VII LUKU: MORSIAN.

Tuli pulska, pitkä Potentilla,
rallin hurja likka, — veikeä,
lekkusilmä Impi Potentilla,
monen virvoitus tääll’ elämämme
erämaassa, isän ilo, ylpeys.
Hänpä korkealla päänsä kantaa,
päänsä, jota monin kerroin kiertää
tummat, kiharaiset palmikot.
Tummanpunaisella leningillä
”tyköistuvalla” koristettu
on hän, pulska Impi Potentilla,
pitsit kaulassa ja hihansuissa.
Komeasti nuoret uumat kaartuu, riemakkuutta silmät tuikkii; mutta
röijyn rakosesta kultaiset
kellon vitjat kiiluu, Massin lahja, —
kun hän tyrkkää pannun pöydälle.
Eikä liioin kumartele niska
rento, kun hän kättä kuokkijalle
tokkaisee nyt, kättä oikeaa
punan-vankkaa: melkein mielensä
antaa ollut lienee vasempaa
kättä, sillä siinä paksu sormus
kiiltää: eipäs pahoin parjanneet
Himalassa! kallis kultasormus
tuossa päällä vatsan pystyn niinkuin
minkä kellutuksen: — Voi sun ... kuinka
sie nyt, Potentilla parka! — Mutta:
mitäs heistä! — Pöydän päässä Impi
täyttelee jo kahvikupin suuren,
kahvikupin kullan-kirjatun,
ja myös laajan, kukallisen tassin
tulisella kahvin-nesteellä,
jossa seassa lie bamuusaa,
kuten täälläpäin on tapa tullut,
käskee: ”Pankaa sekaan, kastakaa.”