MAAHENKEÄ.

Vanha mies, talon vaari, seisoo havutukin ääressä tallin takana
pellolla ja pienentelee hakoja. Työ käy häneltä kokonaan koneellisesti.
Kun oksa on pienennetty, kopeloi hän jalallaan esiin uuden, nostaa sitä
jalkoterällään ja tarttuu siihen kumartumatta, jatkaen niin tunti tunnilta
samassa tahdissa. Kasvojen ilme on hajanainen, katse harhailee
ulos avaruuteen, niinkuin näkemisellä ei olisi mitään tekemistä työn
kanssa.

Hän on melkein sokea. Hän erottaa edestään vain vaalean aukean, jonka
tietää pelloksi, sen takaa tumman juovan, jonka tietää metsänreunaksi,
ja sen yläpuolella nousee kajastava laajuus, minkä hän tietää
taivaaksi. Muuta hän ei näe. Hän käyttää näkönsä tähteitä enää vain
apukeinona, kun on tunto pääturvana. Hämärissä ja sakealla säällä on
kepin pää toisena silmänä ja toisena jalkoterä. Kuta tylsemmäksi silmä
käy, sitä enemmän teroo tunto.

Vaikka se on jo vanha asia, vaikka se vuosien kuluessa on tullut
vähitellen, melkein huomaamatta, kaivertelee se mielessä alinomaa.

Onhan hyvä, että näen senkään verran, kuin näen. Vielähän tässä
menettelisi, jos tällään pysyisi, ennenkuin kaikki sammuu, jos tätä
menoaan menee. Ensi talvena on kyllä jo täysi pimeä. Entä sitten? Mihin
minä silloin kykenen?

Ilta on yhä pimennyt. Taivas on kai mennyt etelästä pilveen, koska
sieltä käy leuto tuulen henki kasvoihin. Hän ei erota enää metsän
juovaa pellon ja taivaan rajasta. Ei muuta kuin harmaan verhon niinkuin
usvaseinän. Tämmöistä se on kai se täysi sokeuskin.

Havukasa on pienennetty. Jalkoterä ei enää löydä uusia oksia. Hän iskee
kassaran tukkiin ja kääntyy lähteäkseen. Kirkkaalla säällä hän kulkee
havutukilta pihaan ottaen merkikseen tuulimyllyn siiven, joka kuvastaa
tuparakennuksen katon takaa. Pilvisellä säällä on pidettävä toiset
tuumat. Jalallaan tunnustellen vaari kulki ennen tekemäänsä polkua
tallin ja navetan väliseen solaan. Siitä oli kaksi tietä: joko tallin
seinää pitkin tallin ja tuvan solaan, siitä yli tuvan nurkkaan ja siitä
seinää haparoiden edelleen, tai tallin ja navetan solalta suoraan
pihamaan halki vaistoon luottaen, askelmuistin mukaan.

Hän päätti lähteä suoraan. Tuntui ikäänkuin hävettävän haparoida seinää
myöten, jos kuka sattuisi näkemään. Piha oli suuri ja ihan tasainen
eikä antanut millään epätasaisuudellaan ohjetta jalalle. Laskettuaan
kolmekymmentä askelta hän ei kepillään tavannutkaan tuvan rappuja. Hän
oli kai mennyt ohi ja voi yhtä hyvin joutua aittoihin tai
kärryliiteriin. Hän oli eksynyt omalla vanhalla pihamaallaan eikä
osanne ilman toisen apua oikeaan. Hänet valtasi ahdistava epätoivon
tunne omaa avuttomuuttaan ja turvattomuuttaan. Ei koskaan hän ole ollut
sairas eikä tarvinnut toisen tukea.

Hänen siinä pyörähdellessä yksissä jalkainsa sijoissa varmistui hänessä
päätös, jonka hän jo ennenkin oli tehnyt, mutta yhtä usein purkanut:
minä lähden sittenkin Helsinkiin leikattavaksi, maksoi mitä maksoi,
ajattelivatpa muut mitä ajattelivat, saipa niillä rahoilla vaikka
minkälaisen pellon peratuksi. Onhan minulla ne rahat ja nehän ovat
minun rahani. En minä sillä taloa köyhdytä, että käytän ne näköni
saamiseen, ja vaikka olisivat kuinka paljon tahansa toiseen tarpeeseen
säästetyt, niin ei niitä ole pakko siihen panna.

Navetan oven narahdus ilmaisi hänelle, missä hän oli; askeleen pari
astuttuaan hän sai kepillään tuntua tuvan rappusista ja meni tupaan.

Tupa oli tyhjä, hiillos hehkui liedessä ja lapsi hengitti kehdossaan.
Täällä hän osasi liikkua yhtä hyvin, olipa päivä tai pimeä. Oli
leppoisaa ja lämmintä, ja hän rauhoittui äskeisestä säikähdyksestään.
Eihän kukaan ollut vielä nähnyt, että hän oli tulemassa niin
näkemättömäksi, että pian tarvitsi taluttajaa ... ei ollut nähnyt eikä
tulekaan näkemään... Ei niiden pitäisi voida katsoa sitä
kohtuuttomaksi. Vaikkei minulla itselläni olisikaan matkarahaa,
niinkuin nyt kuitenkin on, niin pitäisi niiden sittenkin yllyttää minua
avun hakuun vaikka omalla kustannuksellaan. Olenhan minä veljenpojalle
antanut osani talosta, tehnyt työtä ruokapalkoilla, rakentanut,
perannut ja kaivanut kuin omaani. En ole häneltä saanut muuta kuin
vaatteet ja ruuan; kenkäni olen itse kustantanut. Jos työni rahassa
laskisin, tekisi se tuhansia. Jos ei minua olisi ollut, olisi sen ollut
pidettävä vierasta väkeä. Jos olisin ottanut oman osani pois tai jos
vielä ottaisin, kuinkahan olisi käynyt ja kävisi? Ei tässä puolesta
talosta eläisi, kun on tiukassa ollut koko talostakin eläminen. Menisi
jakaen pilalle pieni maa. Sentähden en ole akkaakaan ottanut, vaan sai
velivainaa ottaa, koska hänellä siihen näkyi olevan parempi halu. Ei
olisi pyystä ollut kahden jakaa. Enkähän minä siitä aio nytkään osaani
ottaa, eipä silti, koska minulla on säästöpankissa se raha.

Hän laski sen taas, niinkuin oli usein ennen laskenut. Posti ottaa
asemalle viennistä 4 m. ja takaisin 4 m., sen se ottaa, se on 8 m.
Rautatiepiletti 15 m. 50 p. sinne ja sieltä takaisin, se on 31 m.;
linikkamaksu 1 m. 50 p. päivältä enintään 30 päivältä, mikä tekee 45 markkaa
eli yhteensä 84 markkaa, eli enintään, ennenkuin apteekkirohdot
ja muut pienet on maksettu, 100 markkaa. Jos pitää ottaa toveri täältä
asti viemään, niin tekee sen matka ja eväät hyvinkin 50 m. Sataan
viiteenkymmeneen se nousee.

Se on julma raha, puolet rengin rahapalkasta. Jos sen otan pois
pankista, jää sinne vain 50 markkaa. Ei sillä saa mitään aikaan. Ne
katsovat sen kaksisataisen jo kuin omakseen, koska tietävät sen
perivänsä tai muuten saavansa. Ja luvattuhan se on ollutkin siihen,
pantu sitä varten talteen, ja riittää hyvin sen pienen hiekkapenkereen
puhkaisemiseen. Siitä kun tulee tosi ja vesi valuu suosta pois, niin
tulee kolmen lehmän lisäheinät. Ei näillä ilman sitä milloinkaan ole
siihen voimia eikä varoja. Eihän se yksinäinen mies siihen semmoiseen
kykene. Hyvä, jos saa pidetyksi entisetkään peltonsa kunnossa, kun
talvikaudet tukkeja ajaa. Minä sen perkkiön kyllä olisin aikaa myöten
ojittanut loppuun asti, niinkuin olin aloittanut, jos ei vienyt tätä
näköä.

Ja siihen umpikujaan hän aina lopulta ajautui: jos lähden näköäni
saamaan, jää suoperkkiötyö tekemättä — jos mieli saada suoperkkiötyöt
tehdyksi, menee minulta näkö. Kummastako on talolle enemmän hyötyä tai
vahinkoa ja kumpiko valittava? Menköön näkö! Mutta sokeahan ei kykene
mihinkään, tuskinpa tekemään mitään edes oman ruokansa edestä. Jään
loppuiäkseni heidän hoidettavakseen ja talutettavakseen ja talon
rasitukseksi. Se on sille ajanpitkään suuri kulutus, vaikkei rahaista
rahaa heti menisikään. Sillä ties kuinka kauan tämmöinen
tervesisuksinen ukko vielä elää — vaikka eläisi yhdeksäänkymmeneen.
Luulisi heidän itsensäkin käsittävän. Ja hän päätti sen taas niinpäin.
— Puhun siitä heille heti, kun tulevat tupaan, ja istun huomenna postin
rekeen.

Veljenpoika kuului ajavan pihaan hakokuorman, riisuvan hevosensa ja
paukkavan tallissa. Ja silloin häntä taas herpaisi toisapäin.

Jos siitä ei ole apua. Jos se raha menee eikä näkö kuitenkaan tule
takaisin. Parempi on silloin antaa sen mennä tätä menoaan. Eihän
minusta enää näkevänäkään olisi isompiin töihin. Siihen, mihin kykenen,
kykenen silmitönnäkin. Hakojen hakkuu luonnistaa silmät ummessakin.
Verkkoa osaa sokeakin kutoa. Soutaa voin, kun on joku, joka istuttaa
venheen kokkaan ja itse istuu perään. Väännän minä sokeanakin
silppumyllyä ja pyöritän siivuukonetta, kun ääreen vievät. Onhan täällä
lapsia minulle silmäksi. Saunaan kai kyllä mielellään hoitavat samalla
kuin itsensäkin, ja kerta pari vuodessa kirkollekin. Lukemaan ei
taitaisi enää päästä uusillakaan silmillä. Jos sairastun — mutta
hoidettavahan se olisi näkeväkin sairas, ja hautaan hoidettaessa ei
sokeana kuolleesta liene suurempaa vaivaa kuin silmällisenäkään...

Parasta lie, että saavat sen suonsa kuivatuksi. Joukko kasvaa eikä ne
tässä pääse oikeaan elämisen vauhtiin, jos eivät alueet laajene... Ja
mistä minä nyt saan senkään saattajan sinne mukaani? Ei ole yksin
lähtemistä, kun on kuulema monet muutokset ja juna tulee yön aikana
Helsinkiin.

Kunnan tohtori kyllä oli varma siitä, että näkö palautuu. ”On ihan
varma, että saatte näkönne, jollette vitkastele”, sanoi. ”Mutta minkä
teette, se tehkää pian.”

Kun tietäisi, mitä veljenpoika oikein ajattelee. Eihän se tietystikään
kehtaa panna vastaan, jos kuulee mieleni kovin tekevän.

Ja vanha vaari päätti virittää veljenpoikansa eteen paulan: olen itse
olevanina linikkaan lähtöä vastaan. Jos se yhtyy, on sille raha
mieluisampi. Jos taas rupeaa yllyttämään ja kivoittelemaan, niin
silloin se tahtoo, että menen. Ja odottaessaan pani vaari sitä varten
valmiit vastauksetkin veljenpojan suuhun. ”Nyt ei muuta kuin setä
taipaleelle ja heti! Lähden itse saattamaan.” — ”Olipa nyt talo kuinka
pieni tahansa, niin ei tässä hätää tule, kun ei ole tullut ennenkään.”
— ”Saadaan se suo-oja kerran vielä mitenkuten kaivetuksi.”

Veljenpoika tuli tupaan, ripusti turkkinsa naulaan ja teki tulen.

— Ka, täälläkö se istuu pimeässä.

— Näkeehän tuota pimeässäkin tämmöinen näkijä.

— Havukasanpahan vain näitte panna niin puhtaaksi, ettei jäänyt yhtä
ainoata oksaa pohjaan.

— Ei ole ollut näkemisestä apua enää pitkään aikaan, ei siinä työssä
eikä paljon muussakaan. Tuntotarkalta se on jo tehty, mikä on tehty.
Pian tässä jään upposokeana talutettavaksenne ja hoidettavaksenne.

— Ei huoli setä hätäillä, vaikka niin kävisikin, alkoi veljenpoika
lohdutella. Kyllä tässä toki talutetaan ja hoidetaan, jos niiksi tulee.
Vaan vielähän tuota toki lienee aika siihen, koskapa liikuttekin omin
päinne.

— Näenhän minä vähän liikkua, niin kauan kuin päivä paistaa, mutta kun
vetää pilveen tai muuten hämärtyy ettei kajasta, niin ei silmän avulla
näy pitkällekään pääsevän. Olin äsken eksyä pihamaalle.

— Joko on niin huonosti?

— On se, vaan minkäpäs tuolle. Tohtori viime pyhänä kyllä patisti
lähtemään Helsingin linikkaan, mutta mahtaisiko olla apua. Lähteneekö
silmän jää veitsellä raapien, kun ei ole sulanut voiteistakaan.

Nyt olisi veljenpoika voinut sanoa sen, jos tahtoi. Mutta mitään
virkkamatta kuului hän vetävän kenkää jalastaan.

— Ja vaikkapa vähän saisikin apua, niin liikanainen olisi siihen
tarpeeseen semmoinen rahameno.

— Paljonkohan tuohon menisi?

— Tohtori laski, ettei siihen menisi kuin puolitoista sataa, mutta minä
sanoin, että se on julma raha sekin yhden ikälopun silmästä.

Henkeään pidätellen odotti setä, mitä veljenpoika virkkaisi.
Veljenpoika virkkoi:

— Ka, kun on kengänpohjaan puhjennut reikä. Siihen on heti ruvettava
paikkaa panemaan.

— Olisihan minulla kyllä se raha ja vähän enemmänkin, niinkuin tiedät,
mutta säälittäähän sitä siihen panna, kun saattaisi tarvita
parempaankin.

— Mihinkä parempaan? kysyi veljenpoika nyt uteliaan pikaisesti. Mutta
sitten kuin jälkiään peittäen teennäisen hitaasti: — Mikäs se nyt olisi
sen parempaa?

— Olisi kai se siinä alangon viemärissäkin yhtä hyvässä tallessa kuin
vanhan sokean silmässä.

— Olisi kai se siinä hyvässä tallessa.

— Niin kummassako?

— Kummassakin olisi hyvässä tallessa.

Vaarin ei ollut tarvis enempää udella. Hän tiesi nyt, että se panisi
sen kernaammin suohon kuin silmään. Mutta nyt riensi veljenpoika
sanomaan:

— Mutta ei suinkaan pidä sitä katsoa ... minä ilman vain, kun kysyitte.
Saadaan se suo toki kuivatuksi jotenkuten muutenkin.

— Mitenkä muuten sinä sen saisit?

— Jos en minä saa, niin saavat pojat, kun varttuvat.

— Kunko varttuvat — kun vanhin vasta viidennellä.

— Pitää kaikin mokomin vain lähteä linikkaan, jos kerran tohtorikin
luulee sieltä avun lähtevän.

Turha sitä oli enää parsia. Vaari tunsi, että asia oli ratkaistu. Hän
oli saanut tietää, mitä tarvitsi. Hetken aikaa oli kurkku
kiristyksessä, estäen liikutusta pääsemästä ulos. Sitten hän sanoi,
koettaen sanoa niin halveksivasti kuin voi:

— Ne tohtorit luulevat ja uskottelevat ... jos niiden luulojen päälle
lähtisi...

Veljenpoika myöntää, koska on vaiti. Silloin vaari, niinkuin usein
ennenkin vähänäköisyydestään hilpeästi leikkiä laskien, virkkoi:

— Ja enkös minä näe noita töitäni sokeampanakin tehdä. Marjojakos minä
tässä olen ennenkään poiminut. Näenhän minä noita hakojani
sokeampanakin hakkailla ... ja silppumyllyä kiertää ... ja
siivuukonetta vääntää ... ja verkkoa kutoa ruokani edestä.

— Jo toki enemmänkin edestä.

— Olenhan minä tätä maailmaa jo tarpeekseni katsellut. En taida minä
parata sen katselemisesta eikä se siitä, että minä sitä katselen. Ja
vielähän tuo kirkkaalla ilmalla ainakin aurinko näkyy ja kuu taivaalla
kuumottaa.

Se jäi siihen. Setä siirtyi verkonkudoksensa ääreen eikä lääkäriin
lähdöstä puhuttu sen päivän perästä. Viemäri avattiin vaarin
säästöillä, alanko kuokittiin ja kylvettiin. Oli saatu vähän
viljelyslainaakin maanviljelysseuralta. Kun siinä heilimöi ensimmäinen
ruis, oli vaarin silmän päällä jo ikuinen jää, niin paksu, ettei
kirkkainkaan paiste enää kuumottanut sen pimeyteen.

Suvisina sunnuntaipäivinä kuletutti hän itsensä lapsilla viljelyksen
ääreen ja istui siinä ojanreunalla kuunnellen tähkien kahinaa ja
hengittäen heilimon lemua.

Tulihan tietoon, minkä uhrauksen ukko oli tehnyt. Veljenpoika kertoi
asian niin, että setä itse oli niin tahtonut ja ettei häntä
houkuttelemallakaan oltu saatu Helsingin tohtoriin. Olisihan sille toki
annettu kyydit ja toimitettu apu kuinka kaukaa tahansa, mutta kun se
itse oli sen toisapäin päättänyt, niin eihän häntä voitu väkisinkään
viedä.

Vaari hakkasi vielä monet vuodet hakojaan, kutoi verkkoa, väänsi
siivuukonetta ja silppumyllyä ja soudatteli lapsia.

Veljenpoika ei kyennyt pitämään taloa, vaan möi sen yhtiölle, siirtyen
sen palvelukseen ja jääden itse vuokralaiseksi entiseen taloonsa. Vaari
sai eläkkeensä.

Yhtiö kylvi puunkasvuun pellot ja suoperkkiönkin. Kun
maanviljelyskonsulentti surkutteli vaaria siitä, että siihen toteen nyt
menivät nekin silmärahanne, olisihan tuo alanko sinälläänkin kelvannut
näreikköä kasvamaan, arveli äijä: ”Vaan eikös ollut hyvä, ettei tuota
tarvinnut näkevin silmin nähdä...”