XXXIII.

Tunnustus.

Alli ei huomannut edes Kaskan poismenoakaan. Hän katseli kauas
avaruuteen, ikäänkuin odotellen apua näkymättömyydestä ja lausui hiljaa
itsekseen: ”Sielumessu, sielumessu!” Viimein tunkeutui hänen sielunsa
kapina ilmi, ja melkein tajuamattansa, mitä teki, alkoi hän puoleksi
unhottuneen laulun, jota oli hänen lapsuutensa aikana laulettu
Pohjois-Suomessa:

”Oi, suuri Herra Jumala,
Armahda tuskiani!
Sä olet mailman auttaja,
Sä olet ainoani.
Sun valtas voittaa kuoleman,
Sä voitkin meitä pelastaa
Viel’ kadotuksen reunalta.”

Laulu kaikui Miihkalin korviin, hänen seisoessaan kellarin suulla
puhelemassa Kaskan kanssa; hän läksi ulos. Kaska huomasi sen ja sanoi:
”Minun mielestäni olisi teidän parempi maata rauhassa tämä vähäinen aika
kuin mennä kuuntelemaan vanhoja lauluja.”

”Ei”, vastasi Miihkali, ”kyllä minä menen. Täällä on niin umpinaista,
että täällä on vaikea tulla toimeen.”

”Tehkää miten tahdotte, oma asiannepahan on.”

Kaska siirtyi syrjään ja Miihkali läksi. Hän astui suoraan Allin luo ja
seisatti hänen eteensä. Alli hypähti seisomaan hänen tullessansa, mutta
istuutui jälleen; kumpikaan ei virkkanut mitään. Viimein nousi hän
uudestaan. Silloin Miihkali veti puukon tupestaan, pani sen Allin käteen
ja paljasti rintansa, sanoen:

”Ota henkeni, jos tahdot! Se on ollut maamme omana, mutta sellaisena,
kuin nyt olen, en minä enää sitä hyödytä. Synti rasittaa raskaasti
minua. Jos tahdot sovinnoksi surmata minut niin tee se.”

”Te olette jo uhrattu”, vastasi Alli tukehtuvalla äänellä.

”Oman mielenikö tuomiosta? Olen!”

”Ei, vaan minun tuomiostani!”

”Sinä et voi rangaista minua niin ankarasti, kuin itse tahtoisin. Ja
kuitenkin, vaikka tätä rangaistusta olisi nyt kuluneena aikana joka
hetki näytetty minulle tulevaisuudentajuna, niin, sen tiedän varmaan, se
ei olisi tehnyt minua toisenlaiseksi, sillä minä rakastan sinua, Alli,
enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, niin totta kuin Jumala minua
auttakoon! Jos tämä rakkaus on synti, niin olen tehnyt syntiä, mutta
pettänyt minä en ole sinua.”

”Kun olitte toisen oma ja tiesitte, mikä rangaistus tulee tämmöisestä
synnistä, miksi ette sitte säästänyt itseänne ja minua?”

Miihkali katsoi häntä. ”Vähänpä tiedät, miten todella rakastetaan, jos
luulet rangaistuksen pelon saavan ketään peräytymään. Ja kaikkein
vähimmin ajattelin minä itseäni, sillä maamme oli minulla kaikki
kaikessa, mutta sinä minua pidit voimissani ajan verisellä merellä. Yksi
ainoa katseesi, yksi kädenpuristus antoi voimaa koko päivän vaivoihin,
ja kun sinä kiitit minua siitä, mitä tein, silloin tunsin itseni kyllin
väkeväksi taistelemaan koko maailman mahtia vastaan. Ja ett’en minä
yksin ollut onnellinen, näin sinun loistavista silmistäsi. Kaikki
entisyys oli unhottuneena takanani, minulla ei ollut mitään entisyyttä
eikä mitään tulevaisuutta, mutta minä elin valon ja varjojen maailmassa.
Sinä olit valona näyttämässä minulle tietä, sinä sait minut tyytymään
kaikkeen siihen pimeyteen, joka tätä aikaa synkistyttää? Nyt seison
tässä menettäneenä kaikki tyyni. Sinä et ehkä usko, mitä nyt sanoin,
mutta elä vielä vähän aikaa, niin huomaatpa sanani tosiksi. Kerran kyllä
käsität, että minä kunnioitin sinua enemmän kuin ketään muuta ja
rakastin sinua enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Minä uhrasin
itseni sinun tähtesi.”

”Ah, jospa en koskaan olisi lähtenyt kotoani valoisasta Pohjolasta.”

”Sano, että annat minulle anteeksi!” pyysi Miihkali.

”Antakaa minun puhua kaikki”, vastasi Alli, ”ja päättäkää sitte,
kummalla meistä on enempi anteeksi annettavaa.”

”Jospa minulla olisi edes yhtään.”

”Nämä sanat olisitte saattaneet sanoa minulle siihen aikaan, kun minä
tyttärenä iloitsin isäni kodissa, kun äitini minua hellästi hyväili ja
kun minä huolettomasti leikin sisarusteni piirissä. Suloinen kuin
aamurusko oli nuori mieleni. Pohjolan valoisa kesä ei ole niin kirkas,
kuin minun sieluni oli nuoruuden aikana. Niinkuin koivu kasvaa korkeiden
pihlajain suojassa, tietämättä vielä mitään myrskyistä ja aivan
aavistamatta vielä kesäajan kuumuutta, niin kului minunkin nuoruuteni
onnessa ja toivoni oli raitis. Mutta, niinkuin tiedätte, ilo muuttui
äkisti, surun myrskyt kaatelivat kaikki ympäriltäni ja minä seisoin kuin
oksaton ja lehdetön puu palolla, josta kaikki muu oli palanut tuhaksi.
Poissa olivat nuoruuteni aikaiset tuet, poissa kaikki, mikä oli ollut
rakasta ja kallista. Valo oli pimennyt yöksi ja epätoivoksi;
kaipauksessa ja surussa ei ollut edes sitäkään lohdutusta, että omaiseni
olisivat päässeet kuoleman rauhaan. Miten minä ponnistelin, etsin ja
taistelin, te kyllä tiedätte, mutta Jumala yksin on nähnyt ja lukenut,
mitä minä sill’aikaa kärsin. Senköhän tähden hän viimein satutti teidät
minun tielleni ja minut teidän tiellenne? Tahtoikohan hän antaa minun
sydämeni vielä aavistaa elämän iloa ja sitäköhän varten minun annettiin
teidän silmillänne katsella korkeinta, mitä elämässä on, sitä, joka
lepyttää meidät vaikeuksille? Sitäköhän varten, vaiko vain minun raskaan
kohtaloni tekemiseksi vielä raskaammaksi, niin että saisin kärsiä
kaikkein raskainta?”

”Anna minulle anteeksi, Alli!” pyysi Miihkali, mutta Alli jatkoi:

”Ihanana seisoitte te minun nuoren mieleni näkyvissä niinkuin aurinko
kahden sadepilven välillä ja niinkuin kuun loiste järven pinnalla, koko
muun maailman ollessa pimeyden verhossa. Ah, Miihkali, voimakkaasti
käytitte te miekkaa taistelun päivinä, teidän äänenne kaikui kirkkaana
sotilastemme rivien läpi ja maamme miehet tottelivat teidän kehottavia
sanojanne. Mutta lempeänä seisoitte voitetun sivulla, eikä turvattomain
veri ole koskaan tahrannut teidän miekkaanne. Jalolta näytitte te
minusta silloin, mutta vielä jalommalta yksinäisessä teltassa, kun
yhdessä luimme raamattua, ja jaloimmalta silloin, kun puhuitte totuuden
kieltä ja opetitte, mikä elämässä oli arvokkainta rakastaa ja
henkensäkin uhrauksella kannattaa. Totisena kuin totuus itse seisoitte
taistelussa, totisena ja uskollisena turvana kaikkea pahaa vastaan, mitä
on rauhassa. Luottamus teihin oli minulla rauhana, voimana ja toivona
hädässä. Tiedättekö nyt, mitä minulle annoitte ja minulta jälleen
otitte?”

”Tiedän.”

”Kun täällä näin, mitä äsken näin, ja kuulin äskeiset sananne, silloin
musteni silmissäni maailma ja sieluni muuttui mustaksi. Syntisiä
ajatuksia tunkeutui sydämeeni ja ne puhuivat mahtavasti koston
lohdutuksesta. Tahtomattani kuljin, mihin tuskan huumaavat henget minua
veivät, heittäydyin metsän pimeydessä maahan ja rukoilin, niin että
sydän oli pakahtua, ja kyynelettömät silmäni tähystelivät taivasta
toivotellen, että Jumala antaisi sinulle surua ja hätää ja tuskaa ja
ottaisi kätensä pois sinulta koko elinajaksesi eikä koskaan enää soisi
sinulle iloa. Katso, käteni ovat vielä punaiset, niin kovasti minä niitä
puristin yhteen, kun panin ne ristiin ja rukoilin pahaa, surua ja tuskaa
sille, jota olen rakastanut.”

Miihkalia melkein pyörrytti, ja hän tarttui Alliin käsiin. ”Alli, minä
rakastan sinua yli kaikkea ja olen niin tehnyt ensi hetkestä asti, kun
sinut näin. Mutta korkeammalle rakkauttani olen kuitenkin asettanut
omantunnon vapauden, sentähden en ole sinulle sanonut kaikkea.”

Alli seisoi myöskin melkein menehtyneenä ja sanoi vain hiljaa: ”Synti
lepää meidän päällämme!”

”Tulkoon se vain minun päälleni”, vastasi Miihkali. ”Minun kätenihän
sinut eksytti.”

”Mutta minun sydämeni toivotteli synnin rangaistusta ja kirousta sinun
elämällesi. Anna minulle anteeksi! Ah, sinä et tiedä, miten oli. Oli
niin hirmuisen hirmuista ja on vieläkin; minähän olen riistänyt kaiken
ilon ja onnen sinulta. Antakoon Jumala anteeksi ja sovittakoon, mitä me
surkuteltavat raukat olemme rikkoneet!”

”Älä itke, Alli. Ei tässä ole apua kyynelistä. Ottakaamme turvaksemme se
voima, joka meillä vielä on jäljellä, ja etsikäämme häntä, joka on tie,
totuus ja elämä, joka arvaa meidän heikkoutemme ja jonka, armo voi vielä
palauttaa eksyneet. Uhratkaamme päivät, jotka meillä vielä on jäljellä
ja turvatkaamme Suomelle se, mikä elämässä on korkeinta ja parasta.
Ehkäpä hän, joka kaikki sovittaa, kuulee katumuksemme ja viimein antaa
meille isänmaan povessa levon suureen tuomiopäivään asti ja sitte
tuomitsee meitä lempeästi.”

”Uskotko niin?” kysyi Alli katsoen kyyneleisillä silmillä häneen.

”Minun täytyy luottaa siihen, jaksaakseni kantaa elämää. Mutta kohtahan
nämä hetket loppuvat; minun täytyy palata väkeni luo. Seuraa silloin
minua!”

Taas katsoi Alli kysyvästi Miihkaliin, ja hänen kalpeat kasvonsa hiukan
punastuivat, kun hän kysyi: ”Minäkö?”

”Alli, minä en jaksa mennä yksin.”

”Jos äitini ja isäni nyt näkisivät meidät, kieltäisivät he minua
lähtemästä sinun kanssasi, sen tiedän varmaan. Älä pyydä minua
korjaamaan syntiä synnillä.”

Miihkali seisoi vaiti, pää kumarruksissa. Alli kysyi viimein: ”Mitä
mietit?”

”Että sinä olet ennenkin ollut meistä vahvempi.”