Taas on tyyntä vettä, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten
pieniä järviä ja soilahteleva pitkä suvanto — ja siinä se nyt sitten taas
on — kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu
kalliopaaden yli. Putouksen vieressä on pienoinen mylly, ratas
pärskyttäen vettä mustaan märkään seinään. Ylempänä myllärin tupa ja
kiviaidan ympäröimät pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinnä
avopää kallio — joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylös,
hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tänne
näitä vesiä sauvoessani: Kas, mikä majatalo Tuonen tumman joen partaalla
— sitäkö varten, että väsähtänyt sielu saisi yöpyä matkallaan ikuisuuden
ylävesiin, alkulähteelle, missä se sitten lieneekin, ehkä sokeana hetteen
silmänä jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa — tuo tuli ensi
kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani
perä edellä, perätuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin
punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, äiti perässä,
myllärin emäntä, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tyttö kokassa
soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan
ja huudahtaa:

”Voi minun päiviäni — kun en ollut tunteakaan uutta venettä — oltiin
menossa saunan lämmitessä vastaksien taittoon — ka, soutakaahan, tytöt!”

Virta kantaa heidät ohi, ennenkuin ehtivät tarttua airoihin. Hän huutaa
minulle, että soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missä on verkkovaja
ja näkyy virepuut, siinä on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin
he ja joudun kokastamaan heidän venettään, josta pipanat piipertävät
maihin kuin vuonat karsinasta. Äiti käskee antamaan kättä ja
notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannäköisiä ja melkein
samankokoisia, vanhin ihan niinkuin äiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja
heleäsilmäisiä — minua vihlaisee nuorinta, ristityttöäni, ilmaan
keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eikä mahda tulla.
Äiti itse on hämillään ja hyvillään, kasvot välkehtien niinkuin aina,
herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi — ei tiedä
oikein, mitä sanoisi, sitten sanoo:

”Juoskaa, tytöt, myllyyn sanomaan isälle, että tuli vieras ... että tulee
ottamaan säkin... Tultiinpahan taas ... ja kalapönttökin mukana, kyllä
se pian saadaan täyteen ... lohet hyppiikin kuohun alla niin että ... nyt
siellä taas yksi ja tuossa toinen!” — Ja vasta sitten hän tuli
tervehtimään, pyyhittyään kätensä esiliinaan:

”No terve, no terve! Kyllä nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo
pitkään ... tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsäherran kanssa,
maanantaina se taas lähtee... Siinä se astuu, jankkailee, vaikka tiedän,
että juoksisi, jos ilkiäisi — hei, astu ravakammin alamäessä! elä tuossa
jarruttele!”

Mies, jäntterä, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhtä
pidättyväinen kuin tämä eloisa ja puhelias, ensi näkemältä melkein tyly,
jos ei tietäisi — ainoastaan silmät ja suun ympärys muhoilevat, ilmaisten
mielihyvää ystävän tulosta.

”Maltettiinpas lähteä ... vaan lienee ollut tärkeitäkin touhuja... Ja
uusi vene? Ja omaa tekoa? Eikä taida pahasti vuotaakaan.”

Hän tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perästä.

”Sopii kiittää Villen oppilaansa työtä, niin kiittää itseäänkin samalla,”
minä sanon.

”Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti,” nauraa Johanna.

”Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi.”

”Tekeleeksi! Se pitää sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole
Villestä hullummaksi.”

Ville vääntää missäkin selkäänsä ja me kokoamme Johannan kanssa muut
tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat löytäneet toisensa, heidän
Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja,
yhdennäköiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahännät, että tuskin voi
toista toisesta erottaa, ja ryntäävät molemmat päälleni, ulvoen ja
nuoleskellen — sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava perälleen
puremaan, jolloin Anti tarttuu häntään ja alkaa laahata, ja silloin taas
alkaa kahina ja härinä.

Pikkutytöt ovat turvautuneet äitinsä helmoihin.

”Ka, oletteko siinä, eihän vieraan Antia tarvitse pelätä enemmän kuin
omaa Ottiakaan. Minä sitä sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa,
ensin äidin ja sitten omani...”

”Katsokaa, Konttisetä viepi vuonaa karsinaan!” huudahtavat tytöt ja
rientävät kaikki rinnettä pihaan, missä vanha äijä, pärevasua kantaen,
tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan päin.

”Mitä se ukko kantaa?”

”Kun se tullessaan löysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sitä se
hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt näkyy vievän
karsinaan, kalun se taitaa siitä saada. — Käypi tupaan, minä menen
laittamaan lettutaikinaa.”

”Ei nyt pidä turhaan sitä vaivaa nähdä.”

”No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meillä asiaan niinkuin ennen
Repolassakin.”

Heidän talonsa on pengermällä, tupa, aitat, navettarakennus, takana
jyrkästi nouseva jylhä, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla
kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin
vihreällä verhottu. Tästä näkyy koski ja suvanto ja siintävät
kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja erämaan järvien. Istahdan
rapuille levähtämään. On yhä enemmän viihtyisää ollakseni. Ville kantaa
vettä saunaan, joka on vähän alempana, Johanna askartelee aitassaan.

Hän on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystävällinen, huolekas ja
iloluontoinen — sama ilme, samat liikkeet — silloin pikku tyttö, nyt
emäntä ja äiti. Hän oli ollut meillä asuntoa rippikoulussa, joka käytiin
yhdessä, olimme olleet hänen veljensä Taavetin häissä, hän
morsiustyttönä, minä sulhaspoikana. Hän joutuu naimisiin nuoren
metsänvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepän,
kirvesmiehen, metsämiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja
myllyn tänne erämaahan. He elävät hyvin, molemmat aina työssä ja
hankkimassa. Tulen tänne tuon tuostakin kalastamaan ja metsästämään,
milloin koskitietä soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli
suurien soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran —
ensi kerran silloin, kun lähdin itseäni pakoon; silloin pois keväisiä
hankia, pois kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu
Villen kanssa lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot,
jänikset, on haasteltu monet yöt nuotiolla, revontulten hulmutessa
taivaalla, ja tuumailtu maailman menot ja tämän oman maan asiat halki,
joita metsävahti ja hänen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien
kaikki kirjat, joita saan heille hankituksi. Ollaan ystävät Johannan
ja hänen miehensä kanssa, Johannan ehkä vielä enemmän kuin miehen.
Viivyskelen täällä joskus viikkokaudet. Tuloni näyttää aina olevan
heille iloinen, mieluinen yllätys, eivätkä tiedä, miten pitää minua
hyvänä. Heissä on kaikkea sitä, mikä minulle ihmisissä aina on ollut
miellyttävintä ja arvokkainta: ystävällisyyttä ja auttavaisuutta ja
herttaisuutta ja osanottoa, tarve olla mieliksi ja aina antaa mitä
itsellä on — haastan heille kaikki asiani niinkuin hekin minulle —
ollaan ystäviä, minulla on vähän enemmän kirjatietoja, heillä enemmän
elämän ja kokemuksen. Täällä minä aina pääsen siitä, mikä minuun muualla
tarttuu epämieluisaa ja minulle kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta.
Täällä haihtuu haikeudet ja katoo kaipuut. Täällä on minulla oma
kesäaittani, niinkuin erakolla maja, joka Villen kanssa yhdessä
kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin —leikillä puhuen: minulle
muka vanhain päivien varalle, kun äiti kuolee ja minä myön talon ja
muutan tänne vaariksi, eläkkeelle, ja Villen ja Johannan lapset saavat
periä sen huoneen ja mitä minulta muutakin jää. Johon Johanna nauraa: —
Omasi kanssa siihen tulet — ja olisi jo aika tullaksesi ... (hän sitä
samaa, mitä äitikin) ... johon minä: — Tuo Ville vei, ennenkuin minä
ehdin. Johon Johanna: — Taisi tulla vakainen vahinko. Yksi tytöistä
tuiskahtaa nurkan taitse:

”Äiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!”

”Hyvä, hyvä, mutta en minä nyt jouda,” sanoo Johannan ääni aitasta.

Tyttö tuiskahtaa sinne takaisin. Minä seuraan. Siellä on vuona
karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljäs lastoitettuna ja sidottuna.
Emo määkii kujassa, mutta vuona ei välitä siitä, vaan tunkee turpaansa
häkkioven läpi, jossa hoitajansa maassa istuen sitä hyväilee ja sille
haastelee, kiintyneenä siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin minä
tervehdin.

”Päivää, päivää, — ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivät luulleet
kalua tulevan, vaan tulipahan ... kohta otetaan lasta pois ... menkää,
tytöt, nyhtämään nuorta heinän helvettä pellon pientarelta ... katsohan,
kun ei välitä yhtään emästään ... hoitajansa kättä vain imee... Kerran
minulla oli koira, jota vähän aikaa hoidin, niin se seuraili niin, että
kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lähteä veneellä
suuren selän yli — jaa, jokos minä sanoin päivää, terve, terve ... menkää,
tytöt, menkää ... minä heitän sille vielä olkia vuoteeksi... Käydään
tuonne pihaan... Istutaan vaikka tähän rappusille... Mitäs sinulle
sitten oikein kuuluu?... Olitko juhlilla? Hyödyitkö niistä mitä?
Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?”

”Enpä tiedä.”

”Sitä minäkin, ei niistä meikäläisille ... olinhan tuolla minäkin kerran
... en minäkään niistä heidän torviensa toitotuksista ja rumpujen
pärrytyksistä ja juhlapuheista ja paukutuksista ... enkä minä sitä
huitomista ja kuin väkisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka
paremmin parahtaisi ... se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa
kanneltaan tuvan hämyisessä karsinassa.

”Nyt saunaan!” hoikkasi Ville törmän rinteeltä.

”Tullaan, tullaan!” hoikkaa Konttisetä vastaan.

Joka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen päästä, menee meiltä heti
puhe näihin tämmöisiin. Hän on ystäviäni, niinkuin nämä täällä, ja
muitapa minulla ei juuri olekaan, eikä ole ollut tarvis eikä enää tule.
Hän on melkein sama kuin silloin, kun kävi ensi kerran meillä ja haastoi
minulle hyvästä haltijasta ja miten sitä on hoidettava, että se
viihtyisi, ja yhä hän siitä haastaa. Ei kukaan tiedä, kuka hän oikein on
ja mistä kotoisin, enkä minäkään ole kysynyt. Kerran hän kuitenkin: että
”olisi ehkä voinut tulla vaikka pappi tai vaikka lääkäri, tai vaikka
runoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin
ja tuskaan, jossa oli vähällä henki mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt
henki, vaan tuli, tuli henki sanomaan näyssä, että minä olen se kaiken
hyvän henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja
opetettava minua muille. Siitä ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt
on jo niitä, jotka tietävät ja ymmärtävät tai ainakin aavistavat. Minä
olen sen kuiskaava ääni erämaassa.” Hän parantelee ihmisiä ja eläimiä
luonnonlääkkeillä, hieroo, kylvettelee, lääkitsee luun ja lihan vikoja ja
tyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitään maksua
vaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evästä
konttiinsa pitemmille taipalille. Ei hän viihdy kauan paikassaan, katoo
pitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken
aikaa talossa, elänyt yhdessä mukana, ja tietäisi, mitä on tapahtunut ja
mitä tarvitaan. Hän on näkijä, aavistelija, ymmärtäjä, joka virittää
ensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siitä vähitellen hänen
sielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun sävelet yhdessä, hän
tulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Hän
sanoo tietävänsä, kuulevansa kaukaa, milloin kuka häntä kutsuu.

Istumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa lämpimässä, ennenkuin
löyly vielä on lyöty.

”Olisin minä kuitenkin tahtonut siellä juhlilla yhden laulattajan lauluja
kuunnella,” jatkoi siinä Konttisetä. — ”Olisin vielä kerran tahtonut
kuulla niiden etelän tyttöjen kuoroa.”

”Missä te heidät kuulitte?”

”Ka, oletpa kuullut sinäkin ja nähnyt, koska sitä äänesi vieläkin
värähtää. Ja jos olet kuullut ja nähnyt ja ymmärtänyt heidät oivaltaa,
niin on heistä ollut siellä juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin.
Missäkö? — elähän, Ville, vielä lyö löylyä, annahan, kun haastellaan,
tekisin siitä runon, jos osaisin — tuli vastaani neitoparvi niemen
kainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla — ilakoivat ja
lauloivat, minä metsän reunassa polulla ihmeissäni istun ja kuuntelen —
näkevät minut, eivät kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tyttö
eväilleen — esitteleikse, sanoo nimensä, itsensä ja sisartensa — ei
kysytä, kuka on tämä äijä ja minne hänellä matka, niinkuin täällä aina
muut yli olan ja nenän vartta pitkin, vaan tietä kysytään, milloin laiva
lähtee, onko kiire jos ehkä tiedän, saavatko luvan kysyä — he matkalla
juhlille —on tultu Savon saloja ja järviä ihantelemaan, tänne
tahdottaisiin jäädä, täällä aina olla, ei siellä, mistä he, näiden
näköalain vertoja. — Pitää tulla tänne olemaan, minä sanon. — Eihän
tiedä. Tekisi kyllä kovin mieleni tulla, hän sanoo ja katsoo
herttaisesti kaihoten. Minä heidät neuvon siitä eteenpäin, saatan
oikotien päähän, josta vie laivasiltaan — siitä hän kiittää, ottaa
omasta rinnastaan kukan ja kiinnittää minun rintaani, ukkorähjän,
tämännäköisen kulkijan ja kerjäläisen — ja laulaen lähtevät, ei kuulu
tirskuntaa tienkäänteen takana näiden tyttöjen, vaan vilkuttavat kädellä
ja liehuttavat liinoja harjun rinteeltä. Sanon sinulle: en ole ihanampaa
nähnyt — sinua aattelin: siinä sinulle nuorikko taloosi — siitä
minullekin muistelemisen iloa koko taival tänne asti erämaan halki. Minä
kun mitä semmoista näen ja kuulen, sitä tallettelen ja kantelen kuin
linnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sitä hyväin ihmisten heimoa, olipa
olevinaan heitä ikäväkin... Nyt saat, Ville, lisätä lämmintä.”

Kylvetään verkalleen — Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona
rahilla saunan seinämällä illan viileässä, polvella puhtaat paidat, jotka
Johanna on siihen pannut, kullekin omansa.

”Hohhoo,” huokaa vanhus, ”onpa taas hyvä ollakseni, hyväin ihmisten
hoivissa — onhan siinä puhdas paita minullekin — se on tuo Johannakin
sitä hyväin ihmisten henkiheimoa — sitä on Taaton mamsselikin — ei
niitä ole monta, vaan joitakin on — sitä samaa valittua sukua ovat.
Minä uskon, että maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja
hengen. Hengen heimoudet kulkevat kätkettyinä vuosisatain, ehkäpä
tuhansienkin alitse — antiikista ja Egyptistä ja Intiasta ja vielä
kauempaakin historian aikain kautta näihin päiviin asti — yksilöityvät
ja uusiintuvat ohi ruumiillisten periytymisten henkien periytymisen
tietäjä sen salaväyliä ... niistä ajantiedot ihmeissään kertoo, pyhistä
miehistä ja naisista, mutta paljon on semmoisia, joista historia ei
mitään tiedä eikä ihmiset tiedä, mitä aatelia he ovat — ei näitä kaikki
ymmärrä enkä osaa selittääkään, mutta sinä ymmärrät, sinulla on vähän
semmoiset tuntosarvet kuin minulla. — Minä vielä siitä tytöstä — onko
mitään ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyvä ja hieno ihminen, kun on
vielä nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina, että se oli nuori
nainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan syntiinlankeemuksen ja
ihmiskunnan kirouksen — ei ihmiskunta ole langennut eikä kirottu, siinä
on vain hyväänsä, huonoansa. ’Uskotko, että tuo nuori morsiamesi olisi
voinut käärmeen neuvosta sinut langettaa syntiin?’ kysyin kerran
apulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttären. Jäi siihen
tuppisuuksi. ’No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?’ Miksi
olisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siitä pantu, vaan
hyvästä on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhtä
hyvin hyvät kuin pahat.”

Johanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle.

”Tullaan... Se olisi pitänyt tehdä tämä tarina semmoinen, että maailma
oli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen erämaa, mutta
sen keskessä oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siinä keitaassa asuu
luojan kaksi luomaa onnellista, ne syövät tiedon puun ja rakkauden puun
ja kauneuden puun kaikista hedelmistä, joka puu on yksi ja sama puu, ja
saavat siitä sen valistuksen, että menevät portille ja puhuttelevat
ohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisään käymään ja katsomaan
heidänkin taloaan, että tulkaa näkemään, mitenkä täällä meillä eletään,
ja sitä mukaa kuin tulijoita on, niin sitä mukaa siinä paratiisi laajenee
niinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja
käsittää lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eikä tahdo elää,
niinkuin paratiisissa pitää, niin se menköön takaisin maailmaan entiseen
kurjuuteensa, kunnes tulee halu päästä uudelleen autuaitten asuntoon. Se
olisi ollut sillä tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen
taru kirjoitettava ja sillä tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sitä on
herttainen sillä tavalla ajatella ja niin minä sitä ajattelen yksikseni
talottomilla taipalilla. Mitäs Ville sanoo?”

Ville vain kuunteli ja muhoili:

”Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitään, mutta en minä siihen
aituukseen sentään kaikkea maailmaa tahtoisi.”

”Eikä ole pelkoakaan, että koko maailma siihen pyrkisikään.”

Verkalleen pihaan astuessamme virkkoi setä vielä:

”Olihan se ihana neito — ajattelin sinua ... olisi siinä ollut taloosi
emäntä, sillä oli niin tekevän näköiset kädetkin.”