SEELIA.

Kuin vuosisatain taakse vaipuu
jo muisto Seeliasta, haipuu
muun menneen kuviin, joita sai
jo silmä kyllin, uupui kai...
Ma tuskin enää tumman, vienon
nyt näen katseen, hymyn hienon.
Mut valtaan lumon haikeaan
vie muisto minut voimallaan,
ja sielussani sävel silloin
soi kaunis, syntyy auvon taru,
jot’ ei voi täyttää elo karu...
Se miksi, miten syntynee?
En tiedä. Näin vain helkkyilee,
jos Seeliaa nyt muistan milloin:

Ol’ ennen nuori, nuori mies, —
mut missä, milloin? Herra ties, —
kai jossakin hän kaukomailla
vain asui, sadun-onnekkailla,
niin, keskiajan helmassa.
Ja tämä nuori mies, hän kerran
sai nähdä, unessaan hän yöllä
sai nähdä Äidin taivaan Herran!
Madonna taivaan portaita
maan päälle astui, — todeks työllä
vain erotan nyt unten kuvaa, —
päin aurinkoa laskeutuvaa
hän katsoi, ripsiensä alta
niin kimalteli ihanalta:
kuin kaipuu kaunein, jonka yksin
voi taivas lientää lääkityksin.
Ja loistaen niin säteiköissä,
kuu jalkain alla, tähtivöissä,
ja suulla hymy taivaisin,
hän — hansikkaita käteen veti, —
mik’ omituisuus kuitenkin!
Kas, kävelylle Madonna
lie aikonut. — Sen unessa
mies nähdä sai, ja heräs heti.
Mut käden sydämelleen vei
hän pyhästi, ja muinoin ei
niin harras ollut tunnelmaltaan
kai Dantekaan, kun, kalvaana
ja punaisessa viitassa,
hän kaupungissa Arnon kaltaan,
Firenzen vanhaa siltaa kulki,
ja Beatrice tiensä sulki
ens’ kerran, — hymyn hälle soi,
niin taivaat Danten sieluun loi!

Ja sitten? Sitten monten lailla
mies eli, — siellä kaukomailla.
Hän kiersi teininä, ja viitoin
punaisin ristisotaan riensi,
Mefiston kanssa eli liitoin, —
siks kunnes aika kiihkon liensi.

Nyt toiviolle karkeassa
hän vaeltelee kauhtanassa.
Ja elon teillä hänkin suita
kai suudellut lie joitakuita:
yks neito tumma, virvatulta;
tuo sinikukka, kutrit kulta;
yks Venus-vuorta taivaan huumaavaa,
ken mitäkin.
Mut huomatkaa,
hän että unelmissaan kerran
sai nähdä Äidin taivaan Herran!
Siks kaikki kaunein rumeni,
ja henki muuttui aineeksi.
Naisarmaus puhtain tyhmyydeksi,
ja side hellin kahleheksi.
Niin, kyllä tietää moni muu,
kuink’ ihmistunteet lakastuu,
mut ehkä tietää kahden verran,
ken määrätöntä haaveksuu,
siks, että unessaan hän kerran
sai nähdä Äidin Herran.

Ja niinpä viimein nuori mies, —
miss’ eli, milloin? Herra ties,
sen sallin kuvitella kunkin, —
hän painui hiljaa majaan munkin.
Ja siellä harhaelämälleen
hän saavuttaa nyt unhon jälleen.
Mut myöskin kaipuu patoutuu!

Mik’ illan-kirkkaus ikkunassa,
hän kirjan eessä uneksuu.
On virran kullat kulkemassa!
Ja selliin purppuraisin valoin
ja kimaltavin ruuduin, taloin
kesäinen hohtaa kaupunki.
On armas jälleen heinäkuu.

Nyt illankello helähti.
Ja ohi munkin ikkunan
käy nainen nuori: uhkean
mies näkee vartalon, ja puna
taas nousee poskiin, lumottuna
hän sanat vanhain runoniekkain:
”Che bella creatura!” toistaa,
”Oi, mikä armas luojan luoma!
Näin elämäkö kutsuu, loistaa?”

Mut sitten virkkaa hän: ”Se viekkain
vain harha sille, jolla on
unelmain pyyde rajaton!
Vain virvatuli hiitten tuoma:
käyt liki, kauneus kohta haipuu.
Ei koskaan täyty siltä kaipuu,
ken ihmeen unelmissaan kerran
sai nähdä, runo-unten yöllä
sai nähdä Äidin taivaan Herran.
Se unta vain, ei elämää, —
se kauniin vertauskuvaks jää!”