IX.

Sadepäivinä oli Olavilta sujunut työ hyvin. Kun vesi yhtämittaa rapisi
ulkovinnin kattoon, antoi se hänelle kuuntelemista, silloin kun ajatus
tarvitsi lepoa. Hän oli saanut pitkän ajatussarjan päätetyksi, ja
useita uusia näkökohtia oli tullut entisten lisäksi.

Kun aurinko sitten eräänä iltapäivänä alkoi hajoitella pilviä, niin
tunsi hän kuitenkin tarvitsevansa jotain vaihtelua ja laskeutui
tyytyväisenä alas verannalle.

Elli istui siellä yhä ommellen. Pastori makasi vielä ruokalepoaan ja
kuorsasi huoneessaan, jonne ovi oli auki. Elli kävi sulkemaan sen ja
palasi sitten takaisin entiselle sijalleen. Hän näytti totiselta ja
vähän vieraalta... Miten itsepintaisesti, melkein uhkamielisesti hänen
kätensä liikkui kalvosesta! Suun ympärillä oli tuo kärsivä ja vähän
katkera piirre, jonka Olavi siinä välistä ennenkin oli huomannut...
Hänelle tuli yht’äkkiä sääli häntä, halu pudistaa pois tuo
surumielisyys ja tempaista hänet mukaansa. Hän oli jo huomannut, että
hän voi sen tehdä. Useinkin, kun hän vain puhutteli häntä, kääntyi
hänen puoleensa, hän ihastui ja ikäänkuin valkeni.

Olavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan. Elli istui, niinkuin ei häntä
olisi ollut olemassakaan, niinkuin ei olisi häntä huomannutkaan.

Olavi tuli takaisin ja seisahtui verannan ovelle.

— Ettekö tule soutelemaan? kysyi hän.

— Mutta nythän sataa.

— Se lakkaa heti kohta. Toinen puoli taivasta on jo poudassa. Tulkaa
katsomaan!

Elli muuttui silmänräpäyksessä. Hän nousi kiireesti, heitti työnsä
tuolille ja juoksi ulos kartanolle säätä katsomaan. Viimeiset
pilvenrepaleet heittelivät haihtuessaan vielä viimeisiä pisaroitaan.
Järvellä oli jo syntynyt leveitä tyyniä juovia, ja sen pintaa pitkin
kulki saarien lomitse ja niemien päitse laaja valokimppu, joka samassa
otti koko maailman haltuunsa. Se oli kuin ilon huudahdus Ellin omasta
rinnasta, ja hänen olisi tehnyt mieli hypähtää ja lyödä käsiään yhteen.

— No? sanoi Olavi, joka seisoi hänen vieressään puutarhan aitaa vasten
ja katseli häntä.

— Soutelemaanko! Mennään vain, jos teitä haluttaa!

— Eikö oteta onkia mukaan?

— Niin, mutta todellakin!

Ja voimatta pidättää itseään pyörähti hän kantapäillään ja juoksi
keittiön kautta sisään valmistuakseen lähtemään.

Ja kun he, toinen vapoja kantaen ja toinen airoja, puoleksi
juoksujalassa laskeutuivat rantaan, niin tuntui Ellistä, kuin he
olisivat olleet vanhoja lapsuuden tuttuja, joiden oikeastaan olisi
pitänyt sinutella toisiaan.

— Menkää te heittämään vettä venheestä ja hakemaan riippakiveä jostain,
niin minä sill’aikaa kaivan onkimatoja tästä saunan kupeelta.

— Ei, antakaa minunkin tulla kaivamaan! Saanko?

— Kaivakaa veikkonen!

Saunan märkä seinä höyrysi lämpimän ilta-auringon paisteessa, lastukko
oli murakkaa, ja onkimadot melkein uiskentelivat maanpinnalla.

— Tuoss? on ... ja tuossa taas ... hyi!

— Hyikö? Minusta ne pikkupoikana olivat niin maukkaita, että olisi
tehnyt mieli suuhuni pistää.

— Ush teitä! Ehkä kuitenkin suostutte siihen, että jätämme nämä
kaloille ja itse syömme kalat.

— Kernaasti minun puolestani, kuinka vain itse tahdotte!

— No, jo näitä nyt onkin.

He työnsivät Ellin pienen venheen vesille. Olavi aikoi Ellin antaa
mennä perään, mutta hän ei suostunut, hän tahtoi istua airoille.

— Miksen saa minä soutaa?

— Se on niin ruman näköistä, kun nainen pitää perää ja mies istuu
airoissa.

— Mutta neuvokaa sitten, mihin meidän on meneminen.

— Mennäänkö tuonne tuon saaren rannalle?

— Saako siellä?

— On sieltä ennen saanut.

Elli veteli pitkästi, voimakkaasti ja kauniisti.

— Tehän soudatte kuin vanha merimies...

— Tottahan nyt toki soutaa osannen, kun välistä vietän päiväkaudet
vesillä.

— Yksinkö?

— Melkein aina yksin.

— Ettekö pelkää tuulen vievän?

Kerran se oli ollut viedä hänet, kertoi hän. Nousi yht’äkkiä
ukkospilvi, kun hän sattui keskelle selkää. Hän taisteli voimainsa
takaa, mutta ei päässyt paikaltaan. Ja hänen täytyi kääntää
myötätuuleen, antaa venheen mennä menojaan, ajautua muutamalle saarelle
ja siellä kalasaunassa odottaa puoli päivää.

— Eikö miehenne ollut levoton?

— Ei hän sitä saanut tietääkään ... minä kun välistä olen päiväkauden
vesillä.

— Eikö hän tule mukaanne kalastamaan?

— Minä olen mieluummin yksin.

— Ehkä sitten laskette minut maihin?

— Eihän toki ... mitä te ajattelette!

— Te olette mieluummin yksin...

— Mutta ettehän te ole minun mieheni!

Ja sellaista leikkiä laskien saapuivat he ruohokkoniemeen ja pudottivat
kiviriipan. Elli sitoi kokan pitimiksi kaislasolmun tulloon. Sitten
alkoivat he selvitellä onkiaan. Järvi oli nyt kokonaan tyyntynyt,
ainoastaan hiljainen maininki kävi vielä monipäiväisen tuulen jäleltä
ja leikutteli vähän keveää venhettä. Siellä täällä tuonnempana näkyi
muitakin onkimiehiä.

— Nyt koetetaan, kumpi meistä on parempi kalamies.

— Minä tietysti! — ja samassa vetäisi Elli kalan venheeseensä.

— Särki! Se on kovin moukkamainen kala, semmoinen tuiki tavallinen,
poroporvarillinen.

— Mitkäs ne sitten ovat niitä aateliskaloja?

— Ahvenet tietysti!

— Ja kiisket?

— Miksei kiisketkin ... sellaiset itsenäiset, jotka aina ovat
vastarannalla ... mutta erittäinkin salakat — katsokaa, katsokaa ... ne
tuntee heti ... siin’on ... ja siinä taas!

Ja hän sujahutti salakan toisensa perästä venheen pohjaan, niin että
siima lauloi.

— Ne ovat toki toista kuin tuo teidän särkenne ... kas taas! ... ne
ovat tulisia ja intohimoisia ... ettekö luule, että kaloillakin on
tunteita?

— Voi olla, vastasi Elli nauraen.

— Minä olen varma, että heillä on ... mikseivät ne voisi nekin vihata
ja rakastaa.

— Sappi se ainakin on särjelläkin.

— Tehän osaatte olla leikillinenkin.

— Miksen sitten osaisi?

— En tiedä, mutta siltä minusta ainakin tuntui, kun ensi kerran teidät
näin ... te olitte silloin niin kauhean totinen.

— Samaa luulin minäkin teistä. Minä melkein pelkäsin teitä.

— Pelkäättekö vieläkin?

— Pelkään minä vähän vielä nytkin...

— Mutta mistä syystä?

— Kun te istutte siellä ylhäällä niinkuin tänään, eilen ja
toissapäivänä ja tulette vain pikimmältään alas ja olette niin kovin
miettiväisen ja viisaan näköinen, niin minua aivan hirvittää. Ja kun te
silloin katsotte, niin tuntuu siltä, kuin tahtoisitte tunkea läpi
luiden ja ytimien.

— En tiedä siitä itse mitään.

— Mutta tunnustakaa, että te arvostelette ihmisiä niin, että ne teidän
mielestänne ovat kovasti typeriä, ja ajattelette, että mitähän tuokin
puhuu, kun se ei kuitenkaan mitään ymmärrä.

— Nyt te aivan erehdytte ... ainakin mitä teihin itseenne tulee,
erehdytte perin pohjin ... minun kun päinvastoin on useinkin tehnyt
mieli sanoa, että on ihmeellistä, kuinka te käsitätte monet asiat aivan
samalla tavalla kuin minäkin.

— Ja sitten minä olen varma, että te sanotte paljon niinkuin nytkin ...
vain kohteliaisuudesta.

— Mutta siitä huolimatta sanon taas minä, että minua miellyttää tuo
teidän suorapuheisuutenne.

— Vetäkää, vetäkää! Kohonne on veden alla!

Olavi nosti järvestä suuren komean ahvenen, joka oli niellyt ongen
syvälle kitasiinsa.

— Tämähän on hauskaa! innostui hän saatuaan taas uuden ahvenen. Meidän
täytyy tulla usein tänne.

— Jos te ette vain kyllästy siihen yhtä pian kuin puutarhan hoitoonkin?

— Minäkö olisin kyllästynyt puutarhan hoitoon, joka jok’ainoa ilta olen
katsonut ikkunastani, eikö jo lakkaisi satamasta.

— Niinkö?

Ellillä oli koko ajan ollut mielessä kysymys, jota hän ei kuitenkaan
ollut uskaltanut tehdä ennen kuin nyt, jolloin Olavi onkeaan
heittäessään oli varomattomasti satuttanut sen Ellin ongen siimaan ja
josta irtipäästyään se tarttui hänen esiliinaansa.

— Oliko teillä hauska pappilassa toissa iltana? Tuoss’ on nyt
onkenne ... elkää sitä enää kolmatta kertaa tartuttako?

— Eihän mitään erittäin ... mutta kun tuli ilta ja alkoi sataa
armottomasti, niin päätin jäädä yöksi.

— Olisihan sen kirjeenne voinut lähettää jonkun toisen mukana.

— Minun olisi kuitenkin täytynyt mennä noutamaan rahakirjettäni, joka
oli maannut postissa jo useita päiviä.

Ellin olisi tehnyt mieli kiittää häntä siitä tiedonannosta. Hänen oli
nyt taas niin hauska ja hyvä olla, hän oli niin iloinen, ettei olisi
malttanut istua ja onkia tässä yhdessä kohden, vaan soudella, meloa tai
mennä maihin tuonne saaren rannalle heittelemään kiviä tyyntä vettä
pitkin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ajatella niitä toivomuksiaan, kun
venheen kokka yht’äkkiä kohosi ylös ja kaisla katkesi tullosta ...
sitten painui kokka taas alas, jolloin perä keikahti ylös, airot
kieriskelivät venheen pohjalla ja onget joutuivat epäjärjestykseen.

— Mitä ihmettä! huudahti Olavi ja pudotti vapansa järveen tarttuessaan
molemmilla käsillään venheen laitoihin. Elli ei voinut pidättää
nauruaan ja Olavi nauroi mukana, kun oli huomannut, että laineet olivat
äsken ohi menneen höyrylaivan laineita. Salaperäisinä ja sileinä olivat
ne vaeltaneet yli tyynen selän ja jatkoivat matkaansa nuoleksien
mennessään niemien neniä ja saarien kivisiä rantoja.

— Ne menevät tuonne meidän rantaamme saakka.

— Kuuletteko, kuinka hauskasti ne kohisevat mennessään!

— Se on aina kesäaikoina minulle jokapäiväistä musiikkia. Ne tulevat
tuonne nuottakodan alle saakka, ja minä menen melkein joka ilta niitä
sinne vastaanottamaan. Teistä se varmaankin on hyvin sentimentaalista.

— Minä olen itsekin sentimentaalinen.

— Oletteko?... Minusta on niin hauskaa, kun ne vyöryvät sieltä aivan
hiljaa ja sitten yht’äkkiä murtuvat rantakiville ... kuuletteko, nyt ne
ovat jo siellä.

Kun kala ei enää tuntunut huolivan onkea, muuttautuivat he toiseen
paikkaan. Syöntiaika oli kuitenkin jo ohitse ja kalastus päätettiin
jättää sikseen. Olavi ehdotti, että he sen sijaan tekisivät pienen
kierroksen järvellä. Elli nosti taas airot tulloihin ja alkoi soutaa.

— Elkää soutako, antakaa minä melon, eihän meillä ole mihinkä kiirettä.

Päivä jo oli laskemaisillaan, ei läikähtänyt enää lainettakaan järven
pinnalla, pienet virit vain siellä täällä osoittivat, missä muikut
pistelivät. Äänet kuuluivat kirkkaasti pitkien matkojen päästä sateen
puhdistaman ilman läpi. Vasikat ynisivät erään rantatalon rannassa,
keskellä selkää souti venhe, sen hangat lauloivat, ja joskus välähti
melan kärki keltaisen päivänsäteen heijastusta. Korkealla ilmassa lensi
kaakottava kuikka pitkiä poutia luvaten.

Elli oli heittäytynyt kokkakaarta vasten nojaamaan ja tuijotti
olkihattunsa reunojen alaitse vettä pitkin peränpitäjän pään ohitse.
Olavi oli vaipunut katselemaan maisemaa edessään ja harhaillut siitä
vähitellen yhä loitommalle omiin mietteisiinsä. Hän meloskeli
koneellisesti. Hän näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut hyvin kaukana
täältä, ja hiukan alakuloiselta. Mahtoiko hänellä olla suruja joitain
tai katkeria vanhoja muistoja. Olisi tehnyt mieli herättää hänet
mietteistään ja lohduttaa. Hän meloi huomaamattaan aivan väärälle
suunnalle, pois kotoapäin. Mutta Elli ei tahtonut häiritä häntä ... jos
meloo, niin melokoon ... meloisikin tuonne laivareitille ja sieltä yhä
eteenpäin ... eikä milloinkaan palattaisi takaisin.

Kauan aikaa lipui venhe näin veden pintaa myöten.

— Tämä on verratonta, sanoi Olavi vihdoinkin ja laski melan polvelleen.
Olen minä nähnyt paljonkin, olen nauttinut monestakin maisemasta, mutta
ei minussa kuitenkaan koskaan ole syntynyt sitä mielialaa, joka
tällaisena iltana syntyy. Pienenä poikanakin se otti minut välistä niin
täydellisesti valtaansa, että siitä suorastaan kärsin. Olisin ollut
valmis itkemään, tietämättä oikein miksi...

— Olen minäkin tuntenut samaa.

— Olen sittemmin usein ajatellut ja koettanut saada siitä selkoa ... ja
minä luulen sen tulevan siitä, että tässä yksitoikkoisessa
ympäristössä, jossa ei ole juuri muuta eloa kuin se, minkä aurinko
antaa, ja joka sen pois mentyä jää sitä kaipaamaan, juuri sentähden
tulee onnen kaipauskin niin hillittömästi esille. Ja tällainen
hiljainen ympäristö kai vaikuttaa siihenkin, ettei mikään estä tuota
kaipausta kaikin voimin kehittymästä ... se kasvaa kuin varjo yössä, ja
kun tietää, että onni on niin lyhytaikainen kuin tämmöinen kesäinen yö,
niin tuntuu se samalla mahdottomalta saavuttaa.

— Niin juuri se on ... kuinka onnellinen te sentään olette, kun voitte
noin pukea sanoihin sen, mitä tunnette.

— Jos osaisin, mutta enhän minäkään osaa sanoa sitä niin selvästi, kuin
tahtoisin. Jos olisin syntynyt säveltäjäksi tai runoniekaksi, niin ehkä
sen sitten voisin. Ne ovat onnellisia ne, joiden ei tarvitse kätkeä
mitään itseensä, jotka tulkitsemalla tunteensa voivat vapautua niistä
ja käydä taas vastaanottamaan uusia.

Hän lämpeni ja heltyi, ja kun hän näki, että Elli ymmärsi hänet, antoi
hän mielialalleen vallan, liioitteli sitä ehkä vähän, mutta tunsi
kuitenkin ehkä totisemmin ja selvemmin kuin pitkään aikaan.

— Aina muistuu minulle tällaisena iltana mieleen Runebergin ”Svanen”.
Tunnettehan sen?

— Tunnen hyvinkin.

— Siinä on mielestäni tällaisen kesäillan aate tulkittu pääpiirteissään
hienommin ja sattuvammin kuin kenties missään muussa, mitä siitä on
kirjoitettu. Muutamilla sanoilla on kuvattu kaikki: maisema, ilma, ne
tunteet ja toiveet, joita se herättää.

Ja hän hyräili siitä kuin itselleen seuraavan säkeen:

Om nordens skönhet var hans sång,
hur klar dess himmel är,
hur dagen glömmer natten lång
att gå till hvila där.

— Ja sitten tämä, jatkoi Elli, hänkin hyräillen:

Hur skuggan där är djup och rik
inunder björk och al,
hur guldbestrålad hvarje vik
och hvarje bölja sval.

— Mutta erittäinkin tämä, tarttui Olavi ja lausui:

Hur ljuft, oändligt ljuft det är
att ega där en vän —

Erittäinkin tämä viimeinen: ystävästä. Ei tulisia tunteita, ei riehuvaa
rakkautta, ei mitään aistillista ja intohimoista, ainoastaan tuo viileä
sydämellinen, kaukomielinen säe:

Hur ljuft, oändligt ljuft det är,
att ega där en vän,
hur troheten är hemfödd där,
och längtar dit igen.

[Suloa Suomen laulu soi,
sen ilmain ilontaa,
yökaudet kuinka päivän koi
unensa unhottaa.

Kuin varjot siell’ on runsahat
all’ leppäin, koivujen;
kuin salmet kullan-soiluvat,
ja vesi vilpoinen.

Siell’ ystäväinen kellä on,
kuink’ iki-ihanaa;
kuink’ onpi unhottumaton
se uskollisten maa.]

siinä on tällaisen illan ja tällaisen luonnon suuri salaisuus
kätkettynä — ystävyydessä.

— Uskotteko sellaiseen ystävyyteen? kysyi Elli hetken kuluttua.

— Välistä on tehnyt mieleni uskoa, että se on ainoa, joka lienee jonkin
arvoinen, ainoa, joka jää jälelle, kun kaikki muu haihtuu ja katoaa. Se
on rakkauden synnyttäjä ja rakkauden perillinen. Kun rakkaus kuolee,
niin jää ystävyys elämään.

Niinhän Ellikin. Hänkin uskoi sen, uskoi niinkuin oman kauan
haparoimansa ja haaveksimansa elämän mahdollisuuden. Ja uskoi, että
Olavikin uskoi, niinkuin hän puhui.

Elli oli hänen puhellessaan varovasti tarttunut airoihin ja alkanut
hiljalleen soutaa kotirantaa kohti.

— Ei, mutta antakaa nyt minäkin soudan. — Elli ei vastustellut, ja he
vaihtoivat paikkoja siirtyen toistensa ohitse kapeassa venheessä.

Ja kun he sitten tulivat rantaan ja Elli sinä iltana käyskenteli
aitoissaan, valmisteli illallista ja istui itsekseen muiden maata
mentyä verannallaan, niin kulki hän kuin uudessa maailmassa, johon hän
aivan tietämättään oli joutunut, jossa hän liikkui kuin viileiden,
autereensinisten verhojen välissä, jotka liehtoivat ystävyyttä ja
onnea. Hän uskoi nyt niihin molempiin, hän luotti itseensä ja
muihinkin, eikä hänen miehensäkään tuntunut hänestä niin
vastenmieliseltä kuin ennen... Sehän oli siis mahdollista ja
saavutettavissa! Ja se oli tullut sieltä, mistä hän sitä aina oli
odottanut. Hänen toiveensa eivät siis olleetkaan turhat eikä hänen
elämänsä vielä loppuun eletty. Sillä voisihan sen toteuttaa ja voisi
niin helposti. Eihän siinä olisi mitään moitittavaa eikä kellään olisi
oikeutta tuomita. Saanenhan minä ystävänä rakastaa ketä tahdon ... ja
saahan se olla hän... Hän kaipaa sitä myöskin, se on ainoa, johon hän
uskoo. Hän näytti niin alakuloiselta, mahtaako hänellä olla suuria
suruja, ehkä on joku hänet pettänyt ja hyljännyt, eikä hänellä ehkä ole
ketään, joka häntä lohduttaisi...