VELJEKSET.

Ompelija Aaro Liuhanen, eli laiha Aaro, istui pitkällä
ompelupöydällänsä paljaspäisenä, hikisenä ja kulmikkaana. Hän käytteli
joutuisasti neulaansa, sillä vanhoillaan olijana ei hän kärsinyt
ompelukonetta, ja kiirettä piti pitää, jos mieli jotain, tänä koneiden
aikana, saada valmiiksi. Sitä Aaro ajatteli, ja ajattelipa muutakin
tämän maailman monimutkaista ja muuttelehtavaa menoa.

Aaron toinen jalka oli taivutettu tyynyksi alle, toinen riippui vapaana
alaspäin pöydän laidalta. Se riippuva jalka se aina antoi tuntuvan
potkauksen lähellä olevalle kätkyelle joka kerta kuin siinä nukkuva
pikku Matti pikkuisenkaan nirahti.

”Kärpäisten käsissä se mahtaa kiukutella”, tuumaili Aaro itsekseen, ”ja
ihmekös se onkaan. Ovat heittiöt syödä minultakin koko päälaen. Hyvin
ne nyt ovatkin äkäisiä. Eikö tuosta vielä noussekin iltapuoleen oikein
aika ukonilman myräkkä, kun on niin hikistä. — Kas kun rillitkin ihan
hiestyvät tässä helteessä.”

Aaro otti pois nenältään vaskisankaiset ja pyöreälasiset rillinsä,
jotka olivat kiinnitetyt paksuun, pään ympäri kulkevaan punonnaiseen,
ja hankasi niitä kotveroisen muutaman keskentekoisen, vaatenuoralla
riippuvan verkatakin helmaan.

Sitte hän taas asettui entiselle paikallensa ja entiseen asemaansa
ompelemaan.

”Niin, niin!” huokasi Aaro ja mietti; ”kummallista se on, vaan totta;
ihan totta. — — — Seitsemäntoista vuotta ollaan yhdessä, eikä oltu
liika nuoria yhteenkään mentäessä — — — seitsemäntoista vuotta, eikä
ole sukset sinne päinkään — — — ja nyt on kumminkin tuossa kehdossa
miehen alku. Pulska poika onkin — — — ja sanovathan ne sitä ihan
minun näköiseksenikin. — — — Kyllä se Matti on pantava oikein
kaupungin oppiin, jos elää ja miestä näyttää rupeavan tulemaan. Miksipä
siitä ei mies tulisi? Tulihan tuo Ketolan Ellustakin oikein
kauppapuukhollari kirkonkylän kauppamiehelle, vaikka ei ollut kuin
parisen vuotta siellä Mustialan maanviljelyskoulussa.

”Ja entäs Kalliolan Pertusta? Kun mies nyt kopeilee oikeana metsäherrana
ja seisottaa meikäläisiä lakki kourassa pihamaallaan saarnatessaan
keisarin armosta, niinkuin pappi Jumalasta. Kyllä on tullut Pertusta
herra, vaikka lapsena oli ollut semmoinen vetelys, jotta ei ollut
muuhun kyennyt kuin syömään ja maata. Aivan se onkin mahtiherra, mutta
paljon se on rahaakin maksanut. Kalliolan talo meni kokonaan siihen
koulun käyntiin ja vähänkös se Pitkä-Risto muutenkin on hänen vuoksensa
kulunut! Mies sai parhaan miehuutensa ajan raataa ja möyriä sydänmaan
soita ja rämeitä, jotta vaan rahaa herrasveljelle riittäisi. Sieltähän
siihen Ristoon on sekin keuhkotauti tullut, ja sitä paitsi monasti sai
hänen oma perheensä, petäjän kuorta nakertaen, puutetta kärsiä, mutta
Perttu se vain herraliston kanssa tuhlaili tuhansia, niinkuin niitä
olisi taivaasta satanut.

”Mitähän hyötyä luuli Risto-parka kaikista vaivannäöistään ja
kärsimyksistään saavansa? Veljen veloista myytiin Kalliolan talo ja
menikin oikein näppiä nuollen; ja minkälainen talo sitte!
Toistakymmentä lypsävää oli kytkyessä huonoinakin aikoina ja siihen
vielä varsat ja hevoset. Omaankin niskaansa otti vielä Risto-hupsu
Pertun asioita, eikä nyt Perttu enää kuulu olevan veljeänsä paljo
tuntevinaankaan. Saunaan oli laittanut maatakin, kun Joulun aikaan
Risto kävi siellä, orpanoimassa muka.

”Olisin minä antanut Riston asemassa mokomalle veljelle sen tulen
taivaallista, enkä rahoja. Panna oma veljensä ruotilaisen kanssa
saunaan, jotta saisi jouluyönä rauhassa pelata korttia käräjäherrain ja
muiden renttujen kanssa. Ja kuitenkin elätti Risto tuota ’Hänen
Majesteettinsa’ kuusi vuotta ihan omin kustinsa akateemiaankin ja
monta vuotta sitte vielä sinne metsäherran kouluun.

”On, on siinä Riston käskenyt neuvoja pitää, kun sai kolmattakymmentä vuotta
oman joukkonsa ohella vetää veljeänsä kuin kiviriippaa
perässänsä. Mahtaakin sillä Perttu-paralla olla koko kova pää. —
Lukihan tuo pappilan Kunnari kahdessatoista vuodessa papiksi ja tältä
meni kolmattakymmentä tullessaan metsäherraksi — — — ja olihan pappi
kumminkin jotakin toista kuin tuommoinen tukkitokkari, tuommoinen
’Majesteetin armo.’ Ei ole nytkään neljään vuoteen käynyt täällä
virkapiirissään, vaikka oma veli on metsänvartijana. Mut mitäpäs hän
täällä kävisikään? Osaahan se Kaikkivaltias kasvattaa honkia
hänettäkin.”

Pikku-Matista alkoi kaiketi aika tuntua pitkältä, koska hän parkasi
kovasti ja koetti pyrkiä ylös. Ei asettunut enää, jos kuinka olisi
hyssyttänyt, vaan Aaron täytyi ottaa syliinsä ja ruveta lattialla
edestakaisin kantelemaan. Tuossa viihtyi vähän aikaa akkunan edessä
katselemassa, miten porsas pihapihlajain juurella viattomain unta
veteli, mutta pian rupesi jo sekin vanhalta tuntumaan.

Aaro koetti sitte kiinnittää poikansa huomioa lahden toisella puolen
puuhaileviin viertomiehiin, jotka paitasillaan siellä hyörivät
saadaksensa heinittynyttä ja myöhästynyttä ruiskaskeansa palamaan,
mutta eipä poika näyttänyt heistä mitään piittaavan. Hiukan enemmän
tuntui häntä miellyttävän Kalliolan karja, kun se, varmaankin
paarmoihin kyllästyneenä, kiirehti keskellä päivää kotiinsa. Soma sitä
oli katsellakin, kuinka kellokas edellä, muut lehmät ja mullikat hännät
suorana jälessä juosta vohkasivat pitkin kukista kirjavaa, kumpuraista
ahoa. Pian katosi kumminkin karja näkymättömiin, eikä isällä enää ollut
muuta näytettävää, kuin vesikalvossa molskivan ahvenparven röyheltämä
järvenpinta.

Aaro ajatteli, ettei Matista maanmiestä tule, koska ei viertomiehiin
mieltynyt, ja alkoipa häntä hieman harmittaakin, kun kallista aikaa
piti nyt menettää lapsen katsontaan. Voisihan hän nyt helposti joutua
sanansa syöjäksi, niinkuin muutkin ompelijat tavallisesti ovat; sillä
hän oli luvannut kirkastus-sunnuntaiksi laittaa valmiiksi Aholan
laiskan Matin verkavaatteet, että Matti saisi kirkkomäellä niillä
”tyttöjen päät pyörälle panna.”

”Kyllä minä jo kymmenestikin olisin ehtinyt Ristolassa käydä”, murisi
Aaro äkeissään. ”Eihän tästä ole matkaa, jos puolikymmentä
pyssynkantamaa; mutta kyllähän sitä eukkoväellä rupattamista kestää.
— — Ihminen lähtee koko päiväksi hölmyilemään ja heittää pojan minun
ristikseni!”

Viimeinkin luuli mies keksineensä keinon lapsen viihdyttämiseksi. Hän
otti nuoralta Aholan laiskan Matin liivit, joihin äsken juuri oli
saanut ommelluksi uusmuotiset siniset lasinapit. Ne välähtelivät
päiväpaisteessa niin äkeästi, jottei niihin tahtonut katsoakaan kärsiä.
Pikku Matti oikein ärjähteli ilosta saatuansa liivit leikkikaluikseen
ja isä pääsi taas syväytymään työhönsä.

Tuokioisen kuluttua täytyi Aaron kuitenkin kääntyä väkisinkin
katsomaan, mitä lapsi oikeastaan askarteli. Silmänräpäyksessä lennätti
hän rässirautansa hiilokseen ja tempasi liivit lapselta pois.

”Kyllä ne nyt ovat koko näkemykset”, mutisi Aaro hammasta purren.
”Voipas perhana! kun en tullut tuota ensinkään ajatelleeksi, eikä nyt
tule edes sekään Annaleena kotiin, jotta saisi sen edes pestyksi.”

Tulihan se Annaleena viimein. Oikein läähätti eukko parka, kun oli niin
kovasti juossut. Maitoakin oli roiskunut esiliinalle ja hameelle siinä
kiireessä niin ettei ollut enää kuin puolillaan maitopurakko, jonka
Annaleena sisään päästyään laski pankolle.

”Missäs hiidessä sinä olet maleksinut koko pitkän pituisen päivän?”
tervehti Aaro vaimoansa, silmiänsä uhkaavasti rilliensä takana
muljautellen. ”Ja kaikki maidonkin olet vielä päällesi ajanut
juostessasi.”

”Ole äystäämättä tuossa ja kuule ensin — — mutta hyvä isä nähköön!
Miksi sinä et ole siivonnut lasta?”

”Miksi ja miksi? Enhän minä tässä kaikkea ennätä. Vielä Aholan laiskan
Matin uudet liivitkin pilasi, jotta on pitänyt puhdistella niitäkin”,
selitti Aaro.

Annaleena siisti ensin lapsen ja vasta ruvettuaan sitä kätkyessä
liekuttamaan alotti puheen. — ”No nyt se Pitkä-Ristokin jo heitti
hyvästit tälle maailmalle.”

”Jottako kuoli?” tiedusti Aaro.

”Kuolihan se. Minä jouduin sinne yht’aikaa papin kanssa. Kunnari sitä
oli ripittämässä. — Ei ollut ukko pappa jaksanut itse lähteä yötä
myöten kulkemaan. — Parahiksi satuin minä hengen lähdölle, ja kaunis
lähtö sillä olikin. — Toista se on katsoa uskovaisen kuolemaa, kuin
semmoisen syntisen kuin sen Syrjän Kallen, joka meillä viime talvena
kuoli. Täydessä tunnossaankin oli Pitkä-Risto ihan loppuun asti ja se
kun vasta osasi puhua kauniisti jälkeensä jääville. Hymyyn sillä jäi
suu vielä kuoltuakin, niin jotta kyllä varmaan se pääsi parempaan
elämään, jos vähänkään ihmiselle annetaan oikeutta tuolla puolen
haudan.”

”Totta kaiketi se pääsi”, myönnytti Aaro. ”Ristohan tuo tällä pohjalla
olikin ainoa vartonainen kirjamies. Sanan selityksiäkin piti joka pyhän
seutuna, jotta kaiken maailman akat aina kerääntyivät Ristolaan
ratisemaan, niinkuin harakat teurastusperkeille.”

”Et puhuisi niin, Aaro-kulta, jos olisit kuullut Riston jäähyväiset.
Marjaa ja lapsiansa neuvoi hän siinä vielä kuolinhetkellään pysymään
puhtaina maailmassa ja uskossa vahvoina, niin silloin ei heillä olisi
mitään hätää kohtasipa heitä sitte joko surut tahi ilot. Hurskaan sanoi
hän pysyvän tiellänsä ja jolla on puhtaat kädet synnistä, se pysyy
vahvana, vaikka tuhannet lankeisivat hänen sivullaan. — Sitte kysyi
Kunnari pappi pelkäsikö hän kuolemaa, mutta naurahtaen vastasi Risto:
minun päiväni ovat kuluneet, minun aivoitukseni, jotka sydämessäni
olivat, ovat hajoitetut, mutta vanhurskauden tiellä on elämä ja hänen
poluillansa ei ole kuolemata. Minuakin kehoitti Risto menemään ahtaasta
portista sisälle, — minuakin ja palvelusväkeään — —”

Itku tyrehdytti hetkeksi Anna-Leenan äänen ja miettiväiseltä näytti
Aarokin.

”Sittekuin oli ehtoollisen saanut”, jatkoi Annaleena tyynnyttyään,
”sitte Risto kiitti Jumalaa kaikesta hyvästä, mutta silloin taas tapasi
häntä yskän kohtaus ja verta pullahti ulos suun täydeltä. Pappi sanoi
pieniä keuhkon murujakin tulleen ylös rykiessä. Ei sitte enää
huoaissutkaan, kuin moniaan kerran ja vaipui hiljalleen, niinkuin lapsi
uneensa. Sillä tavoin se loppui se mies, joka oli ollut niin suureksi
siunaukseksi meille kaikille, vaikka olikin vain pienen torpan mies.”

”Niin oli”, myönsi Aarokin ja ajatteli, miten Risto-vainaja oli
Kalliolasta pois jouduttuaan synkkään korpeen perustanut ihmisasunnon
ja vuosi vuodelta sitte aina enemmän raivannut maata ympäriltään. Ilman
hänettä olisi varmaan avara Viursuo vieläkin kontioiden asumana nevana
ja rämeenä, mutta hän oli ollut miesnä ensimmäisenä sen kuivaamisessa.
Olipa hommannut valtioltakin apua sen viljelemiseksi, joten nyt ennen
aution Viursuon sydänmaasta sai leipänsä kaksi kinkerikuntaa, joihin
kuului kolmatta sataa henkeä, niinkuin rovasti oli viime lukusilla
kertonut. — — ”Kyllä se todemmastaankin oli suureksi siunaukseksi
meille kaikille se Risto-vainaja, vaikka olikin vain pienen torpan
mies, eikä hänen puuhainsa tulokset meihinkään lopu, vaan kestävät
niinkauan kuin maa seisoo, vaikka sitä ei miehen eläessä tullut
ajatelluksi.”

”Mitä sinä nyt niin toimessasi tuumailet?” kysäsi Annaleena Aarolta.

”Sitäpähän aprikoin, jotta oli se Risto-vainaja todellakin suureksi
siunaukseksi.”

”Niin, eikös ollut? Ihanhan täällä olisi pakanallinen pimeys ilman
hänettä vallalla koko Viursuon sydänmaassa. Viinaahan ne vaan olivat
ennen aikaan täällä ihmiset polttaneet, mutta Luojan kiitos! eletäänhän
täällä nyt jotensakin ihmisiksi ja jotkut ovat tulleet valkeuteenkin.
— — — Taannoin kotiin juostessani minäkin ajattelin, jotta pitäisi
sitä meidänkin parantaa elämämme, kun jo molemmat ollaan näin
ikä-ihmisiä ja kun meille vielä vanhalla ijällämme annettiin tuo lapsi,
niinkuin Johannes Sakarialle, ikäänkuin muistutukseksi ja ihmeeksi.”

”No onkos me sitte niin jumalattomasti eletty? Onhan tuota käyty
kirkossa tuhka tiheään ja ehtoollisellakin varsinkin kerran vuoteen.
Enkä minä puolestani muutenkaan tiedä ihmeempiä tehneeni kuin muutkaan,
miten sinäkin lienet?”

”Jospa kohtakin, mut siltä se vaan minusta tuntui Riston lähtöä
nähdessäni, jotta en minä voisi niin tyynesti tästä elämästä erota.
Enempi siihen semmoiseen lähtöön tarvitaan, kuin meillä on
kumpaisellakaan, paljoa enempi! Ei minun luonnollani olisi Marjaakaan
käsketty ilman aikojaan antamaan pois metsäherran velkakirjaakaan,
niinkuin Risto vainaja käski. Illalla oli vainaja vielä surkutellut
veljeänsä, kun se on niin taipunut korttipeliin, juominkeihin ja
joutaviin kestinkäymisiin, jottei niiden tiimalta muista itsellään
sielua olevankaan.”

”Tekeehän sitä joutava aikansa kuluksi jotakin”, murahti Aaro.

”En minä kuitenkaan Marjan sijassa antaisi paperia pois”, penäsi
Annaleena. ”Tarpeen nuo olisivat pennit omillekin lapsille, etenkin kun
nyt mahtaa pitää torppakin antaa toisiin käsiin. Ensi pyhänä,
hautaustiellään, aikoi Marja kyllä käydä kytymiehellensä puhumassa,
jotta saisi vanhimman poikansa metsänvahdiksi Risto-vainajan Majesteettinsa sijaan,
mutta tietäähän sen, ettei se ota. Syyttää vain ’Hänen
armoa’ ja ajaa Marjan tiehensä torpalta.”

”Saattaapa tehdä niinkin”, arveli Aaro. ”Mutta”, puheli Annaleena,
”johan Esa tuon verran osaisi toimittaa, — onhan se silkava poika.”

”Kyllä kaiketi. Eikähän tuota siinäkään virassa näytä olevan muuta
työtä kuin palkkansa kantaminen, niinkuin muillakin metsäherroilla, ja
sitte vanhoina päivinään eläkkeen syöminen.”

”Niin, niin! — ja toiset raukat saavat rehmiä yönsä päivänsä, eikä
tahdo kokoontua siksikään, ettei joutuis loppuiäkseen kunnan armoille”,
paipatteli Annaleena. ”Saas nähdä”, jatkoi hän, ”saas nähdä tokko tuon
Perttu-herran arvo antaa myöten tulla veljensä hautajaisiinkaan,
arvatenkin sitä kumminkin Marja kutsuu. — — Niin Marjahan se vakuutti
kaikin mokomin meitä molempia tulemaan jo haudalle, ja tottahan sinä
kantomieheksi rupeat?”

”Eihän tuossa ruumis paljoa vaivaannu”, tuumaili Aaro ja jatkoi
työtään.

Seuraavina päivinä sateli hienosestaan, mutta kirkastussunnuntaiksi
kirkastui ja yleni ilmakin. Jo varhain, auringon koitossa saapui
Ristolasta ruumissaatto Liuhalan rantaan, jossa Viursuolaisten pitkät,
monihankaiset kirkkovenheet olivat valkamassa. Riston ruumisarkku
asetettiin isoimpaan venheesen ja vähitellen alkoi eri venhekuntalaisia
kerääntyä rannalle.

Siinä, viipyviä odotettaessa, vietti kukin aikaansa omalla tavallaan.
Muudan pesi rannalla hikeä kasvoiltaan, lapset heittelivät Huskakivillä
voileipiä ja munalukkoja järven pinnalle tahi kiusailivat äitejänsä jo
avaamaan kirkkoeväitä. Kaikkialla kuului vilkasta ja tyytyväistä
puhelun porinaa.

Reippaat, solakkavartaloiset poikamiehet, joista uljainna keikaili
Aholan laiska Matti uusissa verkavaatteissaan ja sahviaanisuisissa
saappaissaan, joko tupakoivat istuskellen pienissä ryhmissä siellä
täällä ruohoisella rantaäyräällä, tahi puhelivat kirkkovaatteisten,
rusoposkisiksi päivettyneiden tyttötyllyköiden kanssa. Heleä, iloisa
nauru, jonka joku kompasana tuontuostakin synnytti, todisti nuorten
raittiutta ja nekoisuutta.

Leski-Marja pienempine lapsineen oli parin kolmen vanhuksen seurassa
muusta joukosta erillään, ja puoleksi kuiskutellen tuntui toisten
vanhojen kera keskustelevan elämän vakavista puolista ja muutoksista,
joita ei kukaan edeltäpäin tunne eikä tiedä.

Viimeinkin oli kaikki hautajaisseuraan kuuluvat venhekunnat koolla.
Miehet paljastivat päänsä ja tytötkin asettuivat kädet ristissä yhteen
ryhmään seisomaan. Ketolan Markku vanha alotti sitte vapisevalla
äänellä lähtövirren ja vähitellen muittenkin siihen yhdyttyä kohosi
voimakkain sävelin korkeuteen:

Sä kuolo viet mun elämään
juur’ Herran tykö ijäiseen;
mun Kristus puhdist’ synneistän’,
siis korjaa, Herra, sieluisen!

Veisuun loputtua lykättiin venheet vesille ja Aaro Liuhanen asettui
ruumisvenheen peränpitäjäksi, sillä Pitkän-Riston kuoltua hänellä,
pitäjään mestarina, oli siihen kunniatoimeen kieltämättömin oikeus.

Kohisten ja hyrskyen halkeili veden pinta nopeasti liukuvien venheiden
kokan edessä ja kauas rantaruohostoihin pakenivat soudannasta syntyneet
väreet. Vauhdilla kulkivat venheet, joita nuorien tarmokkaat käsivarret
voimakkain, notkein vedoin jouduttivat eteenpäin. Matka edistyi
edistymistään ja ennenkuin huomattiinkaan oltiin jo Neitsisalmella.

Vanhan tavan mukaan muutettiin siinä soutajoita, vaikkeivät entisetkään
sanoneet vielä väsymystä tuntevansa. Heti rupesi sitte etäisyydessä
kaukaisen Kortevaaran sineä vasten siintämään vaaleankeltaisen kirkon
korkealle törröttävä torni. Kun hetkiseksi hiljaisuus sai vallan,
kuului jo tuolta Kotalahden pohjukasta päin Myllykosken vienoinen
kohinakin.

Taivaskin oli kirkas, korkea ja sen kuultava kumpu heiastui
juhlallisesti veden päilyvästä, tyynestä pinnasta. Tuoreina ja mehevinä
nuoret lehdikot rantamilla kuvastelivat raitista vehreyttänsä veden
kalvoon, samalla kuin tummat, suuret kuuset ikäänkuin uittelivat
latvojansa äärettömässä, loistavassa valomeressä. Päivän lämpymästi
paistavat säteet kultailivat korkealla ilmassa verkalleen liiteleviä
lintuja ja pienet valokipenet näyttivät yhdessä leijailevain
tuoksu-esineiden kanssa karkeloivan kauempana kohoavien vaarojen ja
mäkien valoisilla rinteillä.

Kaunis oli sunnuntai-aamu ja kauas vesille kuului kirkolta kumpujen
välillä kiertelevä aamukellojen ääni.

Kirkolle päästyä jäivät muut rantaan pukeutumaan, mutta leski-Marja
kiirehti kytynsä, metsäherran asuntoon. Jonkun ajan kuluttua näkyi hän
hietaista tietä palaavan sieltä kirkolle päin takaisin ja kolme
herrasmiestä seurasi häntä vähä jälempänä. Yksi noista herroista oli
pulleavatsainen, naamaltaan vaskipunainen ja hiukan harmahtava mies,
joka, kuni juhlallisuutta teeskennellen, hitailla askelilla astuskeli
lähinnä leski-Marjaa. Se oli metsäherra Berndt Bartholdus Calliolani,
niinkuin hän itse nimensä kirjoitti. Tuon mietteisiinsä vaipuneen,
äänettömän miehen perässä käveli hänen vanhin poikansa, vaaleapukuinen
ylioppilas Thor Jeiking Calliolani enonsa, vanhan vänrikki Koikkelinin
rinnalla. Ruotsia puhuivat herrat keskenään ja ylioppilas innokkaasti
selitteli enollensa, että Calliolanien Blanka Namurilaisen vanha suku oli kotoisin
Itaaliasta. Sieltä se oli Kuningatar seurassa pyhän
Brigitan aikoina saapunut Ruotsiin, vaikka tyhmä rahvas luuli heidän
olevan peräisin näillä tienoin olevasta Kalliolan talosta. — Ruotsissa
oli suku sitte aina luettu valtakunnan ylimyksiin, oikeihin ”meliores
regni”, kunnes se viimein sattuman kautta oli sortunut tänne Karjalan
saloille, ”niinkuin genealogia Calliolana selvästi todistaa.”

Ruumista hautaan saattamaan oli läheltä ja kaukaa kerääntynyt ääretön
kansan paljous. Herrojen perille ehdittyä lähti tuo suunnaton
saattojoukko liikkeelle Kunnari-papin ja lukkarin johtamana ja monen,
niinhyvin rikkaan kuin köyhänkin silmissä kiilsi kyynel, kun
hautausmulta kolkosti komahtaen putosi papin lapiosta Pitkän-Riston
ruumisarkulle.

Haudan täytettyä hälveni väki vähitellen kirkkoon, mutta nuo kolme
herraa, jotka eivät sanoneet oikein ymmärtävänsä saarnaa, lähtivät
kävelemään kotiinsa. Kuitenkin lupasivat he vaivoista kiittelevälle ja
nyykistelevälle Marjalle iltapuoleen yhtyä hautajaisjoukkoon ja lähteä
kerran ”huviksensa katsomaan, kuinka siellä sydänmaassa oikeastaan
eletään.”

Kotiin kävellessä puhkesi ylioppilas kuni itsekseen lausumaan:
”miksihän suuri äiti, luonto, synnyttää tuollaisiakin sikiöitä kuin tuo
hautaan laskettu? Mitähän hyötyä heistäkin on ihmiskunnan suurelle
kulttuurityölle?”

”Sanos muuta, rakas Thor”, myönsi vänrikki, ”eivät he elämässään saa
maistaa mitään oikeata iloa, jos kohta eivät hienoihin nautinnoihin
kykenisikään. Ei heiltä ole nuoruudestaankaan jälellä mitään hupaisia
muistoja; — työtä ja kurjuutta vaan. Ja kun viimeinkin kuolevat, mitä
jälkiä heidän elämästään näkyy?”

”Niin on, hyvät herrat”, puuttui metsäherrakin puheesen. ”Eivät ne
tuommoiset askeltakaan edistä ihmiskuntaa sen suuressa ja jalossa
sivistystyössä. He elävät vaan, niinkuin luontokappaleet syöden, juoden
ja kärsien. Mutta toista on meidän valtojen ja virkamiesten laita. Me
metsäherrat esimerkiksi olemme välttämättömät, olletikin
taloudellisessa suhteessa. Mitä olivat suomenmaalaiset metsät,
ennenkuin metsäherroja oli, ja mitä ne ovat nyt? Eroitus on suuri,
hämmästyttävän suuri! Ja mitä uhrauksia me saamme joka päivä tehdä?
Minäkin esimerkiksi olen uhrautunut elämään täällä talonpoikain
keskellä enimmän osan ikääni; mutta ei minun tosin sivistyneenä miehenä
sovi nurista. Hänen Majesteettinsa on armossa ottanut näet ansioni
korkeaan huomioonsa ja korottanut, kaikki armossa, minut ritariksi sekä
P. Stanislain että P. Annan ritaristoihin. Vielä on alammaisin toivoni,
että kun jonkun vuoden jaksan raskaita toimiani hoitaa, armossa minulle
myönnetään, täysinpalvelleena, virkaero neljän tuhannen vuotuisella
eläkkeellä. Tahtoisinpa silloin tietää, mikä voisi paremmin todistaa
elämäni olleen hyödyksi ja menestykseksi maalle ja hallitukselle; koska
luonnollisesti ei ansiotonta Hänen Majesteettinsa armo palkitse, mutta
semmoinen saa itse eläkkeensä työllään hankkia vanhana, niinkuin
nuorenakin, ja säästää ja rehmiä.”

”Totta on, että sinulla hyvä veli”, selitti vänrikki hymyillen, ”on
todisteita kunnostasi, mutta onhan minullakin jo P. Stanislai
ansioideni todistajana, — vaikka eläke meni tuon sinulle tunnetun
tuhman sotamiehen kuritus-affeerin vuoksi.” — Niin saapuivat herrat
ansioistaan puhellen kotiin.

Herrat pitivätkin sanansa sydänmaalle lähdön suhteen, mutta kauan
saivat kirkkomiehet odottaa, ennenkuin herrojen päivällisunet olivat
päähän maatut, eväspullot laitetut ja metsäpukimet päälle saadut.
Siksipä muut venhekunnat jättivät Ristolan matkueen, joka vasta
auringon mailleen mennessä pääsi lähtemään. Alliselällä tapasi jo
kulkijat ilta ja ihmetellen katselivat vänrikki ja ylioppilas kesäistä,
laskeuvaa aurinkoa, joka punertavaan vaippaansa kääri hiljaisen
maiseman ja täytti sydämmen oudoilla rauhan kaipion tunteilla.

Herrojen tähden ei nyt venheissä kukaan tohtinut hiiskahtaakaan, vaan
Kotalahden kohdalla kuului metsästä piika Leenan sointuisa laulu.
Karjaa kotia ajaessaan lauleli tyttö, kuulijoista tietämättä,
suruisella sävelellä Kunnari papin uutta laulua:

”Milloin koittaa päivä tuo,
maa ettei ihmisverta juo
kädestä omain lastensa?
Milloin — milloin?

Milloin kuivuu kyynelet,
milloin oppivat ihmiset
säännöt oikean rakkauden?
Milloin — milloin?

Taivaassa se tapahtuu; —
siellä ne vaivat unhoittuu,
ja sielu viimein riemastuu.
Silloin — silloin.”

”Hyvä, hyvä!” kiljasi vallaton ylioppilas ja sitte vaipui taas kaikki
hiljaisuuteen. Vaalea kuun puolisko kuumotti heikosti kuulakalla
taivaalla ja kalveni sitä mukaa, kuta tummemmaksi kävi yö. Ikäänkuin
uinaillen lepäsi kalpea kuunvalo Liuhalan lehdikkäällä kunnaalla
hopeoiden lahden värähteleviä lainehia, silloin kuin venhe vihdoinkin
jäsähti valkamaan, josta se aamusella oli lähtenyt. Yö oli niin
hiljainen, että tuskin tohti tuulen henki suudelmillaan kosketella
norean haavan helposti lipiseviä lehtiä. Taivaan sinestä pilkistä
kainosti yksi ja toinen kirkassilmäinen tähti, juurikuin ihaillakseen
luonnon yleistä rauhaa ja sopusointua.

”Tämähän on milt’ei kaunista”, kuiskasi vänrikki ylioppilaalle.

”On — onpa todellakin”, vastasi toinen, ”mutta aatteles, hyvä eno,
millaiset maisemat ja luonto mahtavat ulkomailla, varsinkin ihanassa
Itaaliassa olla, kun raakain suomalaisten talonpoikainkin sallitaan
tällaista nähdä!”