RAHVAANIHANNOITSIJAN DAMASKUS

Satiireja

MUTTISEN BALLADI POLIISIPUTKASSA.

”Tässä poliisiputkassa, lattian pahnoilla,
jossa nyt oleskeltu on puolen yötä, —
pehkuissa tukka, pois vietynä henskelit housuista, —
kolme Helsingin herraa ja känninen sälli myötä, —
tunnen mie ihteni sankariks,
vaikka jo kulukussa nikkaukset ankariks, —
tässä punaisten putkassa, jossa nyt oltu on yötä.

”Ne oli kekkerit lystikkäät, nuo eiliset!
Oopriksella me oltiin, joukossa herroja monta:
ruossalaisia, possessonuatteja, hienoja...!
Ja mie hienojen joukossa, Muttinen: salaamatonta,
kauppias kirjojen huonojen, —
mutta en hampaaton koirankuonojen
parvessa, — niin, maan parhaitten, herrojen ruossalaisten!

”Siellä se syntyi juttelu tuas politiikasta,
kun punavalta nyt, kauhea, Suomessa hiäree. —
Mutta kun ruossikot nuo niin väittivät ylypeinä:
— ’Suomalaisill’ on uatteet iteolokiaa viäree’, —
silloin mie, vaikkakin onnesta
herrojen maistaa sain, ihan mahtiponnesta
paisuin, ja lausuin, niin, sanat suorat mie sanoin heille.

”Ruossia huastettiin: — Höör mej, mina herrana,
tet ä är soo, — nyt kuulkeehan kansanpoikaa:
työ ootta ollunna meille ne piältäpäsmärit,
työ, rotu hienompi, — nyt teille tuomionkellot moikaa.
Tää paha vallankumous
on vain suomalaisitsetuntoa: lumous
rahvaalta mennyt on vänskejä kohtaan ... niin, mina herrana!

”Häh? Mitä? Mie sitä sammooko sakkia? Monkooli?
Vai niin!... Tunnette varmaankin Takamatsun
tai Kutinotsun? Se eikö oo niinkuin suomea?
Sen sanoi Haapets. Häh, vilolookit? Niille mie hatsun!
Ei, tämä kansa: myö ollaan kai samuraitakin!...
Mie muakauppias? Lienenpä ulokomaitakin
nähnyt, ja ranskookin huastelen, oui, mina herrana!

”Estitte, ettei myö ois suatu ees kouluja...!
Miksei myö, parpaareiksi haukutut, nennee
nostella voitaisi koskaan, myö, isännät Suomessa? —
Mutta ne herrat: ne tehneet ei yhtään tennee...
Sillä — ne sittenkin ovat oikeita, viinejä
herroja, olkoot jos Kituliinejä!
Ja myö sitten veljinä herroiksi koolia juotiin.

”Juotiin. Ja syötiinkin. Häh? Ei elä ruuatta!
Satoriaantia... Ja piälle oikein portoota...
Mie vähän kustansin muutakin: — Va vill mina herrana? —
Samppanjat tarjosin... Sikareitakin poltettiin koko loota.
Näin myö nostaa jo tohtimme
piätämme, — myö, jotka muatamme johtimme —
aina, ja nytkin! — Mutta miks istun nyt putkassa tässä?

”Voi, mikä aika! Kun kansa käy kimppuun — herrojen!
Jokkainen sälli, ja porsas, ja naassi ja naski!
Kuinka se sattui? En sitä muista nyt selevään...
Taisipa päässäni roihuta oikein niinkuin kaski ...
taisinpa ulkona, ovella
Oopriksen räyhätä, pulloja povella.
Miliisi suuttui, se alkoi kiskoa Muttista putkaan.

”Mutta ne herrat: viinejä herroja sittenkin!
Uhria puolsivat! Putkaan he tulivat yöksi,
kun he ei saaneet Muttista millään kynsistä miliisin,
roistojen, jotka mun ristikkoporttien taakse syöksi.
Siit’ on nyt heltynyt mieleni...
Myönnän: yht’ ollaan, vaikka on kieleni
toista, nuo herrat ja Muttinen ... yhdessä muanneet yötä.

”Pahnoilla tässä, kuin sika läätissä, röhkivä,
paljain päin, piäkalloni ympäri tukka
harmoo pehkuissa, — tässä myös päähäni pälkähtää,
että se tyttö, — hihii, on miullakin tyttö, — se Lyykia-rukka
taitaa nyt outella Muttista huolissaan:
rauhassa istune ei nojatuolissaan, —
luulee, että on Aapelin ahmaissut kuolemanhukka!”

Lyykia on nimi Aapelin antama: Lygia. —
”Lyykia juoksoo nyt kaupungin ristiin ja rastiin.
Juoksoo ja soitteloo. Kunnes kai huhu kuuluttaa: —
’Muttinen juonut on Helsingin-matkalla itsensä lastiin!’ —
mutta jo sielunsa, polvensa vapisoo: —
Ehkäpä Aapelin murhasi ryssät, kun lastissa kulki?

”Mutta mie, Aapeli, istunkin rauhassa pehkuilla!
En oo murhattu vielä... Join vettäkin äsken karahvin. —
Pruurit ne nukkuvat tuossa, nuo herrat... Ja nukkuu sällikin...
Vointini ois hyvä, — kun ulos pääsisin juomaan kahvin...” —
Niin, hänen vointinsa on kuin Lyydian Kroisoksen
muinoin, — nyt surressa Lyygian
herraa ja Muttista, jok’ oli putkassa yötä.

1917.

POST FESTUM.

(Uskonpuhdistuksen muistojuhlan johdosta.)

Post festum, — mutta se mieli on mulla:
nyt ei sovi hukkana katraaseen tulla!
Ja siinä lie hukkia kyllin jo omissa,
niin lampaan- kuin paimenen-nahkoissa somissa...

Siis Luther? Hän oli miehistä suulain.
Mies matalin otsin ja kuitenkin kuulain.
Mies leuoilta vankka. Kuin tynnyri mahalta, —
ei maistuneet viini ja naisetkaan pahalta.

Hän antikristityiks pappeja haukkui...
Ja erosi kirkosta niin että paukkui...
Ol’ oivasti perkelein höystetty kielensä.
Ja munkkina kelmetä tehnyt ei mielensä.

Siks nai hän, ja rouvansa laajoin lantein
sai lapsia, uskonut ei, että antein
voi autuaaks tulla, uus usko on parempi...
Mies taas — rabulistina on yhä arempi!

Nyt Lutherin-kirkkomme, — tuo, jonka lampaat
ja paimenet, hurskaat tai koiranhampaat,
ei suosine kirkon ja valtion eroa, —
on juhlinut Lutherin rohkeaa neroa.

Niin, kirkkomme tuo, joka katsoo murhein
jo siviiliavioliittoakin, se urhein
on mielin vain paikallaan seissut, kun muutakaan
ei voinut... Mut tästä en jaata, en juutakaan!

Vaan leikiksi vaihdankin virteni sävyn:
on minustakin alapuolella hävyn,
jos tahtoo ruumiita uunissa paistella, —
se tuoksu ol’ ilkeää Saksassa haistella...

Ja koulusta uskonto pois, — oi, tantit,
nyt protesteeratkaa, protestantit!
Sen vaatijat linnaan — jumalanpilkasta.
No, eihän nyt suututa pienestä iikasta...

                                                   ⁂

Kas, jälleen jos haastamme viisasta kieltä:
on meistäkin, vapaista, ruotaista niellä
se vapaus, jonka nyt huomaamme piioissa
ja rengeissä, vapautta vain — utopiioissa.

Jos renkiä pirut, ja papit, ei uhkaa,
hän laiska on, ryövää, syö, makaa ja puhkaa
Ja piika saa ”vapaita” — ryssien naakkana.
Ei, parempi, vaikka ois paavikin taakkana!

Jos eläisi Luther, niin varmasti huudin
hän näyttäisi hulluille, jotka nyt luudin
ja taikoin maan kulttuuriarvot ja — muonansa
näin työntäisi joukkoon svaboda-kuonansa.

                                                   ⁂

Siis väistynkin, lampaana, paimenten tieltä.
Ja kirkkomme kanssa oon yhteistä mieltä:
tuo Luther, hän harrasti huoneentaulua, —
ja armasti viiniä, naista ja laulua.

6.2.1917.

ETELÄSTÄ POHJOLAAN.

Olin lähdössä mailta Italian, —
koti-ikävä matkaani johti...
Jäi sinne auringonautereet,
kuvapatsaat, jotka hohti
lumivalkeina juurella piiniain:
nuo hongat, mustat ja raskaat,
ne ikuisuutta miettivät kai...
Mut allansa soittivat kaskaat.

Pois lähdössä, — viimeistä kertaa nyt
viel’ antimet viinikestin:
ikivanhaa viiniä valkeaa
trattoriassa ”Est-est-estin”.
Se kuuluisa paikka on vaatimaton:
siell’ istuvat herra ”fiini”
ja nuohooja rauhassa vierekkäin,
ovat yhteiset pöytä ja viini.

Sain pöytääni nuoren matruusin,
työmiehen: hän kaikkea tietää
niin hartaasti tahtoi, ja antoi myös...
Hän herraksi mainita sietää!
Me veljeyttä juotiin: ”Est-est-est!”
Yö hauskasti meiltä vieri.
Ma aamulla lähdin, — hän palasi taas
sotalaivaansa ”Dante Alighieri”.

Siten matkasin kerralla toisellakin...
nyt Espanjan Granadasta.
Juna kuuma, ja tungos, ja janokin lie...
Se yö oli pitkä vasta!
Tuli luokseni työmies tuollainen,
jota taiturit maalaa ja etsaa:
käsi puuskassa kantoi hän viittaansa,
hymy suulla, ja ryhti grandezaa.

Hän virkkoi: ”Señor, quiere Vd_?
Kavereita on tuolla, ja leili,
jost’ extranjerolle riittänee, —
se kaatua saa kuin keili.” —
Kai espanjalainen fraasi vain,
ma luulin: ”No, excusi...”
Menin kuitenkin. Join, — päin silmiä sain
koko suihkun! ”Bis, bis!” mies huusi.

Se yö oli vasta hauska, se yö!
Me laadimme yhteispiirin,
joka ammensi yhteislähteestä...
Ohi maisemat Guadalquivirin
pian lensivät, Sierra Morenan maat, —
kun ahtaasta leilin suusta
sakin suuhun suihkusi viiniä, —
se vuoti kuin ylhäältä kuusta.

Nyt matkani vei läpi Ranskanmaan.
Sitä syksyiset usvat jo hyyti...
Mutta rotisserioissa Parisin
isot liedet ne lieskaansa syyti,
kun vartaassa paistit kääntyivät...
Ja eräässä nurkassa pappi
ja työmies väitteli, politikoi, —
kovin kiehui kummankin sappi.

Abbé, yhä kiivaammin nuuskaten,
oli puolella patriotismin,
kun intoili mies, että uskonto on
”hantlankari” kapitalismin.
He väitteli kauan, he karvoineen
jo aikoivat toisensa niellä...
Ja viimein — kättä he löivät vain:
epäloogillista, en kiellä.

Ma jatkoin matkaani Kölniin päin.
Miten raskaaksi tunnelma muuttui:
oli ympäri yhäti ruskeampaa, —
maa melkein jo väriä puuttui.
Tuli Lübeck: siell’ odotella sain
pari tuntia junaa toista...
Tuoss’ silta marmoripatsaineen...
kuvat lumessa hartioista.

Menin vanhaan Ratsweinkelleriin.
Siell’ olutta kersantit latki, —
ja yksi, hyllyväpötsinen mies,
kai orkesteria matki:
hän matki torvea kurkullaan,
nenä viuluna kilpaa vinkui,
takapuolensa soi kuin trumpeetti, —
gemütlich hän röhisi, hinkui.

Kun saavuin viimein Suomeeni, —
juna vauhdilla Rosinanten
kun käveli viimein Helsinkiin,
oli Helsinki — helvetti Danten:
se sauhusi pakkashuurua
niin, ettei nähnyt eteen...
Olin jäätyä, mietin: — ”Lanningin”
jos saisin nyt jostakin veteen!

Ma juoksen pieneen kahvilaan,
joka siell’ oli aseman luona.
Sain ”lanningin”: spriitä, — ei hullumpaa,
sitä hörppii kuin janoinen vuona.
Oli kahvila märkä ja lohduton...
Ja toisessa nurkassa sakki
työmiehiä synkkinä pirtua joi,
joka miehellä päässä lakki.

Ei lakkia yhdellä kuitenkaan:
vain silmillä hattunsa lieri.
Hän alkoi viimeksi tulleeseen
nyt vilkua, sitten hän p....,
ja noitui: ”Jeesuksen p——le,
tuo piimävatsainen monna...”[1]
Myös kaveri toinen laukaisi:
”Höh, p——leen porvarikonna!”

1912-21.

[1] Miksi hän antoi herrastulokkaalle kunnianimeksi juuri monna?
Sehän rahvaankielessämme vielä joskus ilmenevä sana merkitsee
kunnianarvoisaa vanhaa emäntää, miltei rouvaa. Vai näkikö hän spriitä
viluunsa nauttivasta herrasta, että hän oli tullut joutavilta
laiskurinretkiltään Italiasta? Siellähän on monna ainakin ollut
varsin yleinen, — lyhennys sanasta madonna, — esim. Monna-Lisa.
Mutta — piimävatsainen monna — pirturakkari edessä ... no, sprii
kelpaisi meillä tosin naisillekin: käsitteet ovat sekaisin.

Tekijän huom.

KUN TÖLLINMIES TULI RYSSIEN PATTERITÖIHIN.

Talonpojan onni on pysyä maalla,
kuosilla vanhalla, arvokkaalla
peltoa kyntää, ei kätköstä tulla,
vaikka ois tarjolla vehnäinen pulla!
Mies, varo tehtaita: turmamme koituu,
jos yhä maailma industrioituu...
Silloin, kun tehdas ei kaupata saata
tuotteitaaan, väki ympäri maata
sälleiksi joutuu ja kulttuurin tallaa. —
Oi, maamies, ei miehelle mallaa
tulla myös ryssille patterintekoon!
Kaipaisit ruplia? — Tyhjää kekoon
kannat: ei roskalla haalittu auta! —
No, — tulit kuitenkin! Miks, jumalauta?
Itseäs syytä, jos ”huutia” annan!
Tällainen oot pian, kuskaaja lannan...
Tepsi ei ainainen lempeä kuuri:
viisainta yksin tein pahan juuri
maasta ois kaivaa, — muutamat joskin
siunaillee mua, hehkuvin poskin:

”Paksua! Kyllä on paksua, raakaa”, —
moinen ei järkytä tietoni vaakaa:
myös minä rahvasta nähnyt lienen,
korpien rahvaan — kuin loissienen
tahmaisen kannossa kaadetun haavan:
tylsää ja karkeaa! — Kahleitta kaavan
lausun, — ja ehkäpä palaankin tähän
laajemmin: — ”Suomeni, herää nyt vähän!”
Niin, on tottakin mulla nyt röyhkeys
väittää, — kun suutani kansallispöyhkeys
ei tuki, tuimimman sensuurin tukko, —
että se Paavomme, josta on ukko
Runeberg laulanut, on pian harhaanviepää,
tuo kuva Paavomme parhaan.
Sillä se pientilan Paavo on maille
kaupungin muuttanut. Oppia vaille
täällä ei joudu hän: siihen, mitä jankkaa
pappinsa maalla, saa jatkoa vankkaa
täällä hän ”Työmies”-lehdestä, — pätkän
vilkaista sälleiltä, paperista ”sätkän”.
”Sätkäänsä”, tupakkaa sanomalehden
siekaleen sisälle pantua, tehden
Paavo nyt tutkii kirjoitusta,
”ränttiä” uskoo, on muotonsa musta:
tahdo ei kärsiä kyntäjän piinaa,
kontunsa myy hän, ja ostaa viinaa.
Ryssille kauppaa sen, maassa on noita
paljon, — ei niskassaan lutikoita,
kirppuja Paavolla runsaammin, joskaan
niistä ei haittaa nyt tunne hän koskaan...

Vaihteeksi patterijätkänä jaksaa
seisoa Paavo, — työmiehelle maksaa
ryssät ne niin, että tiedä ei hintaa
ryssien ruplain, se nostaa jo rintaa!
Ei kotinurkkien vinteriskaa
polttele ukko, pois poskesta viskaa
mahorkanlehdenkin, kuolaisen mällin;
herra on vaatteilta — muotiin sällin:
niljelle hankaa kaulusten länget
poskensa, joissa on karheat sänget.
”On tuota rahaa!” Viikosta puolen
seisoo tai makaa hän, täyttämään suolen
nousee, ja tyhjäksi samalla kertaa
ampuu sen ryskeellä, jolle ei vertaa!
”On tuota rahaa kuin roskaa!” Mättää
täytyy se jonnekin kiireesti, jättää
pussiin kauppiasporvarin kieron:
”— Anna ei ilmaiseks raukalle mieron!”
Vehnästä kymmenen naulaa hotkii
kerralla Paavo, ja voita hän lotkii:
niitähän sai sodan
varrella vielä, vain runsaasti tuoden
rahaa, ja rahaa ... kun palttua antoi
lain rajahinnoille, — varkain kantoi...
Niin syö vehnästä Paavo, ei mahdu
vatsaansa enää, ei suuhunsa ahdu,
vaikkapa seipäällä työntäisi toinen.
Paavo on nyt koko porvarin moinen!
Siksi hän pöydältä vieläkin sieppaa
pullan, ja penkille alleen sen kieppaa,
istuu sen päälle, ja ryskeellä pullaan
ampuu: ”Onhan rahaa ja herraksi tullaan!”

”Oijoi”, huudatte varmaan, ”letkaus
on tämä taas, tämä hintterinhetkaus!”
Ei: vain pienoinen kamerannapaus
raskailta vuosilta, — vain tosi tapaus,
hassu ja hirmuinen, joukosta muiden,
puukkojen, murhien, tappeluiden, —
ken ei pelkää avoimin silmin
katsoa loistoa kansallisfilmin.
Älkää väittäkö, että on tapaus
svabodan luoma! Svaboda? On ”vapaus”
käännetty, lainattu ”svabodasta”, —
no, mitä arvella lainaajasta? —
Viekää tyynesti vain protokollaan:
”Suuresti vielä barbaareja ollaan!”

1917.

KARTANOIDEN HÄVITTÄJÄT.

Ei tarvitse maapallolta koiria, sikoja, susia etsiä...

Jos kotieläimet sodassa syödään, ja pedotkin nälkään kuolevat, jää
kaksijalkaisia...

                                                  ⸻

Nyt juttelen rahvaanmiehestä. Vain seikkoja ylimalkaisia... Hän
ostaa toisilta maita ja metsiä: hän siinä huijaa, puijaa! Lisäksi voi
hänen alaansa kuulua voi, tai lumput, tai pankit, tai jokin muu. Hän
perustaa puoteja, liikkeitä. Hän vaurastuu. On ahnas ja kylmä, niin
ettei vältä hän ilkeitä kieliä...

Sillä me eläimet, joilta ei milloinkaan lopu karsaus toisia kohtaan,
me ollaan kateita! Ei unhotu synti, ei: kaikki on muistossa, salaa se
paisuu ja kalvaa heikkojen mieliä.

Se on iankaikkista maailman kulkua! Ei sille voi löytää, ei löytynyt
koskaan estettä, sulkua.

Hän moukasta vaurastuu. Hän, nousukas, elää jo rahvasta
”onnellisemmin”... On kartano... Siellä on oikeinpa hiukkasen
kirjoja, tauluja.

Se hyvä; mutta ei suinkaan elukkain mielestä! Mitä on moukalle kirja
ja taulu?

Ja kateus ja viha, ne paisuvat suurien laumojen sielussa... Mitä piilee
moisessa kaaoksen nielussa?

On aate, joka heidät innostaa: nälkä... Kuin sudet he kiertävät
mahtavan taloa, kateina, ahnaina.

Ja jos he nyt vain verenhajuun pääsevät, tarvita ei edes ”aatteen”
valoa: nälkää. He ponsarin kimppuun tohtivat, jos suotuisat ajat
auttavat siihen, mitä he pohtivat.

Se kuuluu eläimenluontoon, se on iankaikkista maailman kulkua...

                                                  ⸻

Luo nousukas rahtusen sellaista, jota kulttuuriksi, kai syystäkin,
sanotaan: on hänellä, niinkuin jo virkoin, hiukan kirjoja, tauluja,
kauneutta.

Sen sijaan hukkamme: huutavat ruokaa, ja kostoa! ”Ei kirjoja, tauluja;
ruokaa, ja kostoa”, — elukka-ihmisten sosialismia.

Ne nälkäiset laumana saartavat kartanon, juoksevat, röhkivät, ulvovat.
Ne puhuvat myös, nuo eläimet: ”Nyt alkaa se viimeinen maailman
mullistus! Pois vatsojen pullistus!”

Vain vanhaa tuttua kulkua, ei sille voi keksiä sulkua.

Nuo hukkamme, — jätkiä, suutareita ja seppiä, — he löyhkävät lialta,
hieltä, haisulta, pieltä.

En tarkoita antaa köyhälle keppiä! Vain leikkiä siitä, jok’ ei voi
muuttua: on vuoroin rauhaa ja vainoa; se varmaan Salliman lie
tasapainoa...

Nyt hyökkäävät nämä sudet, karjuvat karjut... He vaativat ruokaa! Kun
oikein he nälkäänsä suuttuvat, niin eivät he säästele omaa tai ihmisten
kalloa. — Ja laumassa siinä on johtajapäitä, ja päissä on muutakin
vielä kuin t——. Kas, ruokaa he saivat jo riistäen, mutta — he eivät
nyt halveksi myöskään sormusta, rannerengasta; oi, hopealusikat heistä
niin kauniisti kiiltävät, ne luistavat taskuun kuin viistäen. Ja
tauluja puukoin he viiltävät: he vihaavat niitä, — ja hauska on
lapsista silmiä kuvilta puhkoa. — He ryöstävät vaatteita, — loppuihin
nokkansa niistävät...

Ja viimein? Kun vatsa on täytetty, nähtävä vielä on — verta: niin
mässätä on tapa hukkien! Herran he tappavat, kartanon polttavat. Syy
pannaan surmatun laskuun: hän väärin on tehnyt, huijannut, puijannut;
se uudella väärällä korjataan, — vuorot vain vaihtuvat!

Alfred Kordelinin murhan jälkeen 1917.

AGITAATTORI.

Vuosi on tuhat ja yhdeksänsataa
seitsemäntoista, — kun parhainta pataa
alkaa Suomemme rauhaisten loukkojen
työväki olla kanss’ outojen joukkojen:
ryssien, jotka nyt täyttävät koko maan.
Kuinka se yhtyy laumaan mokomaan?
Ah, se on vaivoista suursodan tuomista
liiaksi kärsinyt ... sen unenhortoinen
sielu on valveilla nyt: sekasortoinen!
Rahvashan ei nykypäivää, ei huomista
arvata voi, sehän on kuin lapsi:
kasvoi ja leikki, ja syödä napsi,
työt teki, jos sai holhoojan hellivän, —
ei vain kiskurin, laiskana kellivän...
Nyt sill’ on holhoojat parvesta omasta,
juopuneet kaikesta kauniista, somasta, —
helposti puijaamat bolseviikkein,
jotka niin ylväin lausein ja liikkein
Suomelle kalleimman, vapauden, myönsivät,
mut yhä maahamme joukkojaan työnsivät,
niukan ja loppuvan leipämme syöjiksi, —
niin, maan parhaiden kahleihin lyöjiksi:
siinäkö onni nyt työläisten, joihin
saatu on johtajain, Sancho Pansain,
innostus uusiin uskonnoihin,
niin, muka liittoon kaikkien kansain...?

                                                   ⁂

Riittää: vain kuvan taustaksi tämä. —
Seison nyt Mikkelin asemasillalla, —
aikomus maalle on joutua illalla, —
sylissä painava Victor-rämä,
kirjoituskone; — yön matkustin kuumassa
vaunussa, niinkuin siirtolaisruumassa: —
syy sekin, miks olen tuimalla päällä... —
Mut mikä hauskuus kohtaakin täällä!

Agitaattori rähisee, —
seisoen työläisvaununsa ovella, —
äänensä kiihkosta kähisee, —
niin, savonmurretta holskaavainen,
”viäntävä, kiäntävä” mies, savolainen:
”Kansa! Nyt raktiikkaa uatteeseen sovella!”
Päässä on urholla matruusinlakki...
Eteensä kertyy maalaissakki,
jolle hän saarnaa: ”Mie Petroraatista
reissuan työmies- ja sotamiesraatista...”
Kas niin: siksipä onkin nyt oivan
jassimme, aatteitaan turinoivan,
matkaan annettu Petrogradista
ryssä, kai jostakin komissariaatista:
musta ja muikea siviiliryssä,
laiha, ja varrelta väärä ja kyssä, —
ehkä hän, raukka, on rintamakarkuri,
tai punajoukoista poistunut arkuri?
Mutta nyt miehemme meidän jo selittää,
miksi niin hiljainen on veli tää:
”Siksi, kun hän vuan venäjänkieltä
huastaa, on mukkaani laitettu sieltä.
Miksikö ripsuttelloo hän luomia?
Siksi, kun ossoo ei yhtään suomia...
Mie oon tulokkina tälle, kun aito
miulla on vennäänkielenkin taito...
Petroraatissa kauan oon ruatanna.
Nyt siellä työmies on keisarit kuatanna...
Vot kak! Toin tämän huastajan sieltä.
Varkauven tehtaalle männään, ja mieltä
herrain ei kuunnella! Kokkous on illalla.
Siellä ei paineta pursuita villalla...”

Kuulu ei junaamme, pohjoiseen vievää...
Kesäinen helle ei liioin lievää, —
siksi mies pyyhkiikin hartaasti hikeään:
”Päivä kuin porvali tunkoo pikeään...”

Kilpenä alkaa hän eteensä tyrkkiä
ryssäänsä nyt, — pui uljaasti nyrkkiä:
”Kuulkeete, tässä on tavuaris teille!
Porvalit, hii, haa, näytämme heille!
Hii!” — kädet huitovat lyhyistä hihoista:
”Porvalit paisuvat työmiehen lihoista!
Tuossakin nuo”... Hän itseään raapii,
kynsillä lonkkaa ja reittään hän kaapii, —
kirppuisin paikka lie haarojen tienoilla:
”Porvalit paisuvat herkuilla hienoilla,
rasvoilla ... heillä on, hii, varastoita,
kansalla ei ole kahvia, voita...
Manttaaliporhot: ne köyhältä nylököövät,
lain rajahinnoille pilikalla sylököövät!
Onko se laitoo? Ruhtinaat sotia
rustaavat, köyhillä ei ole kotia...
Niin se on, vot kak... Mutta kun mulokkaus
täälläkin tehtään... Pois porvalin pulokkaus:
Ristuksen uatteet se kuohii ja kiäntelöö,
kirkon ja ruunun se koiruuveks viäntelöö...
Herrat: ne tahtovat Suomelle Saksasta
mallia ... paisuvat työmiehen maksasta,
valmistuvakseen ahnaasti sotimaan
Vennäätä vastaan, lyömään sen kotimaan.
Mutta kun kansamme Vennääseen yhtyy...
Saksankin sotamies roikkaamme ryhtyy...
Niin se on, niin ... myö kämmentä läiskätään, —
porvalit kaikista maista pois mäiskätään!
Meill’ on nyt valta! Jo kentraaliksi
Vennäällä sotamies piäsöö ... ja siksi ...
onkos se laitoo ... se sellainen, jotta myö
tulla ei toimeen porvalistotta, myö...?
Niin, ei ruukeissa insinnyörejä
tarvita, työmies pitäköön nyörejä.
Niin, mie tässä oon toiselle tulokkina...
Enkä lie itekään tiiolta nulokkina!
Kuulkeehan nyt: tilanherroo saitoo
miksikä palavella? Onko se laitoo?
Tolopparit, loiset: ei kynnetä saroilla
manttaaliporhon ... se rasvoo varoilla
köyhäin! Tolopparit, lakkoon! On kassoo
ruunulla: meille sen maksoo passoo...
Niin se on, niin ... ja, kuulkee ja nähkee nyt:
porvali tuskassa alkaa jo ähkee nyt...
Tappoo se täytyisi, suolia ruastoo...
puhkaista silemät, ja keittee piessä,
ennen on kylöpönyt työmiehen hiessä...
Mittee se pollari alakaa huastoo?”

”Kunhan et ryssien lie provokaattori...?”

”Mie? Mitä?” vastaa mies, ”ravakaattori?
Mie ravakaattori? Mie? Mie näytän,
hii, kuka on ravakaattori! Täytän
virkaani! Kansa jos Suomessa aukaisee
silmänsä, kentraalit lauvalta laukaisee ...
kun ne nyt kimppuun työläisten kotimaan
tahtovat, Vennäätä vastaan sotimaan.
Kahtokee: tuossa on polliisi, vappaan
Suomen ... kuin ennenkin, porvalistappaan!
Jos tosi vappaita oltaisi, rakkineen
paiskaisin järveen, polliisin-takkineen...
Kentraaleiltakin Vennään puolla
merkit on ruastettu ... miekka on tuolla...
Outakas, niin se on, niin... Ravakaattori
hii, haa, pollari ... mie, akutaattori...”

                                                   ⁂

Ah, vain kahdeksan kuukautta tästä
vierähti pienestä näytelmästä,
niin jopa Varkauden tehtaalla suurella
kiväärit paukkuivat seinien juurella
työväen joukkoon, kun kapinoimaan
ryhtyi se, — valkeain saartoa kestäen
viikkoja, armeijan hyökkäykset estäen
ryssiltä saaduilla kivääreillä.
Nyt? Tyly kosto nyt pantiin voimaan,
kun nuo hölmömme, — muuta ei heillä
neuvoa, — taipuivat viimein armoille,
maan sotajoukoille, työssään jo varmoille:
oi kapinallisten yltiöpäiden
tuomion julmuutta! Joukosta näiden
armotta viidettä sataa vankia
ammuttiin, — veri huuhteli hankia.

1917.

SAULUS.

Ja hänen silmistänsä putosivat kohta
niinkuin suomukset, ja hän sai — —
näkynsä jällensä — — —
Ap. T. 9:18.

Ääni mulle kuiskii:

”Silmiisi jos tulta tuiskii,
lankeemuksesi ei liene epilepsis,
josta kärsi Paulus,
ei, vaan alkaa kirkkain skepsis!
Pese naamataulus,
poika, että selvemmästi näet
rahvaan, — kuin myös herrasväet.
Täss’ on pyhäpuku, — heitä
vanha, kun taas entisteitä
riemuin käyt, — et sen, ken juuttuu
paikalleen tai uskoo, että muuttuu
maamme taivaaksi. Niin, Saulus,
tässä uusi — kaulus!”

1920.