NELJÄS NÄYTÖS.

Siivosen kamarissa.

1 kohtaus.

LYYLI. AKKU. IIDU. HILMA.

LYYLI.

Mitenkä se Akku oikein jalkansa loukkasi?

IIDU.

Se putosi ylimmäisestä kerroksesta alempaan.

LYYLI.

Eikö kukaan häntä vartioinut?

IIDU.

Äiti oli poissa.

LYYLI.

Entäs sinä!

IIDU.

Kun minä olin Lönqviskan hautajaisia katsomassa.

LYYLI.

Missä se Hilma silloin oli?

IIDU.

Oli maalla mummon luona.

LYYLI.

Miksei Hilma ole enää maalla mummon luona?

IIDU.

Kun ei mummo tahdo.

LYYLI.

Miksei mummo tahdo?

IIDU.

Kun ei ole rahaa.

LYYLI.

Onko äidillä sitten rahaa?

IIDU.

On äidillä joskus.

LYYLI.

Eikö sitä Akun jalkaa voida parantaa?

IIDU.

Kun se alussa tuli niin pahaksi.

LYYLI.

Eikö sitä heti sitten sidottu?

IIDU.

Ei sidottu, kun äiti oli poissa.

LYYLI.

Voi kauheaa! Nyt hän voi jäädä koko iäkseen rammaksi. Eikö se vieläkään
ole parempi?

IIDU.

Ei ole, kun ei se malta pysyä paikallaan.

LYYLI.

Miksei malta?

IIDU.

Kun ei se tottele.

LYYLI.

Eikö tottele?

IIDU.

Kun se on niin häijy. Ei tottele äitiäkään.

LYYLI.

Eikö äiti käske totella?

IIDU.

Käskee — mutta ei se!

LYYLI.

Voi mikä siitäkin tullee! Käykö Iidu jo koulua?

IIDU.

Ei.

LYYLI.

Miksei?

IIDU.

Ei.

LYYLI.

Tekeekö Iidun mieli kouluun!

IIDU.

En minä tiedä.

LYYLI.

Osaako Iidu lukea?

IIDU.

Ei.

LYYLI.

Kuinka vanha Iidu on?

IIDU.

Yksitoista.

LYYLI.

Eikä osaa vielä lukea! Eikö se ole kamalaa!

IIDU.

En minä tiedä.

LYYLI.

Tahtoisiko Iidu mennä kouluun?

IIDU.

En minä tiedä.

LYYLI.

Osaako Iidu kutoa sukkaa?

IIDU.

Ei.

LYYLI.

Osaako Iidu neuloa?

IIDU.

Ei.

LYYLI.

Kuka Iidun vaatteet laittaa?

IIDU.

Ei kukaan.

LYYLI.

Eikö äitikään?

IIDU.

Ei äiti jouda.

LYYLI.

Voi lapsi parkoja! Jos sinustakin tulisi mitä tahansa, en ihmettelisi.
— Tahtooko Iidu korpun?

IIDU.

Joo!

LYYLI.

Entäs Hilma? Kuinka vanha Hilma on?

IIDU.

Kahdeksan.

LYYLI.

Osaako Hilma sanoa kiitoksia?

IIDU.

Ei se osaa. Pelkää niin.

LYYLI.

Tässä on Hilmalle korppu.

IIDU.

Kiitä, Hilma! — Ei se uskalla — kiitä nyt! (Hilma juoksee pois).

LYYLI.

Entäs Akku?

IIDU.

Ota lakki päästä. (Akku tekee sen). Kiitä nyt. (Akku kiittää).

LYYLI.

Voi lapsi parkoja. Nyt saatte mennä. (Hilma ja Akku huutavat).

IIDU.

Noh, Akku!

LYYLI.

Menkää! Ehkä äiti jo odottaa teitä.

IIDU.

Hyvästi.

LYYLI.

Hyvästi Iidu. Kanna Akku portaita alas. Hän ei jaksa itse kävellä.

(Menevät).

2 kohtaus.

LYYLI.

Kolme aviotonta lasta ja kaikki kuin villejä! Voi sitäkin äitiä!

BIRGER. (Tulee).

LYYLI.

Birger!

BIRGER.

Kun menin tästä ohitse, niin kysyin pikku tytöltä pihalla onko Siivonen
tahi Siivoska kotona. Ei! vastasi hän. — Onko kukaan muu sitten kotona?
On Lyyli, vastasi tyttö. Hyi sellaista rumaa olentoa, jolla oli niin
kummalliset vanhentuneet piirteet. Kenen tyttö se oli?

LYYLI.

Erään naimattoman naisen.

BIRGER.

Nyt minä ymmärrän, kuinka sinä mahdat kärsiä tällaisessa ympäristössä.
— Sinä olet niin kalpea. Oletko sairas?

LYYLI.

En.

BIRGER.

Onko sinun ollut ikävä?

LYYLI.

Ei.

BIRGER.

Noh mutta vastaahan jotain muuta kuin ei — ja ei.

LYYLI.

Birger — minä olen uhrannut sinulle kaikki — enkä pyydä suita mitään
vastalahjaksi — en edes kunniasanaasi. Ole minulle armelias. Älä saata
minua onnettomaksi.

BIRGER.

Olenko käytökselläni sen osoittanut?

LYYLI.

Et — et! En tahdo sinua moittia, en, mutta minusta tuntuu kuin minä
pelkäisin —

BIRGER.

Mitä sinä pelkäisit? —

LYYLI.

Sinua! Älä suutu Birger, vaikka minä olen tällainen pelkuri. Katso
minulla on niin vähän uskallettavana, minä olen yhdellä iskulla hukassa.
Jos sinä tietäisit mitä tuskia minä olen kärsinyt, mitenkä minä
vääntelen itseäni unettomana yöllä, sillä minä ajattelen, että jos sinä
minut hylkäisit. Minä katselen kaikkia kurjia naisia, joita sanotaan
huonoiksi, samoilla silmillä kuin itseäni ja minä ajattelen, etten minä
ole heitä rahtuakaan parempi.

BIRGER.

Sinä, joka teet sen rakkaudesta.

LYYLI.

He ovat myös joskus rakastaneet.

BIRGER.

Hm!

LYYLI.

Ja jos eivät he, niin on niin monta, monta muuta, joita maailma pilkkaa
ja ylenkatsoo, vaan jotka eivät ole sen huonompia kuin muut. He eivät
ole vaan ymmärtäneet omaa hintaansa arvata ja pyytää laillista paperia
rakkautensa palkkioksi. Vaan mitä auttaa, jos minä uskallan näin puhua.
Saman kirouksen alaiseksi minä sittenkin joudun, jos uskallan vastustaa
tuota maailmaa, jota sanotaan siveäksi.

BIRGER.

Me emme välitä siitä —

LYYLI.

Meidän täytyy.

BIRGER.

Meidän ei täydy.

LYYLI.

Oh kuinka minä olen kärsinyt. — Kärsimys on ollut minun elvyttäjäni ja
kärsimys on ollut minun elämäni ainoa uskollinen toveri.

BIRGER.

Ja rakkaus.

LYYLI.

Sekin on ollut kärsimistä!

BIRGER.

Ja nyt!

LYYLI.

Nyt minä olen lamattu. Nyt minä seison kuin kiehtovassa pensaikossa —
enkä tiedä, minnekä matkaani suunnata.

BIRGER.

Elämään!

LYYLI.

Ja se elämä?

BIRGER.

On rakkaus — täydellisesti antautuva polttava rakkaus.

LYYLI.

Ah! Sinä tulit niin vieraaksi. — Mikä sinun on?

BIRGER.

Suo anteeksi — minä olen hieman hermostunut. Nyt minun pitää lähteä —

LYYLI.

Eikös mitä. Voithan sinä vielä viipyä. Ei äiti tule kotiin ennenkuin
kello 7:ltä.

BIRGER.

Minulla on asiaa kaupungille.

LYYLI.

Istu vielä tänne. Voi siitä on minusta niin pitkä aika, kun olen sinun
kanssasi puhunut. Katso, minusta on se aika, jolloin en sinua näe, kuin
iankaikkisuus — ja kun sinä olet mennyt —! Voi muistatko sitä
ensimmäistä kertaa, jolloin sinä olit täällä. Voi siitä ei ole kuin
kuukausi — ja mitä onkaan sillä ajalla tapahtunut. Kuinka elämä muuttuu
pian.

BIRGER.

Se muuttuu niin pian.

LYYLI.

Miksi sinä olet niin pahalla päällä? Olenko minä sinua loukannut?

BIRGER.

Et.

LYYLI.

Mikä sinun sitten on?

BIRGER.

(Sulkee silmänsä). Olen niin väsynyt.

LYYLI.

Onko sinulla ollut paljon työtä?

BIRGER.

On sitäkin.

LYYLI.

Onko professori ollut paha tenteissä?

BIRGER.

Ei.

LYYLI.

Onko isäsi käynyt täällä?

BIRGER.

On, eilen.

LYYLI.

Oliko hän äkäinen?

BIRGER.

Ei.

LYYLI.

Mitä hän sanoi sinulle, kerro.

BIRGER.

Hän käski minun tulla maalle pariksi viikoksi.

LYYLI.

Maalle, maalle! Lähde vaan. En minä tahdo sinua pidättää.

BIRGER.

Ei minua haluta lähteä.

LYYLI.

Sinä kai kaipaat virkistystä. Lähde.

BIRGER.

Jos sinun tulee ikävä?

LYYLI.

Ei minun tule? Voithan sinä kirjoittaa.

BIRGER.

(Vitkaan). Kyllä.

LYYLI.

Ei isä tiedä. Luulee joksikin toveriksi.

BIRGER.

— Oi Lyyli. — Minä olen niin kurja ihminen.

LYYLI.

Et sinä ole huono, et! Et sinä ole huonompi kuin muut!

BIRGER.

Jos minä jäisin?

LYYLI.

Sinä lähdet, koska isäsi sen tahtoo.

BIRGER.

Niinkö luulet?

LYYLI.

Tietysti.

BIRGER.

(Äkkiä). Minä lähden. Hyvästi!

LYYLI.

Hyvästi! Joko sinä siis huomenna?

BIRGER.

Huomenna.

LYYLI.

Huomenna. Voi, tämä on siis jäähyväisjättö! Jos minä uskaltaisin tulla
luoksesi tänä iltana vielä.

BIRGER.

Tule vaan.

LYYLI.

Minä tulen.

BIRGER.

Hyvästi siksi.

LYYLI.

Hyvästi! (Syleily).

BIRGER.

Hyvästi!

3 kohtaus.

HELENA. (Tulee).

LYYLI.

Mikä sinun on, kun noin käyt mustissa? Eihän se lapsi vaan —?

HELENA.

Se on kuollut.

LYYLI.

Kuollut!

HELENA.

Niin, eilen se kuoli kello 6 illalla. Juuri ehtivät minua hakemaan niin
se raukka jo veti henkeään. Ei sen kauan kampailla tarvinnut. Vähäsen
huoahti, niin oli kuollut.

LYYLI.

Oliko se hyvin huono?

HELENA.

Niin se oli laihtunut raukka. En olisi sitä tuntenut, kun sen käsiini
otin, niin se oli pieneksi käynyt. Niin oli kuin höyhennetty
linnunpoika, niin pieni ja huvennut. Minuun otti niin haikeasti.

LYYLI.

Ja sinä rakastit siis lastasi?

HELENA.

Rakastin.

LYYLI.

Sinä rakastit sitä siksi, että rakastit sen isää.

HELENA.

Minä rakastin lastani. Minä olin oppinut elämään ulkopuolella ihmisten
yhteyttä. Ja kun minä sen kerran olin oppinut, mitä tuskaa tuotti
minulle enää yhden lapsen elättäminen. Minä olisin sen kasvattanut
hyväksi ihmiseksi. Se oli poika. Minä olisin tehnyt siitä miehen. Se
olisi saanut käydä koulua ja tulla onnelliseksi ja elää paremmin kuin
minä, joka en ole saanut mitään oppia.

LYYLI.

Uskotko, että hän olisi siitä onnelliseksi tullut?

HELENA.

Kuka olisi onnellisempi kuin se, joka saa kaikki oppia!

LYYLI.

Onnellinen — kuka on onnellinen? Huomennako se haudataan?

HELENA.

Niin, sitä minä tulin pyytämään, että te tulisitte sitä saattamaan. Minä
olen sen jo itse pessyt — ja arkun minä myöskin ostin. Sain rahaa
etukäteen herrasväeltäni. Minä vaan ajattelin, että eikö Lyyli tulisi
huomenna laulamaan se pihalta pois. Kyllä kai Siivoska tulee minua
illalla auttamaan. Kyllä minä ruumiin itse koristan.

LYYLI.

Kyllä minä tulen. Onko Helenalla jo värssy valittu?

HELENA.

Kyllä minulla on. Virsi 527 uudessa virsikirjassa. Jos Lyyli löytää sen.

LYYLI.

(Hakee). Kyllä.

HELENA.

Jos Lyyli lukee sen, että jos sen sopii silloinkin lukea kun kiitosta
tehdään saarnatuolissa.

LYYLI. (Lukee sen).

HELENA.

Herra Jeesus. Suo minulle anteeksi kaikki syntini, armosi tähden sinä
rakas Vapahtaja.

LYYLI.

(Lankee hänen kaulaansa). Helena! Rukoilkaamme yhdessä! Herra yksin
tietää ken on suurin, ja ken on meistä vähin syntinen.

4 kohtaus.

SIIVOSKA. (Palaa kirkosta).

Hyvää iltaa. Mikä täällä on? Mitä se Helena on mustissa?

LYYLI.

Lapsi on kuollut.

SIIVOSKA.

Kuollut. Herralle kiitos, että se pääsi vaivoista. Sinunkin piti nähdä
sen kituvan, ennen kuin sinä syntisi huomasit.

HELENA.

Minä koetan syntini sovittaa.

SIIVOSKA.

Kyllä sen tehdä saat. Pitkä on ikä sinulla edessä. Eivät synnin muistot
helpolla haihdu.

HELENA.

Minä pyytäisin, että te Siivoska tulisitte illempana ruumista laudalta
veisaamaan. Minä menen edeltäkäsin sinne. Tulkaa te sitten kun olette
illallista laittaneet.

SIIVOSKA.

Kyllä minä tulen.

LYYLI.

(Itsekseen). Ja minä, joka olen luvannut mennä Birgerin luokse! Enhän
voisi mennä tällaisessa mielentilassa.

SIIVOSKA.

Mene sinäkin Lyyli Helenan kanssa. Sinä olet istunut koko päivän
sisällä, saisit mennä hiukkasen jaloittelemaan —

LYYLI.

Äiti!

SIIVOSKA.

Mene nyt vaan. Tässä on markka. Osta sillä Helenalle kahvileipää.

LYYLI.

Äiti, minä en mene!

SIIVOSKA.

Mikset! Mene alas Bulevardinkadulle. Vaan älä viivy kauan.

LYYLI.

Äiti. Minä en viivy kauan, minä lupaan sen.

HELENA.

Ei Lyylin niin kiirehtiä tarvitse, minä puen ruumiin ensin
alusvaatteisiin. Siihen menee hyvin paljon aikaa.

LYYLI.

Hyvin paljon aikaa.

SIIVOSKA.

Kiirehdi nyt.

LYYLI.

Kyllä. Kyllä minä kiirehdin — äiti. (Heittäytyy äitinsä kaulaan).

SIIVOSKA.

Oletko sinä niin hermostunut tuosta lapsen kuolemasta, että aivan
vapiset ja puristat kaulaani, niin että tekee kipeää.

LYYLI.

Äiti sinun ei tarvitse minun tähteni itkeä — ei koskaan.

(Menevät).

5 kohtaus.

SIIVOSKA. TOLOSKA.

SIIVOSKA.

Hyvää iltaa Toloska. — Kerran tekin meille löysitte.

TOLOSKA.

Hyvää iltaa. Hyvää iltaa. Mitenkä teillä jaksetaan?

SIIVOSKA.

Hyvin, Jumalan kiitos! Helenan lapsi vaan kuoli.

TOLOSKA.

Vai kuoli! Se oli onni!

SIIVOSKA.

Niinhän se on meikäläisen onni että lapset pääsevät pois. — Ei meillä
joudeta lapsia suremaan. Ei. — Se olkoon herrasväen työtä.

TOLOSKA.

Ripuliin kai kuoli?

SIIVOSKA.

Ripuliin.

TOLOSKA.

Se on hyvin ymmärrettävää näin kesäiseen aikaan. Milloinka meikäläinen
joutaisi lapsiaan hoitamaan? Ja milloinka ne luonnistaisivat? Kesällä on
kuumaa, talvella on pakkanen.

SIIVOSKA.

Totta on! — Tuota, kyllä kai Toloskalla on aikaa? Minä kiehautan
pikkuisen kahvia ja sitten kai tulette Helenan lapsen ruumista
katsomaan. Minä menen sitä laudalta veisaamaan.

TOLOSKA.

Oikeinko Helena sitä suree?

SIIVOSKA.

Sureehan se sitä. On se sentään oma lapsi.

TOLOSKA.

Onhan se! — Hyvä Jumala sitä surkeutta, jota ihmiset ihan turhaan
itsellensä saattavat. Voi jos monikin ajattelisi, niin ei katkerasti
tarvitseisi tekoansa katua. Ja ne herrasväetkin! Onpa se kai huvitusta,
se heidän rehkinänsä! Herra auttakoon! Ei yksinkertainen työmies tiedä,
pitääkö sille nauraa vaiko itkeä.

SIIVOSKA.

Mitä Toloska jälleen tietää?

TOLOSKA.

Tosi asia on, että vaikka te minua hulluksi sanotte, että minä joka
asiasta niin suurta melua pidän, niin ei se sentään turhaa ole. Kyllä
maailmassa voi asioita tapahtua, joita ei tosiksi luulisi, jollei
tietäisi.

SIIVOSKA.

Jutelkaa te, niin minä hoidan kahvipannua.

TOLOSKA.

Katsokaa, minulla on sisar. Hän on kesävahti, niinkuin tiedätte nuorella
herrasväellä. Kastaa kukkia ja tuuletuttaa huoneita, kun herrasväki asuu
maalla. Ja kun hän on noin hiukan säntillinen ja puhdas ihminen, niin
herrasväet käskevät hänen asua huoneissaan. Ja niin hän nyt asuu
kamreeri Holten’illa, jolla on suuri lokaali Fabianinkadun varrella,
lähellä Kasarmin toria. Niin, ja samassa kerroksessa asuu professori
Ekman.

SIIVOSKA.

Ekman! — Vai niin!

TOLOSKA.

Ajatelkaas sitä hävyttömyyttä. Nyt se poikajunkkari, se lääketieteen
kandidaatti tahi mikä lie. Sellainen fiini kalpeapintainen herrasmies se
on — niin käy klinikassa ja asuu väliin kotona. Minun sisareni huone on
ihan seinätysten hänen huoneensa kanssa ja sinne kuuluu joka rapina
sieltä sisältä. Hyi, sanon minä, jos minä olisin professorska ja minä
saisin tietää millaista elämää minun huoneessani pidetään, niin mäsäksi
minä sen pojan hakkaisin, sen minä sanon.

SIIVOSKA.

Noh, mitä hän sitten tekee?

TOLOSKA.

Ajatelkaas! Ensin se kyllä eli siivosti, mutta sitten rupesi laahaamaan
naisia sinne, mikä lie ollut mamselli. Sisareni ei sitä koskaan nähnyt,
mutta kuuli että se tuli aina noin kello kahdeksalta illalla.

SIIVOSKA.

Tuota, se oli kai joku huono nainen?

TOLOSKA.

Mikä heiskale se lie ollut! Eihän kunnon ihmisten lapset tuolla lailla
herrojen luona käy.

SIIVOSKA.

Kertokaa!

TOLOSKA.

Nyt ne juttelivat, ja juttelivat ja väliin se nainen itkikin ja
sieltäkös kuului jos jotakin.

SIIVOSKA.

Oliko se joku huono nainen?

TOLOSKA.

Johan minä sen sanoin että se oli. Eihän se voinut olla kukaan muu.

SIIVOSKA.

Ja teidän sisarenne kuuli kaikki?

TOLOSKA.

Niin! Ja nyt se on ruvennut käymään siellä edellä puolen päivän. Ja
kerran minä kuulin kun joku soitti kelloa. Ja näillekö tuli hätä. Niin
tassutettiin ja kuiskattiin. Siellä kuului olleen joku vanha ihminen.
Oli kai tytön äiti?

SIIVOSKA.

Kuinka minun sydäntäni rupesi hakkaamaan. — Tuota antakaa nyt anteeksi,
mutta minun täytyy mennä Helenan luo. Lyylikin on mennyt sinne
edeltäpäin. Voi voi, kuinka se hakkaa. Ah — —

TOLOSKA.

Mikä teidän on?

SIIVOSKA.

Ei mikään! Ei mikään! Hiukan vaan ottaa tästä sydämen alta.

TOLOSKA.

Hyvät ihmiset auttakaa.

6 kohtaus.

TALONM. VAIMO.

Onko Siivoska pyörtynyt?

TOLOSKA.

En minä tiedä mikä sille tuli, mutta niin se huutaa ja voihkaa. Ettekö
te voisi hiukan hieroa! Bäcklundiko siinä on? Tietääkö Bäcklund, missä
asuu tässä tohtori tahi joku muu ihminen, joka ymmärtäisi.

TALONM. VAIMO.

Tohtori Bergenstråle asuu tuossa katupytingissä! Menkää kysymään josko
hän olisi kotona! Menkää nyt pian.

BÄCKLUND.

Kyllähän minä menen! Tämähän oli merkillistä.

TALONM. VAIMO.

Mistä se sellainen tuli?

TOLOSKA.

En minä ymmärrä! Koettakaa sitä hieroa! Sehän on kuin kramppi.

SIIVOSKA.

Kyllä minä tästä — — —

TOLOSKA.

Pysykää nyt hiljaa. Me lähetimme tohtorin perään. Älkää nousko istumaan
Siivoska. Se tekee teille pahaa.

SIIVOSKA.

(Itkien hermostuneena). Kyllä minun täytyy nousta. Minä menen Lyyliä
hakemaan.

TOLOSKA.

Älkää menkö.

SIIVOSKA.

(Koettaa päästä). Kyllä minun täytyy — —

TOLOSKA.

Nukkukaa nyt.

SIIVOSKA.

(Huitoen käsiään). Ei ei ei! Minun täytyy päästä hänen luokseen.
(Vihaisena). Pois! Älkää minua estäkö. (Rupeaa hoipertamaan).

TALONM. VAIMO.

Ei sitä uskalla estää. Sehän on niin kamalan näköinen. Mahtaako tulla
hulluksi?

TOLOSKA.

Mistä se nyt sellaiseksi olisi tullut?

TALONM. VAIMO.

Nyt hän lähtee vaan.

TOLOSKA.

Älkää häntä laskeko!

TALONM. VAIMO.

Emmehän me voi sitä estää.

TOLOSKA.

Jumalan kiitos! Tohtori! En minä ymmärrä enää mitään.

7 kohtaus.

BERGENSTRÅLE. Edelliset.

B:STRÅLE.

Missä sairas on? Mikä hänelle tuli?

TOLOSKA.

En minä tiedä. — Itki ja nyyhkytti ja oli niin kamalan näköinen.

B:STRÅLE.

Hysteriaa. Minä kirjoitan reseptin. Oliko hän saanut kuulla jotain
ikävää?

TOLOSKA.

En minä tiedä.

B:STRÅLE.

Puhuitteko jotain kiihoittavaa?

TOLOSKA.

Ei — ei!

B:STRÅLE.

Jotainhan kuitenkin on kai tapahtunut.

TOLOSKA.

Minä puhuin eräästä tapauksesta.

B:STRÅLE.

Mikä se sitten oli?

TOLOSKA.

Eräästä tohtorista.

B:STRÅLE.

Soo?!

TOLOSKA.

Joka oli laahannut naisen luoksensa.

B:STRÅLE.

Ja sekö pani akan pään pyörälle, että hän sai kohtauksen? Arkoja hermoja
teillä onkin. — Mikä sen tohtorin nimi oli?

TOLOSKA.

Mitä herra sillä?

B:STRÅLE.

Sanokaa, niin minä saan sen tietää.

TOLOSKA.

Tuota, se oli joku professori Ekman’in nuori herra.

B:STRÅLE.

Mitä! Vai niin.

TOLOSKA.

Ei se muuta ollut.

B:STRÅLE.

Mikä se nainen oli?

TOLOSKA.

En minä tiedä.

B:STRÅLE.

Oliko hän ehkä tämän vaimon tytär?

TOLOSKA.

Ei. Hänhän on paperikaupassa.

B:STRÅLE.

Paperikaupassa!

TOLOSKA.

Niin!

B:STRÅLE.

Missä paperikaupassa?

TOLOSKA.

Aleksanterinkadun varrella. Missä lie?

B:STRÅLE.

Mikä näitten ihmisten nimi on?

TOLOSKA.

Siivonen.

B:STRÅLE.

(Itsekseen). Tämä on merkillistä. Tytön nimi on Lyyli.

TOLOSKA.

On.

B:STRÅLE.

Kaunis, komea tyttö. Hyvin nuori!

TOLOSKA.

Niin!

B:STRÅLE.

(Itsekseen). Jos se Birgerin roisto! Ah! Mutta hyvin mahdollista!
Tämähän on hävytöntä. Saakelin hävytön juttu. Jos nyt akka on saanut sen
kuulla. (Ääneen). Antakaa tuota lääkettä hänelle 20 tippaa kolme kertaa
päivässä. Sitten pitää hänen välttää mielen liikutusta. Hänellä on
sydänvikaa. Muistakaa se. — Ei se mitään maksa. Minulla ei ole tapana
ottaa mitään vaivoistani.

TOLOSKA.

Kiitoksia sitten hyvin paljon, herra tohtori.

B:STRÅLE.

Kiitoksia. (Itsekseen). Penteleen Birgeriä. Kyllä se on ainakin se
tyttö. Penteleen poikaa. Sitä pitää mennä tapaamaan. Kyllä me sen
pehmitämme! (Ääneen). Hyvästi!

TOLOSKA.

Hyvästi!

8 kohtaus.

SIIVONEN. Edelliset paitsi Bergenstråle.

SIIVONEN.

Mitä tohtori täällä teki?

TOLOSKA.

Siivoska on kipeä.

SIIVONEN.

Mikä sille tuli?

TOLOSKA.

En minä tiedä! Kun minä tässä puhelin, niin rupesi värisemään ja itki
niin, että luulin hulluksi tulleen.

SIIVONEN.

Mikä se sellainen!

TOLOSKA.

Lupasi lähteä kadulle kävelemään. Sanoi tahtovansa Lyyliä tavata, se kun
on Helenan luona ruumista laudalta veisaamassa.

SIIVONEN.

Onko sen lapsi sitten kuollut?

TOLOSKA.

On.

SIIVONEN.

Mitä meidän äiti sitä niin kovaksi otti, että rupesi pyörtymään? Tämähän
on merkillistä.

TOLOSKA.

En minä sitä ymmärrä.

SIIVONEN.

Kyllä kai sitten selvenee, kun asiasta puhellaan.

9 kohtaus.

HELENA. Edelliset.

TOLOSKA.

Noh, tuossa se Helena onkin. Eikös Lyyli ole teillä?

HELENA.

Ei ole. Minä olen teitä odottanut ja odottanut, vaan kun ei mitään ole
kuulunut, niin minä ajattelin että ei Siivoska kai tulekaan. Siksi minä
läksin vaan hiukan myrttiä hakemaan, kun tiesin että Lyylillä on täällä
suuri myrtti.

SIIVONEN.

Noh, missä se Lyyli sitten on?

HELENA.

En minä tiedä. Minä luulin hänen olevan kotona.

SIIVONEN.

Ei hän kotona ole.

HELENA.

Minne hän sitten on mennyt?

SIIVONEN.

Kuka tietää missä se juoksee.

HELENA.

Kyllä hän minun kanssani läksi tunti sitten kotoa, kun äiti käski hänen
mennä leipää ostamaan. Mutta Robertinkadun kulmassa hän minusta erosi.
Minä menin kotiin ja hän meni kaupungille.

SIIVONEN.

Missä se tyttö sitten on! Sehän on merkillistä. Näyttää siltä, kun siinä
piilisi jokin salaisuus. — Minne äiti sitten aikoi?

TOLOSKA.

Siivoska lupasi mennä Lyyliä hakemaan Helenan luota.

SIIVONEN.

Mitä hänen tarvitsi mennä Helenan luo!? Olisihan tyttö sieltä päässyt
taluttamattakin kotiin.

TOLOSKA.

En minä vaan tiedä.

SIIVONEN.

Sanotaan, että pojista on vastusta! Mutta onhan niistä tytöistäkin. Jos
se tyttö tulisi kotiin, niin minun tekisi mieleni sitä piiskata, että
kerrankin muistaisi. Tämä saa olla viimeinen kerta, muuten täällä tulee
toinen polska. (Lyyli tulee). Siinähän sinä olet.

LYYLI.

Äiti! Onko hän kuollut. Äiti!

SIIVOSKA.

Uskallatko vielä katsoa minua silmiin?

LYYLI.

Äiti! — Äiti! — Koeta ymmärtää minua.

SIIVOSKA.

En! Minulla ei ole sitä ymmärrystä. Synti on synti ja langennut on
langennut. Oi Herra, miksi minua näin kovasti koettelet!

Esirippu.