ELÄMÄN LEIKKI

”Annikki, armahin lapsi, lopeta jo leikkisi ja joudu levolle!”

Äiti veti punaposkisen Annikin puoleksi hyväillen, puoleksi pakolla pois
leikkikentältä.

”Voi, äiti, anna minun vielä leikkiä edes pieni hetkinen vain! Anna
minun leikkiä!” valitteli Annikki.

”Aina vain Annikkini tahtoo leikkiä,” sanoi äiti ja hymyili, mutta hymy
oli surunsekainen.

”Miks’et antaisi minun leikkiä, äiti? Enhän pyydä mitään muuta,” puheli
Annikki.

”Ei ole elämä leikkiä, Annikkini,” vastasi äiti.

Mutta ei tyytynyt tuohon Annikki tyttönen, yhä vain valitteli:

”En välitä siitä, mitä elämä on, leikkiä vain tahdon!”

Mutta äiti vei Annikin levolle ja puheli tyynnyttävästi tyttöselle:

”Nuku rauhassa Annikkini, sydänkäpyseni. Huomenna täytät viisitoista vuotta,
ja silloin ovat lapsen leikit lopussa. Nuku ainoinen Annikkini!”

Ja Annikki nukkui ja uneksi.

Hän liiteli kauvas, kauvas kukkaisella kentällä naurusuiden toverien
kanssa. Leikkiä, huimaavaa leikkiä heidän piti yhdessä aloittaa. Mutta
äkkiä ne hävisivät Annikin toverit, kukin rientäen omalle suunnalleen.
Ei tullut leikistä mitään. Annikki jäi yksin.

Kenttä kasvoi kasvamistaan niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja Annikki
oli yksin. — Kammoittavaa on olla yksin. Annikki pelkäsi. Pois toverien
luo hän tahtoi, mutta poissa, poissa olivat kaikki. Annikki tunsi, että
tuolla laajalla kentällä hänen täytyi olla yksin.

Kyyneleet alkoivat kohota Annikin silmiin, mutta samassa hän näki nuoren
naisen astuvan häntä kohti yli kukkaisen kentän.

Kuka se mahtoi olla tuo nuori nainen, joka kukilla seppelöitynä ja suu
hymyssä lähestyi Annikkia? Hän näytti niin tutulta, että Annikki ensin
luuli häntä äidikseen, mutta ei se kumminkaan ollut äiti. Hän ojensi
kätensä Annikille.

”Kuka olet?” puhkesi Annikki kysymään.

”Elämäsi olen, Annikki ainoiseni”, vastasi hymyilevä tyttö.

”Elämänikö olet? Kuinka kaunis olet, ja kuinka sinua rakastan!”

Annikki tarttui tytön käteen, ja hänestä tuntui kuin Elämän vertaista ei
löytyisi muuta.

Elämä hymyili: ”Mitä pyydät, Annikkini, minulta lahjaksi
syntymäpäivänäsi, nyt kun lapsuutesi loppuu ja minä tulen ylimmäksi
ystäväksesi?”

”Elämäni armain, mitä pyytäisin enää muuta, kun sinut saan ylimmäksi
ystäväkseni!” sanoi Annikki uneksien.

”Paljon on mulla antimia sulle tarjota. Valitse mitä tahdot. Vaaditko
viisautta, rakastatko rikkautta, valtaako haluat, vai lempeäkö ikävöit?
Sano sananen vain, Annikkini,” lausui Elämä.

”Viisautta, valtaa, rikkautta, lempeä! Mitä niillä tekisin! En välitä
antimistasi, Elämä!”

Annikki nauroi ja heitti kentän kukkia Elämän helmaan.

”Etkö Elämältä mitään pyydä? Tyydytkö siihen vain, mitä pyytämättäsi
annan?” kyseli Elämä.

Annikin silmät säihkyivät vallattomasti.

”En välitä suurista antimistasi, mutta yhtä sulta kumminkin pyydän,
Elämä. Anna minun leikkiä!”

”Leikkiä!” Elämän katse himmeni. ”Paljon pyydät Annikkini!”

”Paljonko pyydän? Enhän pyydä mitään arvokkaista lahjoistasi. Enhän
tahdo muuta kuin leikkiä vain!” puolustihe Annikki.

”Yksinkö leikkiä tahtoisit, Annikkini?” kyseli Elämä.

Annikki nauroi: ”Kuka yksin leikkiä viitsisi! Anna entiset
leikkitoverini minulle takaisin.”

”Yksin on elämän kenttä kuljettava. Ei ole mulla vallassani antaa sulle
leikkitovereja. Kullakin on oma tiensä astuttavana, oma työnsä
tehtävänä. Luovu leikin unelmista, Annikkini!” pyyteli Elämä.

”En tahdo luopua leikistä enkä tahdo olla yksin!” valitteli Annikki.
”Sinun kanssasi, Elämä, tahdon leikkiä, koska muut eivät rupea
tovereikseni.”

”Annikki ainoiseni, elä pyydä leikkiä Elämän kanssa. Se leikki on
leikeistä turmiollisin”, varoitteli Elämä.

Mutta juuri sitä Annikki pyysi, sitä ainoata hartaasti anoi.

”Oi Annikkini, miksi minun kanssani pyydät leikkiä?” kyseli Elämä.

”Siksi että rakastan sinua”, sanoi Annikki. ”Oi suostu, Elämä,
pyyntööni!” Ja Annikin katse oli hellä ja hilpeä, mutta vaiti oli Elämä,
kunnes vihdoin synkkänä virkkoi:

”Ehdolla suostun.”

”Sano ehtosi Elämä.”

Mustaksi oli himmentynyt Elämän katse, ja hymy oli paennut kauvaksi
hänen lausuessaan:

”Viisitoista vuotta olet nyt lapsena leikkinyt, viisitoista vuotta vielä
saat minun kanssani leikkiä, mutta sitten — — —”

”Mitä sitten?”

”Sitten minä vuorostani tahdon leikkiä sinun kanssasi, Annikkini.
Suostutko ehtooni?”

Annikki nauroi heleimmän naurunsa. ”Sinä viehättävä, suloinen Elämäni!
Tietysti suostun. Sehän on vain leikin jatkoa ikuisesti!”

”Se on siis suostuttu”, sanoi Elämä.

Nuo sanat vielä kaikuivat Annikin korvissa, kun hän aamulla hymyhuulin
heräsi vastaanottamaan äidin onnittelusuudelmaa. Annikki oli nyt
viisitoista vuotias.

Ja sitten se alkoi se leikki Elämän kanssa.

Viehättävä on leikki Elämän kanssa, sillä Elämä on niin kekseliäs
leikkitoveri.

Aluksi Annikki tyytyi lasten leikkeihin, nautti Elämän ilot
yksinkertaisina ja ilman höysteitä, mutta sitten hän vaati enempää. Ja
Elämä antoi enemmän.

Aatteiden leikki on hupainen leikki.

Mutta sille, joka aatteille sydänverensä antaa, sille ne tuottavat
tuskia vain. Sitä ei Annikki tahtonut. Annikki tahtoi leikkiä.

Paljon toi aika aatteita, joiden kanssa oli kaunis leikkiä. Pois oli
poistuva entisten aikojen ahtaus, uusi aika tarjosi yhdenvertaisuutta ja
veljeyttä koko ihmiskunnalle. Se tasottaisi hyvän, poistaisi kurjuuden,
ja sen kanssa saapuisi ikuinen rauha, ikuinen onni. Niin sanoivat
innokkaat aatteiden ajajat, ja niin sanoi Annikki. Mutta voi niitä,
jotka eivät ymmärtäneet leikkiä, jotka tahtoivat teossa aatteensa
toteuttaa! Voi niitä, jotka onnensa uhrasivat aatteensa hyväksi ja
rupesivat itse sorrettujen vertaisiksi! — Annikki näki heidän sortuvan
epätasaisessa taistelussa ja vetäytyi väristen pois, sillä tuohan ei
ollut leikkiä enää.

Ei tahtonut Annikki häiritä sopusointua ympärillään, eikä särkeä aatteen
kirkasta kuorta tunkeakseen ytimeen asti. Hän antoi herttaiset hymynsä,
sulosointuiset sanansa kauniille aatteelleen ja sai hymyjä ja hellyyttä
palkakseen. Annikki imi hunajan aatteestaan, ei huolinut karvaasta
pohjanesteestä. Annikki leikki aatteiden leikkiä.

Mutta suloisempi aatteiden leikkiä on lemmen leikki. Annikki aavisti sen
ja pyysi Elämältä lempeä.

”Annikki armahin”, varoitteli Elämä, ”elä leiki lemmellä. Lempi on
antimistani jaloin. Ei sovi ihmislapsen sillä leikkiä. Kamala on lemmen
kosto.”

Ei välittänyt Annikki Elämän varoituksista, sillä lemmellä tahtoi
Annikki leikkiä.

Ja sitten se alkoi se Annikin uusi leikki, lemmen leikki. Ja se oli
kaikista leikeistä viehättävin.

Kun tummat silmät säihkyivät lempeä, ja voimakkaat käsivarret puristivat
Annikkia vasten sykkivää sydäntä, silloin ymmärsi Annikki, että lemmen
leikin vertaista ei ole elämässä muuta.

Entä sitten, vaikka se ei ollutkaan leikkiä sille toiselle! Entä sitten,
vaikka se olikin täyttä totta sille toiselle. Olihan se Annikille
hurmaavaa leikkiä!

Kun toinen pyysi omakseen, täydellisesti, kokonaan, tahtoen muuttaa
leikin todeksi, silloin Annikki hymyili suloisimman hymynsä ja sanoi:
”Armas, sehän oli leikkiä vain”.

Ja se mikä oli parasta ja hienointa siinä toisessa, se kuoli, sillä se
toinen ei ollut ymmärtänyt leikkiä. Mutta Annikki ymmärsi, ja Annikki
jatkoi lemmen leikkiä uuden ystävän kanssa.

Mutta lemmenkin leikki kyllästyttää.

”Oi Elämä, anna jotain uutta”, pyyteli Annikki.

”Kaikkien antimieni kanssa olet jo leikkinyt Annikkini,” sanoi Elämä,
”kaikki iloni olet iloinnut, ei ole mulla muuta jälellä kuin murhe.”

”No, anna sitten murhe, en ole sitä vielä koskaan kokenut,” sanoi
Annikki.

”Annikki ainoiseni, kamala on lemmen kosto, mutta monta vertaa kamalampi
on murheen kosto. Voi sitä ihmislasta, joka murheella leikkii!”

Mutta Annikki tahtoi leikkiä murheella, ei pelännyt sen kostoa.

Ja Elämä antoi Annikin aavistaa, millaista oli murhe ja epätoivo. Kun
nälkä kaatoi kansaa ja taudit raivosivat, tulivat kamalat viestit
Annikin kuuluville. Ja Annikki pukeutui surupukuun ja itki säälin
kyyneleitä. Kaunis oli ollut hymyilevä Annikki, mutta kauniimpi vielä ja
armaampi oli kyynelsilmäinen Annikki! Ja kärsivien tähden hän tästälähin
tahtoi ilonsakin iloita. Kun loistavissa huveissa kurjille apua
keräiltiin, leijaili Annikki mustassa murhepuvussa tanssin pyörteessä ja
itki kirkkaimmat kyyneleensä kertoessaan kansan kärsimyksistä. Laupeuden
enkeliksi nimitettiin kaunista Annikkia, joka murehti murehtivien
kanssa. Ja päilyvässä shampanjassa joi innostunut nuoriso Annikin
maljan, kun Annikki leikki murheen leikkiä.

Mutta se leikki väsytti nopeammin kuin lemmen leikki.

”Anna uutta, Elämä,” pyyteli Annikki.

”Saat alkaa kaikki uutena uudestaan,” lupasi Elämä. ”Huomenna,
Annikkini, leikkiaikasi loppuu ja minun vuoroni alkaa.”

”Se on hyvä,” sanoi Annikki väsyneesti. ”En jaksa enää keksiä uusia
leikkejä, mutta sinä Elämäni varmaan niitä keksit entistä ehompia.”

Ja Annikki heräsi aamulla 30-vuotisena. Sama loiste oli silmissä kuin
viisitoista vuotta sitten ja huulilla entinen hymy. Leikissä ei himmene
silmien säihky, ei kalpene poskien puna, eikä tule tuskalliseksi hilpeä
hymy.

Ja sitten se alkoi Elämän leikki.

Elämä vei Annikin uudestaan nuorten karkeloihin, mutta nuoret eivät
tunteneet häntä, vetäytyivät vain arasti pois.

”Sano, Elämä, miksi he eivät tahdo minua karkeloihinsa? Olinhan niissä
ennen ensimäisnä,” kyseli kummeksien Annikki.

”Et ole nuori enää,” sanoi Elämä.

Oli kuin lunta olisi hiljaa vihmonut Annikin sydämelle, kun Elämä
hänelle ilmoitti, että nuoruus oli ohi, ja Annikki värisi kuin vilusta.

Pois nuorten leikkitanhuvilta! Aatteethan ne toisiakin lämmittivät.
Niiden palveluksessa Annikki tahtoi onneaan hakea.

Mutta Elämä tahtoi leikkiä. Se antoi aatteet, mutta otti pois uskon.
Sellaista on Elämän leikki.

Sama kiiltävä kuori oli aatteilla nyt kuin ennenkin. Yhtä kauniilta
kajahteli niiden ylistys nyt kuin muinoinkin. Mutta usko, usko niiden
totuuteen, pyhyyteen, jonka piti lämmittää, se oli poissa. Turhaan haki
Annikki niissä kadotetun nuoruutensa korvaajaa.

”Oi Elämä, lämmitä, lämmitä rintani jälleen!” rukoili Annikki, joka
pelkäsi verensä jääksi jähmettyvän.

”Elä pelkää, Annikkini,” lohdutti Elämä, ”kyllä rintasi vielä osaa
sykkiä entistä tulisemmin.”

Ja Elämä näytti, että Annikin sydän osasi sykkiä.

Se toi Annikin tielle miehen, jossa Annikki luuli löytäneensä
kauneimpain unelmiensa sankarin. Hän se antaisi Annikille uutta
nuoruutta, uutta tulta suoniin ja ennen aavistamatonta onnea.

Ja nuori mies opetti Annikille, mitä on lempi, polttava, tuhoava,
mieletön lempi. Mitä oli kaikki Annikin leikkivä onni ollut verrattuna
pisaraankaan nykyisyydestä! Nyt, nyt vasta elämä alkoi. Nyt ei Annikki
enää tahtonut leikkiä.

Mutta Elämä tahtoi leikkiä.

Toisellehan ne säihkyivätkin nuoren miehen silmät, ei Annikille. Ja
toistahan ne hakivat nuo hellät hyväilyt, ei Annikkia. Se oli Elämän
leikkiä vain.

Nyt oli Annikin poskien vuoro kalveta, ja Annikki tiesi nyt, millaista
on toivoton tuska.

”Oi, Elämä, sääli! Ota kaikki muu, elä tätä ainoata,” rukoili Annikki.

”Otan minkä annoin ja jolla leikit,” sanoi Elämä. ”Samat leikit tahdon
minäkin leikkiä, Annikkini.”

”Oi, Elämä, Elämä, kostoako haet? Liian julma on kostosi!” valitteli
Annikki.

”En hae kostoa, Annikkini,” sanoi Elämä.

”Ellet kostoa hae, miksi tuon teet!” valitteli Annikki.

”Siksi että rakastan sinua,” vastasi Elämä.

”Oi, Elämä, jos rakastat minua, niin jätä minut. Pakene pois luotani,
Elämä, en muuta sulta pyydä enää!” rukoili Annikki.

”Ei koskaan Elämä leikkiään kesken lopeta eikä sen vuoksi pakene,
Annikkini. Mutta silloin leikkini loppuu, kun opittavasi opit, ja
silloin annan sinulle viimeisen antimeni,” sanoi Elämä.

”Mikä mahtaisi mulla vielä olla opittavana, Elämä?” kysyi väsynyt
Annikki.

”Rakasta minua ja usko minun rakkauteeni,” sanoi Elämä.

”Ja mitä mulle annat, jos tuonkin vielä opin?” kysyi Annikki.

Elämä vastasi:

”Rauhan.”