KYLÄPAJALLA.

Laaksosta, metsien kätköstä nousee,
kiemurtelee kylävaaralle valtatie,
raitille, vierelle tähkivän viljan.
Rinteellä yhtyy sen seuraan toinen tie:
kahdenpa tien käsikoukussa maja on,
kyläsepän paja on.

Tonttuna karsta sen uksesta kurkistaa,
seitsemän korkean koivun alta,
siinnokkaan sini-taivaan alta,
heinäkuun iki-hurmaavan taivaan.
Helskynä loitolle kuuluu ja jyske,
palkeen puhkina, kipenien parvi
lehvihin suitsee; ja sisään kun astuu,
ikkunan liekkien paahtaman kautta
juoksee auringon kultaiset loimet.

Nokinenä poikanen
paljevarressa kiikkuu.
Pullein poskinpa tynnyripalje puhaltaa,
puuskuttelee sysiahjoon, josta
kirkkaiden kipenien vaapsahaislaumaa
tupruttaa ylös räppänä-tottoon
huriseva hormi.
Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan,
häijysti etsitään, loukosta kaivetaan, —
känsäiset sormet sen ahjoon viskaa, —
pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi
pihtien kourat sen nipistävät niskaa
niinkuin kiukkuisen mestarin sormet
oppipojan niskaa.

Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan,
ahjossa lietsotaan, hiilillä poltetaan
pehmeän nöyräksi, taipuisaksi,
juuri ei vellinä lainehtivaksi.
Sitten se viisaasti
teräkselle nostetaan:
pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi
niinkuin koukussa punainen liero.
Vasara ja moukari iskee nyt vuoroin,
laatien latteat sen päämuodut, —
ääntäen kilvalla alasimen kanssa:
”Hils-helk, hils-helk!” Ilkeä pölkky,
tuo tyly puupää,
kateuden riemusta hytkii ja hyppii.

Uuttera vasara kehittävi rautaa
viisaaksi hyödyn palvelijaksi.
Vaan jos se suuttuu,
mustaksi muuttuu,
moukari puuttuu ankarasti toimeen,
huimii viimeiset pois pahat juonet, —
tai se tuleen heitetään,
taas sysin peitetään:
palkeen pulleat posket ne puhaltaa,
puuskuttelee puna-ahjoon, josta
kirkkaiden kipenien vaapsahaislaumaa
tupruttaa ylös räppänä-tottoon
huriseva hormi.

Uksella istuvat
kylän isot isännät,
katsovat, miten käy raution rautatyö,
vuottavat kastetta hohtavan sirpin.
Haastavat heinistä, viljoista, helteistään. —
Pajan eessä patsaissa
hevoset teutaroi,
paarmain pöristessä huiskivat häntää,
helistäen tiukuja viuhtovat harjaa.

Maantieltä, raitilta
rämähtivät rattaat:
Harjulan ”herra”, kas, uudella orhillaan!
Tuprahti maantie, mäen alle viuhtoi
lautaset vaahdossa ylpeä voikko —
laaksoon ja metsiin.

Sieltäpä kiemurtelee ylös valtatie,
raitille, vierelle tuoksuvan viljan.
Päivä on hiljainen, hellettä henkii maa,
tuudi ei tuulessa kypsyvä tähkä.
Torkkuen riippuvat koivujen ritvat
naavettuneen pajasuojuksen päällä,
siinnokkaan sini-taivaan alla,
ah, iki-hurmaavan taivaan holvin,
hattaraharsolla verhoutumattoman
heinäkuun taivaan.

1901.