III

VAELTAJAN OODI

Kahtahalla on kotipaikka sulla:
toinen kehto on sekä hauta toinen.
Vierahissa kuljet sa kaiken matkaa
toisesta toiseen.

Mutta sentään on jano sulla lentoon
Sallimuksen, äitisi, kämmeneltä
pilviteille, miss’ oman siipes isku
tietäsi aukoo.

Sillä tiedät: on omas matka yksin,
kaikki muu on äitisi kämmenellä.
Tahdot, kaiken-nälkäinen, lentos piirin
ohjata loitos.

Kaukaisuuden tuon, mikä silmään siintää,
maiden ääret, myös arot valtamerien,
taivaan tähti-tunturit — kaiken mielit
luonasi nähdä.

Siivet pilven kylkihin arveluitta:
taipaleella saat tuta kaikki tunnot!
Ties on vaaksa, mutta se vaaksa määrää
kohtalos juoksun.

Kuullen maanituksia Paanin huilun
pilviteiltä jos kevätlehtoon suostut,
valkokaulaa kietonet lähteen luona
nauravan neidon.

Seppelpäänä kulkenet laakson juhliin,
maljat juoden, juopuen. Huomenissa
lähdet jälleen: saa veres liekehtimään
taistelun vaisto.

Vastavoimat vaanivin, huimin pyörtein
tielläs kohtaat. Saat tuta tuskan nielut,
päivänpaiste-tuokion pienet riemut,
tappion rauhan.

Katsot ympärillesi: aavikoita.
Hiljaisuutta kuuntelet, yksinäinen.
Itses silloin näät sinä ensi kerran
silmästä silmään:

aavikoita sielläkin, hiljaisuutta;
askelista on veriläikät jääneet;
kaiken yllä on syvä iltarusko:
Kuoleman silmä.

Siivet pilven kylkihin arveluitta:
kohta saavut äitisi kämmenelle!
Ties on vaaksa, mutta se vaaksa kulkee
outoa maata.

ILTA

Nään purren purjeitansa riisuvan.
Taa ratavallin käärmekiemuran
jo päättyi pakomatka auringon.
Sen kintereillä ahnas pilvi on.

Se linnun lailla lentää yli maan
ojossa kaula, kita ammollaan
kuin auringon, yön tulikärpäsen,
se mielis pyydystää ja niellä sen.

Ja rannan kaislat ovat niitetyt.
Rutaisen veden kyräilevän nyt
kuin oudon, ripsettömän silmän nään
maan iltaan autioon ja hämärään.

Ja tuuli viimeisillään lepattaa
ja pian siiviltänsä putoaa
kuin ajatus, mi säikkyy lentoaan
ylitse äärettömän, oudon maan.

ENKELI

Tuli kaunein kaikista enkeleistä
minun lohduttajakseni päälle maan.
Nyt vast’ olen ihminen: mulle
hänen kauttaan kaikki annetaan.

Hänen luokseen lentävät laulut
kuin pienet linnut riemuiten.
Hänen ruumiinsa on kuin sielu
ja sielunsa taivaan kaltainen.

Kuin unista suloisista
hän on astunut aineen maailmaan.
Hänen hentoa olkaansa vasten
pään painan nyyhkivän, autuaan.

OLIT POISSA —

Olit poissa. Ja poiss’ oli syleilyt.
Olin kauan kaikkea paitsi.
Kävin niinkuin paimen säikkynyt,
joka varjojen katraita kaitsi.

Vaan palasit povelleni taas
tarun lumotun neidon lailla.
Ja taas olen orjasi, kuninkaas
ja autuas määrää vailla.

RUUSUMAJASSA

Pilven lumihuiput korkealla.
Niinkuin silmäterä luomen alla
piilee aurinko. Ja tumma maa
vavahdellen
ukkost’ odottaa.

Tulee tuuli maata haravoiden,
on kuin yli viljavainioiden
matalalta savu vaeltais —
ruusumajaan
verisade sais.

— Pelkään, sanot, silmin ainoastaan.
— Älä pelkää, armas, silmin vastaan.
On jo aika kypsäin suudelmain.
Pian olet
— kuollut lehti vain.

TRUBADUURI

Koko yön olen valvonut vuoteellain,
ja tullut on aamun hetki.
Kävi luoksesi, kallis, huimimpain
ajatusteni toivioretki.

Ne kulkivat niinkuin ruhtinaat,
aron prinssit juoksijoillaan
sinun luoksesi, kallis, ne uskaliaat,
punakauhtanat hartioillaan.

Sinut, armaan, löysivät vuoteeltas
ne yössä himmenevässä.
— Miten kimmelsi mustat suortuvas,
mikä tuoksu hipiässä! —

Ja ne, vuoteesi viereen polvistuin,
sanat mielettömimmät sanoi,
punahuulin ne kuiskivat, kuumin suin:
janon-sairain silmin ne anoi.

Käsin kietoivat hellin ja kuumeisin,
rakas, hentoja polviasi,
suin etsivät kyltymättömin
sinun suutasi, rintojasi.

Povin autuaallisin uuvuttain
sinä kutsuit ne riemuun varmaan. —
Koko yön olen valvonut vuoteellain
— koko yön olin vierellä armaan.

PIENI SYNTINEN LAULU

Pien ihanaiseni, vuoteellain
olet ollut alaston.
Minä syntimme muistoa laulussain
en kiellä; se kaunis on.

Ja kun silmäni suljen, päivin öin
näen vartes vieläkin,
ihos kuultoa, poveas ikävöin
ja syntiä, suloisin.

Ja aina, kun olet lähelläin
ja suutas suutelen,
minä tunnen kanssasi kylpeväin
pyhiss’ aalloissa Gangeksen.

Sinä puhdistat, sinä nostat vain,
siks syntimme kaunis on.
Tytär jumalan, minun vuoteellain
olet ollut alaston.

VELJELLENI

Miten kaipaankaan sua, veljeni. Kaipaan kättäs,
mut enää kätellessäni en sitä tunne:
pois, veljeni, tietämättäni, tietämättäs
arin nuoruutemme on häipynyt jonnekunne.

Me olemme ennen yhdessä itkeneetkin
ja yhdessä kiristelleet hampaitamme.
Mitä tehnenkin nyt, veljeni, mitä teetkin,
me kuljemme kumpikin omaa polkuamme.

Ja ei ole kysymys meistä: on kysymys tiestä,
vain peitsistämme, ei peisten kantajista.
Kymen valtavan lailla nyt työmme vetää miestä.
— Kuka tietääkään oman tiensä tutkaimista:

kuka tietääkään, miten kaukana, täällä ja siellä
me saatamme seisoa miehinä, miesten työssä,
teon rintamalla, velvoituksemme tiellä,
etulinjoilla — surmaten toinen toisen yössä?

KULKUE

He tulevat vastaani iltaruskon aikaan,
he tulevat työstä, he tulevat tehtaistaan.
Noki niinkuin naamio kasvoilla; siinä on vakoja hien.
Ja kaikkien selkä on painunut kumaraan.

Niin, kumarassa he käyvät — niinkuin kaikilla heillä
jokin näkymätön, raskas taakka ois.
Ja heillä on suuret, riippuvat, känsäiset kädet.
Ne riippuvat kädet, ne antoivat voimansa pois.

Ja heillä on kaikilla huulet tiukasti kiinni.
Ja silmät hiipuvat, hiipuvat liedessään;
savun, työpajan sauhun viipyvän niissä vielä
kuin himmeän, liikkumattoman kaihen nään.

Niin tulevat vastaani iltaruskon aikaan
he riippuvin käsin — ja menevät jonnekin, pois.
Ja kumarassa he käyvät, niinkuin kaikilla heillä
jokin näkymätön, raskas taakka ois.

Miks silloin muistankaan kuvan, lasna jo nähdyn:
tuhat orjaa louhoskiveä kiskovaa.
Miks syvään tunnen vain tämän: Väärin, väärin.
Miks huutaa mielisin: Anteeksi antakaa!

PIENESSÄ MAASSA

Rajat liian pienet. Ei ole askelen alaa.
Kukin täällä on muiden tiellä ja puree muita.
Joka naapuriportista hyökkää arvaamatta
salakauna ja kateus — koira, väijyvä luita.

Raja-aitoja kaikkialla. Ja porteilla kilpi:
”Tämä on minun alueeni” ja ”Käänny tästä!”
He mittaavat kuutiotuumin ilman toisillensa:
kas, hengitä tämä — ja lakkaa hengittämästä!

NOLI ME TANGERE

On katkeruuteni niinkuin sammalkaihi
syvän lammen silmäkalvolla samealla.
Viha, viiltävin hampain niinkuin petokala,
on väijyksissä mieleni pinnan alla.

Te tulkaa, ystävät. Huoleti pursissanne
te ohjatkaa yli mieleni, tuntoni aavain.
Hän, kellä on ruorimiehenä vilpittömyys,
sinen siinnon ja tähtien kuullon nähdä saa vain.

Vaan mies, mi venheessään pahan tahdon verkot,
petosmielin, ahneena saapuu kalastamaan,
hän varokoon: hän on tunteva totisesti
hain hampaan syöpyvän ytimiinsä hamaan!

ONNELLINEN

Oli kadulla ajettu lapsen yli.
Hänen ruumiinsa virui vielä maassa
avosilmin kuollein ja huulilla verta —
soma poikanen mekossa ruudukkaassa.

Oli kuin olis hiljaa värähdellyt
tuo hento nilkka ja kalvas ranne.
Katukivillä, vieressä ruhjotun rinnan
oli pieni sauva ja leikkivanne.

Eräs nainen parkaisi, pyörtyi — äiti.
Me kaikki katsoimme hiljaisina.
Ne veivät jo ruumiin. Ja katukiviin
jäi verta; ne kiilsivät niljaisina.

Menin, melkein nyyhkytin: Onnellinen!
Hän on lähtenyt puhtaalla lapsenmiellä
sukupolvien Via Appialta.
— Oman mustan varjoni näin mä tiellä.

PEITETYT KASVOT

Minä usein unessa miehen nään,
joka kasvonsa peittää —
hän ääneti seisoo, ja käsillään
hän kasvonsa peittää.

Mitä pelkää hän, mitä kaihtaa hän,
miks kasvonsa peittää?
Näyn jonkin nähneekö hirveän,
siks kasvonsa peittää —

vai säikkyykö omaa sieluaan
ja kasvonsa peittää —?
Hän on kalpea, ei puhu milloinkaan,
mut kasvonsa peittää.

— Hän on varjoni, yöllinen, valju mies,
joka kasvonsa peittää.
Ketä painaa syyllisen tunnon ies,
todet kasvonsa peittää.

VALKOINEN LINTU

Se valkolintu povessain
asusti kauan, pesässään.
Ei sitä nähnyt yksikään,
sen tunsin minä vain.

Lens Unten Maahan kaukaiseen
se siivin kuulumattomin,
niin häikäisevän valkoisin —
ja palas pesälleen.

Toi hunajaa se nokassaan,
kun janosin ja nälkää näin,
se ruokki minun sydäntäin
kuin emo poikastaan.

Ja uuvuttaissa tuskan muun
se kantoi lehvää öljypuun.
Se lensi eikä levännyt. —
Vaan missä on se nyt?

— Paennut. Kerran retkeltäin
se palas luokse sydämen
ja — liudat haaskalintujen
se näki pesällään.

Ja valittaen hiljaa niin
se lensi taivaan auteriin,
se lensi eikä levännyt —
ja poissa on se nyt.

PIENIÄ HAUTOJA

Sult’ usein hiven elämääsi, itseäsi
kuin varkain, tietämättäs aivan, katoaa.
Niin ryöstää ihmisiä näkymätön käsi.
Se oves pihtipieleen ristin kirjoittaa.

Ja pienin, pienin erin kuolet elämästä
ja tulet autioksi. Mieles kalmistoon
teet monta pientä hautaa. Näännyt ikävästä.
Ja astut vihdoin unohduksen kuutamoon.

DE PROFUNDIS

Viel’ äsken uskoin: nyt on tieni avoin,
ja vuoret odottavat huipuin sinisin —
Sisyphos, veljeni, sun varjos tavoin
taas suistuin rotkoihin.

Siis vietän elävältä peijaiseni,
ja, madot, atrialle olkaa kutsutut!
Te syökää, syökää, kunnes ydinteni
on mehu kuivunut!

— Vaan sitten, aurinko, kun ylle pääni,
tään rotkon ylle sytyt, silmäs näkee mun,
niin huutaa lahonneiden luiden ääni:
Täss’ olen — poikas sun!

ERÄS IN MEMORIAM

Kuin pimeä kaivo sammakkoineen
tahi armoton napapiirin yö,
joka aivoja painaa ja sielua syö,
elo ympäröi sinut kohtaloineen.

Öin korppeina, päivällä mustin ratsain
vihamieliset voimat sieluas
kovin piiritti. Eikä hän, palvomas,
avuks astunut pilven-, ei tulenpatsain.

Maass’ ei ilon kyllyyttä juonut suus,
et tyhjissä taivaissa autuutta peri.
Sanat huulilles hyytyivät niinkuin veri.
Lumenvalkoiset koht’ ovat hiekalla luus.

Näky viimeinen tämä silmiis piirtyi:
näit laulujen ruumiit paareillaan
ylen hentoina, valkeissa liinoissaan.
— Napinvalajan kauhaan sielus siirtyi.

SYNTYMINEN

Maan suurin ihme on tapahtunut. Nähkää,
miten kalpein, onnellisin kasvoin äiti hymyy.
— Niin hymyy sädehtivä syyskesä, siunaten tähkää,
johon myöskin syntymisen ihme lymyy. —

Hän hymyy, äiti, ja raukein silmin lasta,
sen ihon punerrusta katsoo ja janoomalla
sen janoo hengitystä, mi aivan vasta
on sykkinyt hänen sydämensä alla.

Hän katsoo, kunis kuolee — ja kuolemasta
hän kalpein, onnellisin kasvoin vielä hymyy.
— Se on runoilijan hymy; syvän, puhtaan riemun lasta
se siunaa, vaikka sielussa tuska lymyy. —

Hän on kuollut, äiti, — voisiko äiti kuolla?
On kuin hän taivasvalossa hymyilisi
sitä hetkeä odottain, jona tuskan tuolla puolla
sama hymy hänen lapsensa kasvoilta sädehtisi.

LUOMINEN

(Jean Sibeliuksen 60-vuotispäiväksi.)

Yhä luominen jatkuu. Ja syvien vetten päällä
yhä Henki käy. Ja hän samoo pimeään.
Syvä, autio tyhjyys niinkuin nukkuja herää
hänen henkäyksestänsä elämään.

Me lapset vihreän maan, yhä päämme päältä
me kuulemme suurten siipien huminan.
Käy sankari tietään, voittolaulua laulain:
Elo jalkansa astuu niskalle Kuoleman.

Yhä painiskelee Olemattoman kanssa
käsivarsi luova, uusia aavistain
ja hahmoitellen kauniita maailmoita.
Yhä riemu karttuu pöydässä jumalain.

Yhä luominen jatkuu. Ja syvien vetten päällä
yhä Henki käy. Ja hän samoo pimeään.
Hänen anturoittensa jäljistä syntyy linnunrata,
ja hän kylvää aurinkoja käsistään.

PUNAJUOVA

(Eino Leinon kuolinsanoman saavuttua.)

Peto rotkoonsa hiipi ja rintansa haavoja nuoli,
erämies jotk’ ampui — Kohtalo — kauan sitten;
peto rotkoonsa hiipi ja rotkonsa rauhassa kuoli.
Punajuova jälkeen jäi: vana askelitten —

vana askelitten, jotka hän, kontio, astui,
kun korpea kiersi ja Turjan tunturit nousi,
laki laakea joiden taivahan pilvissä kastui
vana hengenmahdin, mi aavimmat aavat sousi.

Punajuova, kauneus, jäi: yhä tuulin helää —
kuin Luojan polvilla kaikuis — kannel pyhä;
sen soitossa korven koko henki elää,
mätäs, metsä ja pilvet laulavat siinä yhä.

Hän on kuollut, korvenhaltia, mut ei muisto huku,
sitä vaalii kansa taatoista lastenlapsiin.
Hänen kanssaan kuollut lie koko kontioitten suku,
siks jäätyvät kyynelet kuusten naavahapsiin.

— Ei, ei! Punajuova jäi ylös otsalle taivaan:
kas, sinne on pirskahdellut kontion verta!
Ei kuollut rotkossansa hän haavojen vaivaan,
kotipolkua vain hän on mennyt päin sinimerta.

KARAVAANI

Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä,
karavaani-heimoa retkellä elämän.
Ja ei tule koskaan loppua matkallemme,
vaelsimmepa auringon alla tai pimeän.

Yli ikuisuuden hietikon valkenevat
monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
me nauramme, juomme ja suutelemme — taikka
sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin.

Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten
karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme,
ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.

Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta,
kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat,
nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

Mit’ on parhaintamme syntynyt rakkaudesta,
rikastuttaen, kaunistaen elämää,
tomustamme se erkanee ja ikuisesti
karavaani-heimon sielussa kimmeltää.

Näin uusia polvia entiset saattelevat —
tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi
ja Kohtalo matkasauvana kaikkien.

(Erästä juhlaa varten.)

PITKÄPERJANTAI

Karitsa uhrataan
meiss’ — olen lunastaja — omaa syytä vailla.
Ja yli kaiken maan
veremme sataa aamukasteen lailla.

Me oman sydämen
revimme irti, ristille sen kohotamme
kuin käärmeen vaskisen,
he että eläisivät — kuoltuamme.

PRONSSIA

Olin ihminen ennen,
verta ja luuta ja lihaa.
Sydämelläni ruokin
rakkautta ja vihaa.

Elon silmillä nähdä
saatoin, ja korvilla kuulla,
käsin tarttua käteen,
nauraa ja itkeä suulla —

kunis Kohtalo kerran
sauvalla koski — ja siksi
ovat kasvoni tulleet
iäti-paatisiksi.

Kova, ankara pronssi
sieluni muotoa peittää.
Nyt en yltäni koskaan
voi sitä kaapua heittää.

Kuva en ole kuollut:
uumenissani sykkää
sydän liekehtiväinen —
mutta sen tuska on mykkää.

Erämaass’ olen sfinksi,
luonani leijonat huhuu.
Olen äänetön — mutta
kauttani Kohtalo puhuu.

YKSINÄINEN RATSASTAJA

Sä yksinäisten polkua ratsastat
pois heidän luotaan, jotk’ ovat parvissaan.
Sun erillesi, irti täytyy
yhteisen hulluuden valtateistä.

Kas, mikään liitä ei sua ihmisiin,
sä lihaa heidän et ole lihastaan,
et luuta ole heidän luustaan,
sukua toista on sielu sulla:

yön yksinäisten pilvien sukua
ja petolintuin, vauhkojen ratsujen
ei siinä sukupuussa kukaan
veljeä tunne, ei kantajaansa.

Ei sulla ole maata, ei taivasta,
vain yksinäisten tie, jota nelistää
suin verisin ja huuruavin
ratsusi, kuolema kavioissaan.

Et rakkautta tunne, sen tallasit.
On suudelmia sullakin, tietäkööt:
kas, yksinäinen ratsastaja
suutelee hurmeisen miekan terää.

Ja sinä näet, kuinka he kuolevat
mies miehen jälkeen, ihmiset parvissaan;
he ojentavat käsiänsä
huutaen taivasten Aaveen nimen.

Sä tietämisen puust’ otit hedelmän,
jota kateellinen enkeli vartioi:
nyt olet vapaa etkä kuole,
jalkasi polkivat käärmeen päätä.

Ja yli ajan, kuoleman hartiain
jo nelistää sun ratsusi pilviin päin,
ja panssarisi kultaa nuolee
auringon silmien kuuma lieska.

TOTUUS

Sinust’ eivät tiedä ne ihmiset, jotka
joka päivä sun nimeesi vannovat suulla.

Sinä levität siipesi ristinpuulla
ja kaartelet taivaita, kotka.

IHMISEN MÄÄRÄ

Ei ole ihmisen hyvä,
jos hän on heikko,
tuntea, nähdä ja elää
kaikkea: kuilu on syvä,
siellä on vaaniva peikko.

Inhimillisen luota
on moni mennyt
— inhimillisen tähden.
Hukkunut, harhaten suota
viekkaita virvoja nähden.

Toinen on — veljeni, tiedä
ihmisen määrä:
kaikessa ihminen olla,
suostakin polkunsa viedä
vuorille, hyljätä väärä.

Matkalla voi moni tällä
langeta, nousta.
Mutta jos itsesi hukkaat
sielusi näännyttämällä,
on sinun mahdoton nousta.

Matkaan, veljeni, loiton
määräsi nähden!
Ihmisen ylpein arpa:
tietäen turhaksi voiton
taistella turhan tähden.

Kauneus, untemme sisar,
on opas meillä:
laulaen kuoleva joutsen,
lehdellä kasteen pisar,
myös tomu kultainen teillä.