"PYHÄ FRANSISKUS".
”Pyhä Fransiskus” loikoo linnan muurilla,
maass’ armaiden muistojen,
kun paistaa päivä heinäkuun.
Ah, ei ole ympäri Assisi, Umbria,
mut silti se hälle on synnyinmaa!
Ei kaapua munkin hällä,
ei nuoraa vyöllä,
hiuskiehkuran keskeltä päälaki kiillä
ei — aivan vielä.
Mut silti hän on Fransiskus,
vain sporttihatussa
ja nenällä kakkulat, —
ei itserakkaampaa kuvitelmaa!
Niin, maata kutsuu hän äidikseen,
ja taatoksi itse aurinkoa, —
ja toiseksi tuulta, ja sadetta myös, —
ja siskoksi nurmen-nukkaa,
joka nuokkuu vieressään.
Ja sääli sielunsa täyttää
maanmatosta kohtaan, veikkoa kurjaa,
joka tuossa kuumalla paadella ryömii, —
niin säälii hän itseään.
On takana tornit,
nuo vanhan-ruskeat,
nuo ontoin tykkiaukoin
kuin pääkallon silmin.
Myös kappelit, kalkki-valkeat
kuin ihmisen sielu...
Siell’ uinuu, linnassa, muistoa monta:
siell’ ennen ritarit ylväät seisoi
käsi miekalla, otsalla rauta, —
vain mannekiineja, pahvia vain.
Nyt loistaa pihoissa paahtuva hiekka,
ja kuuset helteessä huokaa
yön-mustina
kuin sypressit haaveiden haudalla.
Mut valleilla tuuli käy!
Ja lentää hiudut piilipuun —
kuin ihmisen elonpäivät pois, —
alas aaltoihin, virtahan vievään
ja järvelle aavalle, jossa
hopeitaan aurinko seuloilee, —
hopeitaan: vain valon harhaa!
Mut kaukana tummana kuultaa,
sinitummana poutaisten pilvien alta
ylt’ympäri armas maa:
sen kartanot kaukaa harjuiltaan,
yön-mustine tanhuan-kuusineen,
kuin Umbrian-sypresseineen,
ja kirsikkatarhoineen.
Näin muistojen kultahan
ja kaihoon lapsuuden, nuoruuden,
ja toivottomuuteen kirvelevään
on vaipunut mies,
tuo muumio melkein.
Mut nainen luonansa istuu:
hän sykkii, hän tuntee, hän elää!
Hän astellut äsken on rinnallaan,
ja, oi, alabasteri-sormin, joita
vain ylhäältä tumma kalvosin verhoo,
hän kärsivän kättä on koskenut.
Ja seisahtunut, ja silmin suurin
on katsonut, kummastellen.
Ja kätensä korkeuteen ojennellut,
joten vyötärö kutsuen piirtyi, —
pyhä Fransiskus hymyili vain.
Ja nainen on tepastanut
kuin valkein vinttikoira,
ja nauranut leikkien, pilkallaan.
Ja taas kädet kietovat ojentanut
kuin kiertyvät käärmehyiset,
mut Fransiskus silmänsä sulki
ja puraisi huultaan.
Nyt naikkonen jalkansa pienoisen
pyhimyksemme viereen aivan astuu,
jalan kauniin, valkokengässään,
ja virkkaa:
”Kas tuossa päänalainen sulle, —
sinä sellainen —
pyhimys!”
Ja sitten niinkuin pilari seisoo
hän vaiti, ja kärsii, vaikka on vielä
suu hymyssä. Kunnes hän viimein
näin huudahtaa:
”Oh, mitä olen? Niinkuin madonna!
Ja sinä — pyhä Fransiskus!”
”Pyhä Fransiskus”, vastaan, ”aikoinaan
oli poika Assisin kauppiaan,
ja niin rikas, viittansa purppurainen...
Myös kruunu lie hohtanut hälle...
Kädet uskolliset ne miekankahvaan
kai tarttuivat, moista seuratakseen.
Soi soitto, ja maljat kuohui.
Toi kukkasen neitse rintaan.
Niin, hän oli rikkaista rikkain...
Ja sittemmin: pyhä Fransiskus!”
Ja miettien jatkan, vaiti:
— Käy taivaan tuuli mistä tahtoo.
On mielensä kellastunut.
Ei taistoa, naurua, maljaa hän pyydä.
On sielunsa ahdas selli vain,
ja kylläisyys ja äitelä spleen
on kammion seinällä ristinpuu.
Ja alkavaa kuolemankaipuuta
ja kätkettyä sydänvaivaa vaiti
pyhä Fransiskus kärsii nyt — itsekseen,
hän, vierellä nainen uskollinen...
Ja hän rukoilee:
— Oi maa, mun äitini,
sa huikenteleva, hedelmöivä,
joka synnytät miettimättä
sekaisin heikkoa, hyvää:
ma olenko itseeni syy?
Miks niin olen täynnä julmuutta,
ja — petturuutta? —
Ma olenko itseeni syy?
Siks suo minun mietteet unhottaa,
sun nurmesi helmassa olla vain!
Ja aurinko, loistava taatto yksi,
joka ehkä teit minut onnettomaksi,
epäilykseni lämpösi surmatkoon!
Ett’ uneen vaivun, —
sun valkeutes tyhjyyden sielusta saan.
Ja taatto toinen, tuuli,
ohimoitani vilvoita vaivautuneita.
Ja kolmas, kesäisen sateen vihma,
tule, jäähdytä ilma mun rintani kuuman hengittää...
Saat kiitokset, maanmato: mulle
sa näytät, kuinka kestää täällä
myös täytyy ihmistä heikompain, —
kun kaikki menneeni, tunnen, kuolee
taas ristinpuulla.