräile
niinkuin ne, vaan tottelee ja toimii nurkumatta, vastustelematta
saamiensa ohjeiden mukaan. (”Nyt tuonne! Nyt tuonne!”) Ei hän ikävysty
eikä haukottele eikä koeta suotta huvittaa silloin, kun ei ole
itsellään hauska, ei koneellisesti lallattamalla tai hihittämällä,
niinkuin vain pikkulapsia huvitetaan. Hän käsittää, että on ero
pikkulapsen ja pikkupojan välillä.

Lähtö pihasta tapahtuu, niinkuin sen aina täytyy hyvällä hevosella:
puhaltautumalla täyteen laukkaan, niin että selkä suloisesti retkahtaa
ja käy kuin vihuri selkäpiin läpi. Mutta sitten vauhti pian hiljenee,
sillä meillä on tänäpäivänä pitkä matka edessä, koko päivän taival,
ehkä ollaan yötäkin tällä matkalla, ehkä palataan vasta viikon päästä.
Ennen on käyty vain Riihelässä ja Rajaportilla saakka, mutta nyt on
määrä käydä edempänä, Oulussa asti. Minä tiedän, että Oulu on kaupunki,
josta tuodaan suolaa ja sokeria ja renikoita ja että sinne on
kaksikymmentäviisi penikulmaa. Minä tiedän, mitä on suola ja sokeri ja
renikat, mutta minä en tiedä, mitä on kaupunki. Minä tiedän, että
Rappulasta Porttilaan on penikulma ja että toinen peninkulma on
Porttilasta Tuulimyllylään ja kolmas Riihelään ja neljäs Rajaportille,
mutta minä en koeta kuvitellakaan, kuinka paljon on kaksikymmentäviisi
peninkulmaa.

Eilen oli jo vähällä tulla lähtö Ouluun, mutta Rajaportilta täytyi
kääntyä takaisin, kun ei ollut vällyjä eikä evästä ja kun rupesi
jalkoja paleltamaan.

Ei puhuta mitään, sillä Polle ei saa puhua, ainoastaan hirnua
juostessaan ja syytää jalkopohjistaan lunta silmille, ollakseen oikea
hevonen. Levähtäessä ja syöttöpaikoissa minä kuitenkin sallin Pollen
muuttua Lalluksi, rengikseni, joka tekee, mitä minä käsken, ja joka
siitä palkkioksi saa syödä minun eväitäni ja ryypätä maitoa pullosta.
Saapi se juoda kahviakin, jos Meikälässä ja Heikälässä Polle sattuvat
keittämään. Mutta kun minä sanon: ”Soh!” ja maiskautan, täytyy
sen heti muuttua hevoseksi.

Me kuljemme näin alkutaipaleesta vain tuttuja seutuja. Nämä ensimmäiset
paikat ovat monesti ennen käytyjä, mutta nyt ei ole aikaa niissä
virkailla, nyt täytyy rientää. Hurautetaan koivujen alitse ja
Ison-Porttilan läpi pihan, sitten kuljetaan Elo-Aittalan editse.
Siellä ei asu muita kuin hiiriä ja siellä on kissa isäntänä.
Tuulimyllylä jää vasemmalle ja on aina jäänyt, sinne ei saa mennä, sen
siipi saattaisi tarttua takin helmaan ja kiepauttaa niin korkealle,
ettei milloinkaan tulisi takaisin. Kun ollaan siinä, on kuljettu kaksi
penikulmaa.

Siinä on alamäki petäjikön läpi ja Polle rietautuu menemään niin, ettei
tahdo kelkassa pysyä. Riihelän talot näkyvät! Riihelässä on kolme
taloa: Vanha-Riihi, Uusi-Riihi ja Ruumenlato. Vanha-Riihi on minun
taloni, minä olen sen isäntä, minun täytyy välttämättä käydä sitä joka
päivä katsomassa. ”Ptruu, Polle!” Vanha riihi lämpiää. Varpuslauma
pyrähtää sen edestä katolle. Puimavarsta riippuu oven päällä ja pitää
sitä raollaan, jotta savu pääsisi ulos. Minun täytyy käydä katsomassa,
onko siellä kaikki, niinkuin pitää. Kiepahdan sisään korkean kynnyksen
yli. Savu on melkein lattian tasalla, ja minun pitää paneutua
vatsalleni, jottei se pistäisi silmään. Lyhteet risahtelevat savun
sisässä ylhäällä parsien päällä ja pitkä tähkäolki riippuu alas. Suuret
puut palavat kumeasti paukahdellen uunissa. Siinä on sanomattoman
suloista ja lämmintä ja salaperäistä. Ja minulta unohtuu kaikki muu.

Polle hirnahtaa, mutta minä en ole tietävinäni. Antaa sen vain hirnua,
minä vain katselen, kuinka tuli syö suuria puita. Se haastaa syödessään
jotakin, jota en oikein ymmärrä. Polle hirnahtaa toisen kerran. Sillä
on kiire Ouluun. Tekisi mieli vielä kuunnella tulen puhetta, mutta
täytyy kai kuitenkin lähteä.

Oikeastaan minä en enää välittäisi lähteä koko Ouluun, Oikeastaan olisi
paljoa hauskempi riisua Polle Lalluksi ja mennä sen kanssa Olkilatoon
heittämään kuperkeikkoja katosta lattiaan niinkuin eilen ja ennen.
Polle näyttää olevan hiukan äksyllä päällä, ravistelee aisojaan ja
kaapii lunta jalallaan. Ei aina tiedä, onko se sillä päällä oikein vai
suotta. Minä tuskin saan sen päästetyksi ja hypätyksi rekeen, kun se
puhaltaa menemään, niin että on vähällä paiskata riihen nurkkaan. Minä
ärjäisen: ”Ptruu!” Silloin se pysähtyy kokonaan, niin että olen lentää
suulleni. Minä sanon: ”Soh!” ja silloin se taas kyllä lähtee, mutta
lönkyttää laiskasti ja vastahakoisesti. Enkä minä saa sitä mitenkään
parantamaan vauhtiaan: vähän nykäistyään se taas vain lönkyttää.

Riihelän takaa alkaa petäjikkö ja pitkä taloton taival. Polle ei näy
välittävän minusta vähääkään. Ei käännä kertaakaan päätään jäljelleen
päin. Minä tahtoisin puhua sen kanssa, mutta enhän saa puhua, kun minä
itse olen kieltänyt, että aisoissa ollessa ei saa puhua, vaikka minä
kuinka siihen houkuttelisin. Tuntuu kuin olisi kauhean kauan siitä, kun
lähdettiin Riihelästä ja vielä kauemmin siitä, kun oltiin kotona. Minua
alkaa arkiuttaa ja pelottaa. Tuolla näkyy Rajaportti, mutta kauhean
pitkän matkan päässä, eikä se ole vielä puolimatkassakaan Ouluun.

— Lallu! sanon minä, mutta se ei ole kuulevinaankaan. — Polle! — nyt se
kyllä tuntee nimensä ja kääntää vähän päätään ja katsoa muljauttaa,
mutta ei vieläkään mitään virka. Minä tahtoisin jo kääntyä takaisin,
mutta en saa sitä sanotuksi.

— Saat sinä sanoa jotakin, jos tahdot. Mutta se vain ravistaa päätään
ja painaa eteenpäin. Kuta kauemmaksi tullaan, sitä hyljätymmältä
tuntuu. Riihelää ei enää näy eikä muutakaan kotipuolta. On sitä vaille,
etten pillahda itkuun. Siellä saattaa olla isoja koiria ja irtonaisia
isoja härkiä ja äkäisiä pässejä ja jos mitä. — Olen vielä sillä
ikäasteella, että kaikki tuntematon ja tietymätön peloittaa. Poika
pyrkii seikkailuihin, lapsi karkaa kotiin, niin pian kuin tuntee uutta
ja outoa. Pellon takaa, rannasta, marjametsästä hän rientää pihaan,
tupaan, kun näkee vieraiden tulevan, ja karkaa uunille pappiakin
pakoon. Hänessä on pesävaisto voimakkain tunne, niinkuin ketunpojalla,
joka kyllä uskaltaa pesän suulle leikkimään, mutta ei koskaan loittone
siitä sen edemmä, kuin että vähimmänkin risahduksen tai oudon äänen
kuultuaan ehtii sisään. Kuta lähemmä Rajaporttia tulemme, sitä enemmän
mieltäni ahdistaa. Siinä on korkea, luja pisteaita. Sen tuolla puolella
on ulkometsä, synkkä ja sakea. Tätä edempänä en ole koskaan käynyt. Se
on minulle maailman laita. Polle pysähtyy yht’äkkiä ja sanoo:

— Kah, siinäpä on kulkenut susi menn’yönä aitovartta ... tuoss’ on
istua vokottanut, mutta eipäs ole vielä uskaltanut tulla veräjästä
sisään.

Minä en ole koskaan nähnyt sutta muuten kuin kuvassa, mutta minä
tiedän, että se ottaa koiria ja syö pieniä poikia. Ja parahtaen kohti
kurkkua itkemään minä huudan ja vaadin, että meidän on hetipaikalla
käännyttävä takaisin ... ”ja jos sinä et lähde, niin sinä olet paha
poika ... ja minä lähden yksin kotiin äidin luo”... Tai minä hyppään
pois kelkasta ja alan juosta tietä pitkin. Mutta Lallu saavuttaa minut
ja nostaa minut kelkkaan ja minä tunnen vieläkin hänen voimakkaan
otteensa, ja kuinka hän hellästi rauhoittaen pyyhkii kyyneleni ja
puhdistaa nenäni ja iloisesti hirnahtaen ja hassutellen ja hyppien
kiidättää minua takaisin — ja ennenkuin tiedänkään, alkavat taas
Riihelän talot näkyä.

— Mennäänkö Navettalan kaupunkiin?

— Mennään! Hei, mennään!

Ja pellon poikki hän karkuuttaa minut sinne. Matti tulee vastaan
Mustalla Ruunalla tyhjää heinähäkkiä ajaen. Syntyy sama jokapäiväinen
juttu:

— Vaihdetaanko hevosia? kysyy Matti.

— Vaihdetaan vain, sanon minä.

— Paljonko maksat päällisiä? kysyy Matti.

— Minkätähden?

— Sentähden, että minun hevoseni on puolta parempi kuin sinun.

— Minkätähden?

— Sentähden, että minun hevosellani on neljä jalkaa ja sinun
hevosellasi vain kaksi.

— Paljonko tahdot?

— Kolme sataa.

— Helpota kahteen.

— En helpota.

— Olkoon menneeksi. Tuoss’ on.

Päällisten maksu tapahtuu niin, että minä kolme kertaa paiskaan
kintaani hänen rukkaseensa, yhden paiskauksen jokaista satamarkkasta
kohti. Mutta kun kauppa on tehty niin kuuluu myöskin asiaan, että Matti
alkaa sitä katua, ruopii korvallistaan ja pyytää että se purettaisiin.

— Paljonko maksat purkajaisia?

— Kaksi sataa.

— Liika vähän.

— Kolme sitten.

— Päästä rahat.

Purkaminen tapahtuu niin, että Matti nyt vuorostaan lupsauttaa minua
käteen, ensin päällisiksi ja sitten purkajaisiksi, kuusi kertaa. Ja
niin me taas jatkamme kukin hevosellamme.

Navettalan kaupungissa on paljon taloja ja paljon asukkaita. Siinä on
monenmoisia sokkeloita ja teitä. Kuljetaan sen ympäri, mennään kujaan,
ajetaan ladon ja sikopahnan välisestä solasta. Ajetaan yläsillalle ja
sieltä takaisin hirveää myötämäkivauhtia. Minä tiedän, että Oulun
kaupunki on samanlainen kuin Navettalan kaupunki, vaikkakin paljoa
suurempi. Riisun Pollen Lalluksi, sillä on turvallisempaa mennä
navettaan hänen kanssaan kuin yksin. Ei ole hyvä mennä navettaan yksin.
Vaikka iso härkä siellä onkin kiinni, on se kuitenkin härkä.

Lähinnä lämpiävää riihtä on navetta minusta maailman hauskin paikka.
Siellä on niin mukavaa ja pehmoista havuilla ja pehkuilla täytetyllä
lattialla. On kuitenkin varminta pitää Lallua kädestä, sillä voisihan
tapahtua, että härkä pääsee irti. Kuta lujemmin minä puristan Lallun
kättä, sitä paremmin pysyy härkä kiinni. Nyt se makaa eikä ole
näkevinäänkään. Niillä näyttää kaikilla olevan niin hyvä olla kuin
kissalla vasussa. Ei kuulu muuta kuin märehtimistä. Koko navetta
märehtii. Leuat liikkuvat edestakaisin, sitten joku leuka pysähtyy, ja
silloin näkyy niinkuin joku mukula liukuisi kurkkua myöten alas. Sitten
ne taas alkaa. Ison navetan toisessa päässä on pikkunavetta,
lamponavetta ja vasikkain karsina. Oikeastaan minä pyrinkin sinne.
Siellä on kuin lasten puolella, tuttavallista ja turvallista. Ei minua
peloita yhtään, kun vasikka nousee ja köyristää selkänsä ja
venytteleikse ja nostaa häntäänsä. Uskallanpa koetella sen turpaakin ja
antaa sen nuolaista kättäni. Lampaat ovat kuin vertaisia, melkein kuin
leikkitovereita. Tekisi mieleni heidän mielikseen pureskella kerppuja
yhdessä heidän kanssaan, ne ovat varmaan makeinta ruokaa maailmassa.

Kana makaa seimessä. Lallu nostaa sitä, sen alla on valkea muna. Vähän
päästä se nousee ja lentää kaakattaen orrelle, ja nyt siellä on kaksi
munaa. Lallu seisoo silmät pyöreinä ja ihmettelee, mistä se sinne tuli.
Minä en tiedä eikä hänkään tiedä, se vain tuli. Enkä koetakaan etsiä
syytä. Lapsi ei kysy syytä, ainoastaan toteaa ja tyytyy. Voisi tapahtua
mitä tahansa enkä minä sitä ihmettelisi.

— Oletko nähnyt lehmän lentävän? kysyy Lallu.

— En, sanon minä, — mutta minä muistan, että minä heti aloin kuvitella,
kuinka se tapahtuisi.

— Minä olen, sanoo Lallu.

— Mitenkä se lensi?

— Puiden latvojen päällä.

— Minnekkä se lensi?

— Niittylatoon.

— Ovestako sisään?

— Ovesta, ja sitten se rupesi sinne maata ja söi, ja kun se oli syönyt
mahansa täyteen, niin se lensi yläluukusta ulos.

Olin heti täysin selvillä siitä, kuinka se oli tapahtunut.

— Entä sitten?

— Sitten ei mitään.

Istumme siinä lämpimässä navetassa ja tuumailemme edelleen ja imemme
eväsnekkuja posket pullollaan.

— Mikä lehmä se oli?

— Tuo Omena.

— Etkö ole nähnyt Punikin lentävän?

— En.

— Minäpä olen.

— Mitenkä se lensi?

Minä kerron nähneeni Punikin lentävän — aivan niin kuin Lallu oli
kertonut Omenan lentäneen.

— Olen minä nähnyt koko karjankin lentävän, parvessa niinkuin varikset.

— Älä narraa.

Se ei merkitse sitä, etten uskoisi, vaan päinvastoin, että minä uskon.

— Muniiko lehmälintu?

— Munii se.

— Entä härkälintu?

— Munii sekin.

— Sillä mahtaa olla hyvin suuri muna.

— Pitäisi olla suuri se pata, jolla sen munia keittäisi.

— Saunan kokoinen kattila.

— Suuri pitää olla sekin, joka ne söisi.

Koetan kuvitella, kuinka suuri sen pitäisi olla, joka söisi härkälinnun
munia niinkuin minä kananmunia, mutta silloin yht’äkkiä nousee härkä
ylös siellä navetan toisessa päässä. Koko muu navetta tekee samoin. Ne
tuhkivat ja kalistelevat kytkyitään.

— Ota minut syliin...

Lallu kantaa minut ovelle. Minä käpristäyn hänen kaulaansa ja tunnen
suloisen turvallisuuden tunteen nivelissäni varpaihin asti. Täytyy
kulkea ihan härän ohitse.

— Taputa Ukkoa lautaselle.

Minä irroitan toisen käteni Lallun kaulasta, kurkottaun ja taputan kuin
taputankin. Se on urotyö, minä tunnen tekeväni jotakin aivan
erinomaista ja minä ihmettelen itseäni, etten sen enemmän pelkää. Minä
teen sen, vaikka selkäpiitäni karmaisee ja poskissa kihelmöi, niinkuin
silloin, kun minua saunassa valellaan haalealla vedellä.

Ennenkuin taas muutan Lallun Polleksi, mietimme, mihin sitten menemme.
Päätetään ajaa ensin Meikälään ja sitten Heikälään, aivan niin kuin
eilen, ja sittenpähän nähdään minnekä sieltä.

Meikälä on meidän rakennus, missä on tupa toisessa päässä, porstua
vähä. Heikälä on heidän rakennuksensa. Me emme aja isoa tietä pihaan,
josta olimme lähteneet, vaan takatietä aittojen ja liiterien solitse,
joihin olemme tehneet omat uramme, takapihalle takarappujen eteen.
Tulemme kuin vieraaseen taloon, jossa emme tunne ketään eikä kukaan
tunne meitä. Menemme tupaan, istumme penkille pöydän ja oven väliin. Se
ei ole Liisa, joka ottaa leipiä uunista, vaan jonkin vieraan talon
emäntä.

— Mistä kaukaa on vieraat? se kysyy.

— Hinttulan Tinttulasta.

— Hinttulan Tinttulasta.

Lallu keksii joka kerta uuden kummallisen nimen ja minä kertaan sen.

— Minnekä kauas on matka?

— Rittulan Ratulaan.

— Rittulan Ratulaan.

— Saisiko talosta ryyppäämistä?

— Saahan sitä ja saa ruokaakin, jos haluttaa.

— Meillä on itsellämme eväs.

Liisa haastattelee minua niinkuin aikamiestä ja minä vastaan samaan
tapaan.

— Kuka se on tämä toinen mies?

Hauskuus on siinä, ettei Liisa ole tuntevinaan Lallua, mutta varsinkin
siinä, että hän sanoo: tämä toinen mies.

Me syömme voileipämme ja ryyppäämme maitoa. Piiat kulkevat edestakaisin
joissakin tavallista tärkeämmissä hommissa. Täti Laurakin on taas
tullut. Se on suntion emäntä. Se tuli jo eilen. Se on se, joka tuo
pieniä lapsia joka taloon, niin pian kuin kerkiää. Se makasi viime yönä
äidin kamarissa ja minun täytyi maata toisessa kamarissa isän sängyssä.

Sitten me lähdemme taas, menemme Meikälästä Heikälään, heidän
pytinkinsä päitse heidän puutarhaansa, jossa meillä on lumilinna ja
monenmoisia teitä ja polkuja puiden ja marjapensaiden lomitse. Sinne
katsoo meitä ikkunasta ja nyökyttää meille iso valkea parta ja korkea
kalju otsa, jolla on lasisilmät ja piippu hampaissa. Se on Lallun hyvin
vanha pappa, joka ei milloinkaan tule ulos eikä milloinkaan käy pihalla
niinkuin muut ihmiset. Toisen kamarin ikkunan edessä on aina valkoiset
uutimet, joita ei milloinkaan siirretä syrjään. Siellä sairastaa Lallun
mamma. Minä pääsin eilen pujahtamaan hänen huoneeseensa. Hän makasi
korkeaksi laitetulla sängyllä, päässään valkoinen myssy. Käsi riippui
rentona alas. Sen alla lattialla vuoteen vieressä oli astia. Laura
hommasi siinä jotakin. Kun se näki minut, huusi se vihaisesti: ”Viekää
pois se poika.” Minä kuulen suoniraudan napsauksen ja ehdin nähdä verta
ruiskahtavan paksusta käsivarresta, mutta sitten minut retuutetaan
pois, vaikka huudan.

— Minkätähden sinun äitisi on niin sairas? kysyn minä ikkunan alla.

— Sinunkin äitisi tulee pian sairaaksi, sanoo Lallu.

— Ei tule.

— Kyllä se tulee, hyvin sairaaksi.

— Ei tule ... sinä narraat ... et saa ... minä tahdon kotiin.

— No, ei tule ... ka, ei tule!

Se aikoi narrata, mutta eipäs uskaltanutkaan. Äiti ei saa tulla niin
sairaaksi, että minut ajetaan pois hänen luotaan enkä saa olla sisällä,
kun hänestä lyödään suonta. Tulemassa ollut itku vaihtuu voiton
tunteeseen. Ja siitä minä yht’äkkiä tulen hyvin mahtavaksi, niin että
käsken ja komennan ja riuhdon ohjaksia ja ajan hankeenkin. Polle
tottelee nöyrästi, kuljettelee minua minne vain vaadin: takaisin
pihaan, tallin ja liiterin taa ja sieltä Meikälän ja Heikälän solalle,
josta menee tie saunaan ja nuottakodalle ja rantaan.

Siinä hän yht’äkkiä unohtaa olevansa hevonen ja huudahtaa:

— Koivuniemen miehet ovat nuotalla meidän rannassa!

Hän rientää täyttä karkua sinne saunan editse ja nuottakodan ohi.
Minulta pääsee suitset kädestä ja minun täytyy pitää kelkan laidasta
kiinni pysyäkseni. Hän on kuin pillastunut eikä pysähtyisi, vaikka
pyytäisinkin. Yht’äkkiä hän päästää aisat ja jättää minut kelkkaani
jäälle ja loikkaa avannolle sekaantuen siihen myllerrykseen, mikä siinä
on. Minä en saa selkoa siitä, mitä se oikein on. Se on vain jotakin
käsien ja hartiain ja jonkin suuren ja märän myllerrystä ja kiihkeätä
polskutusta. Minun kelkkani on luisunut reen viereen, jossa on vasuja
ja kontteja ja jonka edessä seisoo hevonen ja pureksii heiniä. Lallu on
minut kokonaan jättänyt, temmannut mieheltä tarpoimen ja polskuttaa
vimmatusti, samalla kun miehet lappavat sitä suurta ja märkää jäälle.
Minä olen niin tyrmetyksissäni, etten älyä edes ruveta itkemään. Tunnen
ensi kerran sen, mikä sitten niin monta kertaa on uudistunut:
täydellisen avuttomuuden, jälellejäämisen, kykenemättömyyden pysyä
perässä ja olla mukana ja millään tavalla ryhtyä asiaan. Se on jotakin
omituista, merkillistä, yliluonnollista, outoa touhua, ulkopuolella
minua, minuun niin kuulumatonta, etten ole edes utelias tietämään ja
ottamaan selkoa siitä, mitä se on. Minä tuijotan vain koiraan, jonka
yht’äkkiä olen huomannut käppyrässä jäällä, ja koetan olla niin hiljaa,
ettei se huomaisi minua eikä tulisi luokseni. Sill’aikaa touhu on
vähitellen hiljennyt. Ne nostelevat sitä suurta ja märkää jäältä
rekeen.

— Tule katsomaan, sanoo Lallu.

Kun en saa liikahtaneeksi enkä mitään sanoneeksi, tulee hän ja nostaa
minut kainaloista ja asettaa seisomaan vasun viereen, jossa sätkii
suuria, litteitä kaloja. Minä huomaan ne, mutta vielä enemmän
kiinnittää huomiotani suuri, musta avanto, jonka ääressä seison. Veden
pinnalla kelluu joitakin pieniä kuolleita kaloja. Isot miehet, joilla
on märät nahkaiset esiliinat ja jotka eivät ole minua näkevinäänkään,
nostavat kalavasun reen seville ja ajavat pois. Koira nousee ja lähtee
heidän jälkeensä. Minä seison yhä siinä, mihin Lallu on minut
asettanut. Se katsoo reen jälkeen, ne huutavat sille jotakin, se ottaa
jotakin jäältä ja juoksuttaa heidän jälkeensä. Silloin minä, luullen,
että se aikoo minut jättää tähän avannon reunalle ja mennä heidän
mukaansa, laukean ja huudan: ”Lallu, et saa mennä!” Se ei kuule. Mutta
minulla oli yhtä kaamea hetki kuin silloin, kun näin suden jälet.
Silloin pääsin pakoon, nyt olen siinä kuin naulittuna ammottavan
avannon ääreen. Mutta Lallu tulee takaisin, kantaa minut taaskin
kelkkaan, ja taas uudistuu se sama suloinen tunne, sitä suurempana, kun
hän minut pyyhittyään ja siistittyään vakuuttaa: ”Älä sinä pelkää,
enhän minä toki sinua jätä.”

Paluumatkalla pistäymme saunaan. Siellä on jo melkein pimeä, paitsi
mitä lämpiävä kiuas valaisee lauteiden alle.

— Tuolta sitä sinäkin olet tullut maailmaan, sanoo Lallu.

Minä tiedän sen jo, hän on jo ennenkin sanonut sen. Minä tiedän vähän
lisääkin. Minä tiedän, että täti Laura käy ne täältä ottamassa, kaikki
maailman lapset, kun ne tulevat, ja viepi ne mammoilleen.

— Minäpä näin, kun se sinut otti.

— Narraat.

— Sinä juosta vikitit saunasta sitä vastaan, ja minä näin, mitenkä se
sieppasi sinut syliinsä ja vei mammasi luo.

— Etpäs nähnyt.

— Koskapa olin silloin puutarhan aidan takana viinimarjoja syömässä.

— Eihän talvella ole viinimarjoja.

— Silloinpa ei ollutkaan talvi niinkuin nyt, vaan kesä, etkö muista?

Minä alan muistaa — minä muistan aivan selvästi, kuinka minä tulin
lauteiden alta, kuinka sauna noin lämpisi, kuinka ovi oli noin
raollaan, kuinka minulla oli paitakin päällä, kuinka minä kiipesin
kynnyksen yli ja kuinka Laura täti tuli vastaan valkoisessa
yöröijyssään...

Alkaa tulla liika lämmin ja savukin pistää silmään.

Ja sitten minä vielä muistan siitä päivästä, että se päättyi Lallun
ullakkokamariin. Minä muistan, kuinka hän selässään kantoi minut sinne
jyrkkiä rappuja pimeän ullakon läpi. Siellä on minulle jo tehty tila
hänen sänkyynsä ja minä jään yöksi sinne. Kysyn, miksi minä en mene
kotiin yöksi? Siksi, että sinne on niin pitkä matka, ettemme enää
ehtisi. — Eihän pihan yli ole pitkä matka. — Ei pihan yli, mutta meidän
täytyy palata vanhoja jälkiämme, samaa tietä, jota olimme tulleet,
ensin saunalle, sitten avannolle ja Navettalaan ja Riihelään j.n.e.
Niinpä niin, nyt minä ymmärrän. Olimme aina tehneet niin näillä
retkillä.

Meille tuodaan tänne illalliseksi voileipiä. Huone on ihmeitä täynnä.
Seinällä on poronsarvet ja pyssy ja teeren kuvia ja jahtitorvi, jota
saan töryyttää. Lallu riisuu minut ja panee astialle ja nostaa minut
sänkyyn selkänsä taa. Ennenkuin nukutaan, kertoo hän minulle satuja
veden ukosta, jonka valtakuntaan olisi päästy nuotta-avannosta, jos
olisi tahdottu, kun vain olisi käännetty takki nurin ja pantu hattu
ylösalasin päähän. Siellä on suuria saleja ja pitkiä pihoja ja
keltaisia hevosia ja sinisiä lehmiä kultaisissa pilttuissa ja
hopeisissa kytkyvissä ja lehmät lypsävät makeata sokerimaitoa, johon
kohoo siirappikermaa.

— Onko siellä susia?

— Siellä on susia, mutta ne ovat niin kesyjä kuin koirat, eikä niitä
tarvitse pikkupoikainkaan pelätä, koska ne ovat mykkiä kuin kalat,
eivät osaa haukkua eikä purra, ainoastaan häntäänsä heiluttaa.

Kietaisen käteni Lallun kaulaan. Sen poski ei pistä niinkuin isän.
Herään yöllä. Lallu antaa minulle juomista ja juodessani minä näen kuun
paistavan ikkunasta sisään.

Kun aamulla herään, on Lallu poissa ja vuoteen vieressä seisoo Liisa ja
pukee minut ja vie alas.

— Nyt mennään katsomaan pikku veljeä, joka tuli viime yönä, sanoo
Liisa.

— Minäpä tiedän, mistä se tuli, saunan lauteiden alta, puhelen minä
pihan yli mentäessä. — Mutta oliko sillä paita päällä?

— Tuon pojan! nauraa Liisa ja tempaa minut syliinsä ja kantaa sisään.

Lallua en sen jälkeen nähnyt. En saa muististani hänestä mitään kuvaa
senjälkeen. Luultavasti meni hän kouluun ja me muutimme toiseen
pitäjään, ennenkuin hän kesällä palasi.

PIKKU LIISA.

Toinen kaikkein varhaisimman lapsuuteni muistoja on ensimmäinen
hoitajani, Pikku-Liisa. Oli rajaton se lyhytaikainen kiintymys, joka
minulla oli häntä kohtaan. Hänen piti aina olla läheisyydessäni,
kuultavissa, nähtävissä ja koskettavissa. Luultavasti se on yhteistä
kaikille ensiksisyntyneille, joiden on täytynyt jo varhain väistyä
äidin helmoista toisten nuorempain tieltä ja hakea turvaansa hänen
sijaisensa suojasta niinkuin sorsanpoikasen, joka oman emon tultua
ammutuksi juoksee vettä pitkin sinne, missä kuulee toisen emon
änkättävän, olipa se sitten tavi tai telkkä.

Semmoinen hoitaja on tavallisesti vanhanpuoleinen, lapseton nainen,
joka toisen lasta vaaliessaan myöskin vaalii ja tyydyttää omaa
tyydyttämättä jäänyttä äidin tunnettaan, mikä hänessä usein on
kiinteämpi ja voimakkaampi kuin äidin omaan lapseensa. Hän antautuu
kokonaan hoidettavalleen, noudattaa hänen mieltään ja oikkujaan
kaikessa ja pyrkii pyrkimällä voittamaan hänen kiintymystään. Lapsi sen
oivaltaa ja palkitsee. Heistä tulee salaliittoutuneita kaikkia muita,
myöskin äitiä vastaan. Mitä äidiltä ei riitä antaa tai minkä hän
kieltää, sen hoitaja salaa antaa ja myöntää, ja varsinkin juuri sen.
Hän säästää hänelle oman maitotilkkansa ja voikipenensä, syö itse
suolaa leipää ja ryyppää vettä päälle. Hän puraisee poikki saamansa
sokerinokareen ja pistää toisen puolen siitä lapsen suuhun ja toisen
taskuunsa — vastaisen varalle. Aina on hänellä kätköissään jotakin hyvää
varattuna ”raukalle”. Kun äiti toruu tai kurittaa — kai syystä kylläkin
— lohduttaa ja viihdyttää hoitaja selän takana, tai tempaa pahankurisen
kesken kaiken pois ja vie hänet katsomaan jotakin, kissaa tai koiraa
tai lampaita tai vieraan hevosta portin takana, tai vie puutarhaan ja
poimii mansikan marjamaasta tai taittaa herneenpalon kielletystä
penkistä.

Hän mukautuu hoidettavansa kaikkiin oikkuihin, orjuuttaa itsensä
melkein mihin tahansa. Hän antaa purkaa surkean palmikkosaparonsa ja
hajoittaa harmahtavan tukkansa ja kääntää turkkinsa nurin ja rupee
möröksi, jota lapsi suvaitsee pelätä; tai hän antaa kaataa itsensä,
hyppiä vinossa, köyryisessä selässään, potkiakin itseään, ja on
itkevinään, että koskee — niinkuin ehkä saattaa tehdäkin — jotta potkijan
olisi hauska nauraa. Hänen kärsivällisyytensä on loppumaton, vaikka
minä loppumattomasti häiritsen hänen töitänsä, sotken hänen
kuontalonsa, tai lipsautan nuoran hänen rukkinsa pyörän päältä, tai
vetäisen sukkatikut neuleesta. Hänen peloittavin uhkauksensa:
”Maltahan, kun sanon äidille”, ei koskaan toteudu, ja hänen ankarin
nuhteensa: ”Voi kuitenkin tuota kuritonta poikaa”, on ihaileva kehoitus
jatkamaan.

Luultavasti oli minunkin kiintymykseni kokoonpantu kaikesta
tämmöisestä — en muista niin tarkoin — mutta sen muistan, mikä hänen
rakkautensa rajaton ilmaus erikoisesti minua liikutti. Hän oli
kartannut kaiken päivää villoja, kooten lepereitä suureen vasuun.
Illalla oli vasu täynnä. Minut oli riisuttu, mutta paitahihasillani
minä vielä kirmailin huoneessa yli pöytien ja tuolien. Seisoin
pesukaapin päällä, jonka edessä oli leperevasu. — ”Saanko hypätä
leperevasuun ... anna, hyvä Liisa, minun hypätä ... hyvä kulta Liisa!”
j.n.e. — yhä hellemmin ja hellemmin. — ”Eihän toki, eihän toki mitenkään
leperevasuun” — mutta minä kiristin hänen sydäntään yhä tiukemmin
nähdessäni, että lupaus jo oli heltiämässä. — ”Hyppäähän sitten tämä
kerta!” — ja minä hyppäsin, upoten päätäni myöten villoihin, ja riemusta
villiintyneenä pelmuutellen niitä ympäri lattiaa. Hän tempasi minut
sänkyyn ja kietoi peitteen kireästi ympärilleni, etten päässyt jäsentä
liikauttamaan — mikä vaihteeksi tuntui minusta tavattoman suloiselta, ja
ryhtyi sitten karttaamaan sotkosta uudelleen, istuen siinä luultavasti
koko yön, koska hän aamulla herätessäni torkkui samoilla sijoillaan,
kartat helmassa. Kavahdin häntä kaulaan ja suutelin ryppyistä poskea ja
lupasin, etten enää milloinkaan tahdo hypätä leperevasuun. — ”Saathan
sinä, saathan sinä vastakin”, sopersi hän, kyyneltä pyyhkien.

Meidät erotettiin. Eräänä kylmänä talviaamuna jäi Liisa seisomaan reen
sijalle, seurattuaan kannoilla mukana niin kauan, kunnes yhä kiihtyvä
vauhti pakotti hänet pudottautumaan tiepuoleen. Minä ajoin lämpimiin
nahkaisiin käärittynä uutta kotia kohti huomio kiintyneenä tiepuolen
ihmeihin ja vasta illalla maata pannessa muistaen riisujani ja
tuudittajani. Nousi meteli: — ”Minä tahdon Liisan luo!” — ”Liisa tulee
huomenna ... Liisa tulee...” Mutta ei Liisa tullut huomenna eikä
ylihuomenna.

Eräänä päivänä, luultavasti seuraavana kesänä, minä istun
hiekkalaatikossa aitan seinämällä päiväpaisteessa. Siitä näkyy pihan
yli portti ja suora kuja maantielle saakka. Siitä voi hiekkahuoneita
rakentaessa aina tuon tuostakin vilkaista, tuleeko joku ja kuka tulee.
Sieltä tulee, varsinkin näin lauantaisin, akkaa, ukkoa, kerjäläistä
kyökin puolelle ja asiamiestä isän luo. Ne tulevat verkalleen, eivät
koskaan avaa porttia, vaan kiipeävät aidan yli lautoja myöten. Nyt
sieltä taas tulee joku, pikku mummu kuka lie, sukkaa kutoen, kontti
selässä. Portin takana se laskee hameensa helmat alas, suorii niitä
kauan ja silittelee poimuja ja koettaa sitten päästä portista sisään,
mutta ei osaa sitä avata. — ”Nouse sinä, mummu, aidan yli, koska et
kuitenkaan osaa porttia avata!” huudan minä, ja se tottelee ja kompuroi
aidan yli, jalassa lipokkaat. Silloin minä hänet tunnen. Rintaani
kouristaa riemu, jonka heijastusvaikutus tuntuu siinä vielä viiden vuosikymmenen kuluttua
: — ”Pikku!” kirkaisen minä, kirmaisen ylös,
menen kuin tainnoksiin, josta herään vasta sitten, kun rinta on iskenyt
rintaan niin, että tekee kipeää. Olen käpristäytynyt hänen syliinsä,
kädet kaulaan puristettuina, jalat tempoen ja potkien. Painan häntä
maahan, putoan pois, karkaan uudelleen syliin, taas maahan, riuhdon
häntä kädestä, reuhdon ja ulvon hänen ympärillään kuin koiran penikka,
pyöritän häntä, pyörryn itse ja pyörrytän hänet, kunnes toinnumme
hoipertuneina aidan viereen heinikkoon.

Minä riistän hänet siitä sisään, vien hänet saliin, panen hänet
sohvalle istumaan ja vaadin, että hänelle pitää tehdä tila
vieraskamariin piispan sänkyyn silkkipeitteen alle. Hänen täytyy syödä
meidän pöydässä eikä kyökissä. Siitä ei tule mitään, hän ei tahdo eikä
äitikään näy oikein tahtovan. Äiti ei ole oikein iloinen hänen
tulostaan, en tiedä miksi. Minä suostun siihen, että hän kyhnähtää
lattialle vuoteeni viereen ja lupaa maata siinä koko yön.

Aamulla löydän hänet saunan penkiltä nukkumasta. Minä herätän hänet
armotta ja torun häntä siitä, ettei hän ollutkaan minua pukemassa. Hän
lepyttää minut eväillään. Hänellä on ohralettuja ja palvattua lihaa ja
tylppä linkkuveitsi, jolla hän viiltää voita lettujen päälle — mikä
kaikki kutsuu kielelleni veden vielä viiden vuosikymmenen takaa. Hänen
vaatteissaan on sama savupirtin suloinen tuoksu mikä ennenkin.

En muista hänestä sitten muuta, kuin että, kun hän eräänä iltana puhui
poislähdöstään, minä sukkanauhasta sidoin hänet sänkyni jalkaan, ettei
karkaisi. Mutta aamulla hän kuitenkin oli poissa, en löytänyt häntä
saunasta enkä mistään. Juoksin itkien ja hänen nimeään huutaen
maantielle, mistä minut väkisin retuutettiin pihaan. Kai taas pian
viihdyin ja tyydyin. Luultavasti lahjottiin minut lakeripalalla tai
puolukkahillolla kerman ja sokerileivän kera. Se ei kuitenkaan jäänyt
hänestä viimeiseksi muistokseni. Minulle jäi hänestä ainaisena muistona
elinaikainen mieltymys savupirtille tuoksuviin vaatteihin ja
ohralettuihin ja palvattuun lihaan, ja minun rinnassani läikähtää
lämpimästi yhä vieläkin joka kerta, kun minua vastaan tulee pikkuinen
vanha vaimo, sukkaa kutoen, kontti selässä ja lipokkaat jalassa ja
niskassa laiha saparopalmikko.

YSTÄVÄ -- JOKA PETTI.

Isälläni oli hyvä ystävä, Piekäinen Pielavedeltä, joka pari kolme
kertaa vuodessa tuli meille käymään ja viipyi useita vuorokausia.
Hänellä oli kerran mukanaan koira, nimeltä Otti. Meistä tuli heti sen
kanssa hyvät ystävät. Me telmimme ulkona, vedimme väkikarttua, jonka se
toi, kun minä nakkasin, ja jota se sitten hauskasti naristen kiskoi
minulta pois. Me teimme retkiä piha-aidan taa vasikkahakaan, jossa aina
oli kotiorava haukuttavana ja myyrän koloja kaivettavana. Kun kylän
siat tulivat portin taa tonkimaan, annoimme me niille ihanan
yhteiskyydin lehtikujaa myöten maantielle ja maantien taa. Iltaisin,
kun ukot juttelivat uskonasioistaan ja hurskaat eukot istuivat
hartaasti kuunnellen oven suussa kynnyksellä tai pimeässä salissa, me
Otin kanssa kellimme isän kamarin lattialla. Minä ruopottelin sitä
vatsaan ja se kehräsi jalallaan.

Se söi minun kädestäni, tulipa omasta alotteestaan pyytämäänkin minulta
voileipääni, näppäsipä sen välistä tarjoamattanikin — mikä oli
pettämätön todistus siitä, että se nyt tunnusti minut isännäkseen,
sillä tullessaan se oli ollut niin tyly ja ylpeä, että sille kelpasi
kakku ainoastaan Piekäisen kädestä. Yöt se makasi ulkona kärryissä,
istuimen alla. Mutta kun se eräänä sateisena iltana tuli sisään eikä
käpristäytynytkään isäntänsä lattiavuoteen viereen, vaan hyppäsi minun
jalkopohjiini, niin heräsi minussa huima toivo saada Otti ikuiseksi
omakseni.

Vaikka minä siihen asti turhaan olin kärtellyt itselleni
koiranpenikkaa — koska sisareni oli saanut kissanpojan — ei pyyntöni nyt
kohdannutkaan vakavampaa vastarintaa, ei vanhempieni puolelta eikä
Piekäisenkään, joka sanoi heti: — ”Saathan sen, rakin, kun vain jäänee”.
Olin varma siitä, että Otti jää, kun vain saa luvan. En silloin vielä
aavistanut, mikä minulle sittemmin kyllä selvisi, mistä syystä
suostumus oli ollut niin helppo antaa. Tietysti ei niistä kukaan muu
kuin minä uskonut, että koira jää isännästään. Kuitenkin ne olivat
olevinaan avullisia sen pysyttämisessä. Meidän oli mentävä renki Pekan
kanssa metsään ja otettava Otti mukaan, ja sill’aikaa kun me olemme
siellä, lähtee Piekäinen. On varminta ennen pihaan tuloa sitoa koira,
ettei se pääse vereksille jäljille.

Mentiin siis siinä hyvässä uskossa metsälle, ja oikein eväiden kanssa.
Otti haukkui meille oravan ja me häärimme sen kanssa puulta puulle,
nakellen kurrea kivillä ja kalikoilla. Kun se oli kadonnut
näkymättömiin ja saavuttamattomiin suuren kuusen latvaan, istuimme
syömään voileipiä, joista Otti sai parhaan osan. Sitten kaivettiin
myyrän pesiä ja syötiin puolukoita, joita oli mättäät punaisenaan.
Ihmeekseni ja ihastuksekseni osasi Otti syödä puolukoita suoraan
mättäästä. Se se vasta on veitikka koirakseen, haukkuu oravia, kaivaa
myyriä, poimii marjoja ja — Pekka lisäsi — ”mene tiedä onkii vielä
ahveniakin”. En välitä Pekan pistoksista, ja mikseipä se osaisi kaapata
käpälällään ahventakin matalalta rannalta. Pekka ei koko aikana ole
katsonut oikein suosiollisin silmin minun koiraani, ja jurnuttaa nyt
pihaan mentäessä taas, että eiköhän olisi aika alkaa panna vasikkaa
kytkyeen. Mutta minä olen saanut päähäni, etten panekaan kiinni Ottia,
Otti jää meille mielelläänkin, sille tulisi meitä ikävä, jos se
vietäisiin pois. Olisi kai se jo mennyt entisen isäntänsä jälkeen, jos
mennäkseen. On se siksi viisas, että se tietää sen jo lähteneen. Se
luultavasti ymmärtää puheenkin.

Mutta kun Otti yht’äkkiä loikkaa kotiaidan yli, tulee minulle hätä. Se
on jo huomannut, että heidän kärrynsä on poissa. Se kiertelee
pihamaalla turpa maassa, käväisee tallin ovella, joka on kiinni, sieltä
yhä kiihtyvää vauhtia kyökkiin, mutta tulee heti ulos, ennenkuin minä
ehdin sulkea oven. Minä kutsun ja mairittelen, mutta se ei ole
näkevinään eikä kuulevinaan. Nyt se menee turpa maassa ja vähän
vikisten portille päin. Silloin minä teen viekkaan tempun, olen itse
etsivinäni maasta jotakin, hyökkäilen sinne tänne ja sesettelen ja
vikisen. Otti syöksähtää siihen ja tulee niin lähelle, että saan
kaapatuksi sen kaulasta kiinni. Saan pidetyksi sitä niin kauan, että
Pekka joutuu avuksi, ja me sidomme Otin. Minä pitelen ja Pekka sitoo.
Otti hyökkää kaikella voimallaan portille päin, mutta nuora pitää.

Ilo voitostani loppuu kuitenkin lyhyeen. Tosin Otti ei enää tee
vastarintaa, se antaa vastustelematta taluttaa itseään tupaan ja sitoa
penkin jalkaan, mutta välimme hänen puoleltaan ovat rikki. Se ei ole
minusta tietääkseenkään, ei katsahda niin puolella silmällä, ei
vahingossakaan heilauta minulle häntäänsä, kuinka häntä otitellen,
sesetellen ja sitilellen. Se ei koske mihinkään, mitä minä sille
tarjoan, Pekan kädestä se vielä maistaa jotakin, mutta ei minun. Se
kyllä tietää, että vaikka Pekka olikin sitä sitomassa, oikea syyllinen
kuitenkin olen minä. Se täydellisesti halveksii minua, ei rupea edes
tyynylle, jonka sille tuon, vaan makaa mieluummin kovalla lattialla
liikkumatonna turpa käpälien välissä ja tuijottaa oveen. Kun olen
mennyt ja jättänyt sen yksin, kuulen oven takaa, kuinka se itkee.

Koetan useampana parastani. Ei mikään auta. Juoksutan sitä
lopulta maantiellä. Niin kauan kuin mennään poispäin, se juoksee edellä
iloisesti ja häntä kiveränä, vetää minua vimmatusti mukanaan, nuuskii
ja tekeepä tehtävänsäkin, mikä minusta sen puolelta on ilmeinen
suosionosoitus minua kohtaan, niinkuin semmoinen oli ollut minulta
hoitajaani kohtaan pienenä ollessa ennen maata panoa. Näin on, niin
kauan kuin juoksemme poispäin kirkolle päin. Mutta kun käännyn kotiin,
lyykähtää kaikki ennalleen. Otti ei juokse enää edellä, vaan laahustaa
perässä, alakuloisena ja vastenmielisesti, häntä lerpallaan. Taputtelen
ja kiihoittelen sitä turhaan, se pistää juoksuksi ainoastaan pakosta.
Se kai luuli, että minä lähdin viemään sitä sen kotiin ja että minä
taas sitä narrasin.

Minua alkaa säälittää, kun isäkin sanoo, että mitähän sinä meinaisit,
jos minä veisin sinut Piekäälään ja jättäisin sinne ja Piekäälän poika
kytkisi sinut penkin jalkaan. — ”Minäpä en olekaan — koira”, aioin sanoa,
mutta jäi sanomatta. Minä tunnen, etten koskaan tule voittamaan sen
luottamusta ja ystävyyttä, niin kauan kuin pidän sitä vangittuna, ja
niin kauan kuin se ei ole unohtanut petosta, jonka avulla sen
vangitsin.

Päästän sen siis irti, menköön, jos menee, mutta ihme ja kumma, se ei
menekään. Niinkuin ei meidän välillämme olisi ollut mitään
väärinkäsitystä se juoksee iloisesti kanssani portin taa haukkumaan
sikoja, joiden päälle sen usutan. Me ajamme ne taas niinkuin ennenkin
maantielle ja maantien taa ja palaamme yhdessä takaisin. Otti juoksee
edeltä kyökkiin ja syö voileipiä kädestäni toisen toisensa perästä,
niin että sylki roiskaa. Sillä välin se kierähtää lattialle ja puraisee
kirpun häntänsä juuresta, ja kun silloin riennän raaputtamaan sitä
vatsan alta, niin se kellahtaa selälleen ja naputtaa jalallaan
lattiaan.

Kaikki sanovat, että nyt on Otti kotiutunut, nyt ei sitä enää tarvitse
pitää kiinni. ”Sen on koira, jonka kädestä syöpi.”

— Haistapas tuota, sanoo Pekka ja heittää orrelta vanhat rukkaset Otin
eteen.

— No, siinähän ne on ne Piekäisen rukkaset, joita se ei lähtiessään
löytänyt! huudahtaa joku.

Otti haistelee entisen isäntänsä rukkasia, mutta ei näytä olevan niistä
milläänkään. Sitten se ravistaa turkkiaan ja menee hiljaa ovelle ja
pyrkii ulos. Mennään yhdessä ja Pekka seuraa perässä. Otti nuuskii
vanhan tuvan nurkkaa, sirauttaa siihen ja rapsii takajaloillaan
muutamia kertoja maata jäljelleen päin, kivertää häntänsä ja röyheltää
selkäkarvansa. Sitten se ojentaa kaulaansa, päästää ilmoille
ulvahduksen ja lähtee päättävästi, mutta rauhallisesti juoksemaan
portille. Minä lähden perässä, mutta silloin se lisää vauhtiaan. — ”Otti
se, Otti se, Otti se!” Mutta se on jo pistänyt laukaksi, suoristanut
häntänsä ja loikannut korentona aidan yli portin pielitse. Maantiellä
se vielä kerran ulvahtaa mennessään minulle viimeisiksi jäähyväisiksi.

Korvissani kaikuu vielä tänäkin päivänä oma huutoni: ”Otti se, Otti se,
Otti se!” — kiihkeänä, surkeana, valittavana ja lopulta itkuun
tukehtuvana. Takanani tuvan rappusilla ilkkuu ja ivaa minua renkipoika
huutaen samaan äänilajiin, vaihdellen sitä minun mukaani: ”Heitti se,
heitti se, heitti se!” En välitä, huudan vain yhä hämärtyvään iltaan,
maantielle ja kirkolle päin, kosteata syksyistä etelätuulta vastaan,
joka kohahtelee raskaasti pihan koivuissa.

Minä tiedän, ettei se enää tule, mutta huudan kuitenkin. Renkipoika
tekee yhä samoin, nyt oikein laulamalla;

”Otti se, heitti se, otti se,
heittihän Otti se, heittipä se!”

Raivostun ja käyn hänen, suuren roikaleen, kimppuun ja isken olkani
takaa. Satutan ranteeni hervottomaksi hänen ojennettuun, luisevaan
nyrkkiinsä. Syöksen parkuen sisään ja kantelen äidille, että Pekka
minua löi. Mutta äiti on nähnyt, että minähän päin vastoin löin Pekkaa
— ja suruni ja epätoivoni on rajaton.

JOULULLE KOTIIN.

On ollut elämässä muutamia riemun hetkiä, joiden muisto vielä vuosien päästä
ajaa veren vanhassa ruumiissa karkeloimaan ja mielen keveänä
liekehtimään. Kotiinmatka koulusta joululuvalle ensimmäisen
syyslukukauden päätyttyä on yksi niistä, kenties kaikkein voimakkain.

En luule, että tuohon kotihaluun niin paljon vaikutti ikävä. Kerran
alkuun päästyä kului aika koulussa jotakuinkin, varsinkin kun tuli
huomaamaan, etteivät opettajat sentään olekaan hirviöitä ja että
kortteeritädit voivat olla aika ystävällisiä, välistä kenties
ystävällisempiä kuin oma äiti; ainakin tekivät he parastaan
viihdyttääkseen ja voittaakseen luottamusta. Luulen, että selitys
ikävään on haettava siitä, että kodin kuva oli, niin omituista kuin se
onkin, melkein kokonaan mielestä kulunut uusien vaikutuksien tieltä.
Saattoi esim. välistä tapahtua, etten ollenkaan muistanut, minkä
näköinen äiti oli, kun rupesin häntä ajattelemaan. Veljet ja sisaret
olivat kaikki yhdennäköisiä valkopäitä, joista en saanut syntymään
minkäänlaista erikoiskuvaa. Tarve täyttää tuolla tavalla syntynyttä
aukkoa oli luultavasti se, joka voimakkaimmin vaikutti haluun päästä
omaisia näkemään.

Kuta lähemmä joulua tultiin, sitä suuremmaksi se halu kasvoi. Ensin
siitä vain joidenkuiden toverien kanssa haaveiltiin, mutta vähitellen
muuttui se koko luokan yhteiseksi. Enhän kerro mitään uutta, kun
kerron, että ensin luettiin viikkoja, sitten päiviä ja lopuksi tunteja.
Luokan parhaat matemaatikot olivat jo monta viikkoa ennen laskeneet,
montako tuntia, minuuttia ja sekuntia on siihen, kun ”päästään”. Tulos
kirjoitettiin taulun yläreunaan, mutta täytyi rehtorin käskystä siitä
pyyhkiä, jolloin se siirtyi taulun takapuolelle, missä eli ja kehittyi
päämääräänsä kohti. Joka päivä käytiin sitä siellä muuttamassa ja
tarkistamassa. Tuntui siltä kuin olisi suuri voitto saavutettu joka
kerta, kun sataluku muuttui, vielä suurempi, kun se kokonaan katosi.
Silloin pantiin toimeen yleinen telmiminen luokalla, josta sitten
seurasi ankarat nuhteet. Syy saatiin selville ja korkeimman
omakätisesti tarttui rehtori jäniksenkäpälään ja pyyhki takapuolenkin
taulua puhtaaksi.

— Mutta viimein tempasi yleinen hurmaus ukonkin mukaansa. Kun hän
viimeisen edellisen päivän aamuna saapuu rukouksien jälkeen
tavalliselle tarkastusmatkalleen ja huomaa kyynärän korkuisilla
kirjaimilla taululla julistetuksi: ”Nyt ei ole enää kuin 24 tuntia
jäljellä!” — ei hän voi olla suutaan nauruun vetämättä ja hänen täytyy
tyytyä siihen, että luokka ulvoo ilosta hänen antautumiselleen.

Viimein ei ollut tuntia, ei minuuttia sekuntiakaan eikä jäljellä,
kaikki oli sulautunut suureksi nollaksi, joka jätettiin taululle
ammottamaan ja joka siinä tavattiin vielä kevätlukukauden alussa.
Vihurituulena karattiin alas rappuja ja pitkin katuja, ja tuskin oli
turkki päälle saatu, kun jo heittäydyttiin rekeen ja ajettiin laukkaa
tullista ulos — siihen aikaan ei ollut olemassa mitään
poliisijärjestyksiä hurjaa ajoa kieltämässä, ja vaikka olisi ollutkin,
tuskinpa niitä olisi toteltu.

Minua niinkuin kaikkia muitakin oltiin ”omalla” hakemassa. Vähitellen
saavuttivat toiset toisensa ja ennen ensimmäistä syöttöpaikkaa oli
matkue kasvanut puolikymmentä hevosta käsittäväksi jonosi.

Oli se omituista matkantekoaan! On vieläkin mahdoton ymmärtää, miten
mieliala kaksi vuorokautta, yötä ja päivää, saattaa pysyä
yhtämittaisessa huumauksen tilassa, joka lisäksi vielä kohoamistaan
kohoaa. Syöttöpaikoissa oli alinomainen mylläkkä niiden kahden tai kolmen tunnin
kestäessä, jolloin hevoset levähtivät. Eväät levitettiin
pöydälle ja yhteisesti nautittiin, syödessäkään ei aina maltettu olla
painia lyömättä ja yhtenä mylläkkänä menivät nurkat, pöydän alukset ja
sängyt, vaatteet menivät sekaisin, päällyskengät, hatut, kintaat,
huivit, välistä turkitkin vaihtuivat. Matkalla olisi oltu ohjaksissa,
jos olisi saatu, mutta rengit, joilla oli hyvin vähän luottamusta
näihin herroihinsa, pitivät huolen siitä, ettei hevosia ajettu
viallisiksi. ”Telmikää keskenänne, mutta antakaa hevosten olla
rauhassa!” Ja me telmittiin keskenämme. Ei sitä ylämäkeä, jossa ei
toisiamme hankeen survittu, ei sitä taloa, jonka kohdalla ei hihkaistu,
ei vastaantulijaa, jolle ei ”heitä” huudettu. Hevoset ja reet olivat
yhteisiä. Käytiin vuoroin kutakin koettamassa. Yhteisestä sopimuksesta
heittäysi koko poikalauma samaan rekeen, eivätkä silloin auttaneet
renkien vastalauseet eikä mitkään. Vanha ruunakin sai luultavasti ensi
kerran eläessään laukkaa pistää. Se innostui siitä niin, että ei
herennytkään, vaan laski yhtä menoaan pari virstaa ja kaasi lopulta
rekensä täyden syvään lumiojaan, josta vasta pitkien potkimisten ja
päristelemisten jälkeen selvittiin.

Ja sitä semmoista menoa kesti niin kauan kuin matkaakin. Matkan teko
oli käynyt niin pääasiaksi, että sen määrää ei joudettu ajattelemaan,
ennenkuin kirkon harja alkoi kuumottaa metsän takaa. Mutta silloin sai
kaikki muu väistyä. Toverit ymmärsivät asemansa ja poistuivat reestäni.
Nahkaset ja tyynyt asetettiin järjestykseen, minut peitettiin niiden
sisään, ja sen tehtyään vetäytyivät he omiin rekiinsä kukin.
Säälittivät he minua vähän nuo, joilla, Kajaanista ja sen takaakin
ollen, vielä oli toiset puolet matkaa edessään. Olisi säälittänyt
enemmänkin, elleivät tutut paikat olisi kokonaan mieltäni
kiinnittäneet. Se oli tuollaista naurun ja itkun sekaista sanomattoman
suloista tunnetta, joka sydänalassa ensin kuin syttyy palamaan, niin
että melkein polttaa, ja sitten niin merkillisesti haalistuu, kuin
olisi sen päälle metoista vuodatettu. Että siinä todellakin nyt on
silta ... ja kamreerin talo ja kauppapuoti ... ja kirkko ja iso pappila
ja sen riihet ... että tuo aita ja tuo veräjä ... ja tuolla koti,
tuossa koti, tässä koti! Isän kamarin ikkunassa näkyy kasvoja ruudussa
kiinni ... nyt ne katoavat ... nyt lentää porstuan ovi auki ... sieltä
syöksevät pihalle ... toisia tupruaa kyökin ovesta ja tuvasta. Nahkaset
reväistään päältäni, yksi nostaa jaloista, toinen kannattaa turkin
kauluksesta, kolmas vyöstä riuhtoo ... nauretaan, hihkutaan, koira
haukkuu, porokello älisee ruunan pudistaessa valjaita — se on kaikki,
sanalla sanoen, niin suloista epäsointua, sellaista niin kaunista
kakafoniaa, että olisi turha yritys saada siinä oma äänensä kuuluville,
jonka vuoksi en yritäkään enää jatkaa.

KOTIPUOLENI RAUTATIE.

Vaikka olin nähnyt sitä rakennettavan, ajanut sen yli sekä reellä ja
polkupyörällä että höyryveneellä siihen aikaan, kun sitä alettiin
perustaa maahan ja mereen; vaikka olin lehdistä lukenut, että
väliaikainen liikenne oli alkanut, ja asemahuoneiden seiniltä silmät
suurina tutkinut pienoista aikataulua tuttuine nimineen — niin en
kuitenkaan vielä oikeastaan osannut uskoa, että se rautatie
todellisuudessa oli olemassa. Sillä minuun oli vuosien kuluessa
syöpynyt taikauskoinen usko siihen, ettei kotipitäjäni koskaan voi
tulla rautatietä saamaan.

Tuo epäusko kai oli osaksi syntynyt siitä, että tällä radalla oli ollut
niin monta vastusta voitettavanaan: karjalaisten kilpailu, Kallaveden
ylimeno, rantaratain ja kaikenlaisten muiden ratain kilpailu, mutta
ennen kaikkea ja surkeata sanoa — kielikysymys. Olin silloin Pariisissa,
kun asian lopullinen kohtalo oli säädyissä ratkaistava. Kuta kauemmaksi
kotoa joutuu, sitä kokonaisemmaksi, sitä kauniimmaksi tahtoisi
kansaansa ja maatansa kuvitella. Kun silloin saa lukea, että
rautatieasiassa, puhtaasti aineellisessa asiassa, kaikki puolueet
yht’äkkiä seisovat vastakkain, vetämässä köyttä kukin omaan puoleensa,
niinkuin säädyt tekivät Iisalmen radasta ja Helsingin rantaradasta
päättäessään, niin eihän ole ihme, jos odottaa joka hetki, että köysi
katkeaa ja vetäjät lentävät selälleen. En silloin surrut tai ehkä
paremmin suututellut niin paljon näiden ratain kohtaloa kuin sitä, että
semmoinen näytelmä on meillä mahdollinen. Olisiko kohtalon kostoa
voinut sanoa liian kovaksi, jos nämä molemmat radat olisivat muuttuneet
joksikin ”sillaksi”, joka ei vienyt Suomen vesien poikki, mutta jonka
alaitse Suomen vedet kuitenkin virtasivat, sillä Nevahan se Laatokkaa
ja Saimaata ja Kallavettä mereen nielee ... ja nielee.

Mutta eihän nyt niin kuitenkaan käynyt. Kaikki esteet voitettuaan
rakentui rata, täyttyi Kallavesi. Epäuskoni joutui häpeään ... enkä
minä kuitenkaan tahtonut uskoa silmiäni enkä korviani. Vaikka olen
sillä kulkenutkin, tuntuu minusta yhäkin siltä, kuin olisi se ollut
unennäköä.

Tämä kai tulee siitä, että aina kun tätä taivalta ajattelen, astuu se
eteeni semmoisena, kuin se oli, ennenkuin se raudoitettiin, ja niine
muistoineen, jotka on siihen yhdistetty niiltä ajoilta, jolloin sitä
vielä hevosella ajettiin.

Ne muistot ovat miltei jokavuotisia matkamuistoja lähes kolmenkymmenen vuoden
ajalta. Ensin pikkupoikana, kymmenvuotisesta kahdeksantoista vuotiseksi,
kotoa Kuopioon kouluun ja koulusta kotiin. Sitten
ylioppilaana, sitten minkä minäkin. Se ei ollut mikään vähäpätöinen
tapaus, ei mikään ”saisinko edestakaisen piletin?” tuo, kun jonakin
tammikuun päivää aamuna, jolloin ei päivä vielä kajastanutkaan, istuttiin
pappilan pihalla reslaan ja lähdettiin ”omalla” tai jollakin
mökkiläisen hitaalla tai laiskalla ”myötyrillä” kituuttamaan Kuopiota
kohti. Senaikuisen kulkunopeuden kukkana, jonka määrääjänä oli se, että
hevonen ei saanut hiota tai jos hikosi, että sen piti syöttöpaikassa
kuivaa, vaikka olisi siihen puoli mennyt, oli ehtiä Pöljälle
yöksi kuusi penikulmaa päivässä ja siitä seuraavana päivänä kolmen
penikulman matka puolen päivän aikaan Kuopioon. Se oli siis oikea
”reissu”, jonka juhlallisuutta lisäsi kuorman suuruus, sillä siihen
aikaan käytiin koulua omin eväin, vietiin mukana puolivuotinen muona:
leivät, lihat, voit, kaikki pitäjältä saadut, jopa joskus maitokin,
niin paljon kuin sitä mahtui jäädytettynä lelliin.

Hitainen kulku oli omansa mitä voimakkaimmin painamaan kaikki tien
varrella olevat talot ja maisemat mieleen; jokainen käänne, jokainen
myötä ja vastamäki, silta, puro, järvi, pelto, metsä, hongikko, talo ja
torppa muuttuivat aina uudistuvina muistoina sisällöksi, osaksi omasta
elämästä, joihin kiintyi iloa täi surua, mielihyvää tai vastenmielistä
vaikutusta aina sen mukaan, millainen oli sää, millainen keli,
kuljettiinko kotiin vai kouluun päin. Syöttöpaikat, nuo senaikuiset
”asemat”, ja haukkuupaikat, nuo senaikuiset ”pysäkit”, joissa hevosia
ei riisuttu, vaan ainoastaan aisain sisässä annettiin kauroja puraista
— ne olivat merkkipaikkoja, tuttuja taloja, joita muistellessa vieläkin
sydän lämpenee, lämpenee varsinkin muistellessa isoja, lämpimiä
pirttejä, joiden liesissä kahvit keitettiin, joiden pöydille eväät
asetettiin — ah, niitä mamman eväitä! — ja asukkaat olivat kuin omaisia.
Semmoisia syöttöpaikkoja oli muistettavin Honkaniemi Lapinlahdella,
jonka pihan läpi talvitie kulki, jonne tie maantieltä kääntyen toi
yhtämittaista jylhää hongikkokangasta ja ohi talon tuulimyllyn, jonka
huitovia siipiä hevoset melkein aina säikähtyivät. Siinä eleli Tahvo,
pitäjän suntio, hiljainen, tyynesti tarinoiva ja hyväntahtoisesti
hymyilevä kirkonmies ja hänen vaimonsa Ulla, joukeamuotoinen, arvokas
emäntä.

Pajujärvellä, vain puolentoista penikulmaa Lapinlahdelta Pajujärveltä, oli
muutamassa mökissä ”pysäkki”, jota hoiti tuttava, eräs isäni entinen
palvelija, ”herännyt” ihminen, niinkuin yleensä kaikki tuttavat siihen
aikaan. Tai ajettiin myöskin kievariin, jonka kamari oli siitä
kuuluisa, että tulipa siihen mihin aikaan tahansa, se aina oli lämmin
ja hiilet aina uunissa kimmelsivät. Pajujärvi oli siitäkin merkillinen,
että siitä lähdettyä matka jo oli ”enemmässä kuin puolessa”: varsinkin
kotiinpäin mentäessä oli tieto tästä aina omansa mieltä virkistämään.
Taival Pöljälle teki kuitenkin aina ikävän ja alakuloisen
vaikutuksen. En tiedä, mistä se oikein tuli, sillä seudut ovat kylläkin
kauniit ja vaihtelevat ja tien varrella on taloja ja viljelyksiä. Ehkä
tuli se siitä, että useimmittain oli jo pimeä tällä taipalella ja lyhyt
talvipäivä mailleen mennyttä. Vai oliko se sitä, että tällä välillä
siirryttiin omasta Iisalmesta, johon Lapinlahtikin kuului, Kuopion
pitäjään, siis vieraaseen, outoon maailmaan. Lapsena saavat sellaiset
asiat suuren, tärkeän merkityksen.

Niinkuin jo mainitsin oli Pöljä yöpaikkana Iisalmesta tultaessa ja
usein Kuopiostakin, sillä kun koulusta päästiin tavallisesti puolen päivän
aikaan, sopi aina yöpyä Pöljälle. Mutta mikään rauhallinen
yöpaikka se ei ollut. Huoneet olivat tavallisesti koululaisia täynnä ja
aisakellot soivat, ovet narisivat ja paukkuivat ja hevoset hirnuivat
ulkona koko yön. Ja aamulla herätettiin jo varhain, paljoa ennen päivän
nousua, juuri kun oli ehtinyt makeimpaan uneensa vaipua. Se oli
esimakua kouluelämästä, joka oli loppumatonta taistelua aamu-unen
kanssa. Sitä oli alkutaivalkin yöpaikasta lähdettyä. Pieni mies istuu
reen perässä toisen pienen miehen vieressä, välistä piipottaa siinä
kolmekin päätä yksien nahkasten alta. Reen jalas natisee, hevonen
hölkkäisee nukuttavan hitaasti, ja tähtien tuike tai tuon äärettömän
surullisen aamukuun valju loiste hypnotisoi niihin tuijottavaa silmää
sulkeutumaan. Ripset jäätyvät toisiinsa, poskea kirvelee, jalkaa
paleltaa ja kylmä kouristaa koko ruumista. Täytyy herätä, mutta taas
tekee mieli nukkumaan, uni vetää kuin johonkin pyörryttävään,
pohjattomaan kuiluun, kunnes päivä alkaa valjeta ja haihduttaa unen.

Mutta on niitä miellyttäviäkin muistoja. On saavuttu harjanteelle,
josta näkyvät Nilsiän avokylkiset vaarat, Kinahmit vai mitä lienevät,
aamuruskon kultaamina. Näkyy alavaa metsää ja järviä jalkain alla.
Aisakello alkaa poukuttaa — ei kai muuten, mutta kun reki työntää — ja
tie on alamäkeä useita virstoja, vasemmalla puolen viljava järvenranta
suurine, komeine taloineen — Siilinpäät, Miettilät, Laitilat — ja
oikealla puolen ylhäinen harju, salaperäinen vuori, hyypiövuori, joka
peittää päivän. Se on reippaasti ajettu taival, se karkoittaa viimeiset
unet silmistä ja toivo pikaisesta perilletulosta pitää mieliä vireillä.

Mutta vielä on ylimeno Kallaveden poikki. Uuhmäen ja Puijon välinen
uoma on vihaisten viimain kulkupaikka. Aina siinä tuulee, tuossa
väljien vesien leveässä salmessa, eivät kestä parhaat nahkasetkaan ja
kokoon kyyristyneinä, usein ummessa päin, kyytimiehen kääntäessä
selkänsä tuuleen ja pää kippurassa, siitä pyritään yli, umpeen
nietostuneen tien hidastuttaessa kulkua.

Vihdoin on päästy Puijon suojaan ja noustu maihin. Ja kuinka viima
lieneekin selällä ollut vihainen, täällä oli aina tyyni ja turvallinen
ajaa noitten korkeiden, havuisten rantain välissä olevien lampien
jäitä, joita kaitaiset kannakset kuin kynnykset toisistaan erottavat.
Nämä ovat jo taas tuttuja alueita, täällä on hiihdetty ja mäkiä
laskettu, näissä metsissä keväisin ja syksyisin samottu — alkaa näkyä
kaupunki ja kuljettu taival kuvastuu mielessä tuonne taapäin niin
pitkältä, kuin olisi se alkanut jostakin Lapista, kestänyt toista viikkoa
eikä vain toista päivää.

Näin sitä siihen aikaan kuljettiin. Ja menihän se ja hauskaakin oli
toisin ajoin, kun sää oli suvinen ja keli liukas. Mutta välistä taas ei
ollut mitenkään päästä, niinkuin eräänäkin talvena joululuvalle
mentäessä, kun Kallavesi lainehti sulana ja kaikki meidän puolen pojat
purjehdimme ääriään myöten täytetyllä lautalla kylmänä, räntäisenä
aamuna Kelloniemestä Toivalaan ja koluutimme yhdeksän penikulmaa
kärrykyydillä talvipakkasessa routaista, iljanteista maantietä pitkin.
Tai kun toisin kerroin täytyi sydän kurkussa pelätä hevosten putoamista
alati ulvahtelevan jään alle. Tai kun jäällä oli vettä eikä päässyt ohi
riisumatta, kun rahtimiehet valtasivat tien. Puhumattakaan kelirikon
ajoista, kun yksi virsta oli sulaa, toinen jäätikköä ja täytyi toinen
puoli matkasta astua reen perässä.

Mutta kaikki tämä nyt kuului asiaan, liittyi niin läheisesti elämiseen
ja olemiseen, että on vaikea sitä muuttuneeksi ajatella. Ja kuitenkin
on se nyt vain muisto, kääntynyt lehti sen paikkakunnan kansan
jokapäiväisen elämän historiaa. Se on kokonainen maailma, joka siinä
nyt on mennyt mailleen, tarkoin järjestettyine tapoineen,
käytäntöineen, tahtoisinpa sanoa aatteineenkin. Sillä tuollaiset
ulkonaiset mullistukset muuttavat paljon elämän sisältöäkin. Ajattelen
nyt vain niitä, jotka kouluun menevät. Heille oli ennen maantie heidän
elämänsä ensimmäisenä tienä ulos maailmaan, nyt on se tie rautatie.
Kumpikin näistä matkustustavoista painuu lapsen mieleen aivan eri
tavalla, antaa erilaisia vaikutelmia, herättää eri tunteita, kiinnittää
eri tavalla herkkää mieltä kotiseutuun. Kouluun lähtö, koulussa olo,
kotiin tulo olivat ennen aikaan paljon suurempia tapahtumia, paljoa
tärkeämpiä asioita kuin nyt, jolloin saattaa, jos tahtoo, pistäytyä
kotiin sunnuntai- ja lupapäivinäkin. Kumpiko aika, kumpiko tapa olla ja
elää tässä suhteessa vaikuttaa kasvattavammin, sitä ei nyt tässä voi
käydä tarkastamaan.

Mutta se täytyy tunnustaa, että omituisen, miltei aavemaisen
vaikutuksen teki minuun Iisalmen radalla kulkeminen, kun sen ensi
kerran tein, ja varsinkin kun sen tein Iisalmesta Kuopioon. Varhain
aamulla nytkin lähdettiin liikkeelle, tammikuun pimeänä aamuna. Mutta
mikä ero valmistuksissa: istuudut vain kuin ajurin rekeen, jonka
kannoille ei ole kapsäkkiä sidottu eikä sen päälle kumolleen apevasua,
ei ole sevillä pullottavia säkkejä, ei törrötä turkki tötterönä
ympärillä, ja sinä ajat — asemalle! Ajat vanhasta kodista asemalle, joka
loistaa sieltä peltojen takaa kuin mikä juhlasali ilotulineen. Siinä ei
ole vähääkään paikallisväritystä, noissa uusissa huoneissa ei ole
mitään vanhaa muistoa, uutta vain kaikki. Ja junavaunussa on sama
yleismaailmallinen tunnelma, sama kuiva ritisevän rautauunin lämmin.
Jos kuinkakin koetat kuvailla olevasi Iisalmessa, et saa mitään
kotoisuuden tunnetta mieleesi nousemaan. Tuossa on tuo kauppias, joka
aina ajoi edelle komealla hevosellaan, karhun nahka reen perässä,
leveä, punainen vyö suurta supiturkin kaulusta kiristämässä; tuossa tuo
vanha koulutoveri, jonka kanssa usein yhteen yövyttiin. Ja me istumme
vaunuun ja juna lähtee liikkeelle ja me ajamme siinä, niinkuin ei
koskaan olisi muulla tavalla ajettukaan, niinkuin meillä aina olisi
ollut tämmöinen huone rekenä ja tuommoinen veturi hevosena.

Mutta tuolla on vanha maantie, jonka yli aina vähän väliä ajetaan.
Jokainen sen käänne on tuttu, jokainen puu, jokainen aita. Siinä
vilahti Koivikon hovi, siinä on Kallion talo, siinä Peltosalmen
tienhaara, siinä Pakaskylä, Nerkoon järvi — eikö totta tosiaan ollut
siinä Honkaniemen tuulimylly ja Tahvo seisomassa pirttinsä rappusilla.
Ei ole nyt aikaa syöttää, ei edes juottaakaan. Lapinlahden asema
petäjämetsän sisässä — siinä ei näy merkkiäkään tutusta maisemasta
niiltä ajoilta, kun reellä ajettiin. Mutta Pöljän ohi ei ole päästy nyt
enemmän kuin ennenkään, sen nimi ja sen paikka tulee säilymään
uusienkin kulkuneuvojen historiassa. Vanhan kievarin isäntä seisoo
pysäkin sillalla ja katselee tätä uutta menoa. Niin kauan kuin muistan,
oli hän kievaria pitänyt, hevosia toimittanut, kauroja ja heiniä
mitannut, eikä talvikausiin silmäänsä kokoöiseen häiritsemättömään
uneen ummistanut. Tänä ei kuulu olleen vieraista vastusta. Kun
tähän tullessa kului kokonainen päivä, ei nyt talvinen päivä ehdi
kunnollisesti aikaakaan, kun siitä jo lähdetään. Ei ole minusta uuden
ajan vehkeet tuntuneet koskaan niin merkillisiltä kuin tämän vertailun
valossa, asetettaessa tätä uutta taon vanhan rinnalle.

Kallaveden ylimeno on jo pieni ihme ja urotyö uudenkin tekniikan
kannalta katsottuna, mutta kun vertaa sitä lumipengertä, jonka
kuperalla selällä reki ennen jytysi eteenpäin kiteässä lumessa, tähän
hiekka- ja kivipenkereeseen, joka muutamissa minuuteissa kantaa tämän
”rautaroikan” rannalta toiselle, niin ei voi muuta kuin kysyä
itseltään: onko se todellakin totta?

Tottahan se on. Ja todeksi täytynee se uskoa, koska on sen nähnyt.
Mutta sittenkin: kun tahdon johtaa mieleeni oikein pysyvän kuvan
kotoisista oloista, loihtia esiin elävimpiä ja kaikkein pysyvimpiä ja
ehkä myöskin miellyttävimpiä muistoja jostakin oikein kotoisesta
Kuopiosta ja Kuopion takaisesta, joka siitä minulle perikuvana pysyy,
niin astuu aina sittenkin eteeni maantiematka jollakin mökkiläisen
laiskalla myötyrillä, ja veturi on jotakin outoa, vierasta ja asiaan
kuulumatonta. Mutta kai se nyt aikaa myöten sekin sulautuu seutuun ja
muuttuu yhtä kotoiseksi kulkuneuvoksi kuin höyryveneet jo ovat,
tungettuaan kirkkoveneet tieltään.

HIRVIÖ.

Olen eräänä kauneimpana kesäkuun aamupäivänä matkalla saaristomajalleni
Hangonmaan etelärannikolla. Olen laskeutunut junasta Sandön pysäkillä,
josta muutamain kilometrien metsä ja niittypolku vie meren rantaan. Se
kulkee ensin hiekkanummea hongikon läpi, sitten niittyjä ja lehtoja ja
lopulta laakeata hiekkarantaa. On lehdenpuhkeamisen ja käenkukunnan
herttaisin aika. Tunne, joka täyttää rinnan, on niitä kaikkein
suloisimpia. Vihdoinkin pois pääkaupungista, sen valevallankumouksesta
ja valevapaudesta!

Kuinka ihmeellisen pian kaikki unohtuu ja kuluvat pois voimakkaimmatkin
vaikutelmat luonnon helmassa. Muutamia satoja askeleita metsäpolkua,
veturin häipyvä lähtövihellys pysäkiltä, ohi torpan ja sen peltojen — ja
tuskin on enää muistoakaan jäljellä vaunun täyttäneistä tavaritseista,
sortovuosiakin räikeämmästä mielivallasta, upseerimurhista,
loppumattomista mielenosoituskulkueista, kiljuvista autoista,
yksitoikkoisuuteen asti uusiutuvasta marseljeesista, torikokouksista,
lakoista ja ryöstöistä, kirkko- ja kirkonrappumeteleistä. Omien aivojen
kiihoitus, joissa pitkin talvea oli sähissyt kuin myllyn turbiinissa,
on yht’äkkiä rauhoittunut kuin metsäpuron lirinäksi. On nukkunut pois
kaikesta, mikä juurikaan öin ja päivin täytti ajatukset ja unet,
nukkunut siitä hereillään, avosilmin, niinkuin kulissien vaihtuessa
avonaisen esiripun edessä pois sodasta, meteleistä, kaikesta uhkaavasta
ja odottavasta, nälästä ja kalliista ajasta. Käki kukkuu, peippo
visertää, pihka tuoksuu, kanerva kukkii, hongan latva humahtaa heikossa
etelätuulessa, ja veneet on saatava vesille ja verkot ja siimat
kuntoon — muuta taikasauvaa ei tarvittu. Elämä kulkee yht’äkkiä
entisessä uomassaan. Tuossa on ruispelto, tuossa niitty. Jo tuntuu
tyvenen meren tuoksu, kuuluu sen säyseä kohina. Pikkukalat kiitelevät
matalassa purossa, jonka vartta polku johtaa.

Sota ja iso viha on ollut ja mennyt. Ei se ainakaan enää jaksa tulla
tänne. Ehkei sitä ole ollutkaan. Tai oli se vain satunnainen häiriö,
yöllinen ohimenevä painajainen. Siitä on jo hyvin kauan. Se tapahtui
joskus nuorena ollessani, kuuluu historiaan. Saattaahan olla, että
jossakin yhä räjähtelee, että siellä täällä yhä vielä surmataan ja
hävitetään, mutta se tapahtuu hyvin kaukana jossakin, minulle kokonaan
vieraassa, minuun kuulumattomassa maailmassa. Tunnen, että torkun,
mutta en tahdo heristäytyä valveille enemmän kuin mikä minulle
itselleni on mieluista... Tuossa on jo kellanruskea hiekka, laakea
ranta, jossa lehmikarja seisoo polviaan myöten vedessä päivää
paistattaen. On niemet, saaret, karit ja merimerkit ja valkea majakka.
Joku laskee verkkoja. Hangosta päin tulee jahti täysissä
latvapurjeissa, vanhaa väylää, aivan niinkuin ne tulivat ennen
sotavuosia. Meidän rannassamme on jo purjepursi ankkurissaan ja
vastatervattu soutuvene kalliolla kumollaan.

Silloin sattuu silmääni laite, jota en ole ennen huomannut ja jota
siinä ei ollut viime kesänä. Laakealla rannalla, vähän matkaa
vesirajasta, on jokin ruskea möhkäle ja sen ympärillä aitaus kuin
ristikko hautakiven ympärillä. Se on melkein pallon muotoinen, niinkuin
kaksi vastakkain asetettua, yhteen liitettyä muuripataa. Alapuoli on
sileä, yläosassa piipottaa metallisia käsniä kuin poikkisahatun sarven
tynkiä, joista toiset ovat taipuneet tai taittuneet, toiset piipottavat
suorina ja ehjinä. Se on kaikesta päättäen korkean veden aikana
rannalle ajautunut räjähdysmiina, aidattu nähtävästi sitä varten,
etteivät mullikat pääsisi sitä puskemaan ja laukaisemaan.

Siinä on siis sittenkin taas sota yhdessä kaikkein inhoittavimmassa
ilmenemismuodossaan. Siinä yksi sen katalimpia, tehoisimpia ja
tuhoisimpia hävitysaseita, tuhatmiehisten laivojen salasurma — minun
rauhallisella rannallani, auringon lämmittäessä sitä yhtä hellästi kuin
hiekkaa sen ympärillä. Läheisyydessä seisoo vasikkalauma tyytyväisenä
ja mistään tietämätönnä. Hirviö itse on yhtä vähän tietoinen sisässään
piilevästä tuhoavasta voimasta, se on aina vireessä ja valmiina
laukeamaan pienimmästäkin sysäyksestä sen kylkeen, mutta kykenemätön
sitä tekemään omasta aloitteestaan. Kosketus johonkin sen tuntosarveen
voi lennättää sen pirstaleiksi ja tuhota ympärillä kaiken elämän,
jättämättä veripilkkuakaan jäljelle. Se lentää ilmaan ja lennättää
ilmaan ja vesi täyttää kuopan, mikä syntyi, kun se ponnistaikse ylös
pilviin. Jostakin kilometrien päästä löytyy ehkä sirpale käyristynyttä
teräslevyä, jonka löytäjä pistää hajamielisesti taskuunsa tietämättä,
mitä se on, niinkuin minä äsken tuolla metsäpolulla. Sen uhreja ei
koskaan löydetä eikä haudata. Mikä ei makaa meren pohjassa rautaisessa
yhteiskirstussa ja mutaisessa yhteishaudassa, se leijailee hetken
savupilvenä ilmassa ja haihtuu taivaalle.

Ei ole, näen mä, kaikki entisellään, ei ole mikään vielä. Iso viha
jatkuu yhä eikä sen loppua näy. Vainolaisen verikoira — tuo pyöreä
möhkäle on kuin tylppäkuono, lyhytkorvabuldoggin pää — on löytänyt tien
pakopirtilleni ennen kuin minä itse. Se on jo asettunut vartioimaan sen
veräjälle. Vesi voi minä päivänä tahansa nousta, tuuli voi kantaa sen
merelle ja toinen sieltä takaisin ja ajaa rannalle, jossa lapset
leikkivät kaarnaveneitään uitellen.

Hiivin pois. Onhan se toistaiseksi siinä vaaraton, nukkuessaan, jos voi
luottaa talonpojan panemaan hauraaseen aitaan, joka estää tyhmän
mullikan sitä herättämästä.

Ne olivat ainaisena pelkona ja painajaisena koko ihanan kesän. Sen
kuluessa löytyi niitä useampia. Niitä oli ajautunut maihin ennen ja
ajautui yhä. Syysmyrskyjen aikana ja keväällä jäiden lähtiessä niitä
oli räjähdellyt vähän väliä. Meri ärjähtää, mustat karit iskevät tulta,
kaukana maissa särkyvät ikkunat, kallioissa tapaamme siellä täällä
merkkejä niiden puremista. Outoja kivi- ja rautasirpaleita löysimme
tuon tuostakin ja niitä kertyi pieni museo venevalkaman kalliolle.
Erään kivilohkareen löysin omasta rannasta, johon se ei ollut voinut
tulla muuten kuin ilmojen teitä, ja rautapalan muutamasta saaresta,
kuusen oksalta, johon se luultavasti oli pudonnut lumeen ja sen
sulaessa jäänyt siihen. Naapurin rannassa seisoi miina lähellä
uimahuonetta koko kesän. Kerran soutaessani kotiniemen vartta huomasin
niitä muutaman pohjassa vain jonkin sylen syvyydessä, kaikki piikit
ehjinä. Jos sattui siihen kiviriippakiveni, niin lensin minä
tulivesipatsaassa yläilmoihin ja minustakin tuli hattara taivaalle.
Niitä istui vähän päässä varsinkin uloimmilla kareilla. Jokainen
merituulien puoleinen ranta oli tutkittava, ennenkuin sitä uskalsi
lähestyä soutaen tai purjehtien. Eräällä saarella, lahdelmassa, joka
antoi aurinkoisimpaan etelään, oli niitä kellunut maihin kaksi
sisarusta ja asettunut vierekkäin kaikkein siloisimmalle ja
suloisimmalle vedenrajakalliolle. Siinä niitä käytiin katsomassa ja
vieraille näyttämässä, ”Miinaa Maijaa ja”, huviretkisaaressa,
rantakalalahdelmassa. Niistä tuli tuttuja, ne alkoivat kuulua
maisemaan, niitä naputettiin kynnen päällä, ja ne helähtivät kuin
kirkonkellon malmi. Niitä valokuvattiin perheryhmiin, niiden päällä
istuttiin, niiden ympärillä telmittiin ja kujeiltiin ja lähtiessä
niille näytettiin pitkää nenää, elottomille, sokeille, jalattomille,
siivettömille, kahlehdituille meren hirviöille, jotka kuivalla maalla
eivät mahtaneet mitään, ryyhöttäen siinä avuttomina ja voimattomina,
kykenemättä omin voimin purkamaan sisuaan, ennenkuin joku toinen
luonnonvoima ne vapauttaisi liikkumattomuuden lumoista.

Minä en voinut koskaan ottaa niitä humoristiselta kannalta, en koskaan
tottua niiden tilapäiseen vaarattomuuteen. Minussa pysyi niitä kohtaan
aina sama salaisen pelon ja vihan ja inhon ja voittamattoman
vastenmielisyyden tunne, minkä minussa ensi näkeminen oli herättänyt.

Onhan sota sotaa ja onhan siinä muka luvallista kaikki, sen tarkoitus
kehittää sen keinoja ja sitä mukaa pyhittää ne, katalimmat ja
kavalimmat myrkkykaasut, yölliset zeppeliinipommit, väijytykset ja
salahyökkäykset, jopa tautien tartuttamisenkin. Ei ole enää mitään niin
epäritarillista ja epäinhimillistä aselajia, jota ei katsottaisi
voitavan käyttää. Mutta kaikista epäinhimillisin, epäritarillisin ja
raakalaisin on minusta kuitenkin miina, joka omin päinsä käy sotaansa
sokeana luonnon voimana sekä ystäviä että vihamiehiä vastaan, viattoman
ja puolueettomankin pään menoksi. Se on salamurhaamista umpimähkään,
luonnonvoimain vastuunalaisetonta hyväkseenkäyttämistä, järjettömän
aseilla varustamista, puukottelua pimeässä tanssituvassa, kun valot on
puhallettu sammuksiin. Sen toiminta ei rajoitu vain sota-aikaan.
Laivamiina, tahallaan laskettu tai irtautunut voi ajelehtia
valtamerillä vuosimääriä sodan jälkeenkin, käydä sotaa omaan laskuunsa,
kun rauha jo aikoja sitten on solmittu sotivien kesken. Kun meret jo on
julistettu vapaiksi, silloin tämä merirosvo ja salasissi vielä pitää
niitä hallussaan ja on niillä suurempi herra tuin ylpeä Albion ennen
sotaa, tehokkaampi salmiensulkija kuin Gibraltarin ja Maltan isäntä.
Suuri valtamerilaiva saa hiipiä kuolema keulan edessä, sydän väijytystä
vavahdellen jokaisen matkustajan rinnassa. Titanic-draama kalpenee
niiden rinnalla, jotka ovat tulossa. Vedenalainen miina voi tuhota oman
keksijänsä, valmistajansa, laskijansa, heidän vaimonsa ja lapsensakin.
Sen avulla voidaan panna toimeen attentaatteja ja harjoittaa
anarkistista terrorismia melkein mistä kalastajaveneestä tahansa
vilkasliikkeisimmilläkin väylillä.

Millainen lie oikein sen miehen sieluntila, joka panee kaiken neronsa
räjähdysmiinan keksimiseen, sen, joka pinnistää kaiken älynsä sen
täydentämiseen ja parantamiseen. Luultavasti hän, samoin kuin kaikki
muutkin räjähdysaineiden keksijät ja sotatekniikan kehittäjät on hieno
tiedemies, mekanikko, kemikko, tuota teknikkotyyppiä, joka edustaa
nykyajan terävimpiä päitä, niitä, jotka ovat luoneet nykyajan korkean
konekulttuurin, sen verrattoman tekniikan ilmalaivoista vedenalaisiin
saakka. Hän on saanut aatteensa jumalaisen luomisinnon haltioituneena
hetkenä, hänen silmänsä ovat säihkyneet, poskensa palaneet, hänellä on
kai ollut tunne niinkuin kaikilla, jotka jotakin luovat ja synnyttävät
että hän on saamassa aikaan jotakin, joka koituu ihmiskunnan onneksi ja
hyväksi. Ehkä hänellä niinkuin hävitysvälineiden keksijöillä yleensä on
se vilpitön harhaluulo, että hänen keksintönsä on rengas sotien
mahdottomiksi tekemiseen ja lopullisen maailmanrauhan saavuttamiseen.
Hyräillen, iloisesti vihellellen hän menee kotiinsa, kohtaa ovella
nuoren vaimonsa ja sulkee hänet onnelliseen syliinsä — samalla tietysti
riemuiten siitäkin, että heidän toimeentulonsa nyt on turvattu. He
astuvat käsikädessä lapsenkamariin, jossa heidän esikoisensa uinuu
harsoitetulla, lumivalkoisella vuoteellaan. Pienokainen on ehkä näkevä
sen tuhatvuotisen valtakunnan koiton, jota hänen isänsä on ollut
valmistamassa. Kaikki ne tämmöisiä kuvittelevat, jokainen heistä
tarvitsee tämän uskon jossakin muodossa tuntonsa nuhteen
vaimentamiseksi.

Eikä kuitenkaan mikään sotataidollinen keksintö tai sen täydennys
koskaan ole vähentänyt sodan mahdollisuuksia, vaan päinvastoin niitä
juuri lisännyt, Ei ole ainakaan taannuttu siltä raakalaisasteelta,
jolloin naisetkin taistelivat miesten apuna puolustaen piiritettyä
linnaa kivillä ja kirkunalla. Onhan todella pian jokainen pommi, joka
lentää, jokainen miina, joka räjähtää, osalta, ehkä suurimmalta,
naistenkin työtä. Nehän ne nyt — pikku pariisittaresta suomalaiseen
piikatyttöön saakka — sorvaa, silittää, täyttää siellä suurissa
kulttuurimaissa, niinkuin surkeassa Suomessammekin. Miinassa sanotaan
olevan hienot laitteet ja herkät koneet, niitä varten tarvitaan käteviä
sormia. On jo historian takainen se aika, jolloin naiset ottivat osaa
sotaan vain laupeudensisarina tai istuivat kotona riipimässä
haavaharsoa.

Ja keksijän vaimo hymyilee ja jokeltelee lapselleen, josta ehkä sinä
samana yönä zeppeliinipommi tekee raajarikon. Hän nostaa kätensä
kiroten taivasta kohti. Hänen kirouksensa kuullaan. Samalla hetkellä
räjähtää Reinin takana samanlainen pommi samanlaisella tuloksella. Ja
kaikki vanhurskaus on täytetty... Tahtoisin vain nähdä, kuinka hieno
lady tai sulosilmäinen hausmutter unissaan turhaan pesee viattoman
veren tahroja käsistään ja kuinka monta gentlemannia on nyt maailmassa,
joiden tarjottuun käteen minun olisi vaikea tarttua.

”Sinä taas saarnaat!” — mutta miksen saarnaisi ... saarnasin näin
sisässäni koko kesän yksinäisillä onkiretkilläni, sillä enhän päässyt
mihinkään näkemättä miinaa jollakin rannalla. Milloin se seisoi mustana
ja uhkaavana, milloin kiiltäen kilpaa auringon kanssa, kun sen valo
siitä heijasteli sateen jälkeen. Saarnasin itsellenikin siltä varalta,
että mistä minä tiedän, enkö minäkin voisi riehahtaa nostamaan jotakuta
noista mereen tuulen ja virran vietäväksi sinne, missä tiesin
ryövärilaivueiden omilla rannoillani liikkuvan.

Lopulta tietysti totun, en välitä, tunne tylsistyy, siveellinen viha
uupuu omaan voimattomuuteensa. Ei kukaan kuitenkaan minua kuule eikä
kauhistu minun kanssani, sillä aseistahan meidän aseeton
kääpiökansammekin lopulta odottaa onneaan — joskaan ei omistaan, niin
toisten, toiset toisten ja toiset toisten — ja odottaessa asestuvat
veljet veljiäkin vastaan, kaartit kaarteja. Ja se nyt ei oikeastaan
kuulu aivan tähän, mutta kuitenkin: kun isä Suomessa sorvaa tehtaassaan
shrapnelleja Saksaa vastaan, äkseeraa hänen poikansa siellä jossakin
valmistuakseen tuon isän kustantamana Venäjää vastaan ... se on
sotakuva Suomesta, näyte meidän moraalistamme maailmansodan aikana,
meidän panoksemme kansojen ja oman vapautemme puolesta — sotavoitot ja
saksanpojat samassa perheessä! Äkäyn lopulta itseeni ja annan päivän
paistaa ja tuulen puhaltaa mistäpäin tahtoo, selvittelen verkkojani,
suorin siimojani ja panen salamiinojani minäkin tyhmille turskille ja
mitään pahaa aavistamattomille ahvenille ja paistan ja syön ja olen
tyytyväinen. Sillä täytyyhän elää... Mutta onko se tarpeellista?

Illan tullen ja yön pitkän synkällä merellä voihkaa ja huokaa.
Merelläkö vain?

Mutta aamu on taas tyven ja ihana.

                                                  ⸻

On taas ihana aamu, suloisin sunnuntai, yksi tämän elinaikani
kauneimman kesän monia samanlaisia. Olemme lähteneet
sunnuntaipurjehdukselle. Tuuli käy lounaasta, leudosti ja tasaisesti,
ei tarvitse välittää purjeista, kun on kerran kiinnittänyt ne ja
peräsinkin hoitaa melkein itse itsensä. Vene nousee kotirannasta niemen
vartta enkä näytä tarvitsevan kääntää päästäkseni sen yli. Mutta minä
käännän kuitenkin, ties’ mistä syystä. Purje pullistuu ja minä sanon,
uutta venettämme kehuen, ehkä sadannen kerran: — ”Katso, kuinka
kauniisti se taas nousee”. — ”Suorassa kulmassa niinkuin ainakin”,
säestää poikani. Silloin räjähtää tuskin pari sataa metriä siitä, missä
olin kääntynyt. Musta savupatsas on kimmonnut korkeuteen, seisoo hetken
pystyssä ja luhistuu takaisin kastellen kalliot mustiksi ja heittäen
mutaa, soraa ja kiviä ympäri rantaa. Me tunsimme vain heikon paineen
korvakalvossa ja purje hiukan vavahti.

Jos en kääntänyt, vaan jatkoin matkaa, olisimme tulleet jotenkin sille
kohdalle, missä mereltä ajautunut miina sattui kallioon, muutamia metrejä
siitä, ja siinä kai olisimme menneet mekin, miehet ja veneet.

Mikä meidät varjeli? Ja miksi juuri meidät?

LAHJOITUS.

Hyvä ystävä! — Olen nyt ollut täällä, niin, en oikein osaa sanoa,
kauanko. Päivistä päivät ei ole jäänyt mitään erikoismuistoa kustakin
erikseen, ainoastaan kokonaistuntu, niinkuin se jää toisiinsa
liittyvistä helmistä yhä pidentyvässä helminauhassa, kun sitä
sujuttelee sormiensa lomitse. Ja helmiä ovat todella olleet minulle
nämä sekä elämyksiini että työni tuloksiin nähden. Tiedän, kenen
kaulalle sen nauhan tahtoisin kiitollisena ripustaa. Hänen ansiotansa
se suurelta osalta on, hän on siinä tietämättään ollut taiteellisena
kiihokkeena, hän, minun herttainen tyttömallini, minun mallityttöni.
Minulla on jo sievoinen salkun täysi väriluonnoksia ja kynäpiirroksia
hänestä, vanhuksista ja heidän talostaan ulkoa ja sisältä. Olen
löytänyt aihepiirin, jota jo kauan olen hakenut, suomalaisen,
kotimaisen, läkähtyneenä kaikkeen siihen siellä ulkona. Olen siitä
aivan haltioissani. Ja hiukan muustakin. Täytyy saadakseni kaikesta
tästä kanssasi vähän haastella.

Täällä on tavattoman viihdykästä ja miellyttävää ollakseni. Kirjoitan
tätä vierashuoneessa, joka luovutettiin minulle tänne tultuani. Tämä on
vanhanaikuisin, tyylikkäin huonekaluin sisustettu nurkkakamari. Istun
mahonkipiirongin laskupöydän ääressä; sen kaikki laatikot, jopa
salalaatikotkin ovat tyhjennetyt minun käytettäväkseni. Edessäni on
kaksi kynttilää hopeisissa jaloissa. Uuni on vanhoista, kellastuneista,
kuvikkaista kaakeleista. Lattia on umpimatossa. Seinillä on vaski ja
puupiirroksia mahonkikehyksissä. Täällä on suloista ja lämmintä,
aistikasta, yksinkertaista ja lujaa niinkuin kaikkialla muuallakin
tässä talossa.

Vaikka kaikki täällä on niin vanhaa, on kuitenkin, niinkuin se olisi
erikoisesti minua varten niin laitettu. Eihän sen tarvinnut olla niin
eikähän se tietysti niin ollutkaan, mutta minä kuitenkin sain sen
vaikutuksen, koska halusin sen niin mielelläni saada, että täällä on
minua jo kauan odotettu. Tahdoin kuvitella, että tämä vierashuone ei
ollut vierashuone yleensä, jokaista tulijaa varten, vaan sitä varten,
jolle talon tytär avasi sen oven, saattaen hänet tänne kuin pyhäkköön
pimeän salin läpi ja hänelle kahdella kynttilällä tietä valaisten. Kun
täällä vieraili joku toinen, niin oli varmaankin jotakin toisin,
ainakin hiukan. Niillä on muuten täällä ihmeellinen vaisto arvata, mikä
on vieraalle mieleen. Pieni esimerkki: heti seuraavana päivänä oli
tuossa yöpöydälläni se savukelaji, jota he olivat nähneet minun
polttavan. Joka ilta on yöpöydälläni juuri saapuneet sanomalehdet.

Hänen huoneensa on ylikerrassa minun huoneeni päällä. Kuulen hänen taas
liikkuvan siellä niin varovasti ja hiljaa, että tuskin sen kuulen. Hän
astelee ja askartelee siellä kuin kuiskaten. Hän nähtävästi varta
vasten koettaa niin. Eihän hänen tarvitse pelätä häiritsevänsä, koska
hän hyvin tietää, että valvon myöhään. Se on hänen luontaista
naisellista arkuuttaan ja ujouttaan ja häveliäisyyttään. Tuskin tiedän,
milloin hän hiipii vuoteeseensa. Ei kuulu enää mitään, ei sieltä eikä
koko talosta. Ei muuta kuin räystään tipahtelua ulkona, yhä hiljemmin
ja harvemmin, pakastavan huhtikuun yön hyytäessä, mitä aurinkoinen
kevätpäivä on sulatellut... Meillä on varmaan huomenaamuna hankiainen
ja hyvä hiihtokeli, jota olemme odottaneet. Meillä on rendez-vous jo
ennen auringon nousua — muuten ensi kerran elämässäni siihen aikaan
päivästä. Hän lupasi varmasti herättävänsä minut. Kolme kolkutusta
kattoon.

Mikä herttainen talo tämä koivujensa alla, järven niemessä, oman tiensä
takana, vastapäätä kirkkoa toisella puolen järven! Soisin välistä, että
talo olisi minun ja että voisin jäädä tänne ainiaaksi. Niin rehtiä,
ystävällistä, hiljaista ja viisasta väkeä nuo valkotukkaiset vanhukset
ja tuo heidän keltapalmikkotyttärensä. Heidän ja tämän talon
päävaikutus on sopusointu. Kaikki täällä on samassa vireessä, saman
hengen soitteessa. Kaikilla kolmella heillä on sama yleisilme ja katse,
samat rauhalliset liikkeet, yhtäläinen äänensointu. Ne eivät koskaan
kiirehdi eivätkä hermostu, mutta ehtivät kuitenkin. Anna sinä minun
heistä innostua, hymyile vain, jos haluttaa, mutta tämä on minulle
uutta ja mieluisaa, olenhan elänyt ihan toisissa oloissa. Isäntäväki ja
muu väki ovat kuin yhtä perhettä. Vanhat palvelijat ovat vanhoja
talossa ja nuoret kai aikoinaan tulevat siinä yhtä vanhoiksi. Hevoset
ja karjakin näyttävät kuuluvan perheeseen. Niitä hoidetaan jokaista
kuin persoonallisella huolella niinkuin harvinaisia vieraita, niinkuin
— minua. Tallissa ja navetoissa, pahnoissa ja karsinoissa on yhtä
siistiä ja hoidettua kuin täällä asuinhuoneissa, karjatytöt ovat
puhtoisia kuin diakonissat. Ja saman huolenpidon ja hellyyden alaisia
näyttävät olevan talon elottomatkin esineet, huonekalut, työkalut, reet
ja rattaat. Ne ovat sen asukkaita nekin. Niillä on tietyt sijansa siinä
ja ne ovat kuin tietoisia tarkoituksistaan. Näyttää kuin niitä
hoidettaisiin ei vain niiden tuottaman hyödyn vuoksi, vaan niiden
itsensäkin vuoksi, huolella ja hartaudella ja osanotolla niinkuin
eläviä olentoja, että niidenkin olisi hyvä ja viihtyisä olla.
Jokaisella on oma oikea sijansa, jossa se kuin levähtää käyttelyn
väliajoilla. Jos se olisi jossakin toisessa sille kuulumattomassa
paikassa, olisi sen ikävä ja paha olla. Tässä talossa ei mikään
ajelehdi eikä vetelehdi, eikä myöskään sairasta, sillä kaikki, mikä
menee rikki, korjataan heti ja pannaan kuntoon. Ei mikään narise eikä
vingu, ei viirikään. Romutkin ovat järjestyksessä, niillekin,
raajarikoille, on valmistettu oma turvakotinsa aittojen välisessä
vajassa, johon ne on lajiteltu laatikoihin ja hyllyille. Koska ne eivät
ole niitä hävittäneet, on niissä kai heille jokin rakas muisto. Tai
ehkä ne on pantu siihen kuin väliaikaiseen hautaan, odottamaan
ylösnousemustaan jossakin uudessa muodossa.

Tämä järjestys, tämä tasapaino, jossa on jotakin taideteoksen
sopusuhtaa ja keskitystä, suo lepoa ja hermorauhaa. Sitä elävöittää
lintu, joka liikkuu ja lentelee ja visertelee päiväkaudet näillä
pihoilla.

Hän on tämän talon hengetär ja haltia, huipputulos tästä kaikesta,
talon tarkoitus, sen olemisen oikeutus, sen päämäärä. Hän on versonut
sen taimilavassa, kehittänyt varttaan sen maassa, kukkinut sen ilmassa
ja hengessä. Hän on sen juuri kypsymässä oleva hedelmä, jo nuokkuen
varressaan valmiina poimittavaksi.

Ihme, ettei kukaan vielä ole ojentanut kättään häntä ottaakseen. Vaan
ehkäpä heillä jo onkin tiedossaan kotivävy, ehkä hänen muotokuvaansa
sitä varten maalautetaankin, yllätyslahjaksi ”omalle”. Ohimennen sanoen
en ole sitä vielä aloittanutkaan. Olen toistaiseksi tehnyt tutkielmiani
omia tarkoituksiani varten. En muuten luule, että sen, hänen tulevansa,
kanssa olisi vaikea kilpaillakseni, jos sitä haluaisin. En siihen
kuitenkaan pyri, sillä kotivävy sen täytyy olla. Ei häntä pitäisi
koskaan irroittaa täältä ja istuttaa muihin maaperiin. Hänen on
pysyttävä emäntänä ja äitinä, emäntä- ja äitisukujen jatkajana. Hän on
niitä, joita ajatellaan, kun puhutaan ”esiäideistä”. Rotuihminen,
tarkoitettu kehittämään rotuaan, sitä, jossa meidän tervein
maalaisveremme virtaa, herraskartanoidemme ja pappilaimme asuttajissa,
ja johon meidän kulttuurimme pohjautuu.

Olin heti selvillä siitä, missä hengessä hänet maalaan: olen koettanut
saada hänet kuvatuksi tämän talon omassa hengessä, siinä, joka häntä
ympäröi, jossa hän elää ja johon hän kuuluu, ja joka, vaikkei taustaa
näkyisikään, pitäisi aavistaa ilmeestä. Olen piirtänyt hänet antamassa
kämmeneltään sokeria irtonaiselle nimikko-orhilleen, joka seuraa häntä
kuin koira; lammasten edessä, kun ne, emät ja vuonat, karsinastaan, sen
aidan yli ja rakojen läpi, tunkevat päänsä saadakseen häneltä kukin
palasensa; tai leipomassa, jolloin olen saanut esille hänen kauniit
käsivartensa ja kämmenten ja sormien keveät ja sulavat liikkeet, kun
hän käsittelee valkoista taikinaa valkoisella leivinlaudalla, puettuna
valkoiseen esiliinaan ja päässä niskan taa sidottu valkoinen liina.
Nämä leipoma-asennot ja liikkeet ovat hänessä niin luontevat, niin
ominaiset, että niitä tutkiessa seisoo edessäni satojen vuosien sarja
siihen tottuneita ja sitä harjoittaneita naisia. Se on niin aitoa, niin
kaunista ja kotoista, että lämpenen katsellessani en vain häntä, vaan
jopa omia luonnoksianikin hänestä. Paitsi näitä olen tehnyt useita
muita tutkielmia sekä Öljyllä että liidulla ja vesivärillä. Minulla on
ollut suoranainen luomiskuume, toisen aatteen hedelmöittäessä toista.
Tämä talo on, niinkuin sanoin, aiheiden aarreaitta ehkä piankin
katoamassa olevalta kulttuurikaudelta, vanhalta, mutta minulle tähän
saakka taiteellisesti uudelta.

Lämpenen häntä ajatellessani — en ole mitään muuta ajatellut, en muussa
askarrellut kuin noissa eri ilmeissä, eri tilanteissa, eri asennoissa.
Sieluni, mielikuvitukseni on häntä täynnä. Kysyn tässä juuri itseltäni,
olenko mieltynyt, ehkä rakastunutkin häneen enemmänkin kuin
kiitolliseen malliin. En tiedä, en luule. Mutta vaikka olisinkin, ei
ainakaan minun puoleltani uhkaa häntä mikään vaara. Vaikka voisinkin,
en tahtoisi ojentaa kättäni häntä ottaakseni ja viedäkseni. Olisi sääli
nostaa hänet maita ja autereita kiertävän taiteilijan ritisevään
reteliin. Ei meikäläisen hajanainen maailma ole hänen maailmansa, ei
se, mihin hänet täältä hennoisi siirtää. Kai hän sielläkin kukkana
kulkisi, mutta ainoastaan hetken niinkuin kukka vesilasissa, vähitellen
kuihtuen ja kalveten. Entä jos minä tulisin tänne? koettaisin juurtua
hänen maaperäänsä? Eihän sekään kävisi. Mutta miksi ei? Vaikkapa nyt
”taiteeni”, mokomakin, siitä kärsisikin, vaikka kehitykseni pysähtyisi,
vaikka veisin palettini ja siveltimeni hänen hyvin järjestettyyn
romuliiteriinsä ja ottaisin sen viereisestä työkaluliiteristä kuokan ja
heinähangon ja puutarhalapion — entä sitten! Eläisin hänen elämäänsä
niiden lasten kanssa, hänen kaltaistensa, joita hän minulle
lahjoittaisi — kai saisin siinä elämäntehtävän yhtä hyvän kuin tämä
nykyinenkin, kenties paremman.

Tyylikäs hän on, taideteos omaa lajiaan, sulava, joustava, virheetön,
luja ja hento samalla, viaton ja avonainen, sanalla sanoen... Hän
käännyttää minut sisäisesti, siitä tietämättään. Kun vertaan häntä
kaikkiin niihin naisiin, joiden kanssa siellä ulkona maailmassa — huh!

Hän kai jo aikoja sitten nukkuu. Haluaisin maalata hänet myöskin
levolla ollen, vuoteessaan, uupuneena päivän puuhien jälkeen, toinen
käsi peitteen päällä, toinen pään alla kaaressa. Minun Pyhä Ursulani
(kai muistat sen taulun siellä Venetsian museossa). Ehkä kerran vielä
sen saankin niin, ehkä en. Sitä odottaessani ”ikuistan” hänet, niinkuin
saan, panen häneen parhaan itsestäni, sielustani: ihailuni,
ihannoimiseni. Vaikkei hän olisikaan se, miksi hänet nyt näen, menee
hän nyt kuitenkin semmoisena jälkimaailmaan ja taidekirjat ehkä sanovat
hänestä sitten, että luultavasti, kaiken varmaan, hänen tekijänsä oli
rakastanut häntä niinkuin Lionardo Jocondaansa. Luon hänestä, en
arvoituksellisesti hymyilevää ongelmaa, jonka ilmeen syytä kukaan ei
ole voinut selittää, ja jonka taustana on jylhän vuoriston hämy, vaan
tavallisen suomalaisen ihannetytön, jonka taustana on hänen korea
kotinsa, sen huurteinen koivikko heleimmän kevään aattona. Hyvää yötä!

(Jatkoa seuraavana iltana.)

Heräsin kolmeen arkaan kolkutukseen. Ne eivät tulleet ylhäältä, vaan
ovelta. En vastannut, tahdoin kuulla ne vielä kerran. Ne toistuivat
hiukan kovemmin, minä vastasin ja hän sanoi sieltä: ”Kahvi on valmis.”

Hän odotti minua ruokasalissa kahvipöydän ääressä, valmiiksi puettuna
hiihtoretkelle, päässä puuhkalakki hienointa valkoisinta lammasnahkaa,
yllään suora väljä, helmoihin saakka ulottuva viitta sinistä
kotiverkaa, jalassa paulakengät. Varhainen talvinen aamuvalaistus
asettaa ankaralle koetukselle kaiken, mihin se sattuu. Se ei anna
minkään tunnelman lahjoa silmää, vaan pakottaa joko hyväksymään tai
hylkäämään. Hän kesti koetuksen niinkuin ulkoilmaveistos, joka uhmaa
valoa, tulipa se mistä ja miten tahansa. Hän kesti sen niinkuin aukeava
kukka, joka sekin kestää kaiken valon ja kutsuu sitä yhä vain lisää
luokseen katsomaan ja ihailemaan ja joka voi voitollisesti kilpailla
hehkuvimman keskipäivänkin kanssa — niinkuin hyvin nukkunut lapsi
herätessään ja noustessaan visertämään vuoteessaan, silmät suurina ja
tuoreina, suu hymyssä ja ihossa terve tuoksu. Jotakin siitä kaikesta on
hänessä. Sanon sen hänelle. Hän lyö sen leikiksi, mutta kuuntelee
kuitenkin mielellään.

Samoin kuin on myöhään illalla, kun saattaa kotiin naista ja erotessa
nukkuvan talon portilla syntyy erikoinen, salamyhkäinen yhteistunne,
samoin on hyvin varhain aamullakin, kun muu talo vielä nukkuu eivätkä
vanhukset vielä ole tulleet: ollaan kuin salaisessa liitossa, kahden
kesken koko maailmassa; on hetki, josta on otettava pikainen vaari,
sillä tuossa tuokiossa voidaan tulla ja kaikki voi muuttua. Ja siinä on
erikoinen viehätys varsinkin illan jälkeen, jolloin on oltu yhdessä
kahden kesken, kun muut ovat kylässä, luettu runoja, soiteltu, puheltu
ja piirustettu. Siinä on sitä, että oletko miettinyt yöllä sitä, mistä
eilen puhuttiin, mihin tulokseen olet ehkä tullut, mitä olet yleensä
yöllä ajatellut ja tuntenut, onko se kohdistunut minuun, oletko ehkä
nähnyt sen johdosta untakin? Aamutunnelman voi rikkoa pieninkin seikka.
Se, mikä sen kestää, on aitoa. Ja kaikki oli täällä aitoa, hyvästä
kahvista käteen ja käden liikkeeseen, joka sen tarjosi. Hän herätti
emäntätunnelman, sen sanomattoman miellyttävän ja suloisen, että hän on
ollut ylhäällä ennen minua, laittanut minulle kaikki valmiiksi,
lämmittänyt huoneen, tuulettanut sen, keittänyt kahvin, kuorinut kerman
ja kaikki on tapahtunut kuin itsestään, niinkuin kukan avatessa
umppunsa, niinkuin vesilinnun ottaessa aamukylvyn.

— Mutta tuossa puvussahan ja tuossa valossahan teidät olisikin
maalattava!

— Taasko siinä — ja missä vielä? Ja kuinka monessa?

— Tuhannessa kauniissa — sillä teistä kumpuaa ehtymättömästi aiheita ja
kauneusarvoja. Seisokaa vielä...

— En minä osaa seistä — pannu polttaa — pian — ai —!

— Olette oikeassa, ei teidän pidäkään seistä mallina, ainoastaan olla,
niinkuin olette, ja minun täytyy oppia teidät ulkoa painamalla teistä
kuva ensin aivoihini ja vasta sitten kankaalle — sekä aivoihini että
sydämeeni, saadakseni avukseni myöskin tunteeni teitä oikein
tulkitakseni.

— Juokaahan nyt jo — kahvinne jäähtyy.

Suhteemme oli jo kehittynyt heti näin vapaaksi; ammattini suoman
vapauden turvin ja varjossa voin sanoa hänelle, mitä miellyttävää
tahdoin. Oli kevytmielistä puhaltaa näin vireille tulta, joka jo kyti,
itsestään syttyneenä. Minun ei olisi pitänyt.

Hiihtoretkemme oli herttainen duetto tai niinkuin nelikätinen
soittonumero — se olisi oikeastaan tulkittava ei sanoin, vaan sävelin:
suksien helinää, sauvan somman kirinää, ohi kiitävien huurrekoivujen
vilinää. Me laskimme pelloille, me sujutimme pellolta niitylle,
niityltä jäälle, emme nousseet taloihin, vaan kiersimme ne, pysyen kuin
ulkopuolella muiden maailmaa ja liikkuen kuin itseluomassamme omassa
ilmapiirissä, poistuen ja läheten toisiamme, milloin toinen, milloin
toinen, erillämme ja samalla yhteenliitettyinä, välillämme side, joka
sujuu, vaan ei katkea. Hän hiihti paljon paremmin kuin minä, laski mäet
kuin leikillä, nousten jyrkän rinteen kuin vuohi kallion, kun minä
tottumatonna tein kaikki vaivalloisemmin ja raskaammin. Milloin tahansa
hän olisi voinut minut jättää ja vilkuttaa liinaa hyvästiksi.

Hän hiihtää yhtä kauniisti ja keveästi ja luontevasti kuin hän tekee
kaiken muunkin. Hiihtoliike ei ole oikeastaan kaunis muulloin kuin
hiihtäjän liukuessa liikkumatonna mäkeä alas, vartalo hiukan taapäin
taipuen. Mutta hän suoriutui siitä hyvin. Hänen luontainen voimansa
tekee sen. Hänen ei tarvitse ponnistaa eikä potkaista. Hänen liikkeensä
alkulähde näyttää olevan suksissa, ne ovat ne, jotka häntä nostavat ja
vievät. Hän ei laahusta niinkuin esimerkiksi — minä. Hän ei tee sitä
rumaa liikettä, joka syntyy, kun eturuumis sauvan avulla puskee liiaksi
edelle ja laahaa jäljessään jalkapuolta, jolloin sukset usein
livahtavat taapäin. Hänen koko vartalonsa taipuu ja oikenee luontevassa
kaaressa kuin jänne, ainoastaan sen verran kuin on tarpeellista,
rikkomatta luonnollista linjaa, ja miellyttävä tasapaino syntyy. Sain
tämän kuvatuksi juuri ulkomuistista. Siitä tulee taulu n:o 4. Taulu n:o
5 on, kun hän seisoo sauvojensa varassa nojaten niiden päähän, kädet
leuan alla.

Lopulta me tulemme kirkonkylän takana olevan kukkulan etelärinteelle ja
pysähdymme hongikon reunaan aholle, jossa aurinko jo on sulattanut
lunta. Se on jo noussut ja lämmittää meitäkin siihen. Koko alla oleva
seutu, järvet, saaret, rantatalot, kirkonkylä ja ”meidän” talo sitä
vastapäätä ovat pakkasaamun autereen sinessä.

Istumme toinen toiselle kivelle. Hän ottaa väljän viittansa povelta
pienoislaukun, joka on riippunut hänen kaulallaan.

— Mikä se on?

— Isän vanha evässalkku, jonka äiti lahjoitti hänelle, kun he menivät
kihloihin.

Siinä oli hopeinen voileipärasia ja hopeinen pullo ja pari pientä
pikaria. Hän tarjosi piiraita ja viiniä.

— Herran terttu teitänne, tämähän on suurenmoista!

— Suomen suurimman taiteilijan malja! virkkoi hän, silmissä veitikka.

— Suomen suloisimman taiteilijan mallin malja!

— Ei kahta yht’aikaa.

— Te juotte toisen ja minä toisen.

Tiainen piipittää petäjikössä ja kylästä kuuluu hevosen tiuku ja reen
ritinää. Minä näen, että hänen silmissään on ilme, josta en voi
erehtyä. Mutta minä en saa päästää sitä tunnetta pidemmälle viriämään.
Jos sen teen, on se elämäni kevytmielisin teko. Ja kuitenkin se
tapahtuu.

Hän on kiven kupeelta pälvestä poiminut puolukan varsia, joissa on
vielä talven yli olleita marjaterttuja, tehnyt niistä kimpun ja tulee
ja kiinnittää ne rintaani. Hänen lakkinsa on siirtynyt taapäin, niin
että otsa on paljastunut. Kun hän on kukittanut minut, tartun minä
häntä päähän ja suutelen häntä ensin otsaan, sitten poskille, sitten
huulille. Hän horjahtaa, minä tuen häntä, hän oikaisekse, ja me
toinnumme molemmat.

Hän seisoo, kuin kuulostaen ja odottaen. En saa virketyksi mitään, enkä
tahdokaan.

— Ne kai odottavat meitä jo aamiaiselle, sanoo hän. Hän nousee
suksilleen ja laskee edellä suoraan kylän kautta ja kirkon ohi jäälle,
odottamatta minua. Vasta jäällä saavutan hänet. Mutta en nytkään saa
sanotuksi sitä, mitä hän nähtävästi odottaa ja mitä hänellä on
oikeuskin odottaa. Hän on odottanut sitä koko tämän päivän ja
nähtävästi koettanut antaa minulle tilaisuutta selitykseen. En ole sitä
käyttänyt.

Sillä hän ei tietysti ymmärrä, että voisin jättää sen siihen, ettei se
minun puoleltani merkitsisi mitään. Täällä — heidän maailmassaan —
semmoinen tietää lupausta, sitoumusta. Mitenkään muuten hän ei voi sitä
selittää. Mutta enhän minä voi sitä tehdä, enhän myöskään voi pyytää
anteeksi. Se olisi kovin kömpelöä ja noloa. Minulla ei kai ole muuta
jäljellä kuin keksiä jokin tekosyy ja lähteä.

Että kyllä rakastan häntä, mutta olen jo sidottu toisaalle. ”En voinut
sille mitään, olitte niin viehättävä siinä.” Jotakin semmoista.

Eihän itse tapaus semmoisenaan suinkaan olisi niin vaarallinen. Se nyt
menisi tavallista ehkä hiukan pitemmälle menneen taiteilijanvapauden
lukuun. Tunne syttyy ja sammuu. Mutta jos se ei sammu. Jos hän ottaa
sen syvästi, niinkuin hänenlaisensa usein tekevät? No, ehkä tämä
jollakin tavalla järjestyy. Kirjoitan sinulle, kuinka tämä kehittyy.

Minua surettaa ja harmittaa koko juttu. Myöskin siksi ja ehkä eniten
juuri siksi, että jos minun täytyy lähteä, niin jäävät kaikki nämä
aiheeni keskeneräisiksi. Kirottu suudelma! Ilman sitä! Eipähän se
muuten liene ensi kerta. Mutta viimeinen se on, sen vannon. Onhan
minulla sentään jo melkoinen saalis salkussani. Siellä on hienoja
asioita. Tulen niillä ehkä lopullisesti läpäisemään. Olkoon tyttö
tyytyväinen, että hän on ikuistettu Suomen taiteessa. Kun vain voisin
saada mielenrauhan siitä, että se saalis, minkä täältä vien, ei ole
ryöstösaalista. Kirottu omatunto!

Tuus Totus.

                                                  ⸻

Se ”ystävä”, jolle ylläoleva kirje on kirjoitettu, on sen tyhjälle
lehdelle tehnyt näin kuuluvan muistiinpanon:

”Se tyttö, joka oli ollut taiteilijan mallina, ei koskaan mennyt
naimisiin. Vanhempainsa kuoltua jäi hän yksin emäntänä ja isäntänään
hoitamaan taloa ja tilaa. Hän keräsi kotiinsa sinne maalle kaikki, mitä
sai maalauksia ja piirroksia nuorelta taiteilijalta, joka oli
vieraillut hänen kodissaan hänen nuorena ollessaan ja joka ei elänyt
montakaan vuotta sen jälkeen. Kuoltuaan vanha neiti testamenttasi
talonsa lepokodiksi taiteilijoille. Tila arvokkaine metsineen oli
myötävä ja kertyneistä varoista muodostettava rahasto lepokodin
ylläpitoa ja taideteosten tilaamista varten nuorilta, ei kolmeakymmentä
täyttäneiltä taiteilijoilta. Tapasin tuon neidin viimeksi eräässä
näyttelyssä Helsingissä. Hän oli silloin pieni, ketterä, ystävällinen
ja herttainen vanha mummo, tukka ihan lumivalkea, mutta posket vielä
verevät kuin nuorella tytöllä.”

ASUNNOISSA AUTUAITTEN.

Se oli vanha Vaaran ukko
Satavuotinen Vipunen,
Ois jo saattanut sujua,
Viruskella vuosikauet
Kuusen alla kuollehena —
Ei ois kuka kaivannunna,
Nykyinen kysynyt kansa.

Vaan eli saunassa salolla
Riihirähjässä retosti:
Katiskalla kalat pyysi
Lummelammesta läheltä,
Rihmat viitahan viritti,
Tokkapuut poluille laittoi —
Eli pappia paossa,
Kirkonmiestä katoksissa,
Oli jumalat itellä,
Haltijansa, hoitajansa,
Taikatemppunsa tehoisat.

Vaikea oli vanhan olla
Tukala tutisevaisen —
Pois halusi päästäksensä
Näistä inhoista iloista,
Toivoi taivasta takaista,
Tuonen puoleista tupoa —
Siitä laulun lauleskeli,
Runon vanha ruikutteli;
Siin’ oli totta toinen puoli,
Toinen nähtyä näkyä.

”Lähin kerran kulkemahan,
Henki heikko häilymähän,
Parempihin pääsemähän,
Selän poikki soutamahan
Venehellä vuotavalla,
Ruuhella vesivaralla —
Ajoi tuuli, aallot nousi,
Purje koivuinen kohisi;
Kantoi kauaksi kotoa,
Vei vesille vierahille,
Kaian niemen kainalohon,
Lahen laakean perähän.

Lähti polku pensastosta,
Ura kaita urkenevi;
Käski mieli kulkemahan,
Vaati vainu vaeltamahan —
Kuljin soita sotkuisia,
Rämehiä rämmiskelin,
Kahlaelin korpimaita;
Vettä tirskui virsun jälki,
Hyrskähteli heinäkenkä;
Vaelsin tuota viikkokauen,
Tarsin puhtehet, pimeät,

Luulin siihen suistuvani,
Uupuvani ainiaksi;
Turvasime Taattohoni,
Heikko loime Luojahani —
Jo tuli kangas vastahani,
Kuiva korpi, harvahonka,
Miss’ on pilkat puihin lyöty,
Merkit tehty männikköhön.

Ajattelin, arvaelin:
Lienetköpä tie Tapion,
Merkkireitti metsän kansan?

Lähen tietä kulkemahan,
Reittiä retostamahan:
Juoksi pyyhyt tietä pitkin,
Vähä lintu viipotteli,
Neuvoi pannaksi patahan,
Kehoitteli keittämähän.

Kynin höyhenet hyvältä,
Kannon päässä pienoiselta,
Panin pyyhyen patahan,
Tuohisehen lahjalinnun. —
Suuhuni sen syötyäni
Lähti lintu lentämähän,
Höyhentukko hyrrimähän —
Siitä arvata osasin,
Ett’ on tie Tapion teitä,
Lintu laittama Jumalan.

Kohosi kangas korkealle,
Kahen puolen kaunis metsä,
Salot suuret ja siniset.
Astuin päivän, astuin toisen,
Päivänäpä kolmantena
Tuima [nälkä] tuntuvi tulevan.

Juoksi teiri tietä pitkin,
Verkapursto piipotteli;
Käski pannaksi patahan,
Kehoitteli keittämähän;
Suuhuni sen syötyäni
Lähti lintu lentämähän,
Höyhentukko hyrrimähän —
Siitä arvata osasin,
Ett’ oli lintu Luojan lintu,
Metsät Mielikin omia,
Takalistoja Tapion.

Alkoi aueta ahoja,
Viljamaita mainioita,
Ruismaita runsahia,
Kaunihia kauramaita;
Juoksi mehto tietä myöten,
Kotkotteli koppeloinen —
Panin mehtosen patahan,
Keitin keiton koppelosta;
Lintu tuokin Luojan lintu,
Metsän Mielikin omia.

Päivän tuossa taivaltelen,
Käyskelen kevyttä tietä,
Luon ma silmän luotehesen,
Poikki maiden pohjoisehen,
Paistavi aurinko ahoille,
Kaukaisille kaskimaille,
Vaaralle iki-isolle,
Päivyt rinteitä punasi,
Kullan hehku kuusikoita,
Hohti huonehet aholla,
Päädyt pilviä pitivät,
Ukset kulte kuumottivat,
Kilo kiilsi ikkunoista,
Hehkusi laseista loimo;
Päättelin taivoksi Tapion,
Asunnoksi autuaitten.

Vertyi mieli vaarivanhan,
Ukon rinta riemahteli.

Miten sinne päästäkseni,
Kuink’ ylitse ylläkseni?
Suo oli suunnaton välissä,
Rimpi rannaton edessä;
Ei ole tietä tuonne tehty,
Eikä puita poikki pantu.

Vaanp’ oli sujakat sukset,
Alla kuusen uudet kalhut,
Sauv’ oli hopeasompa,
Keihäs kullan kirjaeltu.
Sujuivat sujuttamatta,
Ponnahtivat polkematta
Yli vetkien vesien,
Sivu märkien mätästen
Ilman jälen jättämättä —
Vinkui viima korvissani,
Puhti poskia porotti.
Yli suon on saatuani,
Märän poikki päästyäni,
Kirposi jalasta kalhu,
Lyly lähti lentämähän
Itsestänsä halki ilman:
Siitä arvata osasin,
Ett’ oli sukset Luojan luomat,
Vanhan Vaarin veistelemät.

Aloin astua ahoa,
Vaaran viertä väännätellä —
Jo on maatkin muuttunehet,
Sirostunna seudut kaikki:
Salot välkkyivät verassa,
Silikissä metsät siinti,
Kuuset kullassa kuhotti,
Hopeissa hongat hohti,
Vanhat hongat vaskivöissä,
Haavat kaikki haljakoissa,
Lepät lempivaattehissa,
Kuuna paistoi kuusen oksat,
Päivänä petäjän latvat.
Vaikk’ oli syksy lähtiessä,
Tääll’ oli lehessä lehto,
Koivut hiirenkorvasella.
Metsä haiskahti me’elle,
Simalle salo sininen,
Apilalle aian varsi,
Kuminalle kukkaniitty.
Linnut lauloivat lehoissa,
Peipot puissa piiperteli,
Satakielet soittelivat.
Kepeästi jalka keikkui,
Virsu vaivatta kohosi —
Aita oli lauoista laottu,
Veräjä vaskesta valettu,
Soi kuin kannel kymmenkieli,
Helähteli herkin soitto —
Tie oli tuomin istutettu,
Kuja koivuin kaunistettu.

Siitä pääyime pihalle,
Kävin kullan kartanolle:
Ei ole hurtat haukkumassa,
Ei rakit rähisemässä,
Vaan on pihlaja pihalla,
Tuvan eessä tuuhu tammi,
Käki kukkui pihlajassa,
Toinen tammessa helisti.

Isäntä kukunnan kuuli,
Talon Äijä äänen tunsi,
Tiesi vierahan tulevan,
Kaukalaisen kerkiävän.
Jopa vastahan tulevi,
Kynnykselle kepsahtavi.
Pitkä on Tapion takki,
Valkopartaisen vakavan,
Verasta on viitta tehty,
Vyönsä silkistä siottu,
Käski käymähän tupahan,
Asuntoonsa astumahan.

Tupa oli tammesta rakettu,
Parahista puista pirtti,
Uuni koko kalliosta,
Lattia lauoista laottu,
Penkit haavasta hakattu,
Orret puuta oksatonta;
Orrella hyppeli orava,
Karsinassa karhu kelli
Heinillä hajuavilla;
Pöytä suuri seinämällä
Voilla, vehnällä katettu,
Parahilla piirakoilla,
Makosilla mansikoilla.
Tuo olutta Aino neiti,
Kantavi sulo simoa,
Tarjoi kaunosta käestä,
Kevelästä kourasesta,
Käski juoa jaksamahan,
Yllin kyllin ottamahan.

Vaan on Äijä äännähtävi,
Vaari vanha virkahtavi:
”Terve sulle tultuasi,
Hyvä päästyäsi,
Matkan pitkän juostuasi!
Tulevasi tie’ettihin,
Sanottihin saapuvasi:
Varattihin varsin sauna,
Kyly lämmin laitettihin.”

Se on tytti Tellervoinen,
Punaposki Pullervoinen,
Vastat orrelta vetäisi,
Saattoi saunahan samassa;
Saun’ on suojassa sijassa,
Alla kuusen kukkalatvan,
Humisevan hongan alla,
Lähe kylmä lattiassa,
Toinen kuuma karsinassa,
Lautehet lasista tehty,
Poslinalla penkit pantu.
Löipä löylyn leyhäytti,
Tupsahutti tuoksuvaisen,
Hieroi hellällä käellä,
Voiti hajuvoitehilla,
Haastatteli, nauratteli,
Laski lapsi leikkiänsä,
Pilojansa piiskutteli,
Valoi veellä lämpimällä,
Haalealla huljutteli;
Antoi paiat palttinaiset,
Sitoi vyöllä villaisella,
Halaeli hienoisella —
Suuta suikkasi lopuksi.

Siit’ on saanut saunatuksi,
Ukkorähjän reilatuksi,
Ukko on kuin uusi miesi,
On kuni keväällä koivu,
Noron notkea närönen;
Tunsi suonet suorituiksi,
Jäsenensä joustaviksi,
Ehommiksi entistänsä;
Rinta riemua remahti,
Veret voimoa vavahti.

Tuosta tultua tupahan,
Jo on koolla kaikki kansa,
Aterjalla autuahat.
Siin’ on vanha Väinämöinen
Laulaja iänikuinen,
Siinä seppo Ilmarinen,
Ylen taitava takoja,
Takomassaan taivahassa,
Sekä lieto Lemminkäinen,
Kanssa kaunis Kaukomieli;
Viel’ on kurja Kullervokin
Kaikki on Kalevan kansa.
Siinä meitä syötetähän,
Syötetähän, juotetahan,
Kyllitellen kestitähän,
Ei lopu leipä lestityinen,
Vaikka kuinka leikkoaisi,
Voi vähene vakkasista,
Vaikka kuinka viilteleisi. —
Syötettyä, juotettua,
Kaiken kyllin kestittyä
Väinö virren veisoavi,
Sormin kannelta kokevi
Kiitokseksi kaunihiksi
Talon oivan antimista,
Luojan lahjoista hyvistä;

Kun on laulu loppununna,
Veisattuna virsi kaunis,
Joukko lähtevi levolle,
Autuahat aittoihinsa.
Luo tulevi Taatto vanha,
Sanovi sanalla tuolla:
”Lähe uusi oppimahan,
Äsken tullut tietämähän
Näitä taivahan taloja,
Olomaita onnellisten.”

Viepi vaaran viertehelle,
Kulettavi kukkulalle,
Osoittavi sormellansa,
Näyttävi nimettömällä:
Tuoll’ oli Lapin laajat mannut.
Täällä suuri Suomen niemi,
Meri siinteli suvessa,
Toinen lännessä levisi.
Käski katsoa alemma,
Lähemmäksi silmän luoa,
Sanovi sanalla tällä,
Lausui tällä lausehella:

”Talo siin’ on silloin tehty,
Kun on taivaskin taottu,
Tuoss’ on pellot perkattuna
Kyntämättä kasvamahan,
Tuoll’ on salo saalihinen,
Aina runsas riistakorpi,
Erä tuomatta tulevi,
Ajamatta antauvi,
Kosket kuohuvat lohia,
Suuret virrat säynehiä,
Kilvan pyrkivät patahan —
Tulevi lintu liikkumatta,
Kala jalan kapsamatta.”

”Tääll’ ei laske Luojan juhannus päivä,
Alene ei aurinkoni,
Ain’ on kesä kestämässä,
Aina armahin;
Lakastu ei lehti puusta,
Kummut kukkivat iäti. —
Hyvä tääll’ on ollaksesi,
Armas aikaellaksesi,
Lapset lapsina pysyvät,
Nuoret neiot neitosina,
Ukot ukkoina elävät.
Eivät vanhene enempi;
Kaikki onnessa asuvat
Iloiten ikänsä kaiken.
Ollos terve tultuasi
Sa’at vuoet viipyellös!”

Vuoli lastun veitsellänsä,
Jopa aitta ilmaisekse;
Siihen käski käyäkseni,
Ottoakseni omaksi.

Som’ oli aitta siisti huone,
Kaikkein armahin asunto
Kesäöinä kellehtiä:
Sirkka seinässä siritti.
Pääskyn poiat pääyn alla,
Hiljaa tuulonen humisi,
Leyhytteli lännen henki.

On nyt ukon oiva olla
Armas äijyen asua
Taaton suuressa talossa,
Asunnossa autuaitten:
Ei ole huolta huomisesta.
Ei suruja syömen alla
Eikä maisia mureita,
Ilo mielessä asuvi,
Tyyni riemu rinnassansa.”