I

Oli taas niinkuin aina, harva se päivä, mutta varsinkin silloin, kun meri
myrskysi ja taivas satoi eikä ollut menemistä ulapalle eikä viitsinyt
muuhunkaan ryhtyä — oli turinaa ja tarinaa siitä samasta, satoja kertoja
vatvotusta, vanhasta, mutta kuitenkin yhä uudesta — merestä ja sen
saaliista. Niistä oli aina ehtymätön puheenaihe, entisistä hyvistä ja
nykyisistä huonoista — mutta varsinkin silloin, kun oli joku vieras,
niinkuin nyt säätä pitävä moottoriherra, joka viitsi kuunnella ja jolle
siis oli hauska soittaa suutaan.

Moottoriherra, iso, mustapartainen mies, suupielessä paksu sikari ja
kasvoilla salamyhkäinen hymy, vaikenee ja täyttää istuen selkäkenossa
seinää vasten, jalat pitkällä rojottaen. Äijä puhuu ja maistaa,
nousuviinassa viittiloiden. Hän on harvahampainen, pitkä ja luiseva,
poskilla viinan ja ahavan ikuinen puna.

— Niin, nähkääs, mikäs olisi meidän ollessa ja eläessä, jos olisivat
ajat, niinkuin olivat ennen. Mikäs olisi konsti rakentaa ja laittaa,
jos laivat ajaisivat karille, niinkuin entisinä hyvinä aikoina. Mutta
ajaakos ne enää! Pthyi!

— No mutta, pappa hyvä, et nyt sylkisi vieraan saappaille.

— Ole vaiti ... enhän minä saappaille ... ylihän se meni...

— Vieras antaa anteeksi ... isä on semmoinen porsas.

— Ei se mitään ... eläköön vapaus! nauroi vieras, vatsa hyllyen.

— Porsas? Sano: sika! niinkuin oikeastaan tarkoitat ja niinkuin sanot
silloin, kun ei ole vieraita...

— Maljanne, vaari ... elkää unhottako lasianne... Onko emäntä
tyttärenne?

— Onhan se, ja tämä Söderling tässä — minun nimeni on Saukko tämän saaren
mukaan, jossa meidän suku on ikänsä elänyt — tämä vähän nahjuksen näköinen
mies, on hänen miehensä, ja tuo kivulloisen näköinen tyttö tuossa on
heidän tyttärensä, ja tämä pitkä poika on heidän poikansa, ja se
herraspiian näköinen tyttö, joka toi kahvia, on olevinaan muka hänen
morsiamensa ... vaan hiisi tiesi, milloin pääsevät menemään yhteen, kun ei
ole minkä päälle mennä. Se oli merillä, tämä Kalle poika, ja sillä oli jo
rahaakin, mutta meri vei kaikki.

— Ei nyt vieras viitsi kaikkea kuunnella.

— Päinvastoin. Terve!

— Terve, terve! Tämä on hyvää, oikein hyvää... Vai tämä se nyt on sitä
viskiä ... olen usein kuullut, mutta en ole ennen itse maistanut. Niin,
nähkääs ... mitä minä ... niin, sitä minä, että jos olisivat ajat niinkuin
olivat ennen, niin mikäs olisi konsti olla ja elää täälläkin, rakentaa ja
laittaa... Ennen saatiin pelastaa ja anastaa ja tallettaa, ei sitä
vuotta, ettei joku laiva karahtanut karille. Mutta nyt ne eivät enää
koskaan käy karille, olkoon myrsky millainen tahansa. Eikä niitä ole
myrskyjäkään niinkuin ennen. Kyllähän siellä pihisee ja puhisee, ryskää ja
raiskaa ja on olevinaan helkkarinmoinen herranilma niinkuin nytkin...

— Ukki! kuului kivulloisen tytön lempeän moittiva ääni tuvan perältä
ikkunan alta, ja suuret ruskeat silmät välähtivät esiin kalpeista
kasvoista. Mutta ukko jatkoi, niinkuin ei olisi kuullut:

— Vaan ei siitä nykyaikana enää mitään oikeata repeä. Ja vaikka joskus
repeäisikin ja puskisi niin, ettei kalliolla pystyssä pysy, niin aina ne
saakelin höyrylaivat päänsä pärjäävät meressä melkein millaisessa tahansa.
Sillä mikä niillä on hätänä monine masinoineen ja vedenpitävine eri
osastoineen ja kaksinkertaisine pohjineen. Ja kun on majakoita ja loistoja
ja kummeleita ja senkin seitsemiä härryköitä joka karilla niinkuin
kaupungissa lyhtyjä... Viime kesästä se nyt on Hylekarillakin, ainoalla,
jolle vielä joskus saattoi karahtaa... Se ulvoo, hullu, niinkuin olisi
maailman loppu tulossa, niin pian kuin vähänkään ajelehtii usvaa meressä,
ja kuuluu siellä nyt olevan telehvoonikin. Ja mitä siitä on hyötyä, jos
joskus karahtaisivatkin kiinni — sekin engelsmanni, joka kolmanna kesänä
selvällä päivällä ja melkein tyynessä säässä laski puolitahallaan vanhan
ruostuneen romukoppansa tuohon Revon nokkaan ... niin ennenkuin täältä
ehdittiin sinne, niin jo olivat ne saakelin rääveliläiset siinä kuin lokit
hylkeenraadon kimpussa. Niin se on, ja köyhä saariston mies, jonka pitäisi
merestä elää, saa pyyhkiä nälästä sylettyvää suutaan jollain öljyisellä
konerääsyllä, jonka suurten ihmeiden edellä ehkä joskus sattuu löytämään
ryssän panssarilaivan vanavedestä.

— Onhan nyt sentään muutakin löydetty ... onhan silloin tällöin, pappa,
muutakin löydetty, sanoi emäntä.

— En minä nyt viitsi ottaa lukuun muutamata tukkipuuta, joka milloin
kulloin pääsee irti jostain kotkalaisen tukkilautasta. Eihän ole viisiin vuosiin
tullut sen vertaa, että olisi saanut edes tupansa
laudoitetuksi... Kohta ei saa puutavaraa rahallakaan, kun vaativat
pystyssä metsässä kaksi markkaa syleltä. Pthyi!

— Kas, nyt se meni omille saappailleni. Saanko minä, Emma, sylkeä edes
omille saappailleni?

Tupa vastasi nyt naurahduksella, ja kalpea, totinen tyttökin tuvan perällä
hymähti... Sillä oli totta, kaikkien tietämää ja tunnustamaa totta, mitä
ukkovaari nyt jutteli.

— Eikö sitten kalastus mitään anna? kysyi
herra.

— Kalastus ... niin herra luulee, mutta jos minä saan sanoa, mitä kalastus
on tähän maailman aikaan, niin se on yhtä paljon kuin ei mitään. Sitten
kun sisäsaaristossa keväällä otetaan isolla rysällä kaikki kutukala, niin
ei täällä ulkona saa suomuakaan. Ja jos joskus saakin, niin eihän sillä
ole hintaa. Ennen kelpasi mikä tahansa ja miten tahansa, kun häntä vain
sulloi nelikoihin ... nyt on rivitettävä ja sokeroitava ja ryyditettävä ja
reuteroitava. Ei me täällä semmoiseen joudeta eikä me täällä semmoista
osata. Ei täällä mikään käy eikä täällä mikään enää kannata eikä menesty.

— Ja ennenkö oli kaikki toisin? sanoi herra.

— Ei sitä vuotta, ettei joku purjelaiva tai kaljaasi tai jaala karahtanut
jonnekin kiinni. Ei tämä meidän saaristomme kyllä ollut parhaita
haaveripaikkoja silloinkaan, mutta aina sitä tuli täälläkin toimeen. Tuli
lautaa, tuli lankkua. Jokainen huone tällä saarella on kyhätty meren
tuomista puista. Tässäkään tuvassa ei ole yhtä ainoata ostettua hirttä.
Tuli kerrankin kokonainen kajutta kelluen — tuo tuossa kalliolla, jossa
nyt Helga asuu kesäisin. Tuli syötävää, tuli juotavaa ... kerran tuli
kokonainen konjakkitynnöri, tuli jauhoja, leipiä ... kerran tuli laatikko
rusinoita.

— Minä olin pikku tyttö silloin, kertoi emäntä, ja muistan, kuinka äiti
keitti vuoden pitkän toisella padalla potattipuuroa, toisella
rusinasoppaa.

— Tuo kahvipannu tuossa tuli kelluen vettä pitkin ja sumppi oli vielä
sisässä.

— Meri sai ja meri antoi ja merellä oli mitä antaa. Nyt sillä ei ole
mitään antaa ja se ulvoo kuin nälkäinen susi... Yhden ainoan laivan
rikistä saattoi ennen vanhaan saada huoneen, suuren kuin salin. Naapurilla
tuolla — joka muuten ohimennen sanoen on maailman suurin roisto,
haaskakorppi, ruumiinryöstäjä — sillä on kokonainen nuottikota masto- ja
raakapuista rakettu. Entiseen aikaan eli koko saaristo hyvin, paremmin
kuin manner ... isäntäin torpparit elivät täällä ylpeämmin kuin isännät
itse; kun hyvin sattui, tulivat meiltä rahaa lainaamaan.

— Ei meiltä, pisti emäntä. Papalla ei ole ollut milloinkaan rahaa
lainata... meillä ryypättiin, mikä muualla lainattiin.

— Siinä sanoit toden sanan... Ja miksei olisi ryypätty! Minä ryyppäsin jo
pikku poikana ... en muista sitä aikaa, milloin en olisi ryypännyt ...
siitä on jo siksi pitkä aika.

— Oletteko jo vanhakin?

— En tiedä niin tarkoin, mutta kahdeksatta kymmentä jo käyn ja käyn
kunnialla, sillä minä en voi vieläkään tulla niin päihini, etten pysyisi
pystyssä, paitse talvella kaljamalla, sillä kaljamalla minä en enää pysy
kohdallani kahdella jalalla — neljällä kyllä ... ja sehän on sama, kunhan
ruuheen pääsee... Ruuhessa minä pysyn ja istun ja soudan, niin etteivät
koskaan tiedä, olenko päissäni vai enkö. Meillä oli kerran kesy hanhi,
minä syötin sille viinaan kastettua leipää ... maissa se ei päässyt
mihinkään, mutta meressä pärjäsi mainiosti. Maissa se pyöri paikoillaan
kuin hassu, mutta kun minä hiivasin sen mereen, niin lähti menemään kuin
moottori, suoraan niinkuin olisi ollut köli alla eikä maha litteä kuin
ruuhen pohja, vaikka sitten menikin päätäpahkaa kallioon ja siihen jäi.
Mutta minä en jää. Minä ryyppäsin ja kaikki ryyppäsivät ja voivat siitä
hyvin ja elivät vanhoiksi ja saivat paljon lapsia niinkuin Israelin
patriarkat. Ne olivat aikoja ne! Terve taas, herra ... herra ... jaa, en
tiedä ... tässä on juotu vieraan viskiviinoja enkä vielä tiedä, kuinka
kunnioittaa, sillä päältäpäin ei osaa koskaan niin tarkkaan arvata...

— Konsuli...

— Konsuli, kauppaneuvos ... jotain semmoista minä ajattelin vehkeistä
päättäen. Mahdatte olla mahdottoman rikas, kun on semmoinen venhekin vain
huvin vuoksi. Millä keinolla herra konsuli on rikastunut, jos saan luvan
kysyä?

— Se on meri, joka on tehnyt minut rikkaaksi... Toivotaan, että meri
teistäkin vielä tekee rikkaan.

— Toivotaan — hahahah! ... toivotaan, että nousisi semmoinen myrsky,
ettei ole vielä moista ennen nähty, toivotaan, että se sammuttaa kaikki
majakat ja pyyhkäisee teidän laivanne tänne meidän rannoille ... hahah!

— Malja sen päälle!

— Malja sen päälle, konsuli! Käyköön, niinkuin herra konsuli itse tahtoo
ja toivoo! Hahah!

Kaikki nauroivat pilalle, mutta jokaisen silmässä oli pohjimmaisena
totisen toivon kiilto.

Emäntä katsoi kuitenkin asiakseen kursailla.

— Ei herra konsulin pidä uskoa, että ukko tarkoittaa kaikkea, mitä sanoo.

— Enkö tarkoita! Varmasti! Miksen tarkoittaisi? Toivot itsekin, että meri
antaisi. Ottaisit kuinka paljon vain saisit. Kyllä rusinasoppa yhä
vieläkin sinulle maistuisi. Elä siinä viittilöi naamallasi. Herra kyllä
ymmärtää meidän tarpeemme ja suopi meille mielellään ... eikö niin?

— Niinpä tietenkin.

— Siinä sen nyt kuulit! Herra ajattelee niinkuin minäkin.

— Ei saa kuitenkaan toivoa toisen vahinkoa eikä haluta itselleen toisen
tavaraa, virkkoi Söderling, sovittavasti hymähtäen.

— Ei se ole kenenkään toisen tavaraa, joka on kerran meren. Se on meren
asia, mitä se antaa ja mitä se on antamatta. Se on meri, joka ottaa siltä,
jolta tahtoo, ja antaa sille, jolle tahtoo ... ottaa niiltä, joilla on
liikaa, ja antaa niille, joilla ei ole tarpeeksi. Ennen vanhaan rukoiltiin
kirkoissakin, että jumala antaisi laivain ajautua maihin.

— Rukoiltiinko?

— Niinkuin ainakin hyvää. Nyt ne eivät enää kirkoissa rukoile,
mutta minä rukoilen vieläkin, kun sille päälle satun.

— Elä nyt, isä...

— Voi, voi, ukki...

— Rukoilen minä ... hiljaa, kirkossa, kun sinne joskus satun ... passaan
päälle, kun pappi papattaa hyvän vuodentulon puolesta. Ja hyvä olisi, jos
muutkin rukoilisivat. Kun ei haaksirikkoja jumalalta rukoilla, niin
sentähden hän ei niitä lähetäkään.

— Pappa...

— Ukki...

— Herran ei pidä kaataa sille enempää.

— ... Elä ole olevinasi, Emma! Ota sinä esimerkkiä vanhasta isästäsi, ja
kun ensi kerralla menet kirkkoon, niin mene ja tee samoin ... ja kuka
tietää, etkö jo ole tehnytkin ... uhria olet varmaankin tehnyt, koska
äitisikin teki, mutta et liene tehnyt sitä tarpeeksi asti kirkolle, koska
ei ole ollut apua.

— Mitä uhria? kysyi herra uteliaasti.

— Ilman se vain.

— Lahjaa semmoista, taikaa ...jotta jumala antaisi meren antaa ... kalaa,
lintua ja mitäpähän, sen semmoista ... ja hyvää lehmän antia ... pikku
taikaa semmoista, niinkuin naisilla on tapana.

— No, nyt en minä kehtaa kuunnella! sanoi emäntä punastuen.

— Ja mitä pahaa siinä olisi! Enhän minä etkähän sinä ... emmehän me
pyynnöillämme häntä mihinkään pakota. Saahan se silti tehdä, mitä tahtoo.
Minähän vain hänelle huomautan, ehdotan. Eihän hänen tarvitse tehdä,
niinkuin minä pyydän. Mutta jos hän kuulee rukoukseni ja esimerkiksi antaa
laivan joutua haaksirikkoon, niin silloin se kyllä on merkki siitä, että
jumala tahtoo tehdä, niinkuin minä tahdon.

Tämä meni jo ukinkin puheiksi niin pitkälle, että näytti — jo vieraankin
vuoksi — olevan aika saada hänet lopettamaan.

— Siellä kiihtyy yhä ja vesi nousee, sanoi emäntä. Saa nähdä, pitääkö
papan pieni ankkuri hänen venhettään. Jos annatte Kallelle aittanne
avaimen, niin hän menee noutamaan sen isomman ankkurinne.

— Kyllä se pitää. Anna kiihtyä vain. Ehkä se onkin kohta semmoinen, että
kykenee pyyhkimään kansilastia mereen, jos on mitä pyyhkiä. Ehkä siellä
ainakin jokin Viron potattijahti pianaikaa heittää häränpyllyä. Ja jos
hyvä herra vielä antaa sumun, niin voi sieltä tulla se suuri
kolmimastoinenkin, ja silloin meillä taas on herran päivät. Ei se
kovinkaan kummaa tuulta tarvitseisi, kun se vain oikein tahtoisi.

— Kuka se? kysyi konsuli.

— Se ... se, sanoi ukki, iskien silmää.

— Mitä vaari sitten oikein toivoisi sieltä tulevan?

— Mitäkö? Herra kysyy, niinkuin olisi herran vallassa antaa. Herra on niin
pirullisen näköinen kuin itse paha. Minä olen nähnyt hänet ja minä tiedän,
minkä näköinen hän on. Hän on hyvin paljon tuommoisen koukkunokkaisen ja
mustasilmäisen kaupunkikonsulentin näköinen. Mutta häneltä me emme mitään
tahdo. Jos mieli jonkun antaa, niin se on sen toisen annettava.

— Nyt se jo näkee näkyjä.

— Sanokaa nyt kuitenkin, mitä toivoisitte hänen antavan, kuka hän sitten
liekin.

— En tahtoisi kuin yhden ainoan asian. Jolla on se, hänellä on kaikki.
Lekkerin, joka heruisi läpi vuoden, kesät, talvet, ehtymättä ... litran
viinaa viikossa.

— Tietysti! Ja sitä lekkeriä varten pitäisi laivain tehdä haaksirikkoja!
nauroi emäntä.

— Minä vastaan, kun herra kysyy.

— Mitäs te muut tahtoisitte, jos saisitte? kysyi konsuli, kääntyen
yhtäkkiä toisten tuvassa olevien puoleen.

Ja oli niinkuin jokainen jo olisi tehnyt itselleen sen kysymyksen ja
siihen vastannut. Huumaus odottamattomasta onnesta oli taas saanut heidät
valtaansa, nyt niinkuin joka kerta ennenkin, kun siitä tuli puhe ja kun
ukki sitä korvaan päristi. Se kulti ainaisena sammumatonna hiilloksena
silmänpohjassa ja lehahti helposti liekiksi ryppyisimmillekin poskille.

— Minä tahtoisin lehmän, joka antaisi kymmenen litraa päivässä ja jolle ei
tarvitsisi koskaan heiniä ostaa! Joka eläisi syömättä ja lypsäisi läpi vuoden
poikimatta.

— Ottaisit kaksi yksin tein, kun kerran saat.

— Entä te?

— Minä tahtoisin, hymähti Söderling ... hymähti, niinkuin olisi ollut vain
leikki kysymyksessä, mutta lausui samalla, ääni hiukan vavahtaen,
hartaimman haaveensa... Minä tahtoisin semmoiset verkot, jotka eivät
koskaan repeisi, ja semmoisen venheen, joka ei koskaan lahoisi.

— Tietysti, ettei tarvitseisi talvella pannaksesi tikkua ristiin, ei
paikataksesi eikä korjataksesi! Kullakin omat ilonsa. Entä sinä, Kalle!

— Anna minä sanon, mitä sinun pitäisi saada! huudahti Helga. Sinun ja
Hannan pitäisi saada uusi tupa, uusi oma venhe, uusi oma ruuhi ja kaikki
kalavehkeet uudet.

— Antakaa meille moottori! sanoi Hanna.

— Päästäksesikö joka tuulella kaupunkiin? pisti emäntä.

— Niin, viemään niitä kaloja, joita te saatte uusilla verkoillanne, ja
sitä maitoa, jota uudet lehmänne lypsää.

Kalle, totinen, hiljainen poika, hymähti:

— Ei toki niin paljoa.

— Kyllä se siinä yhdessä menisi, sanoi ukki. Kun meri kerran rupee
antamaan, niin antakoon samalla täyden sylyyksen.

— Entä sinä, Helga?

— Minä en tarvitse mitään, sanoi tyttö lyhyesti ja ikäänkuin torjuen.

— Kyllä sinäkin ... ota, kun saat.

— Minulla on kaikki, mitä tarvitsen.

— Hänpä tässä juuri tarvitseisikin, sanoi hänen äitinsä yhtäkkiä
totisesti, vieraan puoleen kääntyen. Sairas keuhkotautinen raukka, jonka
pitäisi saada rohtoa ja hoitoa ja päästä talveksi maihin.

— Äiti, minä en tahdo täältä mihinkään, vaikka pääsisinkin, minulla on
täällä kaikin puolin hyvä.

— Kesät vielä menettelet, mutta talven pitkän ryit niin, että sydäntä
särkee. Voi, voi, mitä me, aika-ihmiset, hourailemme, ei meri meille
mitään tuo.

— Se tuo! Minä uskon, että se tuo! Tuokoon vain minullekin, jos te, äiti,
välttämättä tahdotte!

Konsuli oli kaivanut taskustaan kynän ja kääntynyt pöytään päin.

— Vai niin, vai sellaiset olisivat viimeiset vaatimukset suuresta
odottamattomasta onnestanne, sanoi hän. Eihän nuo aivan mahdottomiin mene.
Lasketaanko pilanpäiten, mihin summaan unelmanne rahaksi muutettuna
nousisi...

— Saisihan tuon laskea. Olisi hupaisa tietää.

— ... että mitä meri teille teidän mielestänne on oikein velkaa?

Kaikki tulivat, heti pilaan antautuen, Uteliaina pöydän luo, huulet
hymyssä, mutta silmän pohjassa toden kiilto, niinkuin lapsilla, jotka
eivät ole varmat siitä, onko joulu-ukko totta vai leikkiä.

— Vanhan herran viina, litra 2 markkaa litra viikossa à, siis 2 x 52,
yhtä paljon kuin 104 markkaa vuodessa. Elinkautinen viinaeläke tekisi ehkä
noin ... kuinka kauvan aiotte vielä elää?

— Jos saan vakituiset viinat, elän minä vähintäin kymmenen vuotta.

— Elätte enemmänkin, jos pidätte säästäen.

— Kyllä minä juon kerrallaan kaikki, mitä on, mutta kyllä litra viikossa
kymmeneksi vuodeksi sentään riittää.

— Se oli se ... noin 1000 markkaa. Sitten tulee emännän läpi vuoden
lypsävä lehmä ... mistä semmoinen saadaan ja millä hinnalla?

— Läpi vuoden lypsävä lehmä on kaksi lehmää ... kun toinen on ummessa,
niin toinen lypsää.

— Yhteensä ehkä 400?...

— Kyllä ne sillä saa.

— Sitten tulee teidän aina uudet verkkonne, Söderling? Paljoko niihin
tarvitaan?

— Jos saan 100 markkaa rihmoihin, niin tulen hyvin toimeen, kun
itse kudomme.

— Se olisi noin 2000:n korko.

— Ai ai!

— No, ei se nyt niin paljo.

— Paljonkos sitten tarvittaisiin nuorten kodin perustamiskustannuksiin?

Kalle arveli saavansa kaikki, mitä tarvitsi, 1000 markalla.

— Pannaan varmuuden vuoksi 2000. — Kaiken kaikkiaan siis noin 4000 markkaa
.

— Kas kuinka pian se sai sen lasketuksi.

— Mutta Helgahan jäi ilman.

Emäntä tuli pöydän luo, aivan niinkuin olisi totinen tosi ollut
kysymyksessä.

— Jos Helga saisi kaksikaan sataa markkaa, niin hän pääsisi lääkäriin ja
saisi rohtoja niin paljon, että kyllä riittäisi, ja minä veisin hänet
talveksi pois täältä kuivempaan paikkaan, koska semmoiset taudit kuin
hänen kuuluvat paranevan maissa.

— Siis vielä tämän tytön osa eli, kun summa pyöristetään, 4500 markkaa...

— Ollappa tuossa pöydällä se raha!

— Tehdäppä joku laiva haaksirikon! nauroi herra, pistäen kynänsä liivin
taskuun.

— Kuulkaa, herra konsuli — saanko sanoa? sanoi Söderling. Pitäisi saada
vielä toiset puolet lisää! Jos kerran antaa, niin antakoon semmoisen
summan, että voitaisiin ostaa koko tämä saari, sekä meidän oma puolemme
että Korsun puoli.

— Luuletko, että isäntä möisi? sanoi Söderlingska.

— Möisi se! kyllä se möisi! innostui Söderling. Joka kerta kun häntä
kirkolla tai kaupungissa tapaan, hokee hän: ”Osta sinä minulta se saari,
niin sillähän hänestä pääset. Minä en tahdo häntä häätää, kun arentinsa
kerran maksaa, mutta kun saari on sinun, niin annat Korsulle semmoisen
potkun, että hänestä pääset!”

— Kuka on Korsu?

— Naapuri ... tuossa toisessa päässä saaren, sanoi Söderling.

— Maailman suurin roisto! Verkkovaras! Salakalastaja! Sala-ampuja!
Merirosvo! Ruumiinryöstäjä! puhkesi ukki.

Mutta emäntä otti häneltä sanan suusta:

— Sitä ei voi sanoa, mimmoinen mies se on, sillä semmoinen se on.
Sittenkuin ne tulivat tänne, ei ole muilla ihmisillä ollut rauhan päivää
näillä vesillä. Anastaa kaikki kalapaikat, valtaa kaikki lintukarit,
pelättää pois hylkeet, kun niitä muut vaanii. Vaakkuu kuin haaskalokki
kaikilla vesillä, vie saaliin nenän edestä ... eikö lie siellä nytkin.

— Ei tuo toki tässä ilmassa, arveli Söderling.

— Saat nähdä, että on, sanoi ukki ... jos ehkä löytäisi jonkun hukkuneen,
jolta saisi saappaat jalkaansa.

— Elkää nyt toki...

— Niitä kenkiä, jotka sillä oli jalassa kolme vuotta sitten, se ei ollut
voinut saada mistään muualta kuin merestä, mutta meri ei tuo kenkiä muuten
kuin ruumiin mukana... Vedäppäs ruumiin jalasta kengät ... otappas
kuolleelta hänen omansa ja jätä hänet vesien vietäväksi!

— Onkohan nyt niin suuri ero, mistä ottaa, kun kerran merestä ottaa!
puhkesi yhtäkkiä Hanna.

— Elä puhu niin, hyvä lapsi, et sinä nyt kuitenkaan sitä tarkoita, torui
Söderlingska.

— Onhan se melkein aina jonkun kuolleen omaa, joka meressä ajelehtii ...
pitipä hän siitä kiinni tai olipa hän sen päästänyt ... eihän siinä
oikeastaan ole suurtakaan eroa.

— Kyllä siinä on ero ... sinä, kaupunkilaistyttö, et näitä ymmärrä, mutta
kyllä siinä on ero. Elä nyt koetakaan puolustaa Korsun tekoja.

— Eihän se nyt teekään sitä tosissaan, sanoi Söderling.

Hanna nakkasi niskaa ja nousi ja meni ulos. Hän näkyi menevän rantaan,
herran moottorivenheen luo. Kulettaja kutsui hänet sisään kädestä auttaen.
He istuivat ensin perässä, sitten Hanna pujahti kajuttaan, tuli sitten
sieltä taas ulos ja istahti vastapäätä nuorta, kiiltonappista miestä, sen
hakkailtavaksi — minkä kaiken Kalle voi nähdä ikkunasta, toisten jatkaessa
tarinataan.

— Olisi se jutkaus, puhui taas ukki... Olisi se koko potkaus! Minä en
näkisi selvää päivää enää elämässäni, jos auttaisi onni niin, että se mies
joutuisi pois tältä saarelta! — Herra, kuulkaa! Mikä siinä on, ettei tässä
maailmassa milloinkaan tapahdu se, minkä oikein pitäisi tapahtua? Osaako
herra sen sanoa?

— Enhän tiedä ... mutta kyllähän aina väliin tapahtuukin. Ja voihan nytkin
tapahtua. Terve! Toivokaamme, että merellä on ja että meri antaa ... että
joku suuri laiva — niin pian kuin suinkin — tekee haaksirikon ja ajautuu
tänne teidän rannoillenne.

— Ei nyt sentään aivan haaksirikkoa, sanoi Söderling, koettaen sanoa sen
pilalla ... ei toki haaksirikkoa. Kunhan edes niinkään, että esimerkiksi
olisi eksynyt usvassa väylältä ja saisi opastaa sen oikeaan ja kapteeni
antaisi siitä palkkioksi hyvän sikarin — olisihan sitä siinäkin.

— Taikka sitten sillä tavalla ... mikä teitä itseänne eniten miellyttää.

Herra hymähti ja nousi, jokaisen tuvassaolijan seuratessa häntä kasvoilla
kysyvä ilme, huulilla epämääräinen hymy. Laskiko hän leikkiä vai
tarkoittiko totta? Sillä oli suupielessä syvä juova, silmäin ympärys oli
musta ja silmät olivat tuuheain kulmakarvain varjossa. Oliko se ehkä
pitänyt heitä pilkkanaan?

— Joko vieras lähtee? Ei suinkaan tähän ilmaan?

— Eiköhän ole jo aika lähteä. Ei se taida siitä talttua.

— Kyllä se vain yhä on niinkuin yltymään päin.

— Sisäsaaristossa me kuljemme missä ilmassa tahansa, kun vain näemme
merkit, ja nehän me nyt näemme.

— Se on hieno kulkuneuvo, jonka ei tarvitse ilmoista välittää...

— Laskee laineilla kuin linnun poika, kokka ilmassa kuin kaula, perä
vedessä kuin räpylät ... sitä oli hauska nähdä äsken, kun tulitte...

— Mahtanee maksaa semmoinen?

— Kyllähän se jotain maksaneekin.

— Useita tuhansia?

— Toista kymmentä kappaleen.

— Se on rahasumma se.

— Onhan se.

Herra heitti hyvästinsä ja lähti, mahtavana, pitkänä, leveänä, uusi
öljytakki hartioilla — niinkuin joku kummitus, niinkuin toisen maailman
ilmestys pienten kalastajain rinnalla.

Söderling käydä kääkkyröi hänen jälessään rantaan.

— Herra konsulin ei pidä ajatella, että on totta ja tarkoitettua kaikki,
mitä tässä on puhuttu, ukko ja muut. Ukko puhuu aina pötyä, kun on juonut.

Herra ei sanonut muuta kuin: — Jaa, jaa, hyvästi sitten vaan, Söderling.
— Hän istui moottoriin, jonka kokka oli ankkurissa, perä maissa, ja
melkein samassa puhalsi pursi liikkeelle kuin räpylälintu laineilla, kuin
myrskylintu, aave, savuton, purjeeton ja airoton, paiskautuen satamasta
ulapan aallokkoon yhtä äkkiä kuin oli sieltä äsken ilmaantunutkin,
kenenkään osaamatta odottaa vierasta tämmöisellä ilmalla, kenenkään
tietämättä, mitä asiaa sillä oikeastaan oli ollut, mutta joka oli kuin
huumannut heidät, pannut heidät puhumaan sisimpänsä ventovieraalle,
tuntemattomalle.

Söderlingin oli yhtäkkiä melkein ilkeä olla. Luulikohan tuo nyt ... mutta
ymmärtäneehän herrakin pilan.

Kalle ja ukkikin olivat tulleet tuvasta moottorin lähtöä katsomaan,
ennättämättä kuin puolitiehen rantaan, kun se jo porhalsi satamasta.

Hanna oli juossut kiikarin tuvan porstuasta ja kirmaissut
kiikarikalliolle.

— Se tervehtii lipullaan! Hyvästi, hyvästi! Kalle, joudu pian, muuten et
kohta näe mitään!... Nyt meni herra kajuttaan...

                                                  ⸻

Emäntä ja Helga olivat jääneet tupaan. Emäntä istui kädet helmassa, hetken
aikaa, sitten hän sanoi kuin heräten:

— Niin! Siinä se nyt meni.

— Ajattele, äiti, jos se olisi mahdollista ... jos meri auttaisi ... jos
meri antaisi sen, mitä me olomme vailla!

— Ei se anna ... sanoi hän kuin torjuen, elä kuvittelekaan, ei pidä
semmoista uskoa...

— Jos oikein uskoisi?

— Ei sitä osaa semmoista uskoa, huoahti emäntä.

— Minä osaan ... minä koettelen.

— Joko ne nyt taas, humalaiset, nostivat veret sinunkin päähäsi. Olet ihan
punainen...

— Olette tekin.

— Mene jäähdytteleimään, lapsi raukka... Hanna, mitä se siellä huitoo
ihan naapurin nenän edessä!

Söderling ja ukki tulivat takaisin.

— Se sanoi sen moottorinsa maksavan toista kymmentä tuhatta markkaa, sanoi
Söderling. Mutta kyllä se maksaa kaksikymmentäkin tuhatta.

— Mitä lienee silläkin tuloja vuodessa, joka voi pitää semmoisen.

— Niitä on kaupungeissa semmoisiakin, joilla on viisikymmentäkin tuhatta.

— On semmoisiakin, joilla on sata tuhattakin.

— Kuinka voi olla niin rikkaita ihmisiä? Mitenkä voidaan tulla niin
rikkaiksi?

— Ne perivät monissa polvissa, kaupunkien porvarit.

— Ei ne aina peri. Toisia auttaa onnensa.

— Ehkä ne — löytävät.

— Mitä ne löytäisivät ... ryöstävät, rosvoavat, raastavat köyhiltä ...
sosialistit puhuvat kuin puhuvatkin totta, ärisi ukki, yhtäkkiä äissään
jostain, pöydälle jäänyttä pulloa tarkastaen. — Jos saisi pelastaa
tuommoisen herran moottorinkaan, niin olisi siinä kaikki, mitä meikäläiset
tarvitsisivat. Jos sen kone tällä säällä joutuu epäkuntoon, niin siinä se
onkin, airoton ja purjeeton.

— Olkaa nyt vaiti, pappa.

— Sellainen kitupiikki. Ilkesi jättää jälkeensä tuon tyhjän pullon, vaikka
oli ruuma toisia täynnä.

— Oli joutavaa, pappa, että puhuitte hänelle sitä kaikkea, mitä puhuitte.
Luulee vielä, mitä luulee.

— Luulkoon.

— Ei sieltä mitään tule ... ei ole tullut eikä tule.

— Vaikkei tulisikaan, hauska sitä on sentään aina kuvitella, sanoi Kalle,
joka oli tullut Hannan kanssa tupaan.

— Kuvitella! puuskahti Hanna. Kuvittelemista, sitä sinä osaat.

Syntyi jurottava hiljaisuus. Innostuksen ja huumauksen sijaan oli yhtäkkiä
tullut kuin ujostus ja pettymys jostakin.

— Pthyi! sylkäisi ukki. Taisin minä sille pötyä puhua, mitä lienen
puhunutkin. Olisi vielä edes viinaa... Hohhojaa! Menen maata.

Hän meni kompuroiden ulos ja kuului potkiskelevan jotakin kammarissaan
porstuan takana.

— Mitä se nyt taas siellä?

— Tyhjää lekkeriään.

                                                  ⸻

Emäntä oli korjannut kupit ja kahvipannun pöydältä ja pyyhkinyt sen. Ilta
oli alkanut pimitä. Pienessä tuvassa oli jo melkein hämärä. Ei nähnyt
ommella eikä paikata verkkoa. Helga jätti työnsä ja hiipi ulos, saaden
yskäkohtauksen mennessään. Hänellä oli oma kesämajansa kalliolla vähän
matkaa tuvasta, se vanha, maihin nostettu, meren tuoma kajutta. Istahtaen
sen seinämälle, penkille, jonka edessä hänellä oli pienoinen kukkasmaa,
hän näki Hannan tulevan ja pysähtyvän vähän matkan päähän, häntä
huomaamatta. Kalle tuli ja jäi seisomaan hänen taakseen. Hanna ei tuulelta
kuullut hänen tuloaan. Helga näki, että Kallella on aikomus salaa tarttua
häntä hartioihin. Silloin Hanna käännähti, löi alas hänen kätensä ja lähti
menemään, pysähtyen kuitenkin kohta, jolloin Kalle taas saavutti hänet.

— Miksi sinä nyt noin, Hanna? Miksi sinä nyt taas olet noin tyly?

— Siksi, ettei tästä nyt kuitenkaan tule mitään! kivahti Hanna. Minä en
tule koskaan tuohon teidän vanhaan tupaanne, yhteen kaikkien muiden
kanssa. Sen olen sanonut ja siinä minä pysyn ja sen sinä tiedät. Sinun
uusi tupasi, josta aina puhut, ei ole vielä alullakaan. Ethän vielä ole
saanut edes tuota ruuhtasikaan valmiiksi, vaikka olet sitä koko kesän
tuhrinut.

— Kun loppui laudat.

— Mikä loppuu, sen oikea mies hankkii.

Kalle koetti lyödä leikiksi.

— Elä nyt aina toru. Suusi mököttää niin rumasti. Uskotaan, että meri
antaa.

— Meri ei anna teille milloinkaan mitään. Ei sinulle eikä teille
kenellekään. Meri ei anna mitään nahjuksille. Antaapas se Korsulle ja
hänen penikoilleen. Sillä ne ovat semmoisia lokkeja, jotka lentävät ja
liikkuvat. Ne ovat liikkeellä missä ilmassa hyvänsä. Mutta te juoksette
rantoja kuin rantasipit, odottaen, että laine siihen jonkun raakun
heittää. Et sinä täällä saa milloinkaan mitään aikaan. Minä menen pian
takaisin kaupunkiin.

— Ethän, Hanna.

— Menen, ja jos tahdot minut, niin tule mukaan ... siellä on sinullekin
työtä.

— Mitä työtä siellä olisi?

— Raitiokonduktöörin tai sahvöörin tai moottorimasinistin tai mitä hyvänsä
... niillä on hyvät palkat. Konsulin masinistikin, joka on samalla
sahvööri, saa kaksisataa kuussa ... kyllä minä toimitan.

— Ennen sitten menen taas vaikka merille ja koetan siellä.

— Ja tulet yhtä tyhjänä takaisin kuin viime kerrallakin.

— Eihän ollut minun syyni, että laiva ajoi karille ja minulta meni kaikki.

— Ajaapas ne siellä karille!

Hanna pyörähti ja meni. Kalle jäi alakuloisena seisomaan. Sitten hän astui
muutamia askelia ylemmä kiikarikalliolle, josta voi nähdä meren, ja jäi
siihen seisomaan. Hänen housunsa olivat repeytyneet takaa, hänen
kyynärpäänsä olivat rikki.

Helgan tuli häntä niin sääli, että itku tyrskähti kurkkuun... Hanna
jättää hänet, hän jättää hänet varmaan. Kun vielä odottaisi jonkun aikaa.
Kun Hanna vain uskoisi... Sillä totta kai meren täytyy antaa Kallelle
takaisin se, minkä se on siltä kerran ottanut. Meri on sen hänelle velkaa.
Kallella olisi jo oma tupansa, jos vain meri ei olisi vienyt hänen
ansioitaan.

Helgan tuli yhtäkkiä niinkuin kaikkien, niinkuin koko maailman onnettomuus
olisi ollut hänen hartioillaan ja niinkuin hänen olisi pitänyt se poistaa,
saada se poistetuksi millä tavalla tahansa. Hän nousi ja meni majaansa...
Meren täytyy antaa Kallelle se, minkä se häneltä otti. Jonkun laivan
täytyy ajaa maihin, että me saamme sen pelastaa, vaikka olkoon vain vaikka
tuommoinen ryssän moottori tai miinavenhe. Tai vaikka joutuisi edes joku
pieni kansilastikaan mereen, tai vaikka vain hajoaisi joku lautta, että
siitä saisi tuvan hirret. Ei niin paljoa kuin toivottiin ... ei niin, että
kaikille osansa. Vaan jotain, jonka Kalle saisi pelastaa ja josta saisi
hyvän ja kunniallisen palkinnon. Eihän ukki tarvitsisi viinojaan ... ei
isä verkkoihinsa ... ei äiti lehmäänsä ... enkä minä ... aina me jollain
lailla niinkuin tähänkin asti. Ei muuta kuin että Kalle saisi ... ettei
Hanna häntä jättäisi... Voi, voi, että minäkin olen täällä heidän
rasituksenaan, kun en kuitenkaan voi tehdä parempaa työtä ... en jaksa
soutaa, en kulkea kalassa! Meren täytyy antaa Kallelle...

Ja Helga lankesi polvilleen vuoteensa viereen ja rukoili:

”Jos, hyvä Jumala, tahtosi on, että joku laiva ajaa karille, niin anna sen
ajaa karille niin, että me voimme sen pelastaa. Minä uskon, että annat.
Anna sen tapahtua iankaikkisen armosi ja rakkautesi tähden. Mutta elä
kuitenkaan anna meidän tähtemme ihmishenkiä mennä hukkaan.”