III.

Nuorikot.

Uhkaavan näköinen pilvi väistyi pois ja iloiten ja ihmetellen katseli
Sakki ympärillensä. Vieraan kysymyksistä johtui Maija Liisa
mieluisimpaan puheenaineeseensa ja kertoeli innokkaasti: ”Kun ajat
olivat onnellisemmat ja paremmat, asui Tavast-suku linnassa, ja sillä
oli monta rikasta taloa; silloin oli myöskin suvussa monta suurta ja
mahtavaa miestä. Katsokaas, meillä on vielä perintönä tämä, joka oli
mitä jaloimman miehen omana.” Hän otti pöydältä korkean, välkkyvän
vaskituopin pienempien tina- ja puutuoppien keskeltä, nosti kannen auki
ja käänteli sitä ylpeästi. Oli se korea kansi. Kupuran keskellä seisoi
ritari täydessä asussa, miekka ojennettuna, ja hänen päänsä päällä
häilyi kultainen sotalippu. Itse tuopin ympärillä oli pyhimysten kuvia
kahden vaakunakilven keskellä, jotka olivat kultaisen renkaan
alapuolella ja joita koossa pitämässä oli kaksi kultakättä, ja niiden
päällä oli kultaiset kirjaimet: K. K. ja I. T.

Maija Liisa näytteli sitä kaikkea ylpeästi ja jatkoi sitte: ”Näettekö,
se on kullattu sisältä ja ulkoreunasta ja nämä kirjaimet merkitsevät
antajan ja saajan nimiä.”

Sakki katseli katselemistaan. ”Todellakin kaunis kappale!” sanoi hän.

Maija Liisa oikein säteili tyytyväisyydestä ja jatkoi: ”Nämä kirjaimet
K. K. merkitsevät Knut Kurkea Iivar Tavastia ja nämä I. T.. Ne herrat
olivat asekumppanit ja hyvät ystävät, ja kun herra Tavastin poika nai
Knut Kurjen tyttären, antoi herra Knut tämän tuopin morsiusparille ja
pyysi heitä pitämään sitä Kurkien muistona. Niin sitä on pidettykin, se
on nyt toista sataa vuotta kulkenut suvusta sukuun.”

Näin kesti keskustelua, kunnes sisähuoneista kuului virren veisuuta.
Maija Liisa silloin viittasi toisia tulemaan ylös leveitä portaita
myöten. Molemmat palvelijavanhukset astuivat saliin liikutettuina
katsomaan jo alkanutta vihkimistä, mutta Sakki seisahti oven
ulkopuolelle ja pani hartaasti ristiin laihat, päivettyneet kätensä.
Siitä hän näki sekä morsiusparin että kaiken komeuden, joka heitä
ympäröi. Kauniilta loisti sali korkeine katonalaisineen ja
kultanahkaisine seinäverhoineen, loistavat olivat myöskin taulut, joita
kullatuissa kehyksissä riippui pitkin salin seiniä. Kukahan niistä
kaikista oli ylhäisin ja arvokkain? Lämpöinen päivänsäde valaisi juuri
Kustaa II Aadolfin kuvaa, joka luonnollisen kokoisena, yllä keltainen
nahkavarus ja kaulassa hieno pitsikaulus, seisoi kuin kuningas muiden
muinaisten ylhäisten ja mahtavien herrain keskellä. Kustaa Aadolfin
oikealla puolella riippui Luteruksen kuva ja sen alla Mikael Agrikolan
pienoiskuva. Kuninkaan vasemmalla puolella oli piispa Maunu Olavinpoika Tavast
täydessä virkapuvussaan ja hänen vieressään piispa Kurki. Niiden
jälkeen seurasi koko joukko talon entisiä isäntiä sekä joitakuita heidän
sukulaisiansa. Siinä oli Kurkia, Tavasteja, Wredejä, Uggla-, De la Val-
ja von Vor-sukujen jäseniä y.m. Salin viereisestä vierashuoneesta
katseli kauniin naisenpään kuva morsiuspariin ja pappiin päin, joka
ylevänä ja vakavana nyt Jumalan ja ihmisten edessä yhteen vihki
vanhimman poikansa Miihkalin ja nuoruutensa ystävän ainoan tyttären
Elina Tavastin. Sakki oli huomaavinaan vierashuoneessa riippuvalla
maalatulla naisen päällä olevan samat nuorekkaat kasvonpiirteet kuin
morsiamella. Olivatkohan he ehkä äiti ja tytär? Ehkä, sillä miksipä
olisi muuten tämä yksinkertainen taulu yksin ollut tänään seppelöitynä?
Ehkä juuri sen seppeleen kukat tekivät taulun niin elävän näköiseksi. Se
näytti hymyilevän ja välistä tuntui aivan kuin hämärä loisto olisi
välähdellyt sen suurista, kauniista silmistä, kun ne katselivat saliin
niitä kolmea, jotka tänään olivat juhlan ja pitojen päähenkilöt.

”Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä!” sanoi kirkkoherra Härkman
voimakkaalla ja sointuvalla äänellä, nuorten edessä seisoen. Toivon säde
loisti hänen silmistään ja vähäsen vienoa levottomuutta näkyi hänen
leveältä otsaltaan, jonka yläpuolelta tukka jo alkoi harmautua. Hän
näytti voimakkaalta kuin tukeva nurkkakivi myrskyssä; hän oli niitä
harvoja, jotka eivät olleet kukistuneet ajan levottomuuksissa.

Kevyinen kesäpilvi lievensi auringon paisteen muutamiksi minuuteiksi,
mutta kun se jälleen pistäysi pilvenraosta, levisi sen loiste sulhasen
päähän ja morsiamen vehreään seppeleeseen. Vanhat kultanahkaiset
seinäverhot näyttivät vielä kerran entistä loistoaan ja vanhat
muotokuvat ikäänkuin nuorentuivat tässä lämpöisessä, siunatussa valossa.
Niillä oli kaikilla aivan kuin elävät katseet, ja ne ikäänkuin tahtoivat
lähteä mukaan, kun hääväki viimein poistui salista.

Morsian astui alas portaita, ja ne kolme, jotka olivat keskustelleet
morsiuskukista, katselivat nyt vähän levottomina, miten poika oli
selviävä asiastaan. Mutta hänpä ryhtyi toimeen, astui morsiamen luo, kun
tämä ehti maahan, ja antoi hänelle kukat. Elina hymyili ja taputti
poikaa poskelle, mutta huomasi samassa hänet vieraaksi ja kysyi:

”Mikäs tuntematon pikku poika sinä olet?”

Lapsi katsahti ylös ja vastasi levollisesti: ”Vahalan Paavo minä olen.”

Hääväki oli jo kaikki tullut ulos pihalle, mutta ei se mikään loistava
joukko ollut. Paitsi sulhasta ja hänen isäänsä oli siinä ainoastaan
nuoria tyttöjä, jotkut morsiamen samanikäiset ystävät, muutamia
vanhempia vaimoja ja talon oma väki.

Maija Liisa kantoi olutta, ja kun kukin sai maljasensa, nousi
kirkkoherra puhumaan. ”Tämmöinen päivä”, sanoi hän, ”olisi vanhan tavan
mukaan vietettävä leikeillä ja tanssilla, mutta näinä aikoina se ei käy
päinsä. Soittaja on poissa ja nuorukaiset samoin kaukana. Sodan pauhu on
vienyt heidät mukanaan. Ah, mitä kaikkea onkaan se pauhu ja myrsky
tehnyt! Se on riistänyt kuninkaan pois valtakunnasta, talonpojan
auraltansa, herrat viroistaan ja Herran palvelijat kirkosta ja
seurakunnista. Ilo ja riemu ovat poissa, ne ovat paenneet kuin kotkat
ylös pilvien taa. Raskasten ja synkkien sadepilvien tavalla ovat
nälänhätä, rutto, sota ja kuolema pimittäneet kauniin auringon, Jumalan
armeliaisuuden, niin että moni luulee sen jo lakanneen olemasta. Mutta
minä sanon, että Herran käsi ei ole lyhyempi tänään kuin ennenkään;
rukoilkaa vain, että niinkuin israelilaiset muinoin karkottivat
filistealaiset, mekin saisimme karkotetuksi moskovalaiset. Rukoilkaa
myöskin tämän nuoren pariskunnan puolesta, että he rauhassa
hallitsisivat taloa, johon he nyt teidän päämieheksenne asettuvat, sillä
koska teidän kirkkonne on koko vuoden ollut suljettuna, on tämä minun
poikani Miihkali sekä minulle että piispallekin luvannut ruveta teidän
sielunpaimeneksenne. Mutta koska nuoren miehen mieli ei voi sodan
raivotessa kotimaassamme kokonaan pysyä rauhallisissa toimissa, olen
minä antanut hänelle avun, ja se on tämä hänen lapsuutensa ystävä Elina Tavast
. Kirkkaan lähteen tavalla on Elina kääntävä poikani mielen pois
maallisesta taistelusta ja tuottava hänelle sitä mielen levollisuutta,
jota ilman ei kukaan voi tehdä rauhan töitä. Olkaa onnelliset! Minä juon
morsiusparin menestykseksi!”

Niin sanoen kohotti kirkkoherra maljasensa äsken vihittyjä kohti ja joi
yhdessä vierasten kanssa. Ilo ja tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista.
Mutta Miihkali otti morsiantaan kädestä ja vei hänet syrjemmäksi suuren
pihlajan alle, joka seisoi kuin vuosisatojen ikäinen muisto muiden
keskellä pihamaalla. Sinne he kävivät istumaan.

”Eikö totta, Elina,” sanoi Miihkali, ”me koetamme olla onnelliset,
vaikka ilo kätkeytyy piiloon koko muulta maailmalta?”

Elina yritti hymyillä, mutta se ei onnistunut. Hän vastasi vakavasti:
”Minun ei tarvitse etsiä onnea, sillä minä rakastan sinua, mutta ellet
sinä olisi tänään Herramme edessä vannonut rakastavasi minua myötä-ja
vastoinkäymisessä, niin minä nyt, niinkuin monesti ennenkin viime
aikoina, pelkäisin sinun ajattelevan jotakuta toista tai ainakin
tahtovan mieluummin olla vapaa.”

Miihkali hymyili; Elina näytti hänestä niin lapselliselta, ja hän sanoi
ystävällisesti: ”Ah, sitä levotonta naisen mieltä, joka pelkää olevan
pimeyttä yksin auringossakin. Etkö sinä ole minun lapsuuteni ystävä,
nuoruuteni morsian? Oletko sinä ajatellut itseäsi toisen puolisoksi,
minusta erotetuksi? Jos olet, niin olet todella ajatellut paljon enemmän
kuin minä ja paljon enemmän, kuin mitä nytkään osaan käsittää, sillä
vaikka ajatukseni olisivat kuinka kaukana hyvänsä lennelleet, niin
muihin naisiin ne eivät ole koskaan ehtineet.”

Elina katsoi melkein rukoilevasti häneen. ”Ah”, sanoi hän, ”sano se
vielä kerran uudestaan!” Ja hän ojensi hänelle kätensä. ”Kas, minä
rakastan sinua niin suuresti ja uskon mielelläni, että minäkin olen
rakas sinulle.”

”Niin, usko vain, Elina, äläkä tuomitse minua näiden silmänräpäysten
mukaan, jotka nyt olemme olleet yhdessä. Sinä et tiedä, mitä nämä viime
ajat ovat maksaneet minulle.”

”Minä tiedän sinun jättäneen sankarin uran, ruvetaksesi papiksi.”

”Ja se on niin helppo sanoa”, sanoi Miihkali vähän suruisesti hymyillen,
”mutta minunhan piti juurtua aivan vieraasen maaperään ja alkaa elämä
alusta, ohjata elämäni laiva aivan toista paikkaa kohti, kuin olin
uneksinut koko nuoruuteni ajan; eikä se ole yhtä helppoa kuin vanhain
kenkäin vaihtaminen uusiin.”

”Jumala auttaa sinua.”

”Niin, hän, ja sitte minä itsekin puolestani autan itseäni kuin mies.”

”Tuleekohan se sinulle raskaaksikin?”

”Ken astuu etupäässä opettamaan, ylentämään ja tietä näyttämään, hänen
pitää osata uhrata ja kieltää itsensä. Lupaus luopua kaikesta, mitä olin
uneksinut, oli minut vähällä kokonaan tukeuttaa, mutta nythän se jo on
tehty.”

”Sinä lupasit paljon.”

”Jospa vain ei tarvitsisi elää niin hiljaa, niin ääneti, niin
kärsivällisesti! Sinä, Elina siten osaisit paremmin elää. Sinun pitää
auttaa minua.”

He olivat vielä hyvin nuoret ja nauroivat nyt niin iloisesti, kuin ei
olisi ollutkaan niitä uhkaavia pilviä, joista itse puhuivat. Miihkali
oli pitkä, vahvavartaloinen mies, ja sen voimakkuutensa takia moni luuli
häntä paljon vanhemmaksi, kuin hän todella olikaan: mutta tänä hetkenä
kyllä jokainen voi huomata, että hän nyt vasta alkoi elämän; ja Elina
oli paljon nuorempi häntä.

Maija Liisa, jolla kaikki päivän huolet oli niskoillaan, lähestyi
ystävällisessä toimeliaisuudessaan ja kysyi; ”Vieras vanha ukko pyytää
kiittää maljasta, jonka annoimme hänelle. Saako hän tulla?”

Morsiuspari antoi luvan, ja kerjäläinen, yleisimmin tuttu Sakin nimellä,
tuli lakki kädessä. Hitaasti ja nöyrästi tervehti hän viimein ja sanoi:
”Rakastavien aika kuluu kyllä toistensa sivulla ilman lintujen
lauluakin, ja vielä vähemmin he kaipaavat vanhan huuhkajan ääntä; mutta
hyvän onnen toivotus ja kiitokset köyhänkin suusta ovat siksi arvokkaat,
että niitä kannattaa kuulla.”

”Kiitoksia, vieras”, sanoi Elina, ojentaen hänelle kätensä. ”Te
toivotatte siis meille onnea?”

”Minä toivotan, että Onnetar kirjaisi teidän kankaanne ja koti kiittäisi
hyvää emäntää.”

”Se oli kaunis toivotus”, vastasi Elina. ”Suokoon Jumala, mitä te
toivotatte.”

”Kyllä Jumala kuulee kuuntelemattakin ja näkee näyttämättä. Hän kyllä
pitää huolen tehtävistään.”

”Teidän kanssanneko nämä lapset kulkevat?” kysyi Miihkali.

”Nehän ne ovat minun ainoa rikkauteni.”

”Eikö teillä sitte ole pirttipahastakaan, joka teitä odottelisi
kotiseudullanne?”

Kerjäläinen siveli keveästi pikku tytön tukkaa. ”Salo se on meidän
asuntonamme, aukea metsä saunamme ja ainoana leposijanamme laaja
kangas.”

”Ehkä olette sotaa paossa?” kysyivät äsken vihityt edelleen.

”Me pakenimme, saadaksemme edes henki-kurjan säilymään, sillä talo
leimusi ilmi tulessa. Eikä ainoastaan meidän kylämme, vaan koko pitäjä
paloi, ja moni kiittelee nyt niitä naisia onnelliseksi, jotka pääsivät
tulen kautta iankaikkisuuteen, sillä siihenhän ne heidän tuskansa
loppuivat. Onnellisia nekin ovat, jotka kaatuivat kotikynnyksellä
veriseen miekkaan.”

Kyynel kiilsi vanhuksen silmissä hänen noita aikoja muistellessaan, kun
hänen kotiseutunsa ja koko Itä-Suomi oli turvattomaksi jätettynä ja
alttiina viholliselle. ”Viipuri oli kukistunut, Käkisalmen valloittivat
viholliset kevättalvella kaksi vuotta sitte, ja silloin olivat kaikki
portit auki Venäjän sotajoukoille.”

”Siitäkö asti te jo olette olleet kodittomana?” kysyi Elina
sääliväisesti.

”Kun kasakat hävittivät koko pitäjän”, vastasi kerjäläinen, ”ja kaikki,
jotka kykenivät pakenemaan, pyrkivät metsään, menimme mekin sinne ja
riensimme puolen päivää pysähtymättä, kunnes viimein löysimme luolia
korkeiden kallioiden välistä, joita tiheät vesakot suojelivat. Siellä
pysyimme piilossa neljä pitkää päivää päivän. Kun aurinko laskeutui neljännen iltana,
läksin minä kyselemään korkeammilta voimilta, oliko
parempi palata kotiin vai mennä muuanne, mutta sain vastaukseksi, että
kaikki oli siellä hävitettynä ainiaaksi, vaan että meidän piti pyrkiä
länteen päin.”

Elina katsoi kummastellen kerjäläistä ja kysyi: ”Kuka te olette, vieras,
koska voitte hämärällä silmällänne nähdä enemmän, kuin uusi aika näkee
kirkkaalla silmällään?”

Sakki nyykäytti päätään. ”Kunhan elätte niin pitkälle kuin minä, niin
tiedätte myöskin enemmän kuin nyt.”

Taaskin katseli morsian häntä tutkivasti. ”Jos olette yhtä viisas kuin
vanhakin ja jos elämänne on opettanut teitä näkemään eteenpäin ja
huomaamaan iloa tulevan surun päivien perästä, niin sanokaapa, milloin
saamme toivoa parempia aikoja?”

Vanhus otti hänen kätensä, tutki sitä ja sanoi: ”Teidän onnenne syntyy
viimein, kun ilonne kuolee ja kuihtuu, ja se ilo, jota tulevaisuus
lupaa, on käyvä ensin haudan ylitse, kukoistava sen toisella puolella ja
temmattava kuoleman käsistä.”

Elina vapisi: ”Onko tuo iloa ja onnea?”

Mutta Sakki jatkoi: ”Aikaa, johon kukin on asetettu, täytyy jokaisen
katsella, vaikkapa siinä olisikin kaiken maailman tuska. Vaikka
tuhansilla rukouksilla ja kuinka voimakkailla käsillä koetettaisiin
kääntää kohtalon tietä, niin ei kuitenkaan päästäisi hiukkaakaan
poikkeamaan siltä uralta, joka kerran on meille määrätty. Täytyy kantaa
kaikki sekä hyvä että paha, mitä meille on annettu.”

Elina tarttui peloissaan Miihkalin käteen. ”Kuuletko, miten paljon surua
hän meille ennustaa?”

Mutta Sakki jatkoi: ”Älkää surko. Sill’aikaa, kun kovaa koette ja se
pakottaa sydämmenne vuotamaan verta, kylvää tulevaisuus ilojansa.
Kolmihaaraisena on teidän kynttilänne seisova pöydällä ja ympäri tanssii
iloinen piiri.”

”Haudan tuolla puolen”, toisti Elina.

Maija Liisa seisoi peljästyneenä ja alkoi torua ennustajaa, mutta Elina
sanoi ystävällisesti: ”Älä toru häntä, eihän hän sille mitään voi, mitä
minun oma raskas kohtaloni suo minulle.”

Sakki aikoi vastata, mutta Miihkali keskeytti reippaasti: ”Jättäkää jo
onnettomuuden puhelemiset!” ja viittasi vanhuksille, jotka kohta
siirtyivät pois väkijoukkoon. Ottaen morsiantaan kädestä läksi hän
taluttamaan häntä toiselle puolelle. Vaan samassa näkivät he kaksi
ratsumiestä, jotka ajaa lennättivät taloa kohti. Miihkali pysähtyi.
”Elina, ketähän nuo ovat?” Mutta jopa hän tunsikin heidät ja huusi:
”Yrjö ja Elias!”