USKONTUNNUSTUS.

Vanha, herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä
taivalta ja keskustellessamme herätyksen ajoista:

Koska nyt kerran on tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron
sinulle, miten se minussa alkoi.

Se alkoi, omituista ajatella, valheella.

Minä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme
harjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin, kun
sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin
opetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut. Ehkä siihen
osaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin
koetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä
kiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta kuumaan
tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli kai siinä, että
minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi päästyäni irtauduin
entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa uskottomuutta ja
vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta tuli ensin
epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut
”järjellistä”, en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää
kuoleman jälkeen, en Jumalan poikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikken
siitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen
välimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä
ei ainakaan minulle ole olemassa.

Siihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, etten minä
ylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni
tällaisista asioista. Mutta vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne
kuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt
kirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi,
vaan tutkin filosofiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun
täytyi pitää vakaumukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä
iällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja
voittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon
olisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä voinut käsittää minut, ja
sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut minua
lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan olleet
mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi ihmiseksi
maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofia oli jo
semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. ”Sinä
filosoofi! sinä antikristus!” olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta
hän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki, että
olin ”suruton” ja ”maailmallismielinen”, mutta toivoi sentään, että
muuttuisin. Ei hän kuitenkaan sitä aavistanut, että olin
”jumalatonkin”.

Kuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä. Enhän
ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen
korviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne
ovat ne heränneiden lapset.

Sain tietää sen vasta kauan sen jälkeen, kun se oli tapahtunut. En
ollut mennyt kesäksi kotiini kauas Pohjanmaalle, vaan jäänyt
tutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vain silloin tällöin.
Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla
muistutuksilla elämään niin, ettei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua.
”Miten lienee sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä
rauhaasi tulee” j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella isältä
lyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että hän
taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää
minullekin jäähyväisensä.

Ihminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys
siitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan kauas
Pohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä sitä
paitsi olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten heitto
kuolevalle on sellaista ”vanhaa” hentomielisyyttä. Mutta kun mietin
yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.

Kun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.
Sairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.

— Tulithan sinä, sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut
mitään, katseli vain minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin
äänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli
jotakin sanottavaa, jota hän ei tahtonut saada esille.

— Oletteko te hyvin sairas? kysyin viimein.

— Olenhan minä, sanoi hän. Enkö tuota kuollekin tähän tautiini.
Joudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi ... ja
hänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.

— Älkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina ... ja
ehkä tekin vielä paranette.

— En minä enää ... mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten
käy? sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.

— Eihän sitä kukaan tiedä, vastasin minä vältellen.

— Mutta sinä et usko, että on Jumala?

En virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin.

— Ne ovat sanoneet minulle, ettet sinä usko sitäkään, että on elämää
kuoleman jälkeen.

— Kuka sen on sanonut?

— Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut. Minä olen kysynyt
isältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä
usko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle.

— Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?

— Sitä, että uskotko sinä?

— Mitäs minä en uskoisi? koetin yhä vältellä.

— Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota ilman
ei voi tulla autuaaksi?

Mitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja
uskonnollisen kantani, vakaumustani kieltämättä! Hänen silmänsä
tuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä.
Mutta jotakinhan minun täytyisi virkkaa. Mutta voisinko sanoa totuuden?
En. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli
lähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen,
rehellisesti ja suoraan. Mutta sitä hän ei kestä. Vaikka en häneen
katsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat
minua.

— Totta se siis on, huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä särkevällä
äänellä.

Mutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku
korkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos
sen hänelle tunnustaisin.

— Uskonhan minä, kiiruhdin sanomaan, että on Jumala, joka maailmaa
hallitsee.

— Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?

Hänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä, ja minun
täytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen
varaan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan
vaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani
Jumalan pojan ja iankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja
nurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui, kuin olisin ollut aikeessa
tehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa
ristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani — juuri
silloin kun hänet tunnustin. En voinut seisoa kiusausta vastaan, ja
minä — lankesin!

— Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki! sanoin hänelle, kun kohtaus oli
mennyt ohitse.

— Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?

— Uskon.

Kun katsoin häneen, näin, että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin
heikko, ettei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta hän
puristi kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista
uskontunnustustani, niin kuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini
kuoli kohta sen jälkeen.

Teinkö oikein vai väärin?

Kauan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin
tehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se
ole sitä suurempi, kuta suuremmassa elämänkysymyksessä se on tehty? Ja
jos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?

Mutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita
myöten hän meitä kuljettaa luokseen. Omantuntoni minua tästä
alituisesti vainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta
ajatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni
nähdä, että vaikka en ollutkaan omaa vakaumustani tunnustanut, minä
kuitenkin olin tunnustanut iankaikkisen totuuden. Vasta sitten selvisin
ja sain rauhan. Ellei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se kenties
olisi ollenkaan tapahtunut.