XXX.

Kaksi naista.

Uusia kysymyksiä yritti satelemaan, mutta Elina lauloi laulua aina
alusta uudestaan yhä hitaammin ja hiljemmin, kunnes sylissä oleva lapsi
painoi silmänsä kiinni ja kaikki muutkin pitkillä haukotuksilla
ilmaisivat olevansa nukkumaisillaan. Uni oli todellakin tullut tupaan.
Elina viittasi vanhempia lapsia pysymään hiljaa ja vei nukkuneen lapsen
makaamaan saunan lautasille. Maija Liisa toi jäljestä toisen ja jäi
pienoisten luo.

Vanhemmat lapset saivat luvan leikitellä vielä vähän aikaa ulkona, mutta
kauas he eivät saaneet mennä.

Yksin jäätyään meni Elina heti sotamiehen luo ja kävi istumaan hänen
viereensä. ”Tunsitteko Miihkali Härkmania?” kysyi hän.

”Minä tulin hänet tuntemaan Isonkyrön taistelun edellisenä päivänä,
mutta hänen sankarinimensä tunsin minä jo kauan ennen.”

”Sitte pitää teidän kertoa minulle, mitä tiedätte hänestä. Koko päivän
on tehnyt mieleni kysellä, vaan eihän se ole käynyt päinsä, kun on ollut
niin paljo ympärillä muita. Luuletteko hänen vielä elävän?”

”Ei, hän ei ole enää elossa. Tosinhan tuolla Ikaalisissa kerrottiin
hänen veljeinensä nyt olevan johtamassa näitä Keuruun sissejä, mutta se
ei ole totta, sillä omin silmin näin, miten hän suojeli porilaisten
lippua ja kaatui sen kanssa.”

”Kaatuiko hän taistelussa?”

”Hän kaatui Isonkyrön lakeudella. Minä näin hänen katseensa viimeisessä
taistelussa, ja näin hänen sielunsa hädän. Hänen kädessään heilui miekka
ja hän raivasi kaikki pois tieltä, vaan viimein kaatoi kuolema hänet
itsensä; ei häntä enää ole.”

Elina istui kalpeana ja hänen äänensä kuului vain hiljaiselta
kuiskaukselta, kun hän sanoi:

”Siunattu olkoon hänen sielunsa ja siunattu hänen muistonsa.”

Sotamies katsoi häntä säälivästi. ”Raskaan surun olen tuottanut teille
sanoillani, sen kyllä huomaan”, sanoi hän.

Mutta Elina ei vastannut mitään. Hän nousi ja meni ulos. Hän tahtoi olla
yksin ja kävi istumaan seinäviereen lähelle rappuja. Sotamies katsoi
hänen jälkeensä ja oli pahoillaan, että oli tuottanut surua, mutta
hänkin oli väsyksissä, ja kun nyt ei ollut mitään tekemistä, paneutui
hän pitkälleen leveälle, seinään kiinni tehdylle penkille ja nukkui.
Kaikki oli hiljaista ja yön tapaista autiossa talossa. Ei hisaustakaan
kuulunut, ennenkuin astunta metsän reunassa ilmaisi Allin tulon. Hänellä
oli jousi ja nuolia toisessa kädessä ja pari teiriä toisessa. Nähtyään
Elinan niin kankeana ja kalpeana istuvan ulkona, sanoi hän
osanottavaisesti:

”Älkää siinä istuko, rouva Elina, ilta on viileä.”

”Ei siitä lukua, ei minun ole kylmä.”

”Tulkaa kuitenkin sisään”, jatkoi Alli, ”te näytätte niin väsyneeltä ja
suruiselta. Enkö saa auttaa teitä?”

”Kiitoksia, mutta en minä tarvitse apua”, vastasi Elina, tutkivasti
katsellen Allia, kun hän siinä seisoi lintuinensa.

”Miksi te minua noin katselette?” kysyi viimein Alli.

”Minä mielelläni pyytäisin teiltä jotakin, jos uskaltaisin.”

”Josko uskaltaisitte?” toisti Alli. ”Miksipä ette? Mutta mitähän minulla
olisikaan antaa teille?”

”Vaihtaisitteko pukua minun kanssani?”

”Pukuako vaihtaa? Varsin mielelläni! Mutta miksi sitä tahdotte? Onhan
teidän omanne paljon kauniimpi.”

Heillä oli todella jotenkin samanlainen puku, kansanpuku kummallakin,
vaan Elinan oli loistavampi.

”Teidän leninkinne on musta, enkä minä tahtoisi enää pitää näin kauniita
värejä”, sanoi Elina.

Alli katsoi häntä tutkivasti. ”Miten te olette kalvennut ja itkenyt!
Teillä on varmaankin hyvin suuri suru.”

”Niin, minulla on suuri suru.”

”Onko ken kuollut?”

”Minä olen kadottanut rakkaimpani.” Elina otti esille kaksi sormusta,
jotka hänellä riippuivat nauhasta kaulassa, ja sanoi pistäessään niitä
sormeensa: ”Tämä on meidän kihlasormuksemme ja tämän hän antoi minulle,
kun meidät vihittiin. Tähän asti minä olen säilyttänyt niitä kaikelta
vahingolta, mutta nyt koristakoot ne kättäni ja näyttäkööt koko
maailmalle, että minä olin hänen omansa. Nyt vasta oikein tunnen, miten
rakkaat ne ovat minulle. Katsokaas, Alli, vaikka hänet otettiin minulta
pois, niin on hän kuitenkin minun omani, ja minä olen hänen vielä haudan
toisellakin puolella. Nämä sormukset todistavat, että me lupasimme ja
vannoimme sen Herramme edessä; sentähden se liitto pysyy
ijankaikkisesti.”

”Niin, niin, kyllä se niin on.”

Elina jatkoi: ”Nyt on hän poissa eikä koskaan palaa; sentähden minusta
tuntuu suloiselta lohdutukselta, kun saan jättää tämän kirjavan pukuni,
jota olen pitänyt, odotellen vielä kerran saavani nähdä hänet tässä
maailmassa.”

Alli ei vastannut mitään, vaan laski pois käsistään kaikki ja riisui
vaatteensa. Elina teki samoin, ja tuota pikaa oli vaihto tapahtunut.

Elina kävi jälleen istumaan, vaan katsoi ylöspäin ja sanoi: ”Miten
sydämmestäni teitä kiitän. Tuntuu suloiselta levolta sielulleni, kun
saan pukea ruumiini mustaan; tuntuu melkein ilolta tehdä jotakin hänen
muistollensa.”

Alli ei katsonut Elinaan päin, vain eteensä, kun vastasi: ”Teillä on
suuri suru ja kuitenkin olette onnellinen siitäkin.”

”Onnellinenko suuresta surusta? Sitä ei voi kukaan.”

”Eikö ole onni, että saatte koko maailman nähden surra häntä, joka
teiltä on otettu pois?”

”Tottahan saa niin surra kuka hyvänsä”, vastusti Elina kummastellen.

”Miksi asian katsoo.”

”Jos teillä on sama suru kuin minulla, niin ettehän mielellänne olisi
antanut pois mustaa pukuanne?”

”Oh, ei niin, vaan samapa se. Kun minä näin hänen kaatuvan, musteni
minulle koko maailma, ja monta viikkoa kului, ennenkuin tunsin jälleen
elämää itsessäni. Sitte virkistyin ja aloin elää uudestaan. Ensimäinen
pukuni silloin oli sinipunainen; nyt se johtui mieleeni, silloin en sitä
ajatellut.”

Hän ei huokaillut eikä vuodattanut kyyneliä, mutta kuului suru kuitenkin
äänen kaiusta.

”Kaatuiko hän taistelussa?” kysyi Elina.

”Hän kaatui Isonkyrön lakeudella”, vastasi Alli hiljaa.

”Siellähän Miihkalikin kaatui.”

”Oliko teidän miehenne nimi Miihkali?”

”Oli, eikö se ole kaunis nimi?”

Allin huulilla värähti hymy; hän vastasi: ”Minusta pitää miehen, jolla
on se nimi, olla voimakas ja jalo mies.”

”Ja hyvä”, jatkoi Elina, ”ja viisas ja uskollinen kuolemaan asti.
Semmoinen mies ei voi rakastaa kuin yhtä ainoata koko elinaikansa. Ah,
Alli, miten suloista on tietää hänen rakastaneen minua aina
lapsuudestaan asti ja ihan varmaan myöskin elämänsä loppuun saakka.”

”Oliko sinunkin miehesi nimi Miihkali ja sanoiko hän...”

”Ei hän ollut minun mieheni”, keskeytti Alli, ”eikä hän koskaan sanonut
rakastavansa minua, mutta minä tiedän sen kuitenkin; hän minua suuresti
rakasti, kyllä minä sen tiedän.”

”Mistä sen tiedät, mitä hän ei koskaan sanonut?”

”Hän ei koskaan puhunut, että me kulkisimme elämämme tietä yhdessä; hän
ei näyttänyt ajattelevan semmoista päivää; mutta hän tahtoi, että
läksisimme yhdessä kuolemaan. Hän ei koskaan puhunut rakastavansa minua,
mutta hän valvoi ja suojeli minua, niinkuin enkeli suojelee lasta, ja
hänen silmänsä huomasi vaaroja minun tielläni, jossa en itse niitä
nähnyt. Hän uhrasi paljon minun tähteni; sitä hän ei olisi tehnyt,
ell’ei olisi rakastanut minua.”

”Hän oli jalo mies”, sanoi Elina, katsoen osanottavasti Alliin.

”Semmoisia ei ole monta”, vastasi Alli. ”Hän oli mahtava taistelussa,
hänen kätensä ei koskaan vavissut vaarassa. Vielä olen näkevinäni, miten
tuuli heilutteli tuuheaa tukkaa hänen päivettyneille poskillensa ja
miten hänen silmänsä leimusivat kuin revontulet. Nyt on meillä kaikki
yhden iskun varassa, oli hänellä tapana sanoa. Elämä on niin lyhyt,
Alli, tehkäämme työtä silloin, kun vielä taidamme. Eikä hän silloin
olisi koskaan tahtonut laskea minua pois luotansa.”

”Ja nyt on kaikki lopussa niin sinulta kuin minultakin. Vielä minun
kuitenkin on vaikea käsittää, ett’ei Miihkali enää koskaan palaisi. Minä
olen odottanut sitä ja siihen luottanut aina siitä asti, kun hän läksi,
ja tänään odotin minä häntä niin varmaan, kuin emme olisikaan koskaan
olleet erossa.”

”Se ajatus on niin suloisesti hiiviskellyt pitkät ajat mielessänne ja
silloin vasta vähitellen opitaan käsittämään todellisuus.”

”Ei, ei se tullut vähitellen, vaan yht’äkkiä. Hän sanoi sen niin
kerrassaan, tuo vanha sotamies.”

”Voi se kuitenkin tulla toisella tavalla, kuin ukkonen, niin että siitä
huumautuu ja lankee pyörryksiin. Silloin tuntee itsensä ensin väkeväksi,
paljon väkevämmäksi kuin myötäkäymisessä, mutta sitte pettää kaikki ja
sitte...”

”Mitä sitte?”

”Parempi on olla siitä puhumatta. Ei sitä kuitenkaan voi sanoin kuvata;
mutta siitä hetkestä on ihmisen sydän kuollut, vaikka hän vielä
astuskelee elävien joukossa. Minä sen tunnen.”

Elina oli juuri vastaamassa, kun jymeä paukahdus kuului kukkuloiden
metsästä. Moninkertainen kaiku kertoi jysäyksen ja ehdottomasti
kysäsivät molemmat naiset:

”Mikä se oli?”

Vaan ennenkuin he ehtivät vastata kysymykseensä, juoksivat lapset
pyydellen: ”Emmekö saa ottaa teidän joustanne ja nuolianne? Me
ampuisimme niillä.”

”Nuoliani minä en anna, vaan jousen saatte. Paavo katsokoon, ett’ei se
turmellu; hän hankkikoon teille myöskin nuolia. Mutta etemmäksi kuin
suuren kiven taa ette saa mennä, ja kun teitä huudetaan, pitää teidän
heti palata.”

Lapset hyppivät ilosta ja juoksivat pois.

Jymähti taas. Omituinen ääni kuin ukkonen kirkkaalta taivaalta. Naiset
kuuntelivat ja katsoivat kysyvästi toinen toiseensa.

”Minä tiedän, mikä ääni se on”, sanoi viimein Elina. ”Tuolla, ei varsin
kaukana, on suuri paasi, joka kumahtaa tällä tavalla, kun ihminen astuu
sen laidalle. Sitä sanotaan Jylhänkiveksi; minä näin lapsena sen, ja
silloin paimenet antoivat sillä merkkiä taloihin, milloin joku vaara
uhkasi tai milloin he olivat kotiin tulossa.”

”Mutta ken sieltä nyt antaa merkkejä, sillä muuta se ei voi olla”, sanoi
Alli, nousten seisomaan. ”Ei tämä ole leikkiä.”

”Ei, ei se ole leikkiä”, myönsi Elinakin, tullen vielä kalpeammaksi.

Maija Liisa oli myöskin kuullut omituisen äänen ja riensi ulos
sotamiehen kanssa, jonka oli kovasti pudistelemalla saanut hereille.

”Minä koetan ottaa selkoa asiasta”, sanoi sotamies.

”Te uskallatte liian paljon, jos viholliset ovat niin lähellä”, varotti
Maija Liisa tuskissaan. ”Yksinäinen mies pian joutuu perikatoon.”

”Jos Jumala tahtoo, niin joudun, vaan muuten sanon vain, että ken on
nähnyt niin paljon kuin minä, hän kyllä metsässä selviää yhtä hyvin kuin
orava ja kettukin. Mutta pahempi on teidän muiden säilymisenne.”

”Niin on, hyvä Jumala, ja mihinkä me panemme lapset? vaikeroi Maija Liisa
.

”Kellari on turvallisempi kuin tupa”, sanoi Alli, hän kun oli tarkkaan
katsellut kaikki. ”Sinne meidän nyt pitää piilottua.”

”Missä se on?” kysyi sotamies.

”Täällä”, näytti Alli, astuen muutamia askelia ja häviten näkyvistä
suurten kivien taa, joiden väliin oli kasvanut sanajalkoja ja vesakkoa
niin tiheäksi seinäksi, ett’ei ollenkaan näkynyt kellaria niiden takaa.
Se oli kaivettu syvälle harjuun; lautaseinät olivat vielä jotenkin
eheät. Kohta palasi Alli ja sotamies vuorostaan meni tarkastelemaan
paikkaa. Piilopaikaksi se kyllä sopi, muuta ei käynyt sanoa, mutta yksi
asia häntä ei miellyttänyt, se nim., että Antero oli sinne ehtinyt ennen
häntä, joten hänkin siis tiesi sen piilopaikan. Sotilas ei kauan
arvellut, vaan päästi vyöltään remelin ja sitoi Anteron kädet selän taa
ja pani hänet maahan makaamaan. Naiset olivat sill’aikaa noutaneet
sisältä makaavat lapset, toimittaakseen heidät heti turvaan. Heitä
vastaan astui sotamies ulos kellarista.

”Kellari on hyvä”, sanoi hän, ”mutta vartioikaa hyvästi Anteroa. Minä
sidoin hänet, sillä ei siihen mieheen ole luottamista. Ei hän vielä ole
niin hullu, että voisimme olla huoletta hänestä ja hänen hulluudestaan.”

”Rouva on koko ajan peljännyt häntä”, sanoi Maija Liisa.

”Minä kyllä vartioin häntä”, sanoi Alli. ”Paras on meidän kaikkien
ajoissa piilottua, sillä jos venäläisiä liikkuu täällä, niin ei kukaan
arvaa, milloin he näkevät meidät.”

”Huudanko minä lapset pois leikkimästä?” kysyi Maija Liisa.

”Olkoot vielä vähän aikaa ulkona”, vastasi sotamies. ”Kellari on kostea,
kyllä he vielä ehtivät siellä homehtua. Mäeltä kuuluva ääni tuli niin
etäältä, ett’ei vaara vielä ole tässä. Kirveen minä otan kanssani, ja
jos kaikki on tässä likitienoilla rauhallista, palaan minä pian.”

”Mitähän näemmekään, ennenkuin aurinko toisen kerran laskeutuu? Tämä
rauhallisuus on kuin hetkinen ilman levähdys ennen myrskyä.”

”Jospa Jumala antaisi sen murtaa meidät ainiaaksi”, vastasi Elina. ”Tämä
ajalehtiminen milloin minnekin on kuin loppumaton kuolontaistelu,
pahempi kuin kuolema itse.”

”Meren ympäri pääsee purjehtimaan, vaan ei onnettomuutensa ympäri. Toivo
kuitenkin sulostuttaa elämän ja lyhentää pitkät päivät. Toivokaamme
aina!”

”Toivoa!” toisti Elina. ”Kaukaisten merien takaa palaa mies, vaan ei
hautakummun alta. En minä enää mitään toivo.”

”Haudan kautta vanhurskas menee Herransa iloon”, huokasi Maija Liisa,
”ja jospa me kaikki siellä kerran tapaisimme toisemme. Mutta teidän ei
pidä surra eikä haaveksia kuolemaa, vaan pitää kiinni elämästä ja
niistä, jotka teitä tarvitsevat täällä.”

”Täällä minua ei kukaan muu tarvitse kuin lapset ja te olette heidän
turvanansa; kohtahan sitä paitsi ovatkin kaikki surmattuna Suomesta tai
viedyt vangiksi taikka ovat he itse paenneet.”

”Kyllä minä tiedän paitsi lapsia yhden, joka elää ja tarvitsee teitä”,
sanoi Maija Liisa, nyykäyttäen päätään paljo sanovasti.

”Kukapa minua enää tarvitsisi?” kysyi Elina välinpitämättömästi.

”Yksi, joka on kauan muistellut teitä, niinkuin Jumalan enkeliä, joka
kerran luotti teihin, joka sitte on surrut teitä ja joka olisi antanut
henkensä teidän edestänne. Sen minä kuulin jo ammoin sitte.”

”Mitä te loruatte! Ei semmoista ole olemassa.”

”Minä tunnen hänet”, jatkoi Maija Liisa, ”ja tiedän, että hän elää, ja
te tunnette hänet myöskin.”

Elinan kasvoissa väri vaihteli. Hän astui Maija Liisan eteen ja hänen
äänensä kuului tukeutetulta ja vapisevalta, kun hän sanoi: ”Ettehän te
pettele minua. Te ette voisi niin puhua, ell’eivät sananne olisi totta.
Miihkali elää, sanokaa, elääkö hän?”

Maija Liisa säikähti ja huudahti: ”Ah, enhän minä häntä tarkottanut.”

Elina katsoa tuijotti vanhukseen. ”Ettekö tarkottanut häntä? No,
oletteko sitte aivan mielettömänä? Miten julma te olette!” Hän pakahtui
itkemään. ”Menkää pois minun luotani! Tiedättehän, että hän on kuollut!”

”Niin, hän on kuollut eikä palaa enää. Minä tarkotin toista. Antakaa
minun kertoa kaikki.”

Mutta Elina ei tahtonut kuulla mitään; hän vain vastasi: ”Ei, ei, te
olette julma! Kun susi hyppää ja saa kiinni saaliinsa, niin repii se sen
pala palalta eikä sen raaka luonto huoli mitään kyynelistä. Tahdotteko
tekin olla kuin peto ja raadella rikki minun sieluni, kun noin
sekottelette valetta toteen ja viskelette petollisia sanojanne
lohdutukseksi ja avuksi; mutta kun minä hukkuvan tavalla tartun niihin
kiinni ja toivon jo olevani pelastettu, silloin te tempaatte kaikki pois
ja syöksette minut takaisin syvyyteen.”

Maija Liisa yritti puhua ja puolustaa itseänsä, vaan Elina jatkoi:

”En, en minä huoli kuulla mitään! Joll’ette olisi niin vanha ja
joll’ette olisi auttanut äitiäni minun hoitelemisessani, niin enpä toden
totta koskaan antaisi teille anteeksi.”

Hän kääntyi selin Maija Liisaan ja siirtyi pois lehtipuiden taa. Samassa
kuului lasten iloisia ääniä ja he kaikki juoksivat hänen ympärilleen.
Paavon kädessä kiilsi Elinan häätuoppi, toinen lapsi näytti kaunista
silkkiliinaa ja kolmannen kädessä kiilsi kaksi kirkasta hopearuplaa.

”Katsokaas, mitä me löysimme!” huusivat he kilpaa.

Elina otti tuopin. ”Mistä ihmeestä te tämän löysitte?”

”Tuolta kuopasta, suuren männyn alta!” vastasi Paavo, silmät ilosta
loistavina.

”Antero istui siellä eilen”, sanoi toinen. ”Ja hän heitteli meitä
kivillä ja kävyillä ja nauroi”, kertoi kolmas. ”Yksi kivi oli näin suuri
ja se tuli ihan jalkani viereen.”

Nyt Maija Liisakin tointui ja sanoi: ”Onhan tuo teidän häätuoppinne,
rouva Elina! Ja tämä on minun kirkkohuivini! Hän tempasi sen käteensä.
”Suuri taivaan Jumala, mitenkä se on tänne joutunut? Se jäi sinne
arkkuun kaiken muun kanssa, mitä minulla oli. Kelläpä oli aikaa niitä
korjata, kun henki oli pelastettava. Ja nyt on huivi tuossa! Kas, miten
ne ovat repineet kaunista reunaa! Kuka Herran nimessä on käynyt
ryöstelemässä Pirkkalassa ja tuonut saaliinsa tänne asti?” Hän kääntyi
lasten puoleen. ”Mistä te löysitte tämän? Missä on kuoppa?”

”Tuolla, tuolla!” huusivat lapset.

”Katsokaas, Maija Liisa!” sanoi Elina, näyttäen kädessään tuoppia.
”Tunnetteko meidän häätuoppiamme? Meillä, siellä kotona on käyty
ryöstelemässä, niinkuin muuallakin.”

Kuoleman kauhu valtasi Maija Liisan, kun hän ajatteli kaikkia vaaroja,
jotka olivat olleet niin lähellä heitä; sentähden hän nyt sydämensä
pohjasta sanoi: ”Jumala olkoon kiitetty, että pääsimme sieltä hengissä!”

”Niin, Jumala olkoon kiitetty!” sanoi Elinakin. ”Mutta minkähän tähden
he ovat haudanneet aarteensa tänne Keuruun salolle?” lisäsi hän
kummastellen.

”Kuoppa on suuren männyn juurien alla”, selitti yksi lapsista.

”Ettekö tekin lähde katsomaan?” kehotteli Maija Liisa. ”Mennään lasten
kanssa katsomaan.”