KATUKUVA.

Pienessä maakaupungissa
kadun pääss’ on vanha linna.
Siell’ on muistot ylvään herran
Eerik Tottin, joka liikkui
teräsrinnoin, ritareineen
unissani lapsuudessa.

Kadun kaidan talot kaikki
pienet, ruskeat ja tummat,
tuvat maassa matalalla.
Ahtaill’ ikkunoilla kukkii
verenpisarat ja ruusut.
Mutta kaikkialla kaartuu
kadun yli vaahteroiden
taikka lehmuksien oksat,
vanhain, vankkarunkoisien.

Siellä kesälaitumella
mietin, muistelen ja nautin.
Hyv’ on siellä kadun nurmi
lepuutella runovarsaa,
pihamaalla kukkivalla
kesä kaunis kellotella.

Hyv’ on aamull’ aikaisehen,
aurinko kun ikkunasta
vuoteelleni alkaa paistaa,
silmät häikäisee ja avaa.
Varpuset ja pääskyt tirskuu,
telefonilinja soittaa.
Koivunlehvät välkkelehtii.
Viel’ ei ihmisääntä kuulu.

Kunnes ikkunani alla
portti naukuu, kannut kalkkaa,
pieni tyttö maidon kantaa. —
Kas, jo kadull’ askaroitsee
luutineen nyt ukko vanha, —
kun jo päivä lämpöisemmin
kimaltelee kasteisissa pihan ruusupensastoissa.

Nytpä ajaa kotiansa
hotellista, jälkeen juhlain
jokaöisten, vanha herra
kamreeri: hän yksinäiseen
kojuhunsa nukkumahan
painuu niinkuin vanha karhu,
ahdistama, haavoittama
erämiehist’ ankarimman,
oudon, raskaan elämämme.

Katu herää, metsäsaariin
soutaa risunhakuun mummot,
neidot nuoret marjamaille.
Jopa ikkunansa avaa
tuolla tyttö itämainen,
venäläinen kylpyvieras.
Siinä aamuvalkoisissaan
palmikoi hän pitkät hapset,
loistaa suuret, tummat silmät,
henkii povi nuori, raikas,
kun hän hymyilee ja laulaa.
Mutta pieni piikatyttö
venherannasta käy vettä,
kepsutellen kallellansa...
Ah, kun pientä vedentuojaa,
katselen, niin mieleen muistuu
kaukaisen Toscanan naiset,
jotka, kulho päänsä päällä,
kaivojensa marmoristen
luota verkkaan astelevat,
upeina ja ryhdikkäinä.
Niinpä kulki siellä hänkin,
parhain portoista, Brunetta.
Missä lienee nyt Brunetta?
Kulkeneeko kaivotiellä?
Viinikuurnaa tallanneeko?
Vaiko siniautereisen
nukkuu sypressin jo alla? —
Niinpä täällä turhaan huokaan.
Laiva huusi, kuohut pauhaa.
Tuolla salmen-sokkeloissa
soilottavat lautat, proomut.
Päivänpaiste kasvaa, virta
kimaltaa kuin kissankulta,
kiertää ohi niemen, jolla
pinot loistaa kalliolla
kultaisina heltehessä.

Sitten ryssät, kylpyvieraat,
kaiuttavat melullansa
katuamme idyllistä:
miehet laihat, fantastiset,
parrat niinkuin Jeesuksilla,
ryhti hetkuva ja veltto;
naiset rintavat matroonat, —
esikuvat oivalliset
matronaatin, jonka nimi
Venäjä on, töppösvalta.
Kaikuu huudot, kuuluu naisten
nauru metsäkyyhkyn äänin.
Punaiset on päivänvarjot,
välkähtävät korot kenkäin,
kun he astelevat, daadat, —
perästään he riepottavat
jos ei miehiään, niin muita
rähmäsilmä-rakkejansa.
Nyt se ryssäparvi kulki
ohitse, ja palaa rauha
suomalaisille, tuon joukon
ahnaille loiseläville,
kylpylästään eläville.
Portaillani loikoo koira
kärpäsparven pöristessä;
pojan-nalli portillansa
seisoo liivipöksysillään:
äsken keritty pää hohtaa niinkuin punertava pallo.

Hyv’ on täällä päivä olla,
nurmikolla kellotella
kanssa kelpo laiskurien,
Strehlenaun, Abel Hermant’in.
Kunnes suuren heiden alle
nukahdamme kaikki kolme.

                                                   ⁂

Nousemme, kun aurinkoisen
varjo vaihtoi kadunvartta. —
No, nyt tulevat nuo tuolta,
nuo, mun aivan säntilliset
astujani: venäläinen
rouva nuoren suomalaisen
ylioppilaansa kanssa.
Naaras nuori, punahuuli,
tähtäilevä lorgnetilla,
silmät halukkaat ja kirkkaat.
Ruusunpunertava harso
hänen ohimoillaan liehuu.
Niinkuin mikä klassillinen
Venus on hän, Vulgivaga, —
paremminkin kuin Astarte,
suuri Efeson Diana.
Mutta poika, joka astuu
hänen kanssaan kävelyillä
metsäteillä kaiket päivät:
pitkä, roima, korvenvoima.
Niin he kiemaellen kulkee,
silmäin alla tummat renkaat.
Matkan päästä tallustavi
lapsenmummo, hospotellen
rouvan poikasien kanssa.
Niin he kiirein loittonevat
kaunihille kankahalle,
heinäkuuta henkivälle.

Ah, tuo venäläinen daada
ja tuo Suomen kansan toivo, hepä tietää aatteen, jolla
voidaan kansat lähennellä!
Aatteen, jok’ ei ole härski
koskaan, ei kuin kalaöljy
muitten suurten aatelasten.
Hepä tietää, ett’ on lyhyt
kesä niinkuin elämämme:
ei he tuhlaa kesänkuita,
armonaikaa väärinkäytä.
Moralisti olisinkin
kateudesta, synkän saarnan
pahaa vastaan kirjoittaisin
synnin juuren sitkeydestä, —
kirjoittaisin, jos ei Luoja
minunkin ois maistaa suonut
yhtä pikanttia maljaa.

Mennyt onni! — Illansuussa
koivun kultalehvistöissä
hyttyset jo parvin hyrrää.
Pientä katuani kulkee
Kirjot kilkan-kalkatellen
kuin myös Venäjän matroonat
uhkuvilla utareilla,
yksi ylioppilaansa
kanssa, toiset puolisoiden,
riepotellen rakkejansa.
Mummot soutaa saaristosta
risukuormin. Neitosilla,
joill’ on suuret marjatuutit,
hehkuu posket auringosta,
silmät raukeat on heillä
kesän kauniin kukoistusta.

                                                   ⁂

Yötä lyö jo tornikello.
Katu tyhjä, majat nukkuu.
Välitse vain puitten tummain
helottaa nyt vuoteelleni täysikuu kuin kirkas kulta.
Yössä kattotiilet lukee
yksinäinen, ylväs kuumme,
haaveileva runoniekka, —
kissain vongunta sen sielun
virittävi kai sonettiin. —
Mutta sinkkikatto vanhan
linnan valkeana välkkyy.
Siell’ on muistot ylvään herran
Eerik Tottin, joka liikkui
teräsrinnoin, ritareineen
unissani lapsuudessa.