AGITAATTORI.

Vuosi on tuhat ja yhdeksänsataa
seitsemäntoista, — kun parhainta pataa
alkaa Suomemme rauhaisten loukkojen
työväki olla kanss’ outojen joukkojen:
ryssien, jotka nyt täyttävät koko maan.
Kuinka se yhtyy laumaan mokomaan?
Ah, se on vaivoista suursodan tuomista
liiaksi kärsinyt ... sen unenhortoinen
sielu on valveilla nyt: sekasortoinen!
Rahvashan ei nykypäivää, ei huomista
arvata voi, sehän on kuin lapsi:
kasvoi ja leikki, ja syödä napsi,
työt teki, jos sai holhoojan hellivän, —
ei vain kiskurin, laiskana kellivän...
Nyt sill’ on holhoojat parvesta omasta,
juopuneet kaikesta kauniista, somasta, —
helposti puijaamat bolseviikkein,
jotka niin ylväin lausein ja liikkein
Suomelle kalleimman, vapauden, myönsivät,
mut yhä maahamme joukkojaan työnsivät,
niukan ja loppuvan leipämme syöjiksi, —
niin, maan parhaiden kahleihin lyöjiksi:
siinäkö onni nyt työläisten, joihin
saatu on johtajain, Sancho Pansain,
innostus uusiin uskonnoihin,
niin, muka liittoon kaikkien kansain...?

                                                   ⁂

Riittää: vain kuvan taustaksi tämä. —
Seison nyt Mikkelin asemasillalla, —
aikomus maalle on joutua illalla, —
sylissä painava Victor-rämä,
kirjoituskone; — yön matkustin kuumassa
vaunussa, niinkuin siirtolaisruumassa: —
syy sekin, miks olen tuimalla päällä... —
Mut mikä hauskuus kohtaakin täällä!

Agitaattori rähisee, —
seisoen työläisvaununsa ovella, —
äänensä kiihkosta kähisee, —
niin, savonmurretta holskaavainen,
”viäntävä, kiäntävä” mies, savolainen:
”Kansa! Nyt raktiikkaa uatteeseen sovella!”
Päässä on urholla matruusinlakki...
Eteensä kertyy maalaissakki,
jolle hän saarnaa: ”Mie Petroraatista
reissuan työmies- ja sotamiesraatista...”
Kas niin: siksipä onkin nyt oivan
jassimme, aatteitaan turinoivan,
matkaan annettu Petrogradista
ryssä, kai jostakin komissariaatista:
musta ja muikea siviiliryssä,
laiha, ja varrelta väärä ja kyssä, —
ehkä hän, raukka, on rintamakarkuri,
tai punajoukoista poistunut arkuri?
Mutta nyt miehemme meidän jo selittää,
miksi niin hiljainen on veli tää:
”Siksi, kun hän vuan venäjänkieltä
huastaa, on mukkaani laitettu sieltä.
Miksikö ripsuttelloo hän luomia?
Siksi, kun ossoo ei yhtään suomia...
Mie oon tulokkina tälle, kun aito
miulla on vennäänkielenkin taito...
Petroraatissa kauan oon ruatanna.
Nyt siellä työmies on keisarit kuatanna...
Vot kak! Toin tämän huastajan sieltä.
Varkauven tehtaalle männään, ja mieltä
herrain ei kuunnella! Kokkous on illalla.
Siellä ei paineta pursuita villalla...”

Kuulu ei junaamme, pohjoiseen vievää...
Kesäinen helle ei liioin lievää, —
siksi mies pyyhkiikin hartaasti hikeään:
”Päivä kuin porvali tunkoo pikeään...”

Kilpenä alkaa hän eteensä tyrkkiä
ryssäänsä nyt, — pui uljaasti nyrkkiä:
”Kuulkeete, tässä on tavuaris teille!
Porvalit, hii, haa, näytämme heille!
Hii!” — kädet huitovat lyhyistä hihoista:
”Porvalit paisuvat työmiehen lihoista!
Tuossakin nuo”... Hän itseään raapii,
kynsillä lonkkaa ja reittään hän kaapii, —
kirppuisin paikka lie haarojen tienoilla:
”Porvalit paisuvat herkuilla hienoilla,
rasvoilla ... heillä on, hii, varastoita,
kansalla ei ole kahvia, voita...
Manttaaliporhot: ne köyhältä nylököövät,
lain rajahinnoille pilikalla sylököövät!
Onko se laitoo? Ruhtinaat sotia
rustaavat, köyhillä ei ole kotia...
Niin se on, vot kak... Mutta kun mulokkaus
täälläkin tehtään... Pois porvalin pulokkaus:
Ristuksen uatteet se kuohii ja kiäntelöö,
kirkon ja ruunun se koiruuveks viäntelöö...
Herrat: ne tahtovat Suomelle Saksasta
mallia ... paisuvat työmiehen maksasta,
valmistuvakseen ahnaasti sotimaan
Vennäätä vastaan, lyömään sen kotimaan.
Mutta kun kansamme Vennääseen yhtyy...
Saksankin sotamies roikkaamme ryhtyy...
Niin se on, niin ... myö kämmentä läiskätään, —
porvalit kaikista maista pois mäiskätään!
Meill’ on nyt valta! Jo kentraaliksi
Vennäällä sotamies piäsöö ... ja siksi ...
onkos se laitoo ... se sellainen, jotta myö
tulla ei toimeen porvalistotta, myö...?
Niin, ei ruukeissa insinnyörejä
tarvita, työmies pitäköön nyörejä.
Niin, mie tässä oon toiselle tulokkina...
Enkä lie itekään tiiolta nulokkina!
Kuulkeehan nyt: tilanherroo saitoo
miksikä palavella? Onko se laitoo?
Tolopparit, loiset: ei kynnetä saroilla
manttaaliporhon ... se rasvoo varoilla
köyhäin! Tolopparit, lakkoon! On kassoo
ruunulla: meille sen maksoo passoo...
Niin se on, niin ... ja, kuulkee ja nähkee nyt:
porvali tuskassa alkaa jo ähkee nyt...
Tappoo se täytyisi, suolia ruastoo...
puhkaista silemät, ja keittee piessä,
ennen on kylöpönyt työmiehen hiessä...
Mittee se pollari alakaa huastoo?”

”Kunhan et ryssien lie provokaattori...?”

”Mie? Mitä?” vastaa mies, ”ravakaattori?
Mie ravakaattori? Mie? Mie näytän,
hii, kuka on ravakaattori! Täytän
virkaani! Kansa jos Suomessa aukaisee
silmänsä, kentraalit lauvalta laukaisee ...
kun ne nyt kimppuun työläisten kotimaan
tahtovat, Vennäätä vastaan sotimaan.
Kahtokee: tuossa on polliisi, vappaan
Suomen ... kuin ennenkin, porvalistappaan!
Jos tosi vappaita oltaisi, rakkineen
paiskaisin järveen, polliisin-takkineen...
Kentraaleiltakin Vennään puolla
merkit on ruastettu ... miekka on tuolla...
Outakas, niin se on, niin... Ravakaattori
hii, haa, pollari ... mie, akutaattori...”

                                                   ⁂

Ah, vain kahdeksan kuukautta tästä
vierähti pienestä näytelmästä,
niin jopa Varkauden tehtaalla suurella
kiväärit paukkuivat seinien juurella
työväen joukkoon, kun kapinoimaan
ryhtyi se, — valkeain saartoa kestäen
viikkoja, armeijan hyökkäykset estäen
ryssiltä saaduilla kivääreillä.
Nyt? Tyly kosto nyt pantiin voimaan,
kun nuo hölmömme, — muuta ei heillä
neuvoa, — taipuivat viimein armoille,
maan sotajoukoille, työssään jo varmoille:
oi kapinallisten yltiöpäiden
tuomion julmuutta! Joukosta näiden
armotta viidettä sataa vankia
ammuttiin, — veri huuhteli hankia.

1917.