ORJAMARKKINAT.
Kuvaus Kuopiosta v:lta 1886.
Niitä on täällä taas pidetty joulujen välillä, pidetty aamusta aina
iltaan saakka. Kunnan yhteisiä vaivaisia ja köyhiä on julkisella
huutokaupalla tarjottu vähimmän vaativalle hoidettavaksi ja
elätettäväksi. Kunta kokonaisuudessaan on ollut kauppiaana ja
kuntalaisia erityisesti ostavana yleisönä.
Tämän kirjoittaja lähti huutokauppapaikkaan, nähdäkseen, miltä siellä
näytti. Sitä lähetessään tulla reuhkasi häntä vastaan mielipuoli nainen
repaleisissa vaatteissa. Hänen edellään kulki talonpoika, joka ikään
oli joutunut mielipuolen isännäksi.
”Voitin isännän kaupassa!” hihkasi hullu ohimennessään.
”Lienet voittanut tahi tapannut, astuhan perässä!” virkkoi siihen
isäntä.
Ja kiireessä kulussa he poistuivat, kadulla seisovain nauraa
hohottaessa.
”Mikä melu täällä on?” kysyin suotta muutamalta mieheltä, astuessani
huutokauppahuoneen etehiseen.
”Orjamarkkinathan täällä on”, sain vastaukseksi.
”Vieläkö toimitusta kestää?”
”Hullut jo myötiin ja langettavatautisia parhaillaan kaupitaan”, sain
vastaukseksi.
Avasin oven ja menin siitä ”kirkkoon”. [Kuopion kunnanhuone oli siihen
aikaan muutettu kirkoksi.] Mutta kirkko ei kirkolta näyttänyt. Oven
suusta aina kuoriin saakka oli lattia ihmisiä täynnä. Mikä penkeissä
istui, mikä seisoi keskikäytävällä toinen toisessaan kiinni. Tunkeusin
siinä niin pitkälle kuin pääsin ja aloin tarkastella ympärillä olevia.
Heti kohta ensi silmäyksellä erotin kaupittavat muista. Sokeita,
silmäpuolia, vanhuksia ja keskenkasvuisia lapsia seisoi ja istuskeli
tiellä täällä muiden lomassa. Kaikkien heidän oli pitänyt tulla
saapuville, näytteeksi siitä, millaisia olivat ja mitenkä paljon heistä
kannattaisi maksaa. Muuan vanha vaimo ei jaksanut pystyssäkään pysyä,
vaan oli hän heittäytynyt pitkäkseen penkille. Osa ei näyttänyt mistään
välittävän, tylsinä ja alakuloisina he vain tuijottivat eteensä. Toiset
taas seisoivat kiihottunein kasvoin, posket kalpeina ja silmät
palavina, seuraten toimituksen menoa.
Tämä tapahtui aivan samalla tavalla kuin muunkin tavaran huutokaupassa.
Teki vaikutuksen sellaisen, kuin olisi ihmiskunta tehnyt suuren
vararikon, jonka pesästä myötiin kaikki joutava irtaimisto.
Lautakunnan esimies seisoo ylinnä huoneessa pöytänsä takana ja hänen
vieressään istuu kaksi kirjuria. Heleällä äänellä mainitsee hän
muutaman onnettoman nimen.
”Paljonko vaaditaan?”
”Sata markkaa!”
”Helpottakaa, helpottakaa! Ei kannata niin paljoa maksaa!”
”Yhdeksänkymmentä viisi!”
”Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen ... toinen yhdeksänkymmentä
viisi...”
”Markka pois!”
”Yhdeksänkymmentä neljä...”
”Yhdeksänkymmentä!”
”Yhdeksänkymmentä ensimmäinen...”
”Kahdeksankymmentä!”
”Kahdeksankymmentä ensimmäinen...”
”Markka pois!”
”Seitsemänkymmentä yhdeksän ensimmäinen ... toinen ...
seitsemänkymmentä yhdeksän ... eikö oo helpommasta huutavata?
seitsemänkymmentä ... yh ... dek ... sän ... kolmas...”
”Kenen huuto?”
Sen ja sen.
”Onko ’se ja se’ semmoinen, että voi hoitaa?” kysyy esimies.
”Hoitaa, kyllä hoitaa!” vastataan väkijoukosta.
Ja sillä on sitten todistettu, että kyllä hän hoitaa.
Taas mainitsee esimies jonkun nimen.
”Se on sekin langettavatautinen?” kysytään yhtäältä.
”Paha onkin!” vastataan toisaalta.
”Se on ennen ollut R:n kylällä ... K:n talossa ... hoidetaanko se
samassa talossa vieläkin?”
”Ei entisestä hinnasta!”
”Pitäisi toki sadan viidenkolmatta markan riittää!”
”En huolisi kahdestakaan sadasta ... lapset sitä säikkyy kuoliaaksi...”
”No, paljonko tarjotaan?”
”Sata viisikymmentä!”
Ja niin alkaa kilpailu ja noin sadasta markasta joutuu huono hoidettava
entisiltä asuinsijoiltaan aivan toiselle puolen pitäjää.
Sitten tulee kaupittavaksi luettelossa lähin ja esimies kysyy, vieläkö
hän elää.
”Vielä elää!”
”Onko täällä?”
”Tuoll’ on ovensuussa!”
”Paljonko vaaditaan?”
”Se on vielä hyvä työmies ... talvikaudet havuja hakkaa...”
”Eikä sitä keikauta kuin kahdesti tai kolmasti kuukaudessa...”
”Paljonko vaaditaan?”
”Kahdeksankymmentä!” on ensimmäinen huuto.
”Markka pois!”
”Seitsemänkymmentä yhdeksän...”
”Markka pois!”
”Seitsemänkymmentä kahdeksan...”
”Markka pois!”
Ja sillä lailla lasketaan miehen elatuksesta ”markka pois,” kunnes
viimeinen huuto pysähtyy ”kuudellekymmenelle”.
Asianomainen on noussut penkille seisomaan, kuullakseen, mitä hänestä
tarjottiin.
”Alas laskevat, alas laskevat”, jupisi hän huutoja kuunnellessaan. Kun
ne olivat loppuneet, painautui hän taas takaisin istualleen ja huokasi:
”Kylläpä vähään ... kylläpä vähään ... meni vain kuuteenkymmeneen markkaan
.”
Esimies panee merkin menneen kohdalle ja huutaa uuden esille.
”Paljonko vaaditaan?”
”Sata markkaa!”
”Markka pois!”
”Yhdeksänkymmentä yhdeksän.”
”Markka pois!”
”Yhdeksänkymmentä kahdeksan ensimmäinen...”
”Yhdeksänkymmentä viisi!”
”Yhdeksänkymmentä viisi ensimmäinen ... toinen ... huutakaa viisin
markoin...”
”Kahdeksankymmentä!”
Vaan silloin hyppää penkille muuan vanha vaimo ja huutaa kimakalla
äänellä:
”Ei pidä huutaa luontokappaleen hintaan!”
”Eihän tuo ole vielä lehmänkään hinnassa!”
”Kuka se on tuo akka?”
”Min’ oon siihen kuuluva!”
Vaan siitä huolimatta putosivat huudot markan markaltaan.
”Kuusikymmentä viisi ... ensimmäinen ... toinen ja ... kolmas.”
”Eipä paljoon noussut.”
”Ei siitä paljoon olekaan ... toinen käsi rampa...”
”Olkaa hiljaa siellä!” huutaa esimies.
”Täällä ei kuule toisiaan, kun semmoista hälinätä pidetään.”
”Ketä siellä nyt tarjotaan?” kysyy joku vieressäni.
”Se tuntuu olevan se meidän kylän Kaisa...”
”Etkö sinä huuda?”
”Huutaa pitäisi ... eipähän tuota muuten tänä aikana saane rahaa
nähdäkään...”
”Anna minä huudan ... se on hyvä sukankutoja.”
”Huuda sitten ... minä lähden tieheni ... johan noita mulla on kolme
syöttilästä ennestäänkin!”
Hän pakkautui oven suuta kohti ja minä käytin tilaisuutta päästäkseni
ulos yhdessä avauksessa. Takimmaisessa penkissä istui vanha puolisokea
eukko ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Mies talutti eukon etehiseen ja
siitä ulos kadulle.
Täällä asetettiin hänet, kun ei voinut jaloillaan pysyä, pieneen
kelkkaan, jota mies ryhtyi vetää junnistamaan.
Kansa, jota seisoskeli sekä ulkona että sisässä, katseli tuota lähtöä.
”Paljonko noista eläteistäsi rikastuit?” huusi muuan miehen jälkeen.
”Vähän toista sataa sain.”
”Silläköhän se aikoo ne ruuassa ja vaatteessa pitää?”
Minulla ei ole kokemusta siitä, riittääkö todellakin tuo summa. Mutta
minä epäilen sen kanssa, joka varmaankin omasta kokemuksestaan tuon
epäilyksen lausui.
Olin nähnyt ja kuullut kylläkseni ja lähdin kävelemään poispäin. Kunnan
huoneen seinäviertä kulkiessani tunki vielä kadullekin avatusta
ikkunasta korviini:
”Markka pois!” — ”Markka pois!”