RAKKAITA MUISTOJA

Runomuotoisia kuvauksia

RAKKAITA MUISTOJA.

”AIKANSA LAPSI”.

Niin usein kummastun, kun miete vie
mua entiselämääni, tielle harhain.
Syyt niihin? Yksi veressäni lie, —
se usein meille puolustus on parhain.
Ja toinen? Lapsuuteni vaikutteet.
Ja sitten? Nuoruuteni murrosaika...
Nuo kaikki matkaani on suunnanneet.
Myös oma tahto... Koko elon taika.
Mua aivan painaa miete se, ja kaipuu
syyt toivoo ilmi mailta muistojen.
Kidutus turha! Etsin: löydä en. —
Mut ehkä laulaen taas tuska haipuu!
Siks muistu, armas aika, joka johdit
tien alkuun pientä, kuvin rikkain hohdit!
Ah, muistot nuo: kuin myrskyn viemä laiva
ne loittonee, — on kiinni saada vaiva...

Kyll’ Onnetar, se kultakutrinen,
loi elämääni, luulen, vastakohtaa!
Oon Savon lapsi, kauniin, kaukaisen, —
veet välkkyy siellä, vaarat siintää, hohtaa.
Ei suvustani ennen kukaan muu
pois joutunut lie sieltä, yöstä salon.
Siell’ ylväs vaara pelloiks avautuu,
ja siell’ on kyly, jossa päivän valon
näin ensi kerran. Mutta kuinka sieltä
siis eksyin, poika, varhain kiertämään?
Muut aikaisin jo veivät, — kohta tään
näin maani eräät kolkat... Siltä tieltä
se kulku alkoi ... kunnes muita maita
myös vaeltelin, katsoin, loistokkaita,
sain nähdä Tanskan, rannat Reinin, Saalen,
Provencen, kulta-kirkot Monrealen...

JALOMIELISET.

Mut kuinka Onnetar mun ottikaan?
Ol’ äitini kuin synkkä kirja, jota
hän tutki, raamattua ainiaan, —
kai Ismaelin äidin turmiota
ja Saulin tietä synkän-ylpeää,
näkyjä kuumeisia Ilmestyksen.
Niist’ älyn ymmärtääkö elämää
hän saanut ois? Vain älyn hämmennyksen.
Kun painoi elämä, ja vaikerruskaan
ei auttanut, hän nautti miten voi ...
ja sitten taivaan koston lyödä soi.
Niin minut tänne suureen riemuun, tuskaan
hän antoi tulla poikasena lehdon, —
ja maantien-ojaan laati mulle kehdon,
kun miestä, johon, houru, liikaa luotti,
hän turhaan auttajaksi hätään vuotti.

Mik’ onni: Onnetar nyt minut sai.
Jäin vanhemmitta aina siitä saakka.
Se hyvä: kirkkaampikin äiti kai
on usein lasten taantumus ja taakka!
Mut Onnetar nyt minne orvon vei?
Se johti hänet hoiviin jalon naisen.
Kuink’ aika vierii! Hänkään elä ei
nyt enää! Mutta varmaan siunaavaisen
luo minuun yhä katseen taivahastaan:
jos taivas lienee, niin hän siellä on. —
Sain kodikseni kauniin kartanon, —
säteili sieltä kirkkaat ruudut vastaan,
ja pihan nurmi, puisto, lehto laaja
— mua leikkiin kutsui... Aina olkoon saaja
hän kiitokseni! Poikaselle sadut
hän kertoi, — niinkö alkoi haaveen ladut?

Se suku vanha kuului parhaisiin, —
puol’germaaneja, nuoret aivan fennot.
Jo ammoin ansioikseen piirrettiin
mieskunto, — eipä haaveet, runonlennot!
Se oli hurskas perhe, Jumalaan
se uskoi, eräät ehkä muodon vuoksi, —
kun suojatilta uskot kokonaan
jo varhain epäilyksen kuiluun juoksi...

He vakavina teki virkatyötä.
Kesäksi perhe maalle kokoontui,
se metsästeli, purjehti tai ui, —
tai loikoi vanhat, rakkaat kirjat myötä,
Topelius, Runeberg, ne ennen muuta:
niiss’ aatteet pitäneet ei suurta suuta, —
nuo vauvat, kapaloidut kulta-nitein, —
ne antoi elää varmoin mielipitein!

Mut aika muuttui... Nuorin pojista
jo ”Viimeistä atenalaista” luki, —
se ennustiko ristiaaltoja,
joiss’ uppos meiltä moni vanha tuki?
Mut siitä ei nyt! Kerron tässä vain,
milt’ olo siellä poikasesta näytti,
ja minkä kauniin muiston siitä sain.
Sen rakkaan talon aika-ajoin täytti
kotoiset, vieraat, — Suomen lippu nousi,
ja keittiössä juostiin, touhuttiin...
Jokaista luokkaa, — saakka ”aateliin”, —
kun sattui, sinne ajeli tai sousi.
Luutnantit, riemun-ruusut poskipäissä,
helisti kannuksiaan, mieli häissä...
Verannan kirjo-lyhdyt loisti illoin. —
Niin toiset. Mutta mitä tunsin silloin?

Ne loisti lyhdyt, kruunut, valssi soi
ja kutsui heitä salin permannolle.
Mut miksi minut outo vaisto, oi,
vei sieltä pakoon, metsään, kalliolle?
Tai pirtin puolelle ja hämärään,
joss’ oltiin onnelliset auringosta
ylempäin, — nöyryys, uni silmissään?
Tai nauttimaan vei Alroy-kirjaa, josta
kimalsi romantiikan kultakalvat...
Nuo juhlat, moiset kirjat, niistäkö
sai kiihdykettä äidin perintö:
haluni nautintoon? Ja köyhät, halvat
toi rintaan säälin, joka nauttimasta
mua estää? — Talttunut en torunnasta:
puu kasvaa, lajiltaan ei muutu lainkaan!
Mut mitä sitten vielä nähdä sainkaan?

KYLÄMAISEMA.

Kun orpo pian nosti aran pään,
ja silmä hiukan katsella jo keksi,
niin kuinka synnyinseutu hymyllään
mun sydämeni teki riemuiseksi!
Se talo oli mäen harjalla
ja keskimailla alannetta aavaa,
kuin jättimäisen padan pohjassa.
Jos nousin katolle, niin yhtä haavaa
näin metsiä ja järvenulapoita, —
ne hopeana välkkyi poutasäin, —
ja kaupungista kirkontornin näin; —
ja sitten vielä herraskartanoita:
niiss’ oli vanhojakin, joilla puistot
ja lehtokujat, monet vanhat muistot...
Mut talot harmaat, kujat alastomat
ja likaiset, ne oli rahvaan omat.

SIELL’ OLI AATELISTO...

Siell’ oli aatelisto, — tosiaan!
Vain pieni, silti arvoluokkaa kaksi:
ylempi, alempi, — ja kumpaakaan
ei sanoa voi toistaan kummemmaksi!
Niin, oikein aatelisto, jota ei
nyt enää edes museoissa tapaa
ja jonka keräilijä suurin vei...
Ja millainen se oli luokka vapaa?
Ylempi ensin! Muistoistani sieltä
eteeni kohta ylväs purjehtii
majurinleski Aurore Apollonie af Silverstierna,
— hei, pois halvat tieltä!
Hän asui kartanossaan ruskeassa
ja kaksinkertaisessa, — lahdelmassa
se ”hovi” näkyi, koivukujan päässä
ja tammipuistikossa iäkkäässä.

Aurore Apollonie, — jo vaakuna
lahosi portillaan... Ja kuului olleen
siell’ aaveita ja salaportaita...
Kun joskus jouduin hänen kartanolleen,
näin, että rakennukset rappeutui...
Mut rikas oli muka: kultaa silkkaa
saleissa, kuten kansa otaksui...
Tai liekö tämä puhe ollut pilkkaa
ja vihaa, kun hän oli alaisilleen
niin saita, että sillinkuvan toi
hän renkipöydän päähän: siitä voi
”särvintä” silmin syödä nielemilleen
vedelle, leivälle! No, kansa jälleen
se varastellen kostaa emännälleen. —
Hän elää yksin ... hoitaa sukumaita
tavalla, jonka niin ja näin on laita.

Tuo vanha rouva kiertää kiesseillään
vain kerran vuoteen porvarien kemut.
Naisseuraan muuhun tuo hän pystyn pään
ja ylen hienot réticulen lemut,
kun eräät muut vain tuoksun puodeistaan.
Hän ylhäisesti nostaa silmäluonta,
ja kahahtelee sikkimustissaan...
Ma koskea saan kättään sinisuonta...
Soi hillitysti kirkas ruotsi suussaan...
Hän uskoo Jumalaan ja entisiin
oloihin. Puettuna kalleimpiin
hän korkealla istuu sukupuussaan,
Aurore, tuo suvun vanhan — iltarusko.
Hän iltarusko? Puheita ei usko
hän nuorten, jotka käyttää ruotsin kieltä
vain aseena, kun puoltaa suomenmieltä.

Hei chignon-niskaa. Kansan paljostoon
hän tuskin katseen loi, tai hymyn antoi:
se oli hälle raakaa, — sans façon. —
Niin vanhaan tapaan torppareilta kantoi
hän verot, — rahaa ainokaiselleen
keräsi tyttärensä tyttärelle
ja ”vävylle”, ken papinsäkkeineen
lie ollut ”armollemme” aika helle:
hän joi, ja yhä paisui vatsan-pallo,
ja mammonaa hän käsitellä ties
kuin yleensäkin ylväs aatteen mies, —
hän oli näet sveessi visakallo.
Sen jalon aatteen voiman moni tietää
sai luissaan juomingeissa, kunnes sietää
ei jaksanut, vaan ”vastalauseen liitti”. —
Mut armolle jo pelkkä sveessi riitti.

Se oli parooni! Ja kuitenkin
hän kaksi poikaansa toi kouluun samaan
kuin muukin kansa. Miksi aatelin
näin vaihtoi hyödyn proosalliseen kamaan?
Nuo pojat kauniit aasa-jumalain, —
suust’ ulkosalla hampaat tuuman verran, —
ne sai nyt, niinkuin talonpojat vain,
ritareiks opetella uuden herran,
jok’ oli ennen tallirenki: kansa. —
Mut ylimmistä täytyy riittää jo,
kun tilaa runomuodon ahdinko
ei anna, — oma punomani ansa!
Nyt — köyhä aatelisto! Muistan sangen
suursukuisen siell’ Anna Loeven-Brangen, —
mut eipä enää ”kämmen jalopeuran”
hän ollut! Minkämoisen saikaan seuran!

Hän oli suvun vanhin, rappioon
käsissään luisui Vaskilahden talo, —
pois myytiin metsää, maita, — ruohikkoon
puutarha peittyi, ränstyi kuisti jalo.
Niin, varsin vanha oli neiti tuo...
Hän juoksi, muistan, visiiteillä aina,
samosi pappiloihin, moukkain luo,
niin pienenä, ja kasvot huolekkaina:
hän siten kerjäämässä kulki muka.
Mut hän ol’ aina nöyrä, hymysuu:
”Kun olen köyhä ... naimaton ... ja muu...”
Hän ylpeytensä salasi jos kuka,
sydämet pappien ja rouvain voitti,
myös talonpoikia hän kunnioitti. —
Niin veikko-vainajansa poikaa kaksi
hän kouluttaa voi suvun nostajaksi.

Ne pojat vaakunaansa näyttivät
suruissaan, risoissaan, ja täti vuotti
ritariaan, niin tiesi ilkeät.
Mut minä uskon: Jumalaan hän luotti
ja tyytyi kohtalonsa päätöksiin. —
Mut minne jäivätkään Pistolecorsit,
tai Pistelkorssit, kuten sanottiin?
Heit’ usein pistelikin pojan-norssit,
kun pöyhkeinä ne kaksi neittä kurjaa
siell’ asui likaisessa kopissaan.
Ei kaupungissa, niin, ei päällä maan
lie ollut sveessiparia niin hurjaa!
Mut onpa myöskin vastapaino pilkkaan:
he kouluttivat torpanpojan vilkkaan
yl’oppilaaksi, — ruotsikoksi aivan...
Hän joutui santarmiksi, — maksoi vaivan!

INTERMEZZO: SALONSIIRROKKAAT.

Nuo maalaispojat, tuodut hengentyön
aloille: usein työ on heille pulma!
Kun varsa ensi kerran riimuvyön
ja valjaat, aisat saa, on muutos julma.
Yl’oppilaaksi päästään, lahjat ois...
Mut silloin alkaa usein kuperkeikat.
Ah, uran etsinnässä jospa vois
opastaa suku, selitellä seikat!
He yksin harhaa, mikään heille sovi
ei oikein... Unhotusta tarjoaa
elämä uusi, maljat kimaltaa, —
ja yhä kasvaa velkain suuri lovi.
Nyt pakoon! Hyv’ on, nurkkakirjuriksi
jos joku pääsee. Tämä santarmiksi,
vapauden, maamme ruoskijoiden pariin! —
Ja usein juuri parhaat sortuu kariin.

PAPISTO.

Postscriptum aatelista: tässä sen
toin, niinkuin näitte, rahojensa mukaan
nyt arvojärjestykseen. Sellainen
maan tapa silloin, — eikä siitä kukaan
myös meistä varmaan närkästyä voi,
näet: ”Rahaa, rahaa!” veisaa ajan kuoro,
ja ken nyt aateluutta unelmoi! —
Mut tulkoon sitten papistolle vuoro!
Sen ajan papisto: se Jumalahan
lujasti uskoi, moukkiin ajoi se
enemmän unta kuin se tahtoi ne
herättää edes ”palvojiksi” mahan.
Se saarnas vähää uutta vastaan, kasti
ja vihki, kuoppasi, ja virkummasti
keräsi maksut, nukkui tunnoin hyvin...
Jumala siunas laarein lisääntyvin.

Rovasti vanha, vapiseva jo
monetkin vuodet haudan partahilla, —
päälaellaan niin kaunis kuutamo,
ja kulmakarvat niinkuin niittyvilla, —
pikiintyi nuoreen bonniin, leskimies.
Siin’ oispa sairaalle nyt herkkupala!
Mut yksin nuori tuomarimme ties,
oliko otus lintu vaiko kala,
kun, nähden mamsellille viisaimmaksi,
sai hänet bonniks isoon pappilaan,
rovastin suvulle. — Ei kuutakaan,
niin ukko kosi. Heti ruustinnaksi
se bonni suostui. Nyt maantiedot, ranskat
voi jäädä syrjään, sijaan plyymit, hanskat,
ja pappilass’ on häät ja tanssiaiset.
Viis kuuta vieri, juotiin varpajaiset.

”Sen rouvan onnea!” niin lauletaan. —
Moist’ arvannut ei ukon virkaveikko
Malakus-kappalainen, — pullollaan
on hänen suunsa, vatsa varsin keikko.
Hän saarnaa: ”Taivahaassa torpanmaa!”
ja saarnatuoliss’ ottaa nuuskaa, pärskyy, —
ja rautateitä vastaan singottaa
hän salamoita, jotta kirkko tärskyy.
”Ei taivahaassa”, tietää ukko Romo,
”raketa rautateitä! Eikös tää...
kuis-, minkäskallaista on syntiä!”
Hän rintaansa lyö, huutaa: ”Ecce homo!”
Hän saarnamiehen arvoon nousi suureen
ja paljon vanhain botforien juureen
sai katuvia, joiden tuskaan vahvin
virvoitus oli tilkka kuuman kahvin.

HUOMATTAVA KINKERIATERIA.

Kas, siihen hyvään aikaan jumaloi
papistoaan se harras, kelpo rahvas,
se sille rieskat, piimät, munat toi.
Ja kerran kinkereillä ”uskoss’ vahvass’”
”sanctorum congregatio” papiston
söi himoruokaa, niin, söi autuudesta
säteillen hernekeiton mainion
hm, astiasta yksikorvaisesta,
jonk’ arasteltu nimi ranskan kielin
lie vase de nuit, siis suomeks ”vaassi yön”.
Tään teki emännälle piruntyön
Paganus-kauppias, kun hartain mielin
emäntä tukkajuhlaa valmisteli
ja puodiss’ astioita tingiskeli. —
Paganuksesta kerron teille vasta, —
ja lakkaan pappejani parjaamasta.

MAAPORVARISTO.

Maaporvaristo? Kotikieli sen
ol’ ylimalkaan ruotsi, — taipumusta
jo suomeen, kieleen rahvaan-porhojen.
Ja eräs, jonka suomen-mongerrusta
en unhota, heist’ oli hupaisin.
Hän oli norjalainen, vanhus rehti
nimeltä Heiersen. Tuon naapurin
luo pääsi niityn poikki, kunnes ehti
portille, jossa kasvoi jylhä kuusi,
mut siinä koiraa poika karttaa sai,
sen kunnes kutsui Metta-rouva, tai
isännän ääni: ”Pluto!” sille huusi...
Mua kahvitettiin siellä — hosianna! —
”Nyt lille piige drengin kanssa panna
saa värkki järvessä”, näin herra laati,
kun sisäkköä verkonlaskuun vaati.

Mut leikki pois! Taas aatteen vuoro on, —
vaikk’ onkin ilve mulla perisynti,
kun ”vakaus” (muotisana!) suolaton
ei tepsi. — No, se aate? Että kynti
ja kylvi: teki työtä! Satoaan
söi omaa, olematta minkään orja,
jos verot vain voi maksaa aikanaan.
Mies vaitelias, — eikä selkä norja.
Niin, maamies, vapain kaikist’ olennoista!
Kuin oma valtakunta talonsa!
Ei politiikkaa, — rauhaan maailma
jäi häneltä, ei huolta kunnioista!
Sit’ oli Heiersen, siis ihanteeni. —
Myös minä kerran valtaan alueeni,
ja hoidan sen, käyn hautaa kohti vaiti,
maa olkoon Suomen maa tai Ranska, Haiti.

INTERMEZZO: KAUPUNKI.

Ja sitten porvaristo kaupungin, —
tuon hiljaisen ja kauniin kylän, missä
sain käydä koulua ja haaveilin
jo hiukan kevät-iltain hämärissä; —
sen talot vanhat: veden äyrääseen
ne oli usein tehty, sinne saariin; —
vei pari kujaa torin korkeuteen
kapeina, mutkitellen moniin kaariin...
Siell’ oli muinaislinna harmaapäinen...
Ja kirkko uusi, ruma, punainen,
kun kunta antoi purkaa entisen
ja kauniin... Myöskin kirkko venäläinen
ja pieni siellä kiilsi sipuleineen.
Siell’ ilot koulupojan, harhateineen, —
nyt huiske markkinain, nyt luistinkelit, —
jäänlähtö, kevään-huudot, pallopelit!

KAUPUNGIN PORVAREITA.

No niin, sen porvaristo: kieleltä
se oli ylimalkaan muukalaista.
Ja mieli? Siihen nähden yleensä
se lienee ollut rommiin taipuvaista, —
muun nimistä jo hiukan päättää voi:
Paganus, Redsven (Reisvänni) ja Bonet,
ja Kniper, Piper, Nykopp. Siihen soi
lisiä ryssänkirkon kellot monet
näin kilpaa rallatellen: ”Kilin-kalin
Pilikova, Malinova, Kulikova, Pomiloff.”
Jos lisätään Pötz-Meyer, Büxenhof,
niin meluun hukkuu nimiluokka alin:
Turunen, Mömmö, Tallukka ja Siidoin.
Se porvaristo paljon nukkui, riidoin
heräili pienin, petti moukkaa hiukan, —
mink’ ehti kesken juopottelun tiukan.

Hei, rommi juosta voi, kun kansa maat
ja mannut vaihtoi tilkkaan viinarännin. —
Nyt Nykopp hommas kemut mahdikkaat,
niiss’ otti saita Meyer aika kännin.
Mut syntyi riita: Kniper takaapäin
nipisti Piperiä, Piper vinkas,
hän luuli fenno-Mömmön tehneen näin,
ja antoi hälle iskun. Mömmö rinkas
ja pökertyi! Hän päivän makas silleen,
ja virkosi. Mut oksall’ ison puun
kaks päivää istui Piper, tuumailuun
syventyi veljesmurhan, synkkään dilleen.
Mut viimein Kniper hänet, jälkeen haukun,
sai alas sieltä, tuoden hälle naukun
puun juureen: Piper silloin alas reitti. —
Vaan kuinka Siidoin Mömmön akkaa heitti?

Se kävi näin: tuo seura kuvattu
joi rommia, myös konjakkia: niistä
se juopui, täyttyi onnen-haaveilu, —
on huumaus välttämätön, sit’ en kiistä!
Mut toiset juopua voi muustakin,
niin, raittiudesta, siveydestä, taikka
vain uskonnosta: tapa yleisin
tää synnyinhumala, kai tiukka paikka.
No, into porvareissa alemmissa
siell’ alkoi hihhulien uskontoon.
Ja lahko juopui! Kiihtyi hurmioon,
niin että miehet, naiset kokouksissa
kuin koirat ulvoivat. Myös portti ahdas
on heillä, uuni: jokaisen kuin tahdas
sen sisään täytyy, — nyt he Mömmön pakkaa.
Vain lamppu sammuksiin, — ”bror” Siidoin nakkaa.

Kuin Mooseksella Michelangelon
Paganuksell’ on parta, päässä jakaus
käy keskellä. — Hän itse puodiss’ on:
se haaraparta heiluu, suusta ”vakaus”
ja leikki sinkoilee. Jos kundejaan
hän muista ei, hän nimet heille antaa...
Lyö tekohampaat tiskiin kidastaan
ja kutsuu luokseen Liisaa, Kaisaa, Mantaa:
”Näin irti otanko myös korvat, nenän?” —
”Ei!” kirkuu emäntä ja juoksee pois.
Mut ukko palauttaa, — ja juuri tois
hän kaupanpäälliset, kun siihen tenän
taas rouva tekee: ryntää puotiin, paita
punainen yllään, ryssä paksu, saita, —
ja sättii miestään tuhlariksi. Tulos:
ett’ ukko jörrii suutuksissaan ulos.

Hän kalarantaan lähtee kissoineen, —
se kissa, vaakakupissa se aina makaa,
ja kalan-ostossa käy yksikseen.
Se millä ostaa? Mikä kaupat takaa?
Sen kaulaan pannaan sikari; kun saa
se kauppiaalta kalan, sikarinsa
se antaa. — Nyt he kahden tallustaa, —
ja ukko leppyy kanssa suosikkinsa.
Taas on hän valmis leikkiin. Tuossa ajaa
mies valkealla hevosella: ”Kas,
mist’ ajat, Kusti, kalkkilaivallas?” —
Maanukko katsoo vanhaa sutkauttajaa:
”Kah, Pakanata! Kapteeni sen tiennee,
hän tuolla peräsalongissa lienee!” —
Ja ruunan häntää nosti: ”Katsokaapas.” —
Paganus päätä raapas: ”Voi sun saapas!”

KANSA.

Nyt kyllin lienen näistä veistellyt. —
Ja kansa? Kuitenkin sen outo juopa
erotti muista, — oudompi ei nyt.
Se kansa, näköjään niin hyvänsuopa,
se syntyi, kasvoi, nai ja nukkui pois.
Se uskoi Jumalaansa, — vanhaan tapaan
se poltti kaskea, ett’ elää vois
taas talven, pisti potattia napaan.
Se huijas maitaan; — luki joku nero
virskirjaa; — toinen viisas paransi
trakoomaa savulla, tai kiiruhti
yht’aikaa popan luo ja papin: ero
siin’ ollutkaan ei suuri — siihen aikaan:
yks neuvoi sanaan, toinen sanan taikaan.
Mut mainittakoon vielä tieto eräs:
kun aikaa vähän vieri, kansa heräs!

HERRAVIHA.

Mut silloin, taikka vähän ennemmin:
ol’ aimo herra nimismieskin silloin!
Kun kaukaa tullen kirkkomatkoihin
sovitti rahvas verontuonnin milloin,
hän pyhänä ei ota vastaan: hän
nyt lepää! Miehet parin lantin vuoksi
sai vuottaa maanantaihin, pöhnäisän
hän kunnes päänsä nosti. Hukkaan juoksi
maamiehiltä näin kalliit kesän hetket.
Ja kolme poikaansa hän ryöstöilleen
vei usein mukaan, oikein näyttääkseen,
millaiset herroilla on huviretket:
kun talon jätti, paitsi saatavaansa
myös otti lampaan omaan karsinaansa,
ja puolsi tekoaan ”lainselityksin”:
”Syy siinä, etten tullut tänne yksin!”

Ja vanhat kertoo, miten Masalin, —
kun susista taas kerran koitui huoli
ja niiden ajoon rahvas kutsuttiin,
mies talosta, tai melkein kuntaa puoli, —
kun metsää samottiin, ja rengas jo
supistui ahtaaksi, ja vallesmannin
reen luona hengähdettiin tuokio,
niin siihen riensi isä Matti Mannin,
toi jonkin viestin. Mutta tuiskusäässä
hän lakkiaan ei riisu! Vimmattuun
se raivoon herran sai, hän kaiken muun
unohti, karjaisi: ”Vai lakki päässä
minulle puhut! Polvillesi, alas!”
Ja vanhusta hän löi. Muu joukko salas
vihansa, — mutta milloin vanhat tätä
vain kertoo, huokaamatta ei he jätä...

SIIRTYMINEN NYKYAIKAAN.

Näin entisaikaa kuvannut nyt oon, —
pääpiirtein harvoin, niinkuin mulle hohtaa
sen muisto... Niinkuin Saimaan saaristoon
ja kallioihin kesän päivä pohtaa,
niin lämmin sittenkin on muisto tuo.
Ja silti siihen yhtyy miete: miksi
jo lapsuus meidän kohtalomme luo?
Maantieltä aloin: jouduin kulkuriksi...
Sain nähdä maailmassa paljon kyllä, —
ja kuitenkin oon täällä vieras vain!
Jotakin entistäkö aina hain? —
Inehmo, taivaan arvoituksiin yllä
et järjelläsi! Heitä huoli moinen! —
Sen sijaan tässä vielä tarinoinen,
mitenkä vanhan muuttuneen jo kuulin,
kun kävin siellä äsken. Toiseks luulin...

Niin pian aika vanhan tuomitsee!
Miss’ on nyt monet menneet arvot, aatteet? —
af taloon astelee
mies nuori tuossa, yllään herrasvaatteet,
mut nousukasten kansaa: muodoton.
Hän työntyy vanhaan hienoon saliin, sinne
käy vastaan rouva: ”Kuka vieras on?”
Mies esittelee: ”Poikaa torpparinne
kai ette tunne, Pekka Käärmerintaa?”
Ja jatkaa: ”Armo talonsa kai myö?” —
Aurore Apollonie nuo sanat lyö
vain leikiksi: ”Juu, mutta sill’ on hintaa, —
niin, satatuhatta.” — Mies nauraa, aukoo
jo lompakkonsa, rahat pöytään laukoo:
”Jaah, rouva elää vanhaa aikaa, näen!” —
Nyt peruuttamaan armo säikähtäen.

Ja kuitenkin tuo torpanpoika vei
sen talon, herraksi hän nousi hovin, —
hän, voi- ja halko-miljonääri... Ei
koroillaan armo loistanut lie kovin.
Näin monen kartanon käy nykyään.
Aurore Apollonie, hän ulkomaille
pois muutti, — tuonoin, kuulin, painoi pään
Montreux’ssä lepoon; jääden toki vaille
näkyä, kuinka rahvaan terve järki,
tuo sama Käärmerinta, rusikoi
hovia vanhaa: koivukujan, oi,
hän kohta kaatoi, haloiksi sen särki,
ja muutti vanhan linnan navetaksi. —
Miks uusi syntyi vanhan polkijaksi?
Työ koituu kerran mennyt ilmi tuoda,
ei riitä pelkkä into uutta luoda!

KÄÄRMERINNAN MOSKEA.

Mut mitä luonnolleen voi polvi uus?
Se luotiin uudistamaan, eikä luomaan!
Ja sitä vaivaa vanha katkeruus...
Sen karkeudessa paljon hyvää huomaan...
Jos ei se vanhaa usko, ymmärrä, —
voi juutas, se ei Jumalaankaan usko
nyt aina enää, — silti syvinnä
siin’ onko pelkkä ahneus, taantumusko?
Niin usein aarteen kätkee sielun liete:
ihanteen jonkin! — Minkä ihanteen
tää moukka? Kaipuun toteen arkiseen!
Vai siihen!... Siitäkö se ajanviete,
ett’ asunnokseen turkkilaisen linnan
hän teetti, sinne tytön valkorinnan
toi Taalaista? — Niin, mutta — työskennellä
hän osaa, ja hän rahvaalle on hellä!

Se linna, koivikosta ylenee
sen minareetti, näkyy kaaret osin.
Divaanit venäläiset koreilee
saleissa, joiss’ ei mestarina tosin
näy maku olleen... Niinkuin täysikuu
isäntä paistaa, — hänellä on musta
peruukki, työstä pää jo kaljuuntuu, —
mut yhä vain hän tahtoo ponnistusta!
”Fade-li-laa!” kun Taalain tyttö laulaa,
”taas mietit? Työstä rintataudin sait!
Voit kuolla. Lepää viimein! Ulkomait’
ois nähdä ihanaa!” — kun hellii, kaulaa,
niin siihen mies: ”Hm, mietin tässä, että
nyt hankin moottorin ja pumput. Vettä
ei sitten pellot puutu... Tulis maamme
omillaan elää ... liikaa muilta saamme...”

Ja monen ehkä moisen seuraajan
sai ylimystö, joka vaipui hautaan,
tuo vanha, joka maan ja kunnian
vuoks usein ryhtyi työhön, tarttui rautaan.
Miss’ on nyt valta, rikkaus aatelin?
Jo moni Loeven-Brange Karhunkouraus
lie nimeltäänkin nyt, — näin mielenkin
se ”paransiko” nimenmuutto-houraus?
Kai joskus: kuinka vallasnainen voikaan
nyt lemmen päästää poveen valkeaan
niin että, tiedän, saakka kuolemaan
voi rakastua halpaan rahvaanpoikaan? —
Näin aatelista vielä iltahohdon.
Maa kaivannee taas uutta luokkaa johdon...
Se saako sen, ja mistä, minkämoisen? —
Mut esitänpä jälleen luokan toisen.

KERETTILÄINEN.

Papisto, kuolematon paksun pään
ja puuron inkarnaatio, — kuinka oma
jo lauma ryhtyy sitä päkkäämään:
siit’ on mun tiedossani juttu soma!
Kun oli aatto-ilta kinkerin,
ja taloon jälleen ajoi kappalainen
keralla lukkarin ja adjunktin, —
se pappi oli varsin — karhumainen:
niin tarkoin huolehtiva saatavistaan,
ett’ äsken niitä joulusaarnassaan
hän karhusi... Kun taloon saavutaan,
on pimeys siellä! Heidän saapumistaan
tääll’ eikö tiedetty? Niin, pirtti nukkuu,
kun sisään käydään. — Lukkari nyt kukkuu:
”Kah, eikös linnaan sovi kuningasta?” —
Vain rykäys kuuluu pirtin perukasta.

Ja sitten: ”Iltaa.” — Lukkari: ”Tai yö,
niin näyttää!” — Isäntä: ”Jos oikein tarkka
on silmä, näkee tarpeeksi!” — Nyt lyö
vihaksi papin, syntyy sanaharkka:
”Miks paimentaan näin lauma kohtelee?” —
Isäntä toistaa naurahtaen: ”Miksi?
Heh, nuijasotaa! Linnaleiri tee
ei meitä liioin vieraanvaraisiksi!
Papeille maksutta yösijaa, ruokaa?
Lie palkkaa liikaakin, — niin, sinnepäin
on maassa mieli työtä tekeväin. —
Mut riittää jo, ja ilve anteeks suokaa.
Hei, naiset! Pöydässä lie kyllä serpaa,
ja vuoteet tehty ... miehet matka herpaa.” —
Ja ukko otti tulta, — hymyhuulin
tulijat kätteli, vei saliin, — kuulin.

NYKYINEN PORVARISTO.

Kuink’ aika rientää! Ammoin iloinen
Paganus lähti meidän kaikkein teitä,
ja Piper, Kniper, kelpo Heiersen, —
niin, melkein koko vanha polvi ... heitä
puut varjostaa jo kauniin kalmiston.
Uus polvi nousi kanssa uuden ajan!
Miss’ ennen ”viinaränni”, siellä on
nyt sairaala, soi helske konepajan,
ja oikein kirjakauppain ruudut paistaa...
Jo suomalaisuus herravallan sai:
ei Mömmön pojat hihhuleita kai,
ja Tallukatkin hienostusta maistaa
voi ulkomaiden, moukkia ei enää, —
pää heill’ on pysty, — pystympi ei nenää.
Te Deum! — Miksi muuttuu seudun vaiheet?
Ken arvaa, — toiset kertokoot ne aiheet...

UTOPIA.

Se armas seutu! Onnen auringon
sois aina sille paistaa ihanasti
kuin ystävälle, jolta saanut on
niin paljon hyvää, lapsuudesta asti!
Ja arkitöissä siitä haaveksii, —
ja miettii aikaa, jolloin korpi tiellä
ei peltojen, vaan viljaa lainehtii
suot, järvenrannat ... vieretysten siellä
kyliä näkyy... Laakson ristii raiteet...
Käy tehtaat... Pirteillä on varjona
hedelmätarhat... Niinkuin kukissa
työ mehiläisen, niin on tiedot, taiteet
maamiehen harrastus: hän löytää sulon
voi kukkasesta kauniin toimeentulon! —
Ah, onni, että ihminen saa kuolla:
ei todellisuus haaveitamme puolla!

Nyt vanhaa parempiko kansa lie?
Ken tietää!... Mutta myöskin hyväks sille
on ollut aika uusi. Ja sen tie
toi vasta äsken valtatanterille!
Nyt rahvaan keskuudessa nähdä voi
jo monet virkut silmät, elävyyttä, —
ja korviimme jos sirmakat vain soi,
niin kansaa ehkä soimaamme myös syyttä!
Se kuinka kehittyy, sen aika näyttää. —
— Ja tähän päättyy pikku kertomus. —
Oi, synnyinseutu: sillä tarkoitus
vain oli sua kiittää, vaikk’ ei täyttää
se voine toiveita. Siis anteeks anon, —
hyi, paha poika! Mutta silti sanon:
sun armaan kuvas tahdoin ilmi saada,
se kaunis totuus, jot’ ei mikään kaada!

Niin, lapsellinen lienen tosiaan!
On edessäni hetken kukkatarhat, —
miks menneitä siis vaivun tutkimaan ...
ja omat erheet, elämäni harhat
niin painaa, että aikaan lapsuuden
luon katseeni: sen ilmiöistä miete
lait tahtoo löytää syyn ja seurauksen. —
Ja tulos tästä? Hauska ajanviete!
Miesparka, taivaan arvoitukset heitä!
Et ratkaista voi niitä! Muistot vain
sepitä lauluiksi, ja riemukkain
käy mielin elämäsi rikkaan teitä...
Ne muistot niinkuin laiva vilkkain viirein
pois loittonee. Ne kiinni sait... Nyt kiirein
voit matkaa — Italiaan valmistella:
Addio, madre mia, patria bella!

HELMIKUUN PÄIVÄ METSÄKYLÄSSÄ.

Jääkukkasin ikkunat kiiltää
vilun noustessa vihdoin auringon.
Ulos käyn, lumivaaroilta viima viiltää,
sini-siintävä taivas on.

Savut nousee, koirat haukkuu,
kylän kaivot narajoi...
Nyt hiljaista, — kirves vain kaukana paukkuu.
Rekivirsiä kulkuset soi.

Miten järvellä hankeen hienoon
sini-varjona piirtyy viittatie!
Sitä kohti tuo latu kauko-tienoon,
yli niemen se haipuen vie.

Salon hongat kuuraiset aamussa loistaa
kuin miljoona jättiläiskynttilää!
Havut kellervät huokaa, toistaa
samaa ainaista kaipaavaa sävelmää.

Salomaa, joka talven loistoksi jäätyy,
miks mieleni hurmaa se niin,
kun kuitenkin taas ilo kaipuuksi päätyy?
Minut täältähän siirrettiin!

Siis tahdon myös suureen joukkoon,
elon pyörteeseen, nautintoon.
Ja sieltä taas maaseudun hiljaisen loukkoon.
Niin kahtia raastettu oon.

Ah, paistavain ikkunain eessä
nyt pirteissä sukkulat lentelee!
Kotiaskarten pienien viihdykkeessä
elo kultainen pois hupenee!

Salo kirkkona päivässä loistaa, —
kuin miljoona alttarikynttilää!
Ah, ei havu-urkujen virret poistaa
voi kaipuuta kirvelevää!

Puna-pilviin aurinko laski,
kujat kullaten, — tummuu maa.
Ja luomensa, keltaiset niinkuin vaski,
pian ruskokin ummistaa.

Kylä nukkuu, kuutamohankea puikkii
jänis tummain riihien luo.
Alas taivaalta tähdet tuikkii...
Aldebaran on kaunein tuo.

Aldebaran, Arabian tähti!
Punaisimmaksi huomaan sen.
Aldebaranin johdolla kaipuuni lähti
luo keitaitten, palmujen...

MUSTALAISET.

Pilvessä taivas talvinen on,
pirtissä raskas raukeus,
ulkoa käy valo loisteeton,
valkea peltojen aukeus.
Miehet vuottaen murkinaa
sängyssä loimilla loikoo.
Keskellä honkaista lattiaa
koirat Hurri ja Urho oikoo
rentoina selkää, jalkaa.
Liedellä kaali kiehua alkaa.

Ikkunan pielessä alastomat
koivun ritvat kiikkuu.
Punaiset piian-pallukat
torkkuu, ja verkalleen rukit liikkuu.
Emäntä, pulska ja ruskeapää,
loikoen lehtiä lukee:
joskus päätänsä ylentää,
kyynärön tyynyihin tukee
ja, lasit viisaalle otsalle vieden, —
silmää puolehen lieden.

Harmaana kuultaa arkisuus
viidasta peltojen takaa.
Sielussa outo on unteluus, —
kaipuu vaivattu, vakaa
jonnekin, seutuihin kirkkaampiin.
Etelän mailleko? Minne?
Kaupunkeihinko kultaisiin?
Ah, ei tänne, ei sinne!
Outoa kaipuuta muuta:
”auringost’ itään ja lännemmä kuuta”!

Silloinpa kellot ja kulkuset soi,
koirat, hei, ylös karkaa!
Pirtistä Hurri huppuroi, —
kas pihamaalla sit’ arkaa,
kuinka se loitolta taivasta päin
räyskää ja pelkoa vinkuu!
Mutta jo harja pörhössä näin
ryntäävän Urhon: tuolla se rinkuu
vimmaansa kummulla lounaispellon,
pauhulle kymmenen kulkusen, kellon!

Kuulikos piian-pallukat!
Ikkunoihin ne juoksee, hyörii.
Miehetkin nousee. Ruskeat
emännän silmät vilkkaina pyörii.
Hetki, ja värien riemua saan,
vaihtelun onnea rintani vaivaan!
Mustalaisia! Kirjavanaan
punaista, mustaa ja sinistä taivaan
maantie jo pellon rinteellä kiehuu,
orhien takkuiset harjat liehuu.

Samassa pihaan ne porhaltaa,
hei haaligrammaa! päätä pahkaa
kolme orhia muhkeaa,
muut ovat luuta ja nahkaa!
Keikkuvat Viipurin vaatereet, —
kuin isot sängyt, vällyin ja loimin,
lapset ryysyihin hautautuneet,
kasvoin tuulisen sään ahavoimin.
Ukkoa, pyttyä, porsasta, akkaa,
pannua, tyttöä, kannua, vakkaa!

Ensimmäisenä kuistin luo
ehtii orhi musta ja suuri, —
keinuen hoilaavan kuormansa tuo,
kuin iso kameli juuri!
Vaahdossa kuohuvat kyljet sen
paistavat helaisin ryssänvaljain.
Poika kyynäränkorkuinen
solmii sen kuistiin kourin paljain,
penkillä seisoen loimella peittää,
heiniä eteen heittää.

Väistyä Urhon kiukukseen
täytyi eest’ ylivoimaisen joukon,
Hurri on ryöminyt pelkoineen
piilohon kuistin loukon, —
sillä nyt pirttiin ryntää jo,
silmin kiiluvin, vilkkain,
irvivä poikas-kolmikko,
päivää se ei sano, nilkkain
vilskeellä uunille vain se kiipii,
kenkäinsä nauhoja auki jo riipii.

Sittenpä muijat parvenaan
pirtin uksen täyttää,
rannukkaisista saaleistaan
komeita korpin-nokkia näyttää.
Turpeat huulet, kerkeät suut,
huntuiset päät, pikitukat,
veltot ja hytkyvät lonkkaluut,
parmailla markkinakukat, —
niinpä he päivänsä sanoo,
kilvaten kahvipaikkaa anoo..

Mutta he vastausta varro ei.
Lumisen, kostean silkkisaalin
vanhin, Saara, jo pellille vei:
siinä se kuivuu höyryssä kaalin.
Nuoremmat keskelle lattiaa
laskevat rinnoiltaan sylilapset:
niillä on kintut ruskeaa
pronssia, pikeä hapset.
Kuin kotonansa ne kykkii ja häärää,
näyttäen napaa ja säärtä väärää!

Miesväki maantien-mainio myös!
Vaari parrakas, töyhtökulma,
piippunsa suuren täyttö-työss’
alkaa jo hommata. Ken tuo julma,
piiska saappaassa, pystypää,
loistossa huiskivan kaulahuivin?
Kolmas heistä ei jälkehen jää:
hoilaa äänin tervein ja kuivin, —
päässä korkea tserkessilakki, —
yllään vihreä verkatakki.

Joukossa moisessa jotakin on:
niin myös karhea suomalainen,
lattea Matti Lennoton,
kanssaan keltainen Säämingin nainen. —
Mikä on pääskysparvessa tään
tehtävä varpusparin? —
Sulho, hän nurkassa häpeissään,
harjaspää hurin-harin,
miesten ja mummojen piippuja rassaa;
morsian toisten lapsia passaa.

Ainahan joukossa jotakin on:
romani Jalamar, ylpeä, nuori!
Ken siron, joustavan vartalon
sinisiin samettiliiveihin suori,
jakkuun hopeanappiseen?
Magyareiltako hän ne osti? —
Äsken näin hänen iskeneen
silmää Tiinalle: hiukan nosti
kulmia tyttö ja häijysti hymyi.
Nytpä he yhdessä pirtistä lymyi.

Säämingin akka, hän reestä toi
valtavan kahvipannun,
täytti sen, tulta sen alle loi,
osti kermaa kannun. —
Miehet, ne marssivat, mahdikkaat,
hoilaavat: ”Isäntä, hoi, ori osta! —
Kuuskymment’ markkaa!” — ”Viitosen saat!” —
”Ai tu guuvilligo! — Viistoista nosta!” —
Kolmaskin huutaa: ”Kakskymment’ anna!” —
”Kymmenen saattaisin kaakkiin panna!”

Vanha Saara, se kurttusuu,
rukkien taakse kiertää,
istuu, polkee ja innostuu,
sormia nuollen kehrää ja hiertää.
Sitten hän kutsuu emäntää,
kerjää villoja, voita ja jyvää.
Toinenpa tiuskahtaa, sysipää:
”Mit’ sie kiusaat ihmistä hyvää!
Antaa se muutenkin käyjille hangen!...”
Poikain kuoro: ”Maaro mangen!”

Emäntä lauhkea hymyilee,
kaalia kauhoo ja täyden tassin
pienelle tytölle sukaisee.
Tyttöpä kaaliin piipunrassin
pistää ja nopsasti suuhunsa vie, —
irvien kaalin kaataa ja hylkää.
Äitipä siihen: ”Voi sun ... ja sie,
dzungiboskero, outat jo ylkää!” —
Poikaset maasta nyt kaalin nuolee,
vaurahin lastusta luskan vuolee.

Kahvikin roihulla kuohahtaa, —
muijat kun kiertää, laulaa ja mieroo,
lapset ja porsaat teuhuaa, —
piippuleuat kauppoja hieroo. —
Mutta Jalamar, hän läävän luo
Juonaan tyttären Tiinan johti;
sinne nyt pulskimman raudikon tuo.
Kohta he kiitävät lounaista kohti,
kasvot niinkuni lyijy, —
vilkkuu jo kaukana punainen ryijy.

Poikaset uunilla laulelee, —
vääntävät päreestä pyssyn,
maasta he veikolta ampaisee
pois takaraivolta virkatun myssyn.
Veikko suuttuu ja vartaalla lyö,
kiroilu, ottelun kiljuna raikuu.
Äitipä kädessä remelivyö
hätään, ja kiihkeä romani kaikuu:
”Ai tuut diinalo! Ja tuo naia
kohta jo aikoo! Tuolleko Kaia!”

Vakava Saara pussistaan
kaivoi, kehruun jättäen, kortit,
kalseus harmailla kasvoillaan
järjestää nyt sortit.
Emännälle hän kohtalon
varsin mairean povaa:
”Tavaran ylitse talossa on
ollunna kolme juttua kovaa...
Omasi takaisin saavan näytät...
Vanhaksi elät ... keppiä käytät...”

Myöskin piian-pallukat
povarin sanat kuulee: —
”Monessa paikassa painavat
huolet on niin, että harva luulee...
Kirjan ... turhan kirjan saat.
Pysykin viisahana,
vaikk’ ois miehellä manttaalin maat,
tottele povarin sana,
siitä et ympäri pääse, et yli...
Mutta se toinen ei sua hyli...”

Isännän nuoremman merkit nää:
”Puottanna äsken olet
tyttöä valkean-verevää,
antanna sormukset, solet. —
Dioneses, nyt totuus näy!
Hautajaisia juodaan, —
elähän pahastu, niin se käy.
Kah, jo nuorikko taloon tuodaan. —
Mutta en enää nyt valhetta syydä!
Onk’ sulla porsasta myydä?”

Silloinpa kupit jo kalisee,
Saara ja kaikki kahville töytää, —
pannu ja kerma kiertelee, —
sankkana höyry kattaa pöytää.
Mutta poikaset, pörröpäät,
uunilta parkunan päästää:
”Eikös ne ämmän-syöttiläät
meille yhtänä aio säästää?”
Herroille Säämingin akka nyt kantaa
uunille kahvit ja sokurit antaa.

Näin piti pitonsa kaikki muut
paitsi Jalamar ja Tiina;
kieroon kiskaisi partaiset suut
lauhkea myös ”Savon viina”.
Mutta Tiina ja Jalamar, hei?
Poika ukselta parkas:
”Jalamar roisto orhini vei,
Juonaan tyttären kanssa karkas,
piiat sen läävän parvelta keksi!” —
Siitäpä touhu hirmuiseksi!

Pois pojat uunilta loiskahtaa,
pihalle juoksee miehet ja naiset!
Huutoa, kiirettä, huiskinaa, —
silmät ja posket hehkuvaiset, —
heiluu saalit, ja pelaa suut
kilvalla suomea, romanikieltä:
”Noodako Deevel... Katkomme luut,
kiinni kun saamme ne karkutieltä!” —
Juonaalta, konsa hän taskunsa tarkkaa,
vei tytär kuusikymmentä markkaa!

Kolme nyt perästä pakenijain,
browningit taskussa, vyöllä puukot!
Ah, miten rauhaa juhlivain
rikkoi tuon parin kuumat suukot!
Yksin poikanen kiharapää
nojaa huoletta kuistin penkkiin,
kyynäränkorkuinen, hyräjää,
löi jalan reimasti lenkkiin:
”Ai meen kaale!” — Eipä nyt jatkaa
juhlaa voi, — Savonlinnaan he matkaa.

Peittoon pirpanat paljaat taas
äidin lämpöisen vaipan alle. —
Perskat Säämingin akka jo kaas
pannusta tanhualle.
Matti keltaista, karheaa
tukkaansa raapii laumassa akkain, —
Saara jo suinpäin kellahtaa
kuormalle tyynyjen, porsaiden, vakkain.
Ohjista kiistaa käy pari poikaa:
vaari uhkaa, ja piiska roikaa!

Sinne se matkue haipuu jään
aukeille, — konkarit kiiltävin valjain,
soitellen, huiskien häntiään, —
loistona liinain, vöitten ja taljain.
Villinä Urho reuhaa sen
kintereill’ yhä poistuvan joukon, —
Hurrikin ryömii häpeillen
piilosta kuistin loukon.
Sinne se haipui, siellä se pauhaa,
kartano henkii entistä rauhaa.

Kaali pöytähän kannetaan,
verkkaan kulkee pila ja juttu,
mustalaisia muistellaan, —
muu puhe vanha tuttu.
Päivä pilvinen tummenee, —
kaukana taivaan harmaan
äärillä vienosti punertelee.
Verkalleen ja varmaan
mustuu peltojen aukeus.
Pirtissä raskas raukeus.

Juvalla, maalisk. 1910.

KYLÄPAJALLA.

Laaksosta, metsien kätköstä nousee,
kiemurtelee kylävaaralle valtatie,
raitille, vierelle tähkivän viljan.
Rinteellä yhtyy sen seuraan toinen tie:
kahdenpa tien käsikoukussa maja on,
kyläsepän paja on.

Tonttuna karsta sen uksesta kurkistaa,
seitsemän korkean koivun alta,
siinnokkaan sini-taivaan alta,
heinäkuun iki-hurmaavan taivaan.
Helskynä loitolle kuuluu ja jyske,
palkeen puhkina, kipenien parvi
lehvihin suitsee; ja sisään kun astuu,
ikkunan liekkien paahtaman kautta
juoksee auringon kultaiset loimet.

Nokinenä poikanen
paljevarressa kiikkuu.
Pullein poskinpa tynnyripalje puhaltaa,
puuskuttelee sysiahjoon, josta
kirkkaiden kipenien vaapsahaislaumaa
tupruttaa ylös räppänä-tottoon
huriseva hormi.
Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan,
häijysti etsitään, loukosta kaivetaan, —
känsäiset sormet sen ahjoon viskaa, —
pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi
pihtien kourat sen nipistävät niskaa
niinkuin kiukkuisen mestarin sormet
oppipojan niskaa.

Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan,
ahjossa lietsotaan, hiilillä poltetaan
pehmeän nöyräksi, taipuisaksi,
juuri ei vellinä lainehtivaksi.
Sitten se viisaasti
teräkselle nostetaan:
pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi
niinkuin koukussa punainen liero.
Vasara ja moukari iskee nyt vuoroin,
laatien latteat sen päämuodut, —
ääntäen kilvalla alasimen kanssa:
”Hils-helk, hils-helk!” Ilkeä pölkky,
tuo tyly puupää,
kateuden riemusta hytkii ja hyppii.

Uuttera vasara kehittävi rautaa
viisaaksi hyödyn palvelijaksi.
Vaan jos se suuttuu,
mustaksi muuttuu,
moukari puuttuu ankarasti toimeen,
huimii viimeiset pois pahat juonet, —
tai se tuleen heitetään,
taas sysin peitetään:
palkeen pulleat posket ne puhaltaa,
puuskuttelee puna-ahjoon, josta
kirkkaiden kipenien vaapsahaislaumaa
tupruttaa ylös räppänä-tottoon
huriseva hormi.

Uksella istuvat
kylän isot isännät,
katsovat, miten käy raution rautatyö,
vuottavat kastetta hohtavan sirpin.
Haastavat heinistä, viljoista, helteistään. —
Pajan eessä patsaissa
hevoset teutaroi,
paarmain pöristessä huiskivat häntää,
helistäen tiukuja viuhtovat harjaa.

Maantieltä, raitilta
rämähtivät rattaat:
Harjulan ”herra”, kas, uudella orhillaan!
Tuprahti maantie, mäen alle viuhtoi
lautaset vaahdossa ylpeä voikko —
laaksoon ja metsiin.

Sieltäpä kiemurtelee ylös valtatie,
raitille, vierelle tuoksuvan viljan.
Päivä on hiljainen, hellettä henkii maa,
tuudi ei tuulessa kypsyvä tähkä.
Torkkuen riippuvat koivujen ritvat
naavettuneen pajasuojuksen päällä,
siinnokkaan sini-taivaan alla,
ah, iki-hurmaavan taivaan holvin,
hattaraharsolla verhoutumattoman
heinäkuun taivaan.

1901.