Eräänä syysiltana, kun Tervolan torpan emäntä ja hänen vanhin tyttärensä
Miina istuivat rukkiensa ääressä, sanoi Miina yhtäkkiä:

”Äiti, talveksi minä menen tehtaaseen työhön.”

”Mitä joutavia”, sanoi äiti seisauttaen rukkinsa.

”Niin, täällä kotona olen raatanut pienestä pahasesta, seitsemän
asti, ensin hoitanut lapsia, sitten elukoita, tehnyt
raskasta maatyötä ja nyt tahdon päästä paremmille ja helpommille
päiville.”

”Luuletko sinä, että tehdastyö sitten on helpompaa?” virkahti Liisa sisko,
joka karstasi villoja uunin ääressä. ”Minä puuhaan puutarhassa,
lypsän lehmiä tahi teen mitä tahansa mieluummin kuin menen tehtaaseen.”

”Aina sinä siitä puutarhastasi puhut”, sanoi Miina ylenkatseellisesti.

”Mutta kuinka olet tullut ajatelleeksi tehtaaseen menoa?” kysyi äiti.

Miina puuhaili rukkinsa ääressä ja sanoi: ”Nivalan Leena oli kotona
juhannuksena, hän tekee työtä villatehtaassa ja sinne minäkin tahdon.”

Nyt tuli torpanisäntä tupaan ja kävi uunin eteen lämmittelemään.

”Kuules, Antti”, sanoi äiti, ”meidän Miina tahtoo mennä tehtaaseen.”

Antti ei koskaan jutellut turhia ja siksipä hän nytkin vain katseli
tytärtään,

”Niin”, sanoi Miina, ”tehtaassa on kymmentuntinen työpäivä ja
päiväpalkka voi nousta kahteen markkaan viiteenkymmeneen penniin saakka.
Pyhäpäivät saa olla vapaana. Täällä kotona täytyy pyhinäkin keittää
ruokaa, lypsää lehmät ja ruokkia elukat. Ja Leenalla oli niin hienot
nappikengät ja ne tehtaantytöt syövät vain kahvia ja vehnäleipää.”

”Se on kovin järjetöntä”, sanoi äiti.

”Ja minä olen kuullut, että niiden täytyy seistä kaiket päivät”, sanoi
Liisa.

”Entäs sitten, kyllä minä jaksan seistä”, sanoi Miina.

”Ja mitä he tekevät muun osan?” kysyi Antti hitaasti.

”Enhän minä tiedä”, sanoi Miina jurosti. Hän huomasi, että kaikki olivat
häntä vastaan.

”Jos he aamuisin nousevat neljältä tai viideltä, niin ovathan he jo
viimeistään kello kolmelta lopettaneet työnsä.”

”En minä luule, että he nousevat niin aikaisin aamusella,” sanoi Miina,
”he tekevät työtä vain vähän ja iltaisin he menevät
tansseihin tai kokouksiin.”

”Sitten en minä usko, että heillä on niin suurta palkkaa”, sanoi Antti
päättävästi. ”Vai kymmenen tuntia...”

”Onpahan, isä”, innostui Miina sanomaan, ”ja täällä kotona meidän täytyy
nousta kello neljältä ja ahertaa koko päivä myöhään iltaan, yhdeksään
asti ja kesäkiireellä kymmeneen, jopa yhteentoistakin saakka.”

Antti katsella tuijotti taas tytärtänsä ja sanoi hitaasti: ”sinä et
ainakaan näytä siltä, kuin olisit tehnyt liiaksi työtä. Punainen ja
pyöreä olet. Pulskemmaksi et voi tulla kahvista ja vehnäleivästä. Mutta
mene vaan tehtaaseen, koska et huoli Lintulan Kasperista, talollisen
pojasta.”

”Isä, kuinka voit sanoa niin”, huudahti äiti, ”kyllähän Miina tarvitaan
kotonakin ja ne tehtaantytöt ovat niin kelvottomia.”

”En minä aio tulla kelvottomaksi”, sanoi Miina, ”Liisa voi auttaa äitiä,
hänhän on jo seitsemännellätoista ja pojat auttavat isää.”

”Niin, kyllähän täällä toimeen tullaan”, sanoi Antti ja katseli
tyytyväisenä suurikasvuisia, reippaita poikiaan. ”Niin, ja saattaahan se
olla hyväkin, että joku lapsista ansaitsee rahaa.”

Isä riisui märjät saappaat jalastaan ja Liisa toi hänelle heti kuivat,
lämpimät sukat ja eheät tallukat. Sitten hän ripusti isän märjät sukat
nuoralle uunin taakse kuivamaan, sulloi saappaat täyteen heiniä ja pani
ne märkiä jalkineita varten laitetulle telineelle, joka oli kiinnitetty
kattoon.

Kaikki olivat tänä iltana jotenkin hiljaiset. Miinan tehtaaseen meno
heitä huolestutti. Vain nelivuotias Tiina jutteli nukkensa ja kissansa
kanssa.

Mutta äiti oli levoton ja päätti mennä pappilaan puhumaan papinrouvan
kanssa.

                                                  ⸻

Toimitettuaan aamuaskareensa seuraavana päivänä, silitti emäntä
hiuksensa, sitoi parhaan huivin päähänsä, pani puhtaan esiliinan eteensä
ja meni pappilaan muka viemään lämpimäisiä papinrouvalle.

”Nyt äiti menee kertomaan papinrouvalle, että Miina aikoo lähteä
tehtaaseen”, sanoi Matti-veli silmät veitikkamaisessa hymyssä katsellen
äitiä ikkunasta.

”Menköön vaan, ei papinrouva voi kieltää minua lähtemästä”, uhmaili
Miina.

”Mutta et suinkaan sinä mene tehtaaseen, jos se papinrouvan mielestä on
tuhmasti tehty?” kysyi Liisa.

”Menenpähän”, vastasi Miina.

Sisarukset vaikenivat. He olivat tottuneet täydellisesti luottamaan
papinrouvan viisauteen ja hyvyyteen, rouvahan oli antanut äidille niin
monta hyvää neuvoa ja oli ollut perheen ystävä niin hyvin surussa kuin
ilossa. — —

Tervolan emäntä istui papinrouvan kanssa pappilan ruokasalissa. Rouva
huomasi kyllä, että hänellä oli jotain sydämellään, mutta ei tahtonut
kysyä, mitä se oli. Kylläpähän kertoo, kun ennättää, arveli rouva. Kun
kahvit oli juotu ja rouva taas oli ottanut työn käteensä, virkahti Anna:

”Ajatelkaahan, hyvä rouva, Miina tahtoo mennä tehtaaseen.”

”Miina!” huudahti rouva. ”Hänenhän on niin hyvä olla kotona ja onhan hän
ollut hyväksi avuksi sekä sinulle että miehellesi.”

”Niin, onhan hän ollut, mutta hänen mielestään hänellä on kotona liiaksi
työtä”, naurahti Anna.

”No, miksei hän sitten tahtonut mennä naimisiin talollisen pojan
kanssa?”

”Eipähän tahtonut”, sanoi Anna hymyillen. ”Kas, meidän tyttöjen on niin
hyvä olla kotona. Vaikka meillä on vain torppa, ja tytöt ovat saaneet
tehdä aika lailla työtä, niin on heidän elämänsä tyyni ja huoleton. On
vallan toista tehdä työtä vierasten luona. Isä on ryyppäämätön ja
hyvänluontoinen, eikä kaikilla torpantytöillä ole niin hauskaa kotia
eikä puutarhaa, eikä niin hyvää ruokaa kuin meidän tytöillä on. Miina
kyllä tietää, että elämä olisi vallan toisellaista, jos hänellä olisi
suuri talous ja ankara anoppi. Ja jos sanon täyden totuuden, niin on
koko Lintulan talo kuin suuri roskaläjä.”

”Mutta nyt Miina tahtoo pois siitä hauskasta kodista”, ihmetteli
papinrouva.

”Niinhän tuo tahtoo, se Nivalan Leenahan hänet siihen on viekoitellut.
Leena oli kesällä pari päivää kotona ja näytteli Muualle kauniita
puseroitaan ja nappikenkiään ja puhui kahvista ja vehnäleivästä.”

Papinrouva huokasi: ”sehän se tavallisesti houkuttelee nuoria tyttöjä.”

”Minä pelkään enimmin huonoa esimerkkiä”, sanoi Anna, ”Olen kuullut,
että kaikki tehtaantytöt ovat huonoja ihmisiä.”

”Eihän toki, Anna”, sanoi papinrouva vakavasti, ”mutta ne raukat tulevat
usein niin nuorina ja kokemattomina tehtaaseen. Ne, joilla ei ole kotia,
asuvat yhdessä toisten yhtä nuorten ja lukemattomien, ehkäpä jo
turmeltuneiden tyttöjen kanssa. He ovat ilman turvaa, joutuvat helposti
huonoon seuraan, eivätkä ymmärrä arvostella ihmisiä. Heillä ei ole
ketään, jolta kysyisivät neuvoa, ei ketään, jonka puoleen voisivat
kääntyä. Siksi he helposti joutuvat kiusaukseen ja lankeevat. Mutta
heidän joukossaan on monta hyvää ja kunnollista tyttöä. Ja onhan Miina
saanut kasvaa kahdeksannentoista ikävuoteensa asti hyvässä kodissa.
Hänen pitäisi voida pysyä hyvillä teillä. Ja sitä paitsi hän on vakava
ja kelpo tyttö.”

”Niin, onhan hän”, myönsi Anna, ”mutta eikö rouva kumminkin kieltäisi
häntä menemästä tehtaaseen? Menköön ennemmin palvelukseen, jos tahtoo
pois kotoa.”

”Minä en tekisi oikein, jos sekaantuisin asiaan”, sanoi papinrouva
ystävällisesti taputtaen Annaa olkapäälle. ”Miina on kesästä saakka
ajatellut tätä asiata, ja vaikka hän minunkin mielestäni tekee tyhmästi
jättäessään hyvän kotinsa, jossa hänellä on tarpeeksi työtä, niin on
parasta, että nuoret saavat koettaa, miltä tuntuu maailmallaolo, kun
eivät enää viihdy kotona. Jos on kasvattanut lapsensa Jumalan pelvossa
ja hyvissä tavoissa ja opettanut heitä tekemään työtä, niin voi
tyyneesti lähettää heidät maailmalle. Jos sinä nyt kieltäisit häntä
menemästä, niin hän ehkä tekisi tyytymättömästi työnsä täällä kotona ja
toivoisi vain pois ja kuvittelisi, että olo tehtaassa olisi niin paljon
parempaa. Mutta jos annat hänen koettaa, niin on mahdollista, että hän
tulee takaisin jonkun ajan kuluttua. Juuri siksi, että Miinalla on niin
hyvä koti ja että hän on niin järkevä tyttö, toivon minä kaiken käyvän
hyvin.”

Anna huokasi syvään. Hän oli todellakin toivonut, että papinrouva
sekaantuisi asiaan, neuvoisi Miinaa, niin, vieläpä kieltäisikö häntä
menemästä tehtaaseen. Mutta kotimatkalla hän ajatteli tarkemmin asiata
ja tuli lopulta vakuutetuksi siitä, että rouva oli oikeassa.

Kun hän astui tupaan, seisoi Liisa uunin ääressä laittamassa ruokaa,
Miina kirnusi voita ja pikku Tiina nukkui sängyssä. Isä ja pojat olivat
metsässä.

Molemmat tytöt katselivat uteliaina äitiä, kun hän pani huivinsa arkkuun
ja otti esiin rukkinsa.

”No, mitä papinrouva sanoi Miinasta?” kysyi Liisa kiihkeästi.

”Rouva arveli, että antaa vaan Miinan mennä, kosk’ei hän enää viihdy
kotona”, sanoi äiti tyyneesti.

Miina näytti hieman nololta. Hän oli varustautunut vastarintaan, eikä
sitä nyt tarvittukaan. Nivalan Leena oli maininnut, että Pyhäinmiesten päivästä
tuli yksi paikka tehtaassa vapaaksi, nyt täytyi vain kirjoittaa
sinne ja laittaa Miinan vaatteet kuntoon. — —

Viimeistä yötä makasi Miina kotona vanhassa sängyssä Liisan vieressä.
Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja hänen sydäntänsä ahdisti, kun hän
ajatteli tuntematonta tulevaisuuttaan, häntä pelotti lähteä yksin
vierasten ihmisten pariin. Kuinka hän saattoikaan jättää isän, äidin ja
sisarukset? Mutta sitten hän taas rupesi ajattelemaan kaikkea, mitä
Leena oli kertonut, ja laskiessaan, miten paljon rahaa hän ansaitsisi
yhdessä vuodessa, vaipui hän syvään, rauhalliseen uneen.

                                                  ⸻

Oli kevät ja kiire pellolla ja puutarhassa. Pitkät kankaat olivat
valkenemaan osoitteena äidin ja Liisan ahkeruudesta. Pari lihavaa,
hienokarvaista vasikkaa ammui navetassa. Lampaat käydä, tepastelivat
edestakaisin, kun karsinaa puhdistettiin. Kukko kiekui ja kanat nokkivat
ja kuopivat pihalla lähellä tunkiota. Kaikki näytti niin hauskalta ja
iloiselta, mutta Liisa istui portailla ja itki katkerasti.

Silloin astui papinrouva veräjästä pihalle.

”Mikä nyt on hätänä, rakas lapsi?” kysyi hän säälivästi,

”Velli pääsi palamaan pohjaan”, nyyhkytti Liisa, ”ja kaikki olivat niin
vihaiset minulle. Äiti sanoi, että tuli suuri vahinko, kun ruoka
pilaantui, pojat ilkkuivat ja Tiina sylkäsi vellin suustaan ja isä ....
sanoi, että se oli puutarhan syy. Mutta ei se sen syy ollut. Täytyihän
minun tietystikin kaivaa multa pehmeäksi raparperin ja ruohosipulin
ympäriltä, kun minut oli jätetty kotiin päivällistä laittamaan. Mutta
minä juoksin alinomaan tupaan hämmentämään pataa. Vaan sitten en
huomannutkaan, että Tiina meni sisään ja että se pikku ilkimys työnsi
koko hellan täyteen puita, niin että velli paloi pohjaan. Kun on kädet
täynnä ... eikä Tiina tee koko päivänä muuta kuin pahaa. Mutta minä en
tahtonut kannella isälle, sillä silloin Tiina olisi saanut selkäänsä.”

”Se oli hyvin tehty, Liisa, Tiinahan on vielä niin pieni ja
ymmärtämätön. Älä itke enää. Minä opetan sinua keittämään velliä niin,
ettei se koskaan pala pohjaan.”

Liisa pyyhki kiireesti kyyneleensä. Hän uskoi papinrouvan voivan tehdä
mitä tahansa ja katseli häntä suurella luottamuksella.

”Milloin teillä ensi kerta keitetään puuroa tai velliä?” kysyi rouva.

”Lauantaina”, vastasi Liisa.

Rouva oli kerran ullakolla nähnyt suurenlaisen nelisnurkkaisen
puulaatikon, jossa oli säpillä eli hakasella kiinni pantava kansi. Hän
lähetti Liisan pappilaan noutamaan muutamia voilokinpalasta, joita oli
käytetty pianoa pappilaan kuljetettava. Sitten hän naulasi
voilokinpalaset laatikon sisäpuolelle, sulloi sen heiniä täyteen ja vei
sen taas ullakolle. Kun kaikki olivat lauantai-aamuna menneet työhön,
tuli papinrouva Tervolaan. Hän voiteli suuren padan Pohjan voilla, pani
sen puolilleen vettä ja pisti sen tulelle. Kun vesi kiehui, vispilöitiin
ohraryynit siihen sekaan. Kun Liisa oli huolellisesti hämmentänyt puuroa
noin neljännestunnin niin, että koko seos kiivaasti kiehui, nostettiin
pata tulelta, tiukasti sopiva kansi pantiin padan päälle ja pata
pistettiin laatikkoon syvälle heiniin. Heinätyyny asetettiin
padankannelle ja sitten suljettiin laatikon kansi säpillä.

”Kun väki tulee päivälliselle, niin on puuro valmista”, sanoi
papinrouva.

Liisa katsoi vuoroin rouvaan, vuoroin laatikkoon ja änkytti: ”mutta,
mutta...”

”Puuro kypsyy hiljalleen padassa”, selitti rouva, ”mutta ei saa avata
kantta eikä laskea ulos lämmintä.”

”Mutta ei suinkaan se vaan pala pohjaan?” kysyi Liisa.

”Ei pala”, vakuutti rouva.

”Ja kypsyyköhän se? Kun ne kaikki tulevat kotiin, on niillä nälkä kuin
susilla.”

”Kyllä se kypsyy”, vastasi rouva ja katsoi kelloaan.

Sitten hän meni kotiin.

Kun Liisa näki isän, äidin ja veljet pihalla, aukaisi hän peloissaan
laatikkonsa.

Kypsän, maukkaan ohrapuuron tuoksu lemusi häntä vastaan padasta. Hän
otti lusikan ja maistoi. Ryynit olivat pehmeät ja puuro oli sopivan
paksua. Hän kaasi puuron vatiin. Äiti pani voisilmän siihen ja sitten he
kaikki istuutuivat pöytään.

”Nyt luulen, että olet tuhlannut voita”, sanoi äiti syötyään pari
lusikallista.

”Puuro on niin hyvää”, kiittelivät pojat.

”Niin, mutta sinä olet kai keittänyt sen paljaassa maidossa”, sanoi
äiti.

Liisa nauroi niin, että hytki.

”Puuro on keitetty paljaaseen veteen ja voita siinä on juuri yhtä
paljon, kuin muulloinkin on ollut”, vakuutti hän. ”Minä olen keittänyt
puuron tiukkakantisessa laatikossa ja siksi se on niin hyvää.”

Äiti huomasi nyt laatikon, näki, ettei ollut tulta pesässä, ja katsoi
kummissaan tyttöön. Pojat juoksivat laatikolle ja tunnustelivat heiniä.
Aivan oikein, heinät olivat vielä lämpöiset.

”Papinrouva on ihan varmaan ollut täällä”, sanoi äiti, ”kyllähän minä
nyt muistan, että hän kerran puhui heinissä keittämisestä, mutta en ole
tullut panneeksi sitä mieleeni. Kun meillä on puita tarpeeksi, niin ei
tule ajatelleeksi semmoista.”

”Kyllähän se niinkin on”, riensi Liisa sanomaan, ”mutta tällä tavoin ei
puuro pala pohjaan.” Ja sitten hän kertoi, että papinrouva oli nähnyt
hänen itkevän, kun häntä oli nuhdeltu siksi, että velli oli pohjaan
palanutta.

”Ei siltä rouvalta koskaan konstit puutu”, tuumi Antti itsekseen.

Nytkös oli Liisasta hauskaa, melkein joka päivä hän keitti ruokaa
heinälaatikossa. Milloin laittoi hän puuroa, milloin velliä, milloin
perunakeittoa, milloin uunijuustoa. Sill’aikaa kun ruoka kypsyi, teki
hän työtä puutarhassa tahi pihamaalla, juotti vasikat, syötti porsaat ja
piti pikku Tiinaa työssä niin, ettei tämä päässyt tekemään niin paljon
pahaa.

Mutta kerran kävi hullusti.

Liisa ei ollut varannut tarpeeksi aikaa hernekeittoa varten ja herneet
olivat vain puolikypsät, kun muut perheenjäsenet tulivat päivälliselle.
Silloin häntä taas toruttiin ja taas hän itki, mutta hämärissä hän otti
pikku Tiinan syliinsä ja riensi pappilaan. Ja papinrouva antoi hänelle
pienen kirjoituksen, jossa oli neuvoja niille, jotka tahtoivat keittää
heinissä.

Hernekeiton täytyy olla heinälaatikossa 5 tahi 6 tuntia. Sen saattaa
jo edellisenä iltana kiehauttaa ja pistää heinälaatikkoon ja sitten
keittää uudestaan aamulla. Kuutta desilitraa herneitä kohti tarvitaan
3 litraa vettä. Riisi-, ohra- ja tattariryynit tarvitsevat
kypsyäkseen 3 tuntia. Neljää desilitraa ryynejä kohti tarvitaan 2 litraa
vettä tai maitoa. Mankeloitujen kauraryynien tarvitsee olla laatikossa
vain tunnin. Isot ohraryynit tarvitsevat 5-6 tuntia kypsyäkseen
laatikossa ja imevät itseensä enemmän vettä kuin pieniksi survotut
ryynit.

Lampaanlihaa ja kaalia valmistetaan seuraavasti: 1 kilo pieniksi
palasiksi leikattua lampaanlihaa, 20 kuorittua perunaa, 1 1/2 litraa
hienoksi leikattua kaalia, 1 litra vettä, vähän suolaa, sipulia ja
muutama pippurinjyvä keitetään hyvällä tulella 20 minuuttia. Pata
asetetaan heinälaatikkoon 4-5 tunniksi. Kantta ei saa nostaa
katsoakseen, onko ruoka valmista, sillä silloin pääsee lämpö ulos
laatikosta. Kun on ottanut ruuan heinistä, voi sen vielä kiehauttaa
tulella. — Vähän tottumusta ja harjoitusta tarvitaan, jotta oppisi
keittämään heinissä.

                                                  ⸻

Miina oli ollut poissa kotoa melkein kaksi vuotta. Hän oli hidas
kirjeiden kirjoittaja ja kotiväki tiesi hänestä kovin vähän. Alussa hän
kertoi joka viikko panevansa rahaa säästöön postisäästöpankkikirjaansa,
mutta sitten hän rupesi valittamaan, etteivät rahat tahtoneet riittää
hänen menoihinsa. Äiti lähetti hänelle silloin tällöin parin sukkia ja,
kun suutari oli Tervolassa työssä, tehtiin Miinan vanhan mitan mukaan
pari lujia vasikannahkakenkiä, jotka lähetettiin hänelle kaupunkiin.
Mutta vähän väliä Miina kirjoitti vieläkin, että kaikki oli niin
kallista. — —

Jouluna piti Miinan päästä kotiin kolmeksi päiväksi. Tervolassa oli ilo
ylimmillään. Kaikki joulupuuhat toimitettiin vikkelästi. Liisa puhdisti
joka nurkan. Tiina juoksi hänen kintereillään ja auttoi häntä. Liisa
harjasi lehmät tavallista huolellisemmin sekä leipoi äidin kanssa
ohraleipiä, joista Miina niin kovasti piti. Pojat loivat teitä
pihamaalle, puhdistivat tallin, ajoivat kotiin heiniä ja olkia ja puita
pyhiksi sekä lämmittivät saunan.

Antti oli itse lähtenyt noutamaan Miinaa kotiin ja heidän ajaessaan
pihalle riensivät kaikki tuvasta portaille tulijoita vastaan. Helisevä
pakkanen oli purrut Miinan posket ja nenänipukan koreanpunaisiksi. Kun
hän tupaan tultuaan oli riisunut saalin päästään, arvelivat kaikki, että
hän oli jotensakin samannäköinen kuin ennenkin. Mutta kun puna poskista
oli haihtunut, huomasi äiti, miten kalpeaksi ja laihaksi hänen tyttönsä
oli muuttunut. Liisa ja Tiina huomasivat heti hänen kirjavan puseronsa
ja leveän nahkavyön, joka teki hänet niin hoikaksi vyötäisiltä. Kädet
olivat hienot ja valkoiset. Saattoi tuskin uskoa, että tämä tyttö, jonka
tukka oli kammattu korkealle päälaelle, oli se entinen vahva,
punaposkinen Miina, jonka vaaleat, paksut palmikot riippuivat niskassa,

”Voi, kuinka hyvältä puuro täällä kotona maistuu”, virkahti Miina,
syötyään pari lusikallista, ”ja kuinka punaisilta ja terveiltä te
näytätte”, lisäsi hän katseltuaan vanhempiaan ja sisaruksiaan. ”Minä
olen niin tottunut näkemään vaan kalpeita tehtaantyttöjä.”

”Niin, sinä et ole tullut lihavammaksi kahvista ja vehnäleivästä”, sanoi
isä puoleksi leikillä.

Miina oli hieman hämillään ja sanoi: ”ensi kerran pitkään aikaan minun
on nälkä.”

”Eikö sinun ole nälkä joka päivä?” kysyi Matti silmät pyöreinä.

”Ei ole. Ja sitä kyllästyy niin kovasti kahviinkin.”

”Kyllästyy kahviin!” kirkasi pikku Tiina, joka sai maistaa tätä juomaa
vain suurina juhlina ja sunnuntaisin. Kaikki nauroivat, mutta äiti
sanoi: ”olet matkustanut raittiissa ilmassa, siksi olet saanut
ruokahalun.”

”Kai se niin on. Tehtaassa haisee öljyltä ja on niin kuuma, enkä
minä käy ulkona muuta kuin työhön mennessäni ja sieltä kotiin
tullessani.” — —

Pyhäpäiviksi oli kaikki käsityöt pantu syrjään. Syötettiin vain elukat
ja valmistettiin ateriat. Isä ja pojat antoivat hevosille heiniä ja
kauroja sekä toivat puita ja vettä. Siksi oli koko perheellä hyvä aika
istua tuvassa ja puhella tahi oikeammin kuunnella Miinan puhetta, sillä
hän kertoi työstään tehtaassa ja elämästään kaupungissa. Miina, joka
aina oli ollut niin harvapuheinen, oli ruvennut puhumaan niin paljon.
Hän oli lukenut kirjoja ja sanomalehtiä lukutuvassa ja käynyt huveissa
ja kokouksissa.

Kun Anna toisena joulupäivänä oli lukenut saarnan ja kun kaikki yhdessä
olivat veisanneet muutamia virsiä, alkoivat he taas puhua tehtaasta.

”Mitä te sunnuntaisin teette?” kysyi Liisa.

”Ensin nukutaan oikein kauan ja sitten juodaan kahvia”, vastasi Miina,
”ja sitten käherretään hiukset, pannaan parhaat vaatteet ylle ja mennään
jonkun tuttavan tykö kahville. Päivällisen jälkeen taas kävellään.
Hauskinta on silloin niillä, joilla on sulhanen. Ja sitten mennään ehkä
lukusaliin tahi johonkin kokoukseen.”

”Sinunhan piti panna rahaa pankkiin”, sanoi isä vähän levottomana.
Miinan tehdastyö oli koko ajan ollut isälle vain rahakysymys.

”Niin, mutta minä olen ottanut pois pankista sen vähän, minkä sinne
alussa panin”, sanoi Miina alakuloisena.

Miina oli ottanut kaikki vaatteensa mukaansa voidakseen näyttää
kotoväelle koko koreutensa. Hän oli asettanut sisarten ihailtavaksi
hameita, puseroita, pitsejä, kaulanauhoja, kenkiä, rintasolkia,
vaaleanharmaan ”saketin” sekä valkoisen leveälierisen olkihatun, joka
oli vihreitä lehtiä, kirsimarjaterttuja ja omenankukkia täynnä. Mutta
äiti sanoi: ”kylläpä täytyy olla suuri palkka, jotta voisi ostaa
tuollaisia vaatteita ja noin paljon sitten! Tuohon koreuteenhan ne rahat
ovat menneet.”

”Enhän minä voi käydä huivi päässä, kun muut ovat hattupäisiä”, sanoi
Miina äreästi.

”Yksinkertainen olkihattu, jossa on musta tai kirjava nauha, ei maksa
enempää kuin hyvä huivi, niin että ei se hattu paljoakaan rahaa niele”,
sanoi äiti tyyneesti, ”mutta kukat ja tuo muu roska, joka pilaantuu
sateessa ja tomussa, ja kaikki nuo pitsit ja puserot, ne ne rahaa
vievät. En olisi koskaan uskonut, että sinä, Miina, joka olit niin
järkevä, olisit antanut viekoitella itseäsi sellaiseen. Köyhä tyttö ei
tarvitse muuta kuin yhden työpuvun ja yhdet pyhävaatteet. Silloin voi
hankkia itselleen myöskin hyvät alusvaatteet, mutta sinun hyvät paitasi,
jotka sait kotoa, näyttävät huonoilta, etkä sinä ole paikannut, etkä
pitänyt niitä kunnossa.”

”Mutta äiti, koska luulette minun ehtivän ommella?” virkahti Miina.

Isä otti piipun suustaan ja sanoi: ”etkö sinä ehdi ommella itsellesi
niinä neljäntoista tuntina, jolloin et ole työssä?”

Miina ei heti voinut vastata mitään ja silloin huusi pikku Tiina: ”nyt
tulee papinrouva!”

Liisa riensi puhaltamaan hiilosta ja panemaan kahvipannua tulelle ja
äiti meni ulos ottamaan vastaan kunnioitettua vierasta.

Tervehdittyään ystävällisesti kaikkia, kääntyi papinrouva Miinan
puoleen.

”Minun täytyi oikein tulla tervehtimään sinua, kun kuulin, että viivyt
kotona vain pari päivää”, sanoi hän. ”Sinä olet tullut niin laihaksi ja
kalpeaksi, rakas lapsi.”

Miina punastui ja niiasi.

”Minä olen sanonut samaa”, virkkoi Anna huolestuneena. ”Miinahan oli
niin pyöreä ja punaposkinen.”

”Tehdastyö on epäterveellisempää kuin maatyö ja taloustoimet”, sanoi
rouva. ”Ilma on huono ja sinun täytyy kai seistä?”

”Täytyy, koko päivä. Ensi alussa olivat jalkani turvonneet ja niitä
särki niin, etten saanut unta iltaisin, mutta nyt olen tottunut
seisomaan.”

”Mutta hoidatkohan muuten itseäsi järkevästi”, kysyi papinrouva
ystävällisesti, ”vai elätkö kahvilla ja vehnäleivällä, niinkuin niin
monet muutkin nuoret työläisnaiset.”

”Hän on kyllästynyt kahviin”, kirkasi pikku Tiina, ja hänen
liinatukkainen päänsä pilkisti esiin äidin tuolin takaa.

”Oi, oi”, nauroi papinrouva, ”eikös ole parempi saada kahvia vain
silloin tällöin, pikku Tiina. Silloin se aina maistuu hyvältä.”

”Niin, ja sitten tulee niin terveeksi ja vahvaksi, kun syö maitoa ja
leipää”, selitti pikku Tiina.

”Ei sitä ehdi keittää ruokaa itselleen, kun on vaan tunnin
päivällisaika”, sanoi Miina. ”Ostetaan vähän vehnäleipää ja keitetään
pannu kahvia. Se käy niin nopeasti.”

”Hänellä on vaan neljätoista tuntia joutoaikaa”, sanoi Antti
naureskellen, ”mitäpä hän ehtisi keittää ja paistaa.”

”Isä on niin paha, kun aina vatkuttaa tuota neljäntoista tuntia”, sanoi
Miina itku kurkussa, ”täytyyhän sitä nukkua ja levätäkin.”

”Älä ole pahoillasi, Miina, leikkiähän se isä vain laskee”, sanoi äiti
sovitellen. ”Kyllähän sinä tiedät, että meidän täällä Tervolassa täytyy
tehdä työtä paljon enemmän kuin kymmenen tuntia. Siksihän sinä juuri
läksitkin pois kotoa.”

”Mutta täällä kotona ei tarvitse seisoa koko päivää.”

”Ei, sinä sait istua kangaspuissa ja rukin ääressä”, sanoi äiti
naurahtaen.

Nyt oli kahvi valmis, ja koska oli juhlapäivä, sai pikku Tiinakin
kupillisen sitä sekä suuren viipaleen vehnäleipää.

Kun Liisa oli vienyt pois kahvivehkeet, otti hän esiin heinälaatikkonsa
ja rupesi lieden ääressä valmistelemaan mannaryynipuuroa päivälliseksi.

”Kuuleppas, Miina”, sanoi Antti, ”keittäisit puuroa laatikossa, niinkuin
Liisa tekee.” Isä nauroi harvoin, mutta nyt hän nauroi oikein sydämensä
pohjasta.

”Niin, sehän käy erinomaisesti”, virkahti äiti ihastuksissaan.

Miina katseli hämmästyneenä laatikkoa. Hän luuli, että he laskivat
leikkiä. Mutta Liisa alkoi innokkaasti selittää, kuinka hän teki, ja
vakuutti, että puuro tahi mikä muu ruoka tahansa kiehui itsekseen
laatikossa. Papinrouva oli opettanut sen heille.

”Isä osui oikeaan”, sanoi rouva. ”Vähällä vaivalla ja huolella voit
hankkia itsellesi hyvää ja terveellistä ruokaa sillä palkalla, mikä
sinulla on. Mutta vaivaa siitä on, eivätkä rahat silloin riitä
ylellisiin koristuksiin. Minä näin Helsingissä tyttöjä, joita asui kuusi
yhdessä pienessä huoneessa, he söivät silliä ja leipää ja joivat kahvia
päälle, voidakseen sunnuntaisin ikävuodellaan käydä hienoissa vaatteissa ja hatuissa
sekä huvitella itseään sirkuksessa, tansseissa ja teatterissa. Mutta
semmoiset tytöt menettävät pian terveytensä, ja jos he menevät
naimisiin, niin heistä tulee heikkoja ja kivulloisia vaimoja ja heidän
lapsensa ovat sairaalloisia tai kuolevat ensimäisellä. Jos
tahdot koettaa syödä säännöllisesti sekä muuten elää järkevästi, niin
saat nähdä, että pian tulet vahvaksi ja terveeksi, että teet työtä
ilolla ja innolla sekä tunnet olevasi nuori ja reipas. Minä tunnen tuon
tehtaan, jossa teet työtä. Mutta missä sinä asut?”

”Minä asun leipuri Koskelinilla Nivalan Leenan kanssa.”

”Hyvä. Leipuri ja hänen vaimonsa ovat hyvää ja kunnollista väkeä ja
Nivalan Leena on kelpo tyttö. On hauskaa kuulla, että olet joutunut
hyvään seuraan.”

”Olisiko rouva niin hyvä ja neuvoisi, mitä minun pitää tehdä”, sanoi
Miina ujosti. ”Kyllä Nivalan Leena suostuu siihen, että me laitamme
ruokaa.”

”Mielelläni tahdon sen tehdä”, sanoi papinrouva ystävällisesti.

”Puhutaan nyt ensin ruuasta.

Kahvia sinun ei pidä juoda enempää, kuin kerta tai kahdesti päivässä.

Seulomattomista jauhoista leivottu ruis- ja hiivaleipä on
ravitsevampaa kuin seulotuista jauhoista laitettu leipä.

Vehnäleipää voit syödä kahvia juodessasi.

Maito ja maitoruoka on terveellistä.

Lihaa, tuoretta, suolattua tai savustettua, voit kyllä joskus hankkia
itsellesi.

Silli ja suolattu silakka antaa ruokahalua, kun on kauan tehnyt
työtä sisällä.

Perunoita olet tottunut syömään jo lapsuudesta asti. Niistä voit
laittaa perunapuuroa, muhennusta, voit keittää ne kokonaisina tahi
paistaa tuhassa.

Isä laittaa sinulle vähän pienemmän, mutta muuten samanlaisen
heinälaatikon kuin täällä kotonakin on. Sitä paitsi täytyy sinun hankkia
tulikivi, jonka panet kamarisi uuniin. Kun talvella lämmität uunia,
tulee tulikivi tulikuumaksi. Silloin panet läkkilaatikkoon perunakeittoa
tahi manna- tai tattaripuuroa, jonka sitä ennen olet kiehauttanut,
suljet pellit ja menet työhösi. Kun tulet kotiin, on ruoka valmista,
sillä tulikivi pysyy lämpimänä monta tuntia.

Jos tahdot keittää heinälaatikossa, niin keität ensin veden tai maidon
ja ryynit kamarisi uunissa tahi, jos leipurinväki sallii, niin keität
heidän hellallaan. Kun puuro tai velli kiivaasti kiehuu, pistät padan
heinälaatikkoon. Mutta padan päälle täytyy panna tiukasti sopiva kansi
ja tämän päälle täytyy vielä asettaa heinätyyny. Laatikon kansi
suljetaan säpillä. Ja sitten voit mennä työhösi. Ruoka ei pala pohjaan,
sitä ei tarvitse hämmentää, siihen ei tarvitse lisätä mitään. Se on
valmista, kun tulet kotiin,”

”Mitähän Leena sanoo!” huudahti Miina hämmästyneenä.

”Voit myöskin laittaa lihamuhennusta”, jatkoi rouva, ”mutta liha täytyy
leikata pieniksi palasiksi. Perunat kuoritaan, leikataan palasiksi,
pannaan pataan samalla kuin lihapalat, vesi, suola ja vähän
vehnäjauhoja. Kun muhennus hyvästi kiehuu, nostat sen tulelta, pistät
heinälaatikkoon ja annat sen hautua siellä, kunnes tulet kotiin. Jos
olet keittänyt maitoruokaa, voit ensin syödä suolaista lihaa tai kalaa
ja leipää; jos olet laittanut lihamuhennusta, saatat juoda kaljaa tai
maitoa päälle.

Jos kerran tai kahdesti päivässä syö keittoruokaa, saattaa hyvästi
tyytyä maitoon ja leipään tai kahviin ja leipään aamulla.

Tämä olkoon sanottu ruuasta.

Tärkeä asia on raitis ilma. Ne, jotka tekevät työtä tehtaassa tahi
muuten sisässä, eivät ole niin onnellisessa asemassa kuin maatyöntekijät
ja maalaispalvelijat, joiden työ parhaasta päästä tapahtuu raittiissa
ilmassa ja on sitä paitsi vaihtelevaa. Siksi on erittäin tärkeätä, että
työntekijät järjestävät vapaa-aikansa — — —”

”Neljätoista tuntia”, mutisi Antti katsahtaen merkitsevästi Miinaan.

— — — ”vapaa-aikansa niin, että heidän keuhkonsa saavat sitä, mitä
niiltä työhuoneessa puuttuu. Onnellista on, jos tehdas on maalla, sillä
maalla tarvitsee vain avata huoneensa ikkunan, niin raitis ilma virtaa
sisään. Maalla eivät puut ole kalliit. Maalla on vuokra halvempi kuin
kaupungeissa. Ikkuna avataan aamulla niin, että makuuvaatteet voi
tuulettaa yön jälkeen, keskipäivällä, jotta ruuanhaju menee ulos, sekä
illalla juuri ennen maatapanoa, koska uni sitten on terveellisempää ja
rauhallisempaa.

Ruumiinliikunto on hyvin tärkeätä niille, joitten työ on
yksitoikkoista. Kulkiessasi tehtaaseen ja sieltä kotiin, et saa kylliksi
liikuntoa, jollei matka ole kovin pitkä, vaan pitää sinun sitä paitsi
vielä kävellä ulko-ilmassa...”

”Ne kävelevät sulhasensa kanssa”, huusi Tiina innokkaasti.

”Ole hiljaa, tyttö!” virkkoi Miina hämillään kaikkien muiden
sydämellisesti nauraessa.

”No niin”, sanoi papinrouva hyväntahtoisesti, ”voivathan he kävellä
sulhasensa kanssa, jos heillä kerran on sulhanen. Luulisi, ettei se,
joka on seisonut koko päivän, enää jaksa kävellä, mutta kyllä sitä
jaksaa, kun ensin on istunut ja levännyt vähän aikaa tahi loikonut
pitkänään.

Vähän voimistelua tarvittaisiin joka päivä, mutta sen pitää tapahtua
ulkona tai hyvin tuuletetussa huoneessa.

Puhtaus on ylen tärkeä seikka. Ei ole tarpeeksi, että kerran viikossa
menee saunaan. Sen, joka tekee työtä tomuisessa tehtaassa tai
työhuoneessa, pitää joka ilta pestä kasvonsa, kaulansa, kätensä,
käsivartensa, kainalonsa ja jalkansa lämpimällä vedellä ja saippualla.
Virkistävää ja terveellistä on joka aamu äkkiä pyyhkäistä koko ruumiinsa
semmoiseen veteen kastetulla käsiliinalla, joka on ollut yön
tavallisessa huoneen lämpimässä. On luonnollista, että usein täytyy
vaihtaa alusvaatteita, mutta senkin voi tehdä, jos hankkii itselleen
vain yksinkertaisia, mutta lujia ja hyviä liinavaatteita. Reipas tyttö
pesee vikkelästi paidan ja sukkaparin, varsinkin jos asuu aivan kosken
partaalla.”

”Sitten on vielä yksi seikka”, jatkoi papinrouva vakavasti. ”Nuori tyttö
tahtoo mielellään huvitella. Sehän on luonnollista, eihän sitä muuten
jaksa tehdä työtä päivästä päivään ja viikosta viikkoon.

Mutta täytyy valita huvituksensa samoinkuin ystävänsäkin. Ei pidä
ruveta ystäväksi huonon, epäsiveellisen tytön, eikä kevytmielisen,
viinaan menevän miehen kanssa. Sitten ei myöskään pidä käydä huonoissa
tansseissa, ei käyttää väkeviä juomia, ei laulaa rumia lauluja, ei lukea
huonoja kirjoja, eikä ottaa osaa raakoihin huvituksiin. Hyvä tyttö
valitsee ystävikseen sellaisia henkilöitä, jotka vaikuttavat häneen
niin, että hänestä tulee hyvä, iloinen ja tyytyväinen ihminen. Hän
valitsee semmoisia huveja, jotka jalostuttavat häntä ja vaikuttavat
siten, että hän aamuisin tuntee itsensä virkistyneeksi ja valmiiksi
hyvällä mielin ja uusin voimin taas alkamaan työtänsä.

On olemassa tuhansia nuoria tyttöjä, jotka ovat yksin maailmalla ilman
suojaa ja ilman hyvää perustusta. Heillä ei koskaan ole ollut hyvää
kotia, heillä ei ole ollut isää eikä äitiä, jotka olisivat opettaneet ja
neuvoneet heitä. Ei kukaan pidä huolta heistä, ei kukaan ohjaa heitä, ei
kukaan varoita heitä. Siksi ei ole ihmeellistä, että niin monet nuoret
tytöt tulevat sairaiksi, lankeevat syntiin tahi perustavat onnettomia,
köyhiä koteja ja kuolevat suruun ja kurjuuteen.

Sinä, Miina, olet kahdeksannentoista ikävuoteesi asti saanut kasvaa
hyvässä kodissa, jossa olet oppinut rukoilemaan ja tekemään työtä. Sinun
pitää nyt olla hyvänä esimerkkinä tuolla tehtaassa. Sinun ja Nivalan
Leenan pitää tehdä kotinne puhtaaksi ja terveelliseksi, teidän pitää
laittaa itsellenne säännöllinen pieni talous. Ja sitten kun huomaatte,
että kaikki käy hyvin, niin pitää sinun puhua muutamien muiden
ymmärtäväisen tyttöjen kanssa ja näyttää heille teidän kotinne ja
ruuanlaittonne ja kehoittaa heitä seuraamaan teidän esimerkkiänne. Siten
saatte ehkä monen muuttamaan elämänsä ja saavuttamaan jälleen
terveytensä.

Lauletaan nyt virsi ja sitten minun täytyy mennä kotiin.”

                                                  ⸻

Ensimäiset päivät, jolloin Miina taas teki työtä tehtaassa, tuntuivat
pitkiltä ja ikäviltä ja, kun hän iltaisin istui pienessä kamarissaan
Leenan kanssa, itki hän ja ajatteli kaipauksella kotia, vanhempia ja
siskoja. Mutta sitten hän muisti papinrouvan sanat ja rupesi kertomaan
Leenalle heinälaatikosta, raittiista ilmasta ja muista hyödyllisistä
asioista. Ensiksi tytöt hankkivat tulikiven uuniinsa. He lainasivat
leipurin vaimolta, läkkilaatikon, sitten he kiehauttivat maitoa ja
mannaryyniä pienessä padassa, voitelivat läkkilaatikon pohjan voilla,
kaasivat puuron siihen, asettivat sen uuniin kuumalle tiilikivelle ja
sulkivat pellit. Kun he tulivat päivälliseksi kotiin, oli puuro valmis.
Hyvällä halulla he söivät sen ja olivat sekä ravitut että tyytyväiset.
Kun he saivat heinälaatikon, ei Leena tahtonut uskoa, että keittäminen
siinä onnistuisi. He laittoivat siinä puuroa ensi kerran eräänä
. Sillä aikaa kun he olivat kirkossa, kypsyi puuro, ja Leenan
suureksi ihmeeksi oli se todellakin valmista. Kolme heidän tuttavataan
tyttöä oli seurannut heitä kirkosta leipurin taloon ja he saivat myöskin
maistaa puuroa. Kulovalkean tavoin levisi koko tehtaaseen tieto siitä,
että Tervolan Miina keitti puuroa heinälaatikossa. Leipurin vaimo oli
ensimäinen, joka laitatti itselleen heinälaatikon. Hänellä oli monta
pientä lasta, hän auttoi miestään leipomisessa, sitä paitsi hänellä oli
kaksi lehmää, porsas ja perunamaa, ja hän oli aina kiinni työssä.
Heinälaatikosta oli hänelle suunnaton apu, sillä nyt ei hänen enää
tarvinnut seistä velliä hämmentämässä.

Kun heinälaatikolla oli niin hyvä menestys, rupesi Miina vähitellen
kertomaan toisille myöskin raittiista ilmasta, ruumiinliikunnosta,
puhtaudesta ja järkevistä, hyvistä huveista. Tosin tapahtui usein, että
molemmille tytöille naurettiin, monet olivat tietysti liian laiskat
laittaakseen ruokaa, ja monet tahtoivat mieluummin koreita vaatteita
kuin kelvollista ravintoa, mutta suuri joukko nuoria tyttöjä sai halun
koettaa ja he seurasivat monessa asiassa Miinan ja Leenan esimerkkiä.
Viisitoista tyttöä oli myöskin muodostanut pienen yhdistyksen. He
kokoontuivat lauantai-iltaisin ja päättivät lukea ääneen hyviä kirjoja.
He lukivat Terveydenhoitolehteä, Koti ja Yhteiskuntaa, raittiuskirjasia
ja hyviä kertomuskirjoja. Kaikki nämät olivat olemassa tehtaan
lukusalissa. Sitä paitsi siellä oli laulukirjoja, ja Leena, joka oli
oikea laululintunen, opetti muille monta kaunista laulua.

                                                  ⸻

Miina oli todellakin tullut terveeksi ja punaposkiseksi, mutta hän ei
kuitenkaan viihtynyt tehtaassa. Vihdoin hän eräänä tuli
kotiin Tervolaan ja sanoi, että jos isä ja äiti antaisivat hänen jäädä
kotiin, niin tekisi hän mielellään kauemminkin työtä kuin tehtaassa, kun
hän vain saisi lypsää lehmiä, haravoida, panna perunoita ja leikata
viljaa. Se olisi sittenkin hauskempaa, kuin koko päivän seistä
tomuisessa tehtaassa.

”Saathan toki jäädä”, sanoi äiti iloisena. ”Työtä on kesällä kylliksi.
Ja talvisin emme ehdi kutoa niin paljon, kuin muut haluavat meiltä ostaa
käsiliina-, palttina- ja puolivillaista kangasta.”

Voi, miten iloisena Miina seuraavana aamuna hameet ylöskäärittyinä
levitteli pellolla lantaa! Käki kukkui ja koivut tuoksuivat, Matti
vihelteli iloista laulua ja isä kynti vähän matkan päässä. Kumaraksi ja
vanhaksi ukko oli käynyt, mutta hän oli tyytyväisen näköinen, kun hän
piippuaan täyttäessään antoi hevosen hetkeksi levätä ja katseli, miten
reippaasti hänen vanhin tyttärensä piteli tadikkoa.

”Kai ne kaupungin kadut sopivat kaupungin lapsille, jotka eivät ole
nähneet mitään parempaa”, sanoi Miina Matille, ”mutta kun on kasvanut
maalla, niin näyttävät koivut paremmilta kuin tehtaanpiiput ja
käenkukunta kuuluu kauniimmalta kuin höyrypillin vihellys.”

                                                  ⸻

Tervolan naapuritorpan isäntänä oli jo pari vuotta ollut eräs nuori
mies, Salmelan. Hän oli välistä ollut Tervolassa talkoossa, ja
Tervolan väki oli ollut hänen luonaan talkoossa. Hän oli raivannut
itselleen aivan samanlaisen puutarhan, kuin Tervolassakin oli, ja oli
saanut Annalta ohjeita ja neuvoja. Taloutta hoiti hänen sisarensa,
reipas ja iloinen tyttö, josta heti tuli Tervolan tyttöjen hyvä ystävä.
Mutta syksyllä sisar aikoi mennä naimisiin, ja silloin Lauri rupesi
ajattelemaan, että hänenkin täytyi hankkia itselleen vaimo. Nähdessään
Miinan liikkuvan niin reippaana ja iloisena työssään, arveli hän, että
siinähän oli tyttö häntä varten.

Ja elonkorjuun jälkeen tulivat kuuliaiset ja häät.

”Kas tuota”, sanoi Antti istuessaan tupansa nurkassa rakas piippunysä
käsissään, ”talollisen poika ei kelvannut, vaan torppari se hänelle
kelpasi.”

”Torppari on kelpo mies”, sanoi Anna.

”Niin on, ja Miina on viisas tyttö, Lintulan talo ränstyy minkä
ennättää, mutta Salmelan torppa vaurastuu niin, että sitä ilokseen
katselee.”

”Ja me hankimme puutarhan ja kanoja ja kaikkea, mitä Tervolassakin on”,
sanoi Miina.

                                                  ⸻

Kun Pekka oli täyttänyt 21 vuotta, otti hän haltuunsa yhden pappilan
muista torpista. Ja hän, joka lapsena oli leikkirattaillaan vetänyt
hiekkaa Tervolan puutarhaan, alkoi heti järjestykseen päästyään raivata
itselleen puutarhaa. Liisa meni häntä auttamaan, kun hän vain
hetkeksikään pääsi Tervolasta. Ja kun Pekka meni naimisiin, neuvoi ja
opasti Liisa kälyään, sillä Anna alkoi käydä vanhaksi ja askaroitsi
mieluimmin sisällä.

Papinrouvana oli paljon iloa uusista pikku kodeista. Hän iloitsi
sydämestään, kun pikku Tiina toi hänelle korillisen punaposkisia omenia,
kun Miina lahjoitti hänelle tiun tuoreita munia, tahi kun Pekan nuori
vaimo toi hänelle kevään ensimäiset narsissit.

”Jos minä osaisin kirjoittaa kirjan,” sanoi Anna kerran papinrouvalle,
”niin kirjoittaisin, mitä hyvää rouva on tehnyt Tervolassa ja miten
rouva on opastanut meidän lapsiamme, joilla nyt on kullakin oma kotinsa;
mutta kyllähän hyvän rouvan nimi on kirjoitettu suureen kirjaan tuolla
ylhäällä taivaassa.”