XXIII LUKU: TANSSIA JA SYÖMISTÄ.

Vaan nyt veti loppusävelen,
karahutti yli remu-kielten
viulun mies, tuo kyläin pelimanni
Kustaa Mulli, kaariviiksinen,
sillä pulska Impi Potentilla
saapui hänen luokseen, jotakin
kuiski hälle korvaan. Siis nyt Mulli
lähti paremmille puolille,
kestisaliin näiden kuuliaisten,
musikoimaan pojan yksin jätti. —
Siellä paremmilla puolilla,
jonne kohtelias Potentilla
kutsuu minutkin, luo pujotellen,
siell’ on runsas pöytä seisova
muutamille onnen-miekkoisille, —
onpa monillekin, käydäkseen
siellä piilokkali, lomaan huiskeen.
”Vain voileipää”, sanoo Potentilla.
Mutta konsa saapuu kukka-kuu,
kun on läksiäisten-juonti, häät,
silloin koivut juhanniset tuoksuu
kaunistellen kuistit, tanhuat,
silloin tehdään pöytä kaikille, —
pöytä, joka kuistin edustalta aina tuonne aittariviin yltää, —
syödään ulkona, jos ilma sallii:
pouta, vaativainen kuormittain
limunaatia ja kaljaa. Mutta nyt:
”Ottakaa nyt vähän, puraiskaa
vain voileipää. Eikös onttoa
ole kertynyt jo mahan pohjaan
näissä kovan tanssin touhakoissa?”
tiukkaa meitä myöskin Jahvetti
päätä nyökäten, kun Potentilla
ei nyt enää ehdi pyytämään:
työ on hällä tänne kuljetella
emäntiä, kainoisia vallan,
kursailevia: ”No mitäs ... eihän...”
Kyllä notkuu pöytä nelikulma
kuormaa, tiukkuu rasvaa, silavaa,
vaikka onkin vain voileipäpöytä!
Hyv’ on siellä Aapel Tasavaisen,
pöydän päässä, seisoessa vielä
seinämillä muitten, nuorempain,
viiltää valkeata röhkinyttä,
maiskutella tuota hyvää ruokaa.
Hyv’ on ravannehen rakuunan
seisten pistää läski-muikkupaisti
poskeen, janon antava, ja sitten
sahti voimallinen päälle kaataa.
Hyv’ on herra Valkin ”mammonensa”
sovinnossa hernetuuvinkia
pistellä, kuin myöskin Maljasemme
makiata rusinaista rokkaa...
Työtä tehneen Mulli-koinarin
syödä, juoda niinkuin kuningas, —
pala heittää Lurjus-koiralleenkin,
temput-tekevälle: sepä koira
tienaa itsekin, no, kerron siitä:
katolle se kapuaa kuin mies
pitkin tikapuita, savupiipun
suulla äkseeraa; ja ovenlinkut
avaa käpälällä; kemmertää
taitaa hän; ja niinkuin vanhanpiian
viisiin maata rellotella, silmät
kiljan-kaljallansa haaveillen,
reidet levällään kuin katkismus.
Mutta tällä kertaa ei nyt Lurjus
muuta tee kuin tempun äskeisen:
nauraa, isäntänsä komennosta,
näitten kevätjuhlain riemua:
leuka vyyhdellä ja suuta korviin.
Siit’ on ilmetyinen ilo meille,
nauru, ihastelu hauskan koiran. —
Hyv’ on siellä olla kutsuttuina.
Mutta kylänämmät, Lienas-Tiina
eli Liepukka ja Luaras-Tiina
ja se pitkä, rietas Rietukka, — hep’ on eilisestä tyhjät olleet,
varta vasten päivän paastonneet
valmistuen näihin juhliin, niinkuin
pyhän armopöytää varten.
Siksi ovesta he kurkkaileekin kestisaliin näitten kuuliaisten:
ammoin muikkupaistin hieno haiskaus
tuulahteli kautta tanssin-pöllyn
heille, suloisesti harppujenkin
yli soi se rasvan tirinä,
korvaan köyhä-raukkain huokaavain.
Ovesta he pilkistää, ja huokaa:
”Eikös, niinpäs siellä syötiinkin!
Tokkohan tuo rietas, öyliä
Potentilla köyhille nyt antaa
sitä sulavaista kiljunpintaa?
Antaako se lanttulohkoa?”
Niin he kurkkii, oven raotellen,
jotta aulis Potentilla aivan
katsoo tuimasti ja tiuskaisee:
”Akat, koukkuleuat kolkattavat!”
Sitten naureskellen, niiatenkin
sisälle hän ämmät kuljettaa,
jolloin hyv’ on olla köyhienkin, —
jos nuo pojan-norssit, pirulaiset,
rauhan antaisi, ei kurkkisi
ovenraosta ja heille huutais:
”Luara, Liepukka ja rietas Rietas- Tiinukka
!” Ne hampain irvistää,
vasitenkin, Impin toruessa
ja taas nauraessa, kelvottomin,
hurjan Jullun poika punapää!
Ja ne kultaiset voitornit, niinkuin
tornit Pääpelin, ja karjunpinta,
suola, rasva, läskimunakkaat,
kovat kanan pyörähyttämät,
hara-varpaan, niin, ja Jahvukankin
lahvipiirongista saadut naukut, —
nepä virvoittaa taas sielun! Uusi
voima suonissamme soutelee,
soutaa pönkättyjen vatsojemme
pohjassa, ja jälleen yllyttää,
kutsuu nauruun, leikkiin, karkeloon,
pirttiin, jossa remakasti veisaa
hanuri ja soi tingtangeli.
Sinne siis! Ja sinne mennään me,
pirttiin, missä viime vetojaan
vonkui ”Konjakkia kontissa,
pannut ne pantiin hellalle-lee”,
sillä poikaa kuiskattiin nyt syömään.
Kustaa Mulli on jo paikoillaan,
vaikka vasta seisoo pöydällä, —
siinä kädet housunkaulukseen
puskee hän, ja posket riemuin paistaa,
kun hän katsoo tuohon pyörivään,
nuorekkaaseen Kauppa-Valkin Ruusaan, —
sikäli kuin posket ruskottuu,
silmät sinertävät liekehtiä
alkaa kahden puolen pulskaa nokkaa.
Ja nyt huutaa hän jo kaikkein kuulla
aatostensa innoituksen uuden,
huutaa apurilleen lähtevälle: