Alan nähdä hyvän haltijan joka paikassa, kaikessa, mikä minusta on hyvää
ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edelläni ongelle rantaan
ja metsään marjaan. Se on minulle toveri, minä haastelenkin sen kanssa.
Palvelen sitä ja uhrailen sille. En pyydä enää Jumalalta, enkä
Jeesukseltakaan. Niistä minulle yhä paljon puhutaan, mutta ne ovat niin
kaukana. Minulle on puhuttu myöskin enkeleistä, mutta nekin ovat minusta
kaukana. En pääse niitä lähelle, ne leijailevat siellä ylhäällä ja
laulavat jossain ylistystä karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin
oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kyllä hauska,
että se tuli, mutta ehkä vielä hauskempi, että se meni ja päästiin
jakamaan sen lahjoja.

                                                  ⸻

Maailmani on laajentunut ulospäin ja syventynyt sisäänpäin.
Mielikuvitukseni antaa minulle joka päivä jotain, milloin ylhäältä ja
ulkoa ja kaukaa, milloin läheltä ja sisästä. Minä teroitan silmäni
kuumiksi lähteeseen ja kaivoon ja muurahaispesään ja se on kaikki yhtä
ihmeellistä. On ilo näin pyrkiä pois, mutta samalla on, niinkuin leijan
lienee turvallista tuntea, että sen nuora on kiinni kotikartanon
tikapuussa. Se ei päässyt minulta koskaan irti, ei ollut elämässäni niin
ankaraa myrskyä. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sinä
silloin olisi siihen tarttunut ja vetänyt minua varovasti tänne alas.
Teit sen tietämättäsi silloin ja ehkä monta kertaa ennenkin. Kiinnität
minut yhä edelleenkin tänne. Enkä nyt ymmärrä suurempaa onnea kuin saada
ja voida pysyä ja elää siinä ympäristössä, missä olen syntynyt ja
haaveillut ja nähnyt näkyjä, joita hyvä haltija on minulle täällä aina
näyttänyt, näyttänyt keskipäivälläkin.

Vähän minä olen maailmaa muualla nähnytkään. Pienin pääskynenkin,
vähäisin västäräkkikin on nähnyt sitä enemmän. Nehän ovat nähneet sitä
paljonkin, outoja maita ja meriä. Mutta tännepäs ne nekin tulevat,
sukupolvi toisensa perästä. Ne saavat täältä rähjäisen räystään alta,
kivirauniosta, jotain, joka tuo heidät tänne uudelleen ja aina uudelleen.
Ei se ole aina emo, joka heidät tuo, se on paikka, joka vetää. Ei ole
minulla, niinkuin heillä — sukuni loppuu minuun. Mutta ehkä on muita,
jotka tulevat. Tyhjä pesämme ei ehkä sittenkään jää tyhjäksi. Tulipa kuka
tuli, ne saavat näistä nekin tietää, kuinka täällä on oltu ja eletty ja
iloittu ja voidaan elää ja pitäisi elää ja iloita. Myöskin sitä varten
minä tätä kirjoitan enkä vain omiksi iloikseni. En ehkä olisi
kirjoittanut mitään, jos kaikki aina olisi käynyt hyvin eikä tätä
viimeistä tullut. Olemme ehkä juuri täten saavuttaneet elämämme
tarkoituksen, sinä ja minä.

Olisihan vielä paljonkin näitä kukkia keväiseltä niityltä. Mutta eihän
niitä kuormittain eikä sylen täydeltä. Muistojenkin kukat ovat pantavat
valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkillä. Jos ne kaikki poimisin,
olisi niitä aina yhtä paljon jälellä. Kasvaisi muistellessa aina uusi
poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niitä keräten en
pääsisi sinua sen lähemmä. Haluan sinne, missä sinä olet kaikin mukana.

                                                  ⸻

Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystävää kuin erämaa ja sinä. Ennenkuin
elin sinun lumoissasi, elin erämaan lumoissa. Rakastin ensin sitä ja
sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessä ja vuoroon. Eikä kumpikaan
kadehtinut toistaan eikä tunkenut toista tieltään. Te minua tenhositte
molemmat, rannattomat, pohjattomat, hämyiset ja häipyvät ja samalla
läheiset ja tutut ja omat, sinä ennen kaikkea sieluinesi ja sydäminesi,
— joihin halusin eksyäkin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enkä
edes halunnut selvyyteen, siihen, mikä minussa oli omaa. Ikäväni teihin
takaisin oli sietämätön, jos minun joskus täytyi elää teistä erossa.

Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siellä kurjet ja
sen muut ihmeet. Olin mättäällä maaten vaivaiskoivupensaan suojassa
tähystellyt niitä ja katsellut niitä silmästä silmään, kunnes ne tunsivat
minut ja minä heidät, eivätkä peljänneet, vaan koikkivat ja kirkuivat
ympärilläni vähän matkaa minusta. Eivätkä ne nekään, enemmän kuin ne
pikkulinnut ennen, olleet minulle, mitä muille, vaan niinkuin henkiä ja
haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset
kuormat teiriä, pyitä ja metsäkanoja. Mutta ei minua viehättänyt niin
paljon saalis kuin hurma saada hiiviskellä siellä ja kuukkia ja tuntea
onnen tunnetta nautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen
ja joutua sen lumoihin... Ja niinhän minä oikeastaan olen kaikkea
muutakin elänyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisiä
harrastaessani, muokatessani maata, kyntäessäni ja kylväessäni. Ja
silloin minun täytyi, erämaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siitä
erota. Mutta jos en olisi siitä eronnut, en olisi yhtynyt sinuun...

On kirkas syyspäivä kaupungissa. Istun kylmällä, keltaiseksi maalatulla
koulun penkillä, edessä ruma, musta taulu ja jankkaava, ikävä opettaja.
Ikkunasta näkyy suuri tyhjä kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain
puutalojen yli havumetsäisiä mäkiä, seassa keltaisen heleitä koivuja.
Siellä, niiden takana, kymmenien peninkulmien päässä, mutta kuitenkin
siellä päin, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat
vaarat. Kaikki ne näen samalla kertaa. Siellä ollen minä samalla näen ja
kuulen kaiken, mitä luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta.
Vaan vastaellessanikin minä kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina
pakenevat lähestyessä, näen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan
puiden välissä häntä kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi,
kotkotusta ja kiihkeää, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon
laidassa — ja minä olen täällä. Minulla on ikävä ja kaipaus, niin että
rintaa raastaa, olen ensi kerran elämässä oikein todella onneton,
sielussani sairas sydänjuuria myöten. Olen kuin vankina vieraassa
vihollismaassa. On kuin elämäni täällä tulisi menemään hukkaan, niinkuin
olisin iäti kadotettu. En ole osannut tutustua täällä kehenkään, ainoa
oikea ystäväni, Anti, istuu siellä kotona rappusilla ja odottaa minua, ja
kun minua ei kuulu, lähtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain
aikansa kuluksi, hyvin tietäen, ettei hän sieltä yksin mitään saa.

Minäkin menen suotta aikojani metsälle ilman pyssyä, joka iltapäivä,
jokainoa sunnuntai ja lupapäivä, kaupungin ulkopuolelle, jossa
käyskentelen, ja saanhan edes nähdä harakan, kuulla variksen, ja jos
orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja
sitä haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on
pitkäksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja
löydän sen sieltä toistekin — kunnes sitten en enää löydä.

Lumen tultua hiihtelen yksin enkä mene toisten poikien kanssa mäkeen.
Löydän jäniksen jälet, etsin niitä myöten sen makuuksen, joka on jäätynyt
kovaksi, se pääsee monta kertaa menemään, mutta laskee viimein niin
lähelle, että näen mustat korvain käret ja ruskeat silmät. En aja sitä
ylös, hiivin ohi, jätän sen siihen ja käyn toistekin katsomassa, kunnes
sekin sitten kerran on poissa kaikkine jälkineen.

Hankiaisten aika — on juuri se aika, jolloin mentiin isän kanssa kokemaan
haukirysiä Kurkilammin puron niskaan — enkä saa olla siellä. Sainhan
sitten — muistatko, minä ja Lauri, minä isänä, Lauri minuna — mutta sitä
muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt minä ... kaupungin
lähellä on lampi, ja kaupunkilaisten rysiä rannan poreessa ... nyt minä
aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nähdä vaajan
tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentää jonkun rysän.

                                                  ⸻

Aurinkoiset, keväiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan ääressä,
kun kiurut laulaa ja käet kukkuu ympäristössä ja soitto vallitsee koko
kaupungin, joka ei vielä ole herännyt päivälliseen pikku kolinaansa — on
lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina minä makaan aholla,
lämpimän kiven kupeessa, edessäni lintuverkko, jonka voin vetäistä
nuoralla kiinni ja verkon keskellä lintuhäkki, jossa on hemppu, joka
laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on häkissä, ja toinen tulee
rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja
ruokkinut niitä päivän pari ja ne lakkaavat laulamasta, päästän ne ensin
toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne värähtelee,
ja lentävät peltojen yli toinen toisen jälkeen.