Kaarlo Bergbomin muistolle
kiitollisuudella Gustaf v. Numers.

HENKILÖT:

KLAUS, Laukon isäntä.
KIRSTI, Vääksyn emäntä, Klaus Kurjen ensimmäisen puolison,
Kaarina Flemingin FINCKE sisar.
JUHANI, Suomelan isäntä.
EBBA, hänen vaimonsa.
UOLEVI FRILLE, Laukon taloudenhoitaja.
VESILAHDEN ROVASTI.
VESILAHDEN KANTTORI.
ROUVA KIRVES.
ROUVA LINNUNPÄÄ.
VAPPU, Kirstin imettäjä.
ENSIMMÄINEN RITARI (STJERNKORS).
TOINEN RITARI (BITZ).
ENSIMMÄINEN NUORI RITARI (TAVAST).
TOINEN NUORI RITARI (HORN).
KULJEKSIVA LAULAJA.
LYYLI, Elinan kamarineiti.
MESTARI BALTHASAR, Kurjen saksalainen kokki.
SAKSALAINEN SOITTONIEKKA.
MATTI NIILONPOIKA, Kurjen huovien päämies.
KIRSTIN PALVELIJA.
KURJEN PALVELIJA.
TALONPOIKA.
KERJÄLÄINEN.
Häävieraita. Laukon, Suomelan ja Vääksyn palvelijoita. Talonpoikia.
Kuoripoikia.

1:nen kuvaelma Suomelassa. — 2:nen Vesilahden kirkon sakaristossa.
— 3:s Laukossa. — 4:s Suomelassa. — 5:s Vääksyssä. — 6:s ja 7:s
Laukossa.

Aika 15:nnen vuosisadan keskivaiheilla.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Avarahko arkihuone Suomelassa. Aamupäivä syksyllä. Emäntä, rouva Kirves
ja rouva Linnunpää Pirkkalasta istuvat vasemmalla puolen.

R:VA LINNUNPÄÄ. No, mutta sehän on ihan hirmuista!

R:VA KIRVES. Niin, sanos muuta! Eikö se ole kauheata!

R:VA LINNUNPÄÄ. Ja semmoista saa tapahtuakin!

R:VA KIRVES. Niin, eikö se ole julmaa! Ja tiedäpäs, tuo ihminen pyöri
lankonsa perässä jo silloin, kun sisar vielä oli elossa — ajattelepas,
kun vaimo oli elossa — ja kuitenkin tämä oli hänen oma oikea
sisarensa.

EMÄNTÄ. Ja hän oli niin sydämellisen hyvä ihminen, se Kaarina Fleming-vainaja
.

R:VA KIRVES. Niin olikin — niin olikin — se herttainen lapsiraukka!
Ja hän tiesi siitä, mutta — sen surun hän vei mukanansa hautaan, jossa
hän nyt makaa Vesilahden kirkossa, siellä Kurkien sukukammiossa.

EMÄNTÄ. Tiedättekö mitä ihmiset väittävät? Tuo raukka ei saa rauhaa
edes omassa haudassansakaan, — käy vain ja kummittelee siellä
Laukossa.

R:VA LINNUNPÄÄ. Oikeinko kummittelee?

R:VA KIRVES. Niin, siitä minäkin olen kuullut. Joka yö sanotaan hänen
raskain askelin kävelevän edestakaisin salin ullakolla.

R:VA LINNUNPÄÄ. No — mutta viatonhan hän oli, miksi hän ei saa rauhaa?

EMÄNTÄ. Tietysti sentähden, että se Kirsti, hänen sisarensa, vielä on
talossa —

R:VA KIRVES. Tietysti sentähden! Aina siitä päivästä alkaen, kun siellä
oli hautajaiset —

EMÄNTÄ. Niin — siitä on niinkuin viime kekristä vuosi —

R:VA KIRVES. Niin — ajatteles — kokonaisen vuoden on Kirsti elänyt
siellä. On muka hoitanut taloutta. Ja Kurkea hän julkisesti armastelee,
niin että rengit ja piiat jo puhuvat siitä. Kyllä voitte silloin
käsittää, kuinka avonaisesti menetellään —

R:VA LINNUNPÄÄ. Mutta on se mieskin silloin aika elukka.

R:VA KIRVES. Kurki, niin, — mutta hänhän on kuitenkin mies, hän, mutta
tuo toinen! Kirsti, näet, hän on nainen, ja häneltä voisi vaatia — —

R:VA LINNUNPÄÄ. Ei, arvoisa kuomaseni! Miehet, miehet ne —

R:VA KIRVES. Päinvastoin, rakas kuoma, päinvastoin! Jos mies rupeisi
minun jäljessäni juoksemaan, niin kyllä silloin sanoisin: huuti, pois
minusta! Ja — ja kyllä minä tiedän, ja me kaikki tässä, että miehen
saa mihin tahtoo, jos kerran aletaan häntä kaikin tavoin viekoitella,
— ja sentähden minusta juuri Kirsti Fleming on kaiken pahuuden alku
ja syy.

R:VA LINNUNPÄÄ. Ei, ei varmaan. Miehet ovat saaneet enemmän ymmärrystä
ja viisautta kuin me naiset, sen kyllä myönnän. Mutta niinpä heidän
tuleekin ottaa viisautensa varteen — —

R:VA KIRVES. Kuulkaa, arvoisa kuomaseni! Minä sanon kuin sanonkin
teille, että niin kauan kuin maailma seisoo, teemme me vaimot miehille
mitä ikänä tahdomme. Ja — ja voutia, häntä minä nyt en koskaan huoli
ottaa vastaan talooni enkä myöskään mene hänen taloonsa. Ja jos Kirsti
tuppautuu siihen kirkonpenkkiin, jossa minä istun, niin en minä vain
hänen tähtensä nouse — olkoon hän sitten syntyjään niin Flemingejä
kuin onkin.

EMÄNTÄ (keskeyttäen). Älkäämme nyt siitä riidelkö! Kyllä, he kumpikin
ovat yhtä syyllisiä. Kumma vain, ettei rovastimme ryhdy asiaan. Mutta
maan mahtavat tekevät mitä tahtovat. Hoho, poloinen se äiti, jolla tätä
nykyä on täysikasvuisia tyttäriä! — Olen kuin olenkin sanonut piioille
— ei sanaakaan Elinalle tästä — ei sanaakaan!

R:VA KIRVES. Siinä te olette tehnyt aivan oikein.

(Palvelija tuo virvokkeita).

EMÄNTÄ. Rakkaat kuomaseni, tehkää hyvin — vähän kotitekoista olutta!
Tässä on ihan tuoreita simaleipiä.

R:VA LINNUNPÄÄ. Ne ovat erittäin hyviä.

R:VA KIRVES. Oikein mainiota.

R:VA LINNUNPÄÄ. Ihan kuin parasta danzigilaista marzipania —.

R:VA KIRVES. Mistä kuoma on saanut reseptin?

EMÄNTÄ. Judikkalan rouvalta. Hän oli saanut sen Kurjen flaamilaiselta
kokilta.

R:VA KIRVES. Erinomaisia!

R:VA LINNUNPÄÄ. Erinomaisia! — (Hiljaa rouva Kirveelle). Voitteko
syödä niitä?

R:VA KIRVES (ottaa toisen. Hiljaa). Ne ovat hirveitä! Ihan
pilaantuneita! (Ääneen). Mutta, rakkaat kuomaseni, kuulkaapas! Minä
olen koko kesän miettinyt ja tuuminut, mitähän siitä tulee, jos se
ihminen, tuo Kirsti, nyt saa — —. Te ymmärrätte, rakkaat kuomat, mitä
tarkoitan —.

EMÄNTÄ. No! Silloin ainakin kirkko korjaa heidät huostaansa.

R:VA LINNUNPÄÄ. Olkaa pelotta, sitä päivää emme näe, mutta jahka vain
kuulemme, että Kirsti-neitsyt on matkustanut Tukholmaan sukulaisiinsa
muka, niin kyllä silloin tiedämme mistä kenkä puristaa, ja silloin
varmaankin olemme päässeet koko kapineesta.

EMÄNTÄ. Vannomatta paras, kuomaseni. Kurki on lapseton. Jos Kirstille
syntyisi poika, ottaisi isä varmaan lapsen ja äidin luoksensa. Kun on
niin paljon rikkauksia, niin totta hän tahtoo perillisen — ja nimi
sitten, tuo kuuluisa Kurkien nimi, sehän kuolisi sukupuuttoon.

R:VA LINNUNPÄÄ. Mutta voihan hän mennä uusiin naimisiin.

EMÄNTÄ. Ei kukaan äiti antaisi lastaan semmoiselle, joksi hän nyt on
tunnettu.

R:VA KIRVES. Sitä minäkin — ei kukaan äiti, ei kukaan.

R:VA LINNUNPÄÄ. Mutta eihän hän ainakaan voi naida Kirstiä. Onhan avio
langon ja kälyn välillä kirkon lakia vastaan.

EMÄNTÄ. Ooh — kuomaseni! Kyllä maan mahtavat keinoja keksivät.

R:VA KIRVES. Jos tuo Kirsti tosiaan saisi palata takaisin ja istua koko
ikänsä ja aikansa Laukossa —, ei kuomaseni, jos mitään niin hävytöntä
saa tapahtua koko pitäjän pahennukseksi — silloin en minä tahdo enää
näyttää rehellistä naamaani täällä Vesilahdella.

R:VA LINNUNPÄÄ. Sen minä vain sanon, että meillä Pirkkalassa ei koskaan
saisi semmoista tapahtua.

R:VA KIRVES. Luuletko sitten että kaikki ehkä käy päinsä täällä
Vesilahdella?

R:VA LINNUNPÄÄ. Ei, ei sen vuoksi, minä vain — —

EMÄNTÄ. ”Ylhäiset” tekevät mitä itse tahtovat, olkootpa sitten missä
tahansa. Nämä Vesilahden Kurjet ovat kaikkina aikoina olleet semmoista
joukkoa, joiden kanssa ei mielellään ole tekemisissä. Me ”alhaiset”, me
saamme kyllä koreasti pysyä alallamme. Tuo Flemingien suku on sekin
niitä korskan korskeita. — Siis on parasta pitää niistä kylkensä
erillään. Minä en ainakaan välitä tuon taivallista koko Laukosta enkä
Laukon touhusta, vaikka olemmekin naapuruksia. Minä olen sanonut
miehellenikin: meillä ei ole mitään tekemistä kurkelaisten kanssa, —
älä sinä mene sinne, olen sanonut, älköönkä hänkään tulko minun
ovistani sisälle, olen sanonut. Olkoonpa vain niin, että he ovat
”ylhäisiä” ja me ”alhaisia” — mutta aateli kuin aateli!

R:VA KIRVES. Niin, te olette aivan oikeassa, kuomaseni. Minäkin olen
päättänyt, etten rahtuakaan piittaa heistä, en kuuna päivänä. — Ja te
olette aivan oikeassa, kuomaseni: aateli kuin aateli, eikä
Kirves-nimisen tarvitse koskaan väistyä Flemingin tieltä —

R:VA LINNUNPÄÄ. Minun mieheni isä oli knaappina Turun linnassa
semmoisella kuin Djeknellä — ja minä itse olen Tavastien sukua, sillä
minun äidinisäni sisar oli piispan — —

EMÄNTÄ. Ja minun mummoni taas oli syntyjään Natt och Dag ja polveutui
neljännessä polvessa itse — —

R:VA KIRVES. Ja Kirves-nimisiä oli maassa jo silloin kuin
ruotsalaiset — — —

(Uoti ja Uolevi tulevat sisään).

UOTI (ottaa pari jousta seinällä). Tiedätkö, siellä on kokonainen
poikue, ainakin viisi koirasta, ne ovat siellä oleksineet koko viikon.
Tätä jousta, kuule, koeta tätä, tämä on minun; siihen panin uuden
jänteen kaksi päivää sitten (Tähtää). Ja nyt sillä ampuu vaikka pääskyn
lennosta — — (Alkaa jännittää joustaan ja tarkastelee nuolikasaa).

UOLEVI (astuu esiin ja kumartaa emännälle).

EMÄNTÄ. No kas, Uolevi herra, tehän olette ystävällinen, kun tulitte
meitäkin katsomaan.

UOLEVI. Eihän siitä ole niin kauan, kun minä viimeksi olin täällä, —
mutta — —

EMÄNTÄ. Uolevi herra on meille aina tervetullut (Uolevi kumartaa rouva
Kirveelle). Ja tässä on rouva Linnunpää Pirkkalasta — ja junkkeri
Uolevi Frille Laukosta.

R:VA LINNUNPÄÄ. Vai niin, vai Laukosta, no sepä oli hauskaa!

EMÄNTÄ. Niin, Laukosta.

R:VA KIRVES. Tuosta suuresta Laukosta?

EMÄNTÄ. Uolevi herra hoitaa suurta maanviljelystä, kun vouti on
pitkillä käräjämatkoillaan. — Istukaa. Uolevi herra! — No, kuuluuko
mitä uusia Laukosta?

R:VA KIRVES. Niin, kuuluuko mitä uusia Laukosta? Uolevi herra istuu
vain tähän meidän keskeemme! Kuinka tuo komea Kirsti neiti jaksaa?
Kyllä kai hän yhä edelleen on siellä ja hoitaa Laukon suurta taloutta?
Niin — hän ei ole milloinkaan osoittanut meille sitä kunniaa, että
olisi käynyt meitä katsomassa.

R:VA LINNUNPÄÄ. Puhutteko Kirsti Flemingistä? Vai niin. Hänhän kuuluu
olevan niin kaunis — —

R:VA KIRVES. Sen asian tietänee Uolevi herra parhaiten, nuori mies —
hibihihi!

UOLEVI. Eipä hänestä voi muutakaan sanoa. — Mutta ei hän ole minua
varten — —.

R:VA KIRVES. Niin, ymmärtäähän sen —

R:VA LINNUNPÄÄ. Minä en tiedä Uolevi herran mieltä, — ajattelin vain,
että kaksi nuorta saman katon alla — vai ehkä lienee Kirsti neiti jo
kiinni toisella taholla?

UOLEVI. Minä en tiedä mitään! (Emännälle). Vouti on ratsastanut
Hämeenlinnaan, ja minä —

EMÄNTÄ. Niin, minä näin hänen ratsastavan sille puolen pari päivää sitten
knaappeineen ja huoveineen. Mikähän matkan tarkoituksena mahtaa
olla? Ehkä tärkeitä Ruotsin uutisia?

UOLEVI. En minä tiedä.

EMÄNTÄ. Vai ehkä ainoastaan niitä tavallisia toimia —

R:VA KIRVES. Niin — ainahan voudilla toimia riittää.

R:VA LINNUNPÄÄ. No, nuori Kirsti-neitonen asuksii siis nyt Laukossa
mutta hänellä on tiluksensa Kangasalla, eikö niin?

R:VA KIRVES. No, mitä kummaa siinä on, että hän majailee Laukossa
lankonsa luona? Sehän on luonnollista!

R:VA LINNUNPÄÄ. Sehän on aivan luonnollista — lankonsa luona — niin
— aivan luonnollista — —!

R:VA KIRVES. Onpa kuitenkin vahinko, että he eivät voi mennä naimisiin
keskenänsä.

R:VA LINNUNPÄÄ. Naimisiin! Onko siitä ollut kysymystä?

UOLEVI (ujostellen). Ei, hehän ovat lankomies ja käly.

R:VA LINNUNPÄÄ. No, minähän ajattelinkin — tietysti — niin muodoin —
mitään semmoista lemmensuhdetta ei siis liene olemassakaan?

UOLEVI. Ei, en minä tiedä — —.

R:VA LINNUNPÄÄ. Ei, ei — luonnollisesti — eihän sellainen voisi
koskaan tulla kysymykseenkään kahden niin läheisen sukulaisen
kesken —. Kirsti hoitaa nyt vain taloutta, ja vouti käy yhäti
suruissaan, ikävöiden puolisovainajaansa. Niin — sehän on aivan
luonnollista, että silloin on käly häntä lohduttamassa — —

R:VA KIRVES. Eikö ole vähän kamalaa asua näin talviaikaan niin suuressa
rakennuksessa? Hokevat siellä vallan kummittelevankin. Sanotaan että
Kaarina rouva — —

UOLEVI. Minä en ole nähnyt yhtään kummituksia —.

R:VA LINNUNPÄÄ. Ette nähnyt, vaan kenties kuullut?

UOLEVI. En ole kuullutkaan.

R:VA KIRVES. Niin vain on — minä tiedän aivan varmaan, että Kaarina
joka yö kävelee siellä salin ullakolla.

UOLEVI (naurahtaen). Minä en ole yhtään yötä ollut salissa.

R:VA LINNUNPÄÄ. Vai niin. — Ja voutihan taitaa olla hyvin kiintynyt
kälyynsä — ehkäpä hän ei enää ajattelekaan avioliittoa, vaan antaa
tuon kälyn jäädä luokseen ainiaaksi. Jos hän niin hellii sitä kälyään
kuin huhu kertoo, niin lieneekin hyvin sydämellinen suhde heidän
välillänsä?

UOLEVI. En ole huomannut mitään, mikä — —

R:VA KIRVES. Kyllähän sen kaikki tietävät!

R:VA LINNUNPÄÄ. Niin, lämpimältä heidän välinsä näyttää — vai kuinka?
Eikös niin, herra Uolevi?

UOTI (on saanut jousensa kuntoon). Kas niin, Uolevi. Älä nyt seiso
siinä lypsettävänä, vaan sano heille suoraan, että korea Kirsti-neiti
on voudin jalkavaimo. — No, tuletko, niin lähdemme?

| R:VA LINNUNPÄÄ. Mitä sinä sanot, Uoti?
(Yhtä |
aikaa). | R:VA KIRVES. Mutta Uoti, herra varjele!
|
| EMÄNTÄ. Uoti ei saa puhua semmoista.

UOTI. Kas, kun nyt muka ollaan pyhiä! — — Äiti, anna Uoleville sarkka
olutta ennenkuin lähdemme!

EMÄNTÄ. Voi niitä poikia tähän aikaan! Uolevi-herra, tehkää hyvin ja
juokaa vähän olutta ennen lähtöänne.

UOTI (huutaa). Elina!

R:VA LINNUNPÄÄ. Mutta, herra Uolevi, eihän suinkaan liene mahdollista,
että vouti ja Kirsti-neitsyt — —

UOTI. Elina! Laukon Uolevi on täällä! Käväise pian kaksi sarkkaa
olutta! — Äiti käskee —

R:VA LINNUNPÄÄ. Mutta sehän olisi kauheata —

UOLEVI. Minä vakuutan, että minä en tiedä yhtään mitään.

EMÄNTÄ. Hiljaa, hyvät ystävät! Lapsi tulee.

R:VA LINNUNPÄÄ. Ssyy!

R:VA KIRVES. Ssyy!

(Elina tulee, tuoden kaksi olutsarkkaa).

UOTI. Ssyy-y-y, ssyy-y-y, ssyyy!!

UOLEVI (kumartaa Elinalle, joka niiaa syvään). Me lähdemme
metsästämään.

UOTI. Niin, kohta putoovat puista teeret, Elina! — Maljasi, Uolevi!

ELINA. Hyi teitä! Ette saa ampua niitä. Teeret ovat minun.

UOTI (laittelee jousiansa). Kuka sen on sanonut? Ne ovat yhtä hyvin
minunkin.

ELINA. Ja sitten ne eivät enää tule takaisin.

UOTI. Siitä saat olla varma.

UOLEVI. Minä tuon saaliini sinulle.

ELINA. Niin — kuolleina.

UOLEVI. Tahdotko siis, etten niitä ampuisi?

ELINA. Sinusta lienee yhdentekevä, mitä minä tahdon. Ettehän te minua
tottele kuitenkaan.

(Uolevin ja Elinan puhelun aikana seuraavat rouvat mukana ja
vaihtelevat sanoja semmoisia kuin:).

R:VA KIRVES. Äidin nimi oli Klaara —

EMÄNTÄ. Isä oli Göran Frille Janakkalasta.

R:VA LINNUNPÄÄ. Aivan niin.

UOLEVI. Jos sinä tahdot, niin en minä niihin koske.

ELINA. Suuri kiitos, Uolevi! Sinä olet aina niin kiltti.

R:VA LINNUNPÄÄ. Ai, ai, Uolevi herra! Mitä te sanoitte pikku Elinalle,
kun hän punastuu noin?

UOTI. Älä seiso siellä lellittelemässä sisartani, vaan tyhjennä
sarkkasi ja tule!

ELINA. Jos tahdotte metsästää, niin ampukaa susi, joka vei Mökin-Maija
rukan lampaan yöllä (Lähtee).

UOLEVI. Kun illalla palajan, tuon suden kuolleena mukanani.

UOTI. No, joko lähdetään?

UOLEVI. Lähdetään vain!

R:VA KIRVES. Onnea metsälle, Uolevi herra!

R:VA LINNUNPÄÄ. Niin, onnea, ja tuokaa monta lintua!

(Uoti ja Uolevi lähtevät).

EMÄNTÄ. Miellyttävä nuori mies, tuo Uolevi:

R:VA LINNUNPÄÄ. Niin, hyvin herttainen.

R:VA KIRVES. Hän ei tahtonut sanoa mitään.

R:VA LINNUNPÄÄ. No, mutta näkihän sen hänestä kuitenkin selvään —.

R:VA KIRVES. Uolevi näkyy olevan hyvin mieltynyt Elinaan.

R:VA LINNUNPÄÄ. Niin, Ebba, kenties pian pääsemme häihinkin?

EMÄNTÄ. Lapsi on lapsi vielä.

R:VA KIRVES. Mutta Uolevi taitaa käydä usein täällä?

R:VA LINNUNPÄÄ. Niin — hän näytti oikein hurmaantuneelta. Saan
toivottaa onnea!

EMÄNTÄ. Olkoon se nuorten asia. Minä olenkin sanonut miehelleni: emme
pakota tyttöä enemmän yhdelle kuin toisellekaan. He ovat köyhiä
molemmat. Paitsi jos Uolevi voisi hankkia jonkin karjatalon
Laukosta — — niin — —

ISÄNTÄ (tulee). Huh, huh! Tiedätkös, Ebba! En ensinkään käsitä mitenkä
saamme ohrat aittaan tänä vuonna. Nuo kirotut laukkolaisethan vievät
kaiken työväen meiltä muilta. — Onhan sinulla olutta, muoriseni?

EMÄNTÄ. Elina, tuopas olutta isälle. Tuommoiset suuret tilat ja
tilukset ovat vain koko seudun turmio.

ISÄNTÄ. Se on ihan totta. Saatteko siellä Kurolassa päivämiehiä?

R:VA KIRVES. Pulassa mekin ollaan! Juuri nyt, kun kaikkien pelto- ja
riihityöt ovat mitä kiireellisimmillään, niin tulee Laukko peltoineen
ja riihineen — ikäänkuin heidän olisi tärkeämmät kuin meidän. — No,
mitä uutta kuuluu?

ISÄNTÄ. Vääksyn voudilta kuulin, että rovasti aikoo ruveta ahdistamaan
sitä kerjäläistä, joka täällä kuljeksii ja saarnailee pitäjässä.

R:VA KIRVES. Vai niin! — Kyllä onkin jo aika. Kuuluu olleen julmasti
väkeä Rekivuorella näinä viimeisinä sunnuntaipäivinä.

R:VA LINNUNPÄÄ. Hän on suorastaan saarnannut harhauskoa. Semmoinen on
välttämättä poltettava.

ELINA (tuo olutta). Tiedättekö, isä, — vouti ratsasti ohitse äsken
kaikkine miehineen.

ISÄNTÄ. Vai niin — ja sinun piti kai taas juosta haihottaa ulos
avopäin, kaikki piiat mukana.

ELINA. Voi kuinka komeata! Hänellä oli varmaankin neljäkymmentä
ratsumiestä mukanaan.

ISÄNTÄ. Varo sinä vain, ettei hän nosta sinua satulaansa ja vie
Laukkoon ja pistä siellä sinne suureen kellariinsa.

ELINA. Eikö mitä — ei hän niin tee. — Kuules, isä, kun hän viimeksi
ratsasti ohi, tervehti hän minua ja hymyili niin ystävällisesti.
Kirkossa hän näyttää niin synkältä. Minua aina pelottaa tuo varjo, joka
hänellä on silmän yläpuolella, mutta kun hän hymyilee, niin katoo
kaikki pelko minulta, ja silloin hän näyttää niin sydämellisen hyvältä.

R:VA KIRVES. Oh, hän tulee kyllä isäänsä.

R:VA LINNUNPÄÄ. Sehän, kuulemma, on ollut julman kamala mies, joka ei
ole sietänyt ketään, ei ylhäistä eikä alhaista.

R:VA KIRVES. Kyllä poikakin on samanlainen, ylpeä ja korskea kuin
mikäkin — —

ELINA (uhallisesti). Niin pitää miehen ollakin!

R:VA LINNUNPÄÄ. Pirkkalassa väitetään, että poika on isää vielä
pahempi, kun hän on päissään tai muuten hurjistuu. Hänen matkoiltaan
kerrotaan kamalia juttuja — ei juuri meidän puolelta, vaan tuolla
ylempänä pohjoisessa —.

ELINA (kiivaasti). Se ei ole totta — —!

ISÄNTÄ. Menehän sinä katsomaan oluttasi, äläkä kinaile vanhain ihmisten
kanssa.

ELINA (itsekseen). Ei, se ei voi olla totta, mitä ne sanovat voudista

(Poistuu).

R:VA KIRVES. Oletteko te kuulleet sitä, että Klaus Kurki on nyt ostanut
koko Nurkkilan kylän? Eikö se ole kamalaa!

R:VA LINNUNPÄÄ. Samaten tekevät Bitzit Pirkkalassa. Pian on koko pitäjä
heidän hallussaan.

EMÄNTÄ. Niinhän ne rikkaat rehkivät.

R:VA KIRVES. Kunpa sitten kaikki edes olisi rehellistä kauppaa!

R:VA LINNUNPÄÄ. Kirsti Flemingillä kuuluu myös olevan hallussaan
melkein koko Kangasala —

ISÄNTÄ. Nuo ”isoiset” ovat maamme turmio. Kaikki nuo Bitzit, Tavastit,
Totit, Kurjet, Flemingit, joita yhä sikiää ja joita tulee maahan
kaikilta ääriltä, ne ovat ihan anastaneet vallan kuninkailta. Niin —
jos ei arkkipiispa seisoisi vapautemme suojelusmuurina, olisimme ihan
hukassa. Pian me muut aateliset emme merkitse mitään.

EMÄNTÄ. Ne tekevät ihan mitä itse tahtovat, eivätkä huoli kirkosta
eivätkä laista, niinkuin nyt esimerkiksi juuri nämä meidän Kurjet
täällä Vesilahdella.

ISÄNTÄ. Ja kaikki virat sitten, kaikki virat, jotka auttaisivat meitä
ylöspäin! Nekin he ottavat noin vain kuin ilman aikojaan. Sentähden he
vastustavatkin Kalmarin liittoa ja kuningasta Kööpenhaminassa.
Kuningatar Margaretan aikana meillä oli oikea vapaus, mutta nyt —

EMÄNTÄ. Minä olen aina sanonut, että jokaisen aatelisen pitäisi olla
yhtä hyvä. Tulkoon vain Kurkikin minun talooni, niin enpä rupea
matelemaan. Fincke voi olla yhtä hyvä kuin Kurki.

R:VA LINNUNPÄÄ. Ja R:va Kurki Ja Kirves — ja Linnunpää — —!

(Torventoitotuksia. Kaikki hypähtävät seisaalleen).

R:VA KIRVES (juoksee ikkunaan). Nyt Kurki varmaan ratsastaa ohitse!

(Tunkeudutaan ikkunaan).

EMÄNTÄ. Ei — tulkaa portaille, hyvät ihmiset, niin näemme paremmin.

ISÄNTÄ. Eukko, eukko! Missä on minun parempi lakkini?

EMÄNTÄ. Tuolla, hyvä Juhani! Meidän talomme kunniaksi hän soitattaa.

R:VA LINNUNPÄÄ. Onpa todellakin hauska nähdä häntä.

R:VA KIRVES. Ai herttainen, hän ratsastaakin todellakin ihan tänne
pihaan!

(Kaikki pyörivät sekaisin).

| ISÄNTÄ. Ihan pihaan!
(Yhtä |
aikaa.). | EMÄNTÄ. Ihan meidän pihaan!
|
| R:VA KIRVES. Ihan tänne pihaan!

R:VA LINNUNPÄÄ. No, mutta sepäs minun täytyy nyt sanoa! — —

EMÄNTÄ. Ei — mutta Juhani! Voi miltä sinä näytät! Täällä on vaippa.
Mene pian ulos ja ota vastaan! (Isäntä menee). Voi, voi! Auttakaa
minua, hyvät ystävät! Lyyli, Lyyli! Korjaa pois tuo! — Minkä näköinen
minä olen! Voi, voi! Lyyli, Lyyli! Rakkaat kuomat! Tahdotteko ottaa
hänet vastaan? Minun pitää mennä ulos ja viskata jotain päälleni
(Kiiruhtaa ulos).

(Suuri sekamelska).

KURKI. (tulee sisään isännän kanssa. Hän on iloinen ja peräti
ystävällinen. Hänen perässään tulee eräs huovi suuri mytty kainalossa
ja jää oven suuhun).

Ah! Kas, rouva Kirves! Kuinka jaksaa puolisonne, Niilo-herra? Olkaa
hyvä ja pyytäkää häntä tulemaan huomenna minun puheilleni Laukkoon!
(R:va Kirves niiaa syvään). Ruotsista on tullut tärkeitä valtiollisia
uutisia, joista tulee tuumia yhdessä. Onhan miehellänne suuri vaikutus
pitäjässämme! (R:va Kirves niiaa uudestaan syvään). Tämä lienee...

ISÄNTÄ. Rouva Linnunpää Pirkkalasta.

(R:va Linnunpää niiaa syvään).

KURKI. Aivan niin, Linnunpää Pirkkalasta. Kiitän teidän ystävällisestä
käräjämaja-tarjouksestanne. Kyllä minä tulen, mutta minulla on silloin
aika joukko seutukunnan nuoria aatelisia mukanani. Sanokaa terveisiä
miehellenne! Hän on kelpo mies, ja minä ajattelen ottaa hänet
lainlukijakseni Pirkkalaan. Terve tuloa Laukkoon! (R:va Linnunpää niiaa
syvään). — Mutta missä on herttainen emäntämme? — Ah — kas tuossa!
(Emäntä tulee). Tuon terveisiä teille jalosukuiselta rouva Sigrid Stjernkorsilta
Hämeenlinnasta. Minä tulen juuri sieltä.

EMÄNTÄ. Sehän on minulle suuri kunnia.

(Palvelustyttö tuo olutta hopeapikarilla).

ISÄNTÄ. Teidän onneksenne, herra ritari!

EMÄNTÄ. Siitä suuresta kunniasta, mikä meidän vähäistä kotoamme kohtaa!

KURKI. Teidän onneksenne, hyvä rouva, ja kaikkien jalojen naisten
kunniaksi!

ISÄNTÄ. Katso, Ebba, että voudin väki saa ravintoa!

KURKI. Älkää nähkö vaivaa minun tähteni! Minun pitää heti lähteä.

ISÄNTÄ. Ja mitä uutta kuuluu linnasta?

KURKI. Kaarle Knuutinpoika on Raaseporista purjehtinut Tukholmaan,
tullakseen vielä kerran kuninkaaksi.

(Suuri hämmästys).

ISÄNTÄ. Arkkipiispa on siis kukistunut?

KURKI. Tuo halpa tanskalainen kätyri on ajettu maanpakoon. Nyt tulee
koko maan aateliston tehtäväksi ottaa takaisin vanhat oikeutemme ja
vapautemme. Murskaksi tahdomme lyödä koko Kalmarin liiton.

ISÄNTÄ. Niin — varmaan — niin varmaan.

KURKI. Tahtoisitteko tekin, Juhani herra, tulla minun luokseni
huomenna, niin saisimme keskustella laveammin näistä asioista?

ISÄNTÄ. Aivan kernaasti.

KURKI. Mutta missä on talon jalo tytär, ihana Elina?

ISÄNTÄ. Meidän tyttäremme on oluenpanossa. Minä — —

EMÄNTÄ. Hän ei ole semmoisessa puvussa, että — —

KURKI. Oh, rakas emäntä. Pikku Elina on ihanin semmoisena kuin on.
Antakaa hänen vain tulla sisään!

ISÄNTÄ. Elina! Elina!

EMÄNTÄ. Voi — voi!

ISÄNTÄ. Elina!

R:VA KIRVES. Vouti tahtoo nähdä sinua.

(Elina tulee).

EMÄNTÄ. Voi, voi! Antakaa nyt anteeksi lapselle, — ja että nyt juuri
satumme panemaan olutta!

KURKI (menee ottamaan Elinaa kädestä ja taluttaa hänet esiin). Te
käytte päivä päivämmältä yhä suloisemmaksi, Elina neiti. Minä näin
teidät viime sunnuntaina messussa. Avatkaa silmänne, ihana ruusu! —
(Katselevat toisiaan jonkun silmänräpäyksen. Kurki viittaa huoville).
Sallikaa minun antaa teille tämä pieni tervetuliaislahja. Ostin sen
juuri Hämeenlinnassa lyypekkiläiseltä kauppiaalta. — Mutta nyt minun
taas täytyy viipymättä nousta satulaan. — Tervetuloa luokseni, herra
Juhani, ja te, jalo rouva — ja te, hyvät naiset! Tervetulleita kaikki
Laukkooni Herran rauha kaikkien meidän kanssamme! (Menee huovin ja
isännän kanssa).

(Ihmetellään. Elina seisoo vaiti mytty kädessä. — Äänettömyys).

R:VA KIRVES. No mutta aukaise nyt, Elina!

R:VA LINNUNPÄÄ. Minä avaan.

EMÄNTÄ. Elina! Hyvä lapsi! Etkö sinä kuule?

ELINA. Antakaa olla!

(Torventoitotuksia. Elina säpsähtää).

ISÄNTÄ (tulee). Etkö sinä, piikaseni, ole vielä saanut sitä auki —
annas tänne —!

ELINA. Ei. Minä avaan sen itse (Repäisee kiivaasti päällystimen auki,
ja siitä ilmestyy jalokivilipas. Yleistä ihmettelyä).

R:VA LINNUNPÄÄ. Kas, sormus!

(Äänettömyys).

R:VA KIRVES. Jossa on Kurjen vaakuna.

R:VA LINNUNPÄÄ. Ehkä kihlasormus, hihihi!

R:VA KIRVES. Niin, niin varmaan — kihlasormus!

ISÄNTÄ (puoliääneen). Niin — hänhän on leski!

EMÄNTÄ (samoin). Suruvuosi on loppunut jo Mikonpäivästä.

ELINA. Isä — äiti — älkää antako minua Klaus Kurjelle!

(Heittäytyy isänsä syliin).

Väliverho.

TOINEN KUVAELMA.

Katolilaisen kirkon sakaristo. Jumalanpalveluksen jälkeen. — Rovasti
riisuu yltään messukaavun ja ottaa toisen puvun. Lukkari auttaa
rovastia. Heidän vieressään seisoo kuoripoika, joka itkeä pillittää.

LUKKARI. — — Minä olen kyllä hänelle sanonut — monta monituista
kertaa olen hokenut samaa asiaa: kuules sinä, Pietari Iisakin poika,
minä kantelen herra rovastille. Mutta hän ei välitä siitä. ”Salve Reginan
” aikana hän vain pistelee toisia peräpuoleen suurilla
neuloilla. Kas tällaisilla! (Panee yhden neulan pöydälle). ”Ora profundis
”-messussa hän vääntelee suutaan ja irvistelee naurattaakseen
muita sekä tuhraa pikeä ja tervaa minun penkilleni. Tahtookos arvon
rovasti kurkistaa tänne? (Näyttää takapuoltaan). Se poika on pirujansa
täynnä yöt päivät!

ROVASTI. Vai niin — lukkari menee palmikoimaan vitsoista hyvän ja
tukevan patukan ja tuo sen tänne iltamessun jälkeen, niin koetamme
karkoittaa tuota pahaa henkeä sinusta. Ellei se auta, niin panen sinut
yöksi tuonne alas kirkon kellariin — näetkös, tässä on luukku. — Ja
— ja — no — (Poika ulvoo). — olkoon nyt sitten tämä kerta! Mutta
lukkari pitäköön huolta, että hän kahteentoista kertaan lukee
rukousnauhansa — ja jos hän kangertelee välillä, niin alkakoon kaikki
taas alusta. — Sitäpaitsi saa hän tehdä yhden päivätyön kaalimaassani.
Saat mennä nyt. Mutta muista, että perkele jonakuna pimeänä yönä voi
akkunasta pistää sisään hiilihankonsa ja paistaa sinut helvetissä!

(Poika menee vasemmalle).

LUKKARI. Oh, hoh! Tämän ajan suuri turmelus on tarttunut lapsiinkin.

ROVASTI. Niin — no! — Olemmehan kaikki kerran olleet poikia. — Onko
kirkko jo tyhjä?

LUKKARI (kurkistaa ovesta). Muutamia vaimoja seisoo vielä pyhän Pirkon
vieressä, ja Suomelan neiti on neitsyt Maarian luona.

ROVASTI. Lukkari menee sitten lippoja tyhjentämään!

LUKKARI. Sen olen jo tehnyt. — Tässä pyhän Henrikin, pyhän Pirkon —
neitsyt Maarian — pyhän Magdalenan — (Ravistelee muutamia ropoja joka
lippaasta). — Yhä vain huononee! En tiedä enää millä pyhimyksellä
koettaisinkaan. — Mutta kohta alkaa muikunkalastus. — Minä olen
maalannut pyhän Pietarin kuvaan muikun — suvaitseeko arvon rovasti,
että ripustan sen näkösälle? Meiltä loppuvat pian kynttilät, tali ja
viinikin — ja kohta ovat juhlatkin käsissä.

ROVASTI. Vouti on ilmoittautunut ripille tänään.

LUKKARI. Laukon voutiko!

ROVASTI. Ja Kirsti-neiti Vääksystä on myöskin tänään luvannut antaa
lahjan kirkollemme.

LUKKARI. No mutta siitähän tulee hyvä kauppa!

ROVASTI. Niin, Herramme armossaan kyllä löytää keinoja köyhän kirkkonsa
hyväksi.

LUKKARI. Meidän voudillamme mahtaakin olla kalliita syntejä — ja
Vääksyn neiti tulee hänen kanssaan — hm! Sellaisilla synneillä on kai
suuri taksa — hm! — Vääksyn neiti on rikas.

ROVASTI. Niin on. — Jumala tosin katsoo ainoastaan katumukseen, mutta
kirkon täytyy saada jotain näkyväistä synninpäästönsä vakuudeksi.

LUKKARI. Niin — ainahan ajan pahuus on kirkon hyväksi. — Unohdin
sanoa, että Suomelan nuori neiti tahtoo tehdä synnintunnustuksen.

ROVASTI. Vai niin — jaa — jaa! Se viaton lapsi alkaa jo saavuttaa
neitoiän, jolloin alkaa kaikenlaisia ajatuksia herätä. — Anna neidin
tulla sisään!

LUKKARI. Ja tuon pirun lähettämän kerjäläisen, joka kulkee ympäri
pitäjäämme saarnailemassa, olen otattanut kiinni, kuten arvon rovasti
käski. —- Hän istuu nyt ruumishuoneen sillalla. Minä panin
haudankaivajan vartioimaan häntä.

ROVASTI. Vai niin — hyvä on! Tuon vääräuskolaisen Hussin epäsikiöt,
joita nykyjään tulvaa maailmaan, ovat aikamme ilkeimpänä haittana.
Meidän kaukainen maamme on tähän asti, Jumalan kiitos, ollut niistä
vapaa, mutta tuo kerjäläinen on todistuksena siitä, että ajan turmelus
nyt on löytänyt tiensä tännekin. Pyydä Elina-neitiä tulemaan sisään!

LUKKARI. Niin on — hoh, hoh (Menee).

(Rovasti istuu ajatuksissaan. Elina tulee).

ROVASTI. Tervetullut, tyttäreni! Rauha sinulle! Istu, lapseni! — Sinä
tahdot avata sydämesi vanhalle rippi-isällesi?

ELINA. Isä, en voi sitä sanoa.

ROVASTI. Sinä et tule tänne sanomaan sitä minulle, vaan pyhälle
Neitsyelle. — Sinä olet sanonutkin sen jo hänelle tuolla kirkossa, ja
hän on kuiskannut sydämessäsi: ripitä itsesi, tyttäreni! — Polvistu,
rohkaise mielesi! — Mikä ahdistaa sinua, lapseni?

ELINA. Minä olen — oi, en voi sitä sanoa!

(Äänettömyys).

ROVASTI (on tarkastanut häntä). Tahdon auttaa sinua. — Olet ehkä
antanut jonkun nuorukaisen tarttua käteesi, olet tietänyt hänen
katseensa tarkastavan sinua, olet katsonut häneen ja — sen jälkeen et
ole enää samanlainen kuin ennen.

ELINA. Isä — onko se suuri synti?

ROVASTI. Ei. Tuo nuorukainen on kai Uolevi Frille?

ELINA. Uoleviko? — Uolevi on lapsuuteni leikkitoveri. Leikissä hän
kutsui minua morsiamekseen. Silloin ajattelimme, että leikistä ehkä
kerran tulisi totta. — Isä — oliko se synti?

ROVASTI. Ei.

ELINA. Mutta nyt — nyt tahtoo vieras kuva tunkeutua väliimme.

ROVASTI. Kuka se on?

ELINA. Ritari Kurki.

ROVASTI. Laukon herra?

ELINA. Niin.

ROVASTI. Rakastatko ritaria?

ELINA. En tiedä. Minä pelkään häntä, enkä kuitenkaan voi olla
ajattelematta häntä. On ikäänkuin hän tenholla vetäisi minua luokseen.
Oi, hän on niin suuri, niin voimakas ja niin uljas. Kun hän ratsastaa
Suomelan ohitse, tervehtii hän minua ystävällisesti hymyillen. Mutta
kirkossa hän näyttää niin synkältä. Oi, kun hän katsoo minuun
kysyvillä, surullisilla silmillään, unohdan kaiken muun, ja kuitenkin
minä pelkään häntä. Minä tahtoisin vain itkeä, — ja kuitenkin olen
niin onnellinen. — Isä — onko se synti?

ROVASTI. No, ja ritari —? Rakastaako hän sinua?

ELINA. Niin sanovat isä ja äiti. He tahtovat minun unohtamaan Uolevin.
Ja minun turhamainen sydämeni tekeekin usein heille mieliksi. — Isä —
onko se synti?

ROVASTI. Ei. Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi, että
menestyisit ja kauan eläisit maan päällä.

ELINA. Mutta Uolevi — Joskus ajattelen kuitenkin, ettei kukaan ole
minulle rakkaampi kuin Uolevi. Hän on niin uskollinen, niin hyvä.

ROVASTI. Oletko antanut hänelle mitään lupauksia?

ELINA. En sanoilla — mutta kyllä mielessäni.

ROVASTI. No, sellaisia lupauksia, joita vain olet ajatellut mielessäsi,
ei voi ottaa lukuun. Ne ovat pelkkiä lihan viettelyksiä, joita sinun
täytyy paeta. Ne johdattavat syntiin.

ELINA. Isä, minun pitää siis — —?

ROVASTI. Kuule minua! Pyhät ovat varmaankin valinneet sinut pelastamaan
ritari Kurjen sielun suuresta vaarasta ja synnistä. Jos menet hänen
puolisokseen, teet Jumalalle totisesti otollisen työn. Sinun
hurskautesi voi johtaa ritarin mielen hyvään. Tuhannet tulevat kerran
siunaamaan sinun nimeäsi. Benedicta tu!

ELINA. En ymmärrä sinua, isä! Minäkö voisin pelastaa ritarin sielun?
Minä, vähäpätöinen, oppimaton tyttö?

ROVASTI. Pyhät valitsevat usein mitättömiä välikappaleita suuriin
kutsumuksiin. Tahdothan totella rippi-isääsi — totella isääsi ja
äitiäsi ja pelastaa ritarin sielun?

ELINA. Pelastaa hänet — sen tahdon!

ROVASTI. Tyttäreni, kirkko on kuullut tunnustuksesi ja antaa sinulle
anteeksi. — Miseretur tui omnipotens Dominus et dimittat tibi omnia
peccata tua! Ab omni malo custodiat nos omnipotens Dominus! —
Herramme olkoon kanssasi nyt ja iankaikkisesti!

KURKI. (tulee). Te täällä, jalo neiti! Mikä suloinen kohtaus!

ROVASTI. Neiti on synnintunnustuksella (Elinalle). Mene rauhaan, olet
puhdas synneistä! — Siinä, ritari Kurki, hurskas sydän, joka on luotu
levittämään onnea ja siunausta!

KURKI. Totta sanotte, arvoisa isä! Luotu levittämään siunausta ja
sovintoa.

ELINA. Te pilkkaatte yksinkertaista tyttöä.

KURKI. Pyhät varjelkoot! Jos minä huomenna tulen Suomelaan — olenko
silloin tervetullut teille, ihana neiti?

ELINA. Isä ja äiti varmaan ihastuvat tulostanne.

KURKI. Mutta myöskin te — sanokaa yksi ainoa sana — olenko minä
teidänkin puolestanne tervetullut? Vastatkaa! Minä en kysy ilman
aikojani.

ELINA. Tulkaa! (Rientää ulos).

KURKI. Minä voin siis vielä tulla onnelliseksi!

ROVASTI. Hänen kanssaan — voitte.

KURKI. Hänen kanssaan ja hänen kauttaan.

ROVASTI. Painakaa puuta, jalo ritari! Siitä on jo kauan, kun viimeksi
näin Laukon voudin tässä huoneessa. Mutta kirkko on oppinut odottamaan.

KURKI. Elina-neiti on ripittänyt itsensä. Mitä hän on sanonut teille?

ROVASTI. Poikani — rippi on kirkon! — Entä mikä painaa sinun
mieltäsi?

KURKI. Minä tahdon päästä vapaaksi raskaasta synnistä — minun täytyy!
Pyydä mitä tahdot — mutta sen täytyy tapahtua vielä tänään.

ROVASTI. Kadutko sitä syntiä?

KURKI. Kadun. Kyllä minä kadun sitä — olen kauan katunut — mutta nyt
se on käynyt minulle entistä tuskallisemmaksi. Minä tahdon rauhaa
kirkon kanssa — itseni kanssa — rauhaa elävien ja kuolleitten kanssa.

ROVASTI. Polvistu! Nöyryytä mielesi! Ilmoita syntisi minulle, kirkon
palvelijalle.

(Äänettömyys).

KURKI. Sitä minä en saata. Mutta minä ilmoitan muita syntejä,
joista voitte ottaa kahdenkertaisen maksun. — Viimeisellä
veronkantomatkallani sisämaassa, pakanallisten lappalaisten luona,
poltin vihapäissäni parven naisia ja lapsia kotaansa muille
varoitukseksi, sillä veronahat eivät olleet hyviä. Sittemmin olen
huomannut, että kantomieheni ja Turun kauppiaat olivat salaa
vaihtaneet ne huonoiksi.

ROVASTI. Sen te teitte lain valvojana, ja se voi olla heille
terveelliseksi kauhuksi, sillä kirkollakin on heiltä saamatta vuotuiset
oravannahat. Ovathan he ainoastaan niskoittelevia pakanoita, siis
kirkon armosta osattomia. Mutta olisihan voinut tapahtua, että joku
heistä tai heidän lapsistaan olisi saanut nauttia kasteen siunauksen,
ja sentähden täytyy minun sakottaa sinua. En voi kuitenkaan vaatia
enempää kuin yhden tukholmalaisen kultarahan.

KURKI (ottaa kukkarostaan yhden kolikon).

ROVASTI. Oh! Ihan oikea flanderilainen kultakolikko! Ne ovat
harvinaisia näillä mailla. Turustako olette saanut tämän?

KURKI. En — Wisbystä.

ROVASTI (leikittelee kultarahalla). Onko sinulla useampia sellaisia
pieniä syntejä?

KURKI. Humalapäissäni löin kerran kuoliaaksi Laukon alustalaisen, mutta
minä olen luvannut torpan hänen vaimolleen ja pojalleen.

ROVASTI. Minä olen kuullut siitä. — Se oli suuri synti, sillä mies oli
samana päivänä ollut kellotapulissa soittamassa messuun ja on
säännöllisesti maksanut kirkon veron. Siitä rikoksesta täytyy minun
vaatia sinulta kokonaista viisi oikeata kultarahaa.

KURKI (panee ne pöydälle).

ROVASTI (sysää lukkarin jättämät kuparilantit syrjään). Rakas poikani,
minun on vaikeata sanoa kaikkea, mutta tätäpaitsi täytyy sinun tehdä
vaellus jonkun pyhän haudalle — no — jaah — Nousiainenhan on
lähinnä.

KURKI. Siihen minulla nyt juuri ei olisi aikaa. — Pirkkalassa alkavat
kohta käräjät — ja minulle koituisi suuri tappio, jos minun täytyisi
lähettää sinne lainlukijan.

ROVASTI. Niin — niin — menoja teilläkin on paljon nykyjään — no —
no — voittehan saada luvan lähettää edestänne jonkun toisen
Nousiaisiin. Sellaiseenkin suostuu kirkko, mutta ottaa siitä
myönnytyksestä kaksi kultakolikkoa.

KURKI. Sepä hyvä — minä käsken murhatun miehen pojan viipymättä
paastoamalla ja avojaloin vaeltaa pyhän Henrikin haudalle. — Hän on
isänsä kuoleman jälkeen velkaa kartanoon kymmenen päivätyötä, ja ne hän
saa nyt tehdä pappilaan. — Kas tässä yksi kolikko.

ROVASTI. Kiitos — ehkä riittää jo. — Kyllä me siitä sovimme.
Eteenpäin!

KURKI. Viime matkallani sisämaassa loppuivat ruokavaramme. — Minä
käskin sotamiesten etsiä jonkun lappalaiskylän ja ottaa sieltä viisi
kelpo porohärkää. Siten tulimme toimeen Orivedelle asti. Sittemmin
huomasin, että se olikin paastopäivä.

ROVASTI. Ai, ai, ai — — ja mikä paastopäivä?

KURKI (hämillään). Pitkäperjantai —.

ROVASTI. Poikani! Poikani! Se oli kauhea synti — hirmuinen synti! —
Lihaa sellaisena paastopäivänä! Sinun muut syntisi eivät ole tämän
rinnalla minkään arvoisia. Minä en voi rauhoittua sielusi puolesta alle
viidentoista — ei, en alle kahdeksantoista kolikon (Kurki maksaa.
Rovasti laskee rahat). Ja väkesi edestä vielä kaksi — hyvä! — Ja
eteenpäin!

KURKI. Minulla ei ole muita. —

ROVASTI. Mutta tuo suuri synti?

KURKI. Hm — enkö minä voi maksaa sitä mainitsematta?

ROVASTI. Jaah — kyllä sekin voi käydä laatuun, mutta sellaisissa
tapauksissa laskemme kahdenkertaisesti — Sanoithan katuvasi sitä —?

KURKI. Niin, minun täytyy päästä siitä.

ROVASTI (selailee erästä kirjaa). Se maksaa sitten kolmekymmentä
oikeata lyybekkiläistä kultakolikkoa. Mutta, kuten sanottu, silloin on
se etu, ettei tarvitse mainita sitä.

KURKI. (maksaa).

ROVASTI (laskiessaan). Etköhän vain ole unohtanut jotain pikku syntiä?
Onhan parasta selvittää kaikki tyynni nyt samalla kertaa (Lukee
rahoja). Kaksikymmentäyksi, kaksikymmentäkaksi, kaksikymmentäkolme,
kaksikymmentäneljä —

KURKI. Kyllä ne ovat nyt siinä kaikki.

ROVASTI. Kaksikymmentäviisi, kaksikymmentäkuusi, kaksikymmentäseitsemän
— ajattelepas sentään! — kaksikymmentäkahdeksan,
kaksikymmentäyhdeksän, kolmekymmentä — hm, aivan oikein. — Vai niin,
vai ei enää. — (Latinalainen rukous, kuten edellä). Kirkko on kuullut
synnintunnustuksesi ja antaa sinulle anteeksi.

KIRSTI (tulee oikealta). Tulen ehkä sopimattomaan aikaan —?

ROVASTI. Ette ollenkaan, Kirsti neiti, — olemme jo selvillä
keskenämme, vouti ja minä. Mene rauhaan, olet vapaa synneistäsi! —
Tervetullut ja — istukaa — tähän, oikein piispan tuoliin. Se
varmaankin ihastuttaisi hänen korkea-arvoisuuttansa, jos jalo neiti
Fleming tahtoisi istua piispan tuolilla, hehehehe!

KIRSTI. Uskotteko, isäni, että herra piispa on yhtä hieno mielistelijä
kuin hänen hyvä rovastinsa täällä Vesilahdella? Mutta jos kaikki on
totta mitä kerrotaan, niin on pappiherroilla hyvä esimerkki ylhäällä,
aina pyhässä isässä saakka. — —- Vai niin — täällä on ollut suuri
pyykinpesu! Ja nyt Klaus on puhdas kuin vastasatanut lumi. Jospa
minäkin yrittäisin. — Tunnenkin itseni oikein katoliseksi tässä
mukavassa nojatuolissa (Kurki tekee lähtöä). — Jää sinä vain, Klaus,
äläkä pelkää —!

ROVASTI (vähän terävästi). Noin nuorella ja viattomalla neidolla ei
varmaankaan ole vaarallisia syntejä.

KIRSTI. Uskokaa te vain niin! — Tiedättehän, rakas rovasti, etten
juuri ole teidän pyhimyssatujenne ystävä. Todellisuudessa auttavat
pyhät huonosti. Joka tapauksessa on kuitenkin hyvä olla varma, koska
täällä nyt kerran tehdään kauppoja Jumalan kanssa. Sanokaapas minulle
ihan suoraan, isäni, eikö teidänkin mielestänne synninpäästö ole
sovitettu varsin mukavasti meidän rikkaitten syntisten ja kirkon
välillä? No, en minä tahdo olla häijy, enkä saattaa teitä hämille. —
Mutta työntäkää tuo kultaläjä pöytälaatikkoon, se vaivaa minua. Se
muistuttaa minua Juudaasta, joka myi Mestarinsa kolmestakymmenestä
hopeapenningistä.

ROVASTI (pyyhkii rahat laatikkoon). Ehkä se myöskin muistuttaa teitä
suuresta verisynnistänne!

KIRSTI. Minun verisynnistäni! Mitä se maksaa sitten?

ROVASTI. Nöyrän ja katuvaisen mielen.

KIRSTI. Nöyrän ja katuvaisen mielen! Hoo, sitä hintaa saatte kauan
odottaa!

ROVASTI. Kirkko kyllä voi odottaa, jos vain te voitte.

KIRSTI. Katua syntejäni en voi, enkä tahdokaan. Sentähden tahdon niistä
maksaa. Antakaa minulle esimerkiksi joku pyhän Pirkon hyvätyö! Hän oli
pyhimys jo nuoruudessaan ja eli kuudenkymmenen vuoden vanhaksi —
pitäisi siis olla hyvä varasto tarjona.

ROVASTI. Hm — se on kuitenkin vähän vaikeata.

KIRSTI. Saatte vuoden korot Vääksystä!

ROVASTI. Kokonaisen vuoden —! Tyttäreni — teidän lahjanne on
ruhtinaallinen.

KIRSTI. Senpä tähden istunkin piispan tuolilla.

ROVASTI. Kirkkomme on köyhä ja —

KIRSTI. Saatte pari torppaa Sääksmäeltä lisäksi.

ROVASTI. Hyvä. — Kirkko kiittää teitä ja antaa synninpäästön, kun on
saanut lahjoituskirjan.

KIRSTI. Tässä. (Antaa hänelle paperin).

ROVASTI. Valmiina jo — — ja — hm, vouti on mennyt takaukseen — siis
kaikki on selvillä.

KIRSTI. Ja kauppa tehty. — Onko se pyhän Pirkon?

ROVASTI. Kyllä se on. — Minä kuittaan syntinne hänen laskuunsa.
(Kirjoittaa). Siis on tämä asia selvillä.

KURKI. Aiomme muuten kysyä, ettekö tahtoisi tulla meille päivälliselle.
Kirsti tarjoo syöttöhanhea ja oikeata lyybekkiläistä.

ROVASTI. Kiitos, mutta minulla on vielä pieni toimi tuon
kerjäläis-lurjuksen tähden, joka kuljeksii pitäjässämme (Huutaa).
Hoi, lukkari! (Lukkarille, joka tulee). Tuokaa mies sisään!

KIRSTI. Onko se tuo parannusta saarnaava kerjäläinen?

ROVASTI (panee pois paperit ja kirjat). Olkoon mikä tahansa, kyllä minä
hänestä selvän otan.

KIRSTI. Se mies miellyttää minua. — Hän on Vääksystä kotoisin, siis
minun alustalaisiani.

ROVASTI. Minä en tietysti rupea sellaisen kanssa mihinkään väittelyyn.
Hänet vain tutkitaan ja lähetetään piispan luo — jos se edes maksaa
vaivan. Luultavasti se vekkuli on päästään vialla.

KURKI. Voimmehan sitten lähteä yhtä matkaa.

(Kerjäläinen tulee lukkarin ja haudankaivajan seuraamana).

ROVASTI. Tuossa hän on! Vai niin —! Minulle on kerrottu, että sinä
kuljeskelet ympäri peljättäen ihmisiä puheillasi viimeisestä tuomiosta,
käyttämällä tukenasi pyhän Uuden Testamentin kirjoja. Myös kerrotaan
sinun halveksivalla tavalla puhuvan pyhän kirkon papistosta. Sinä olet
repinyt rikki yhden minun allekirjoittamani synninpäästökirjan,
nimittäen sitä perkeleen aarnihaudaksi. Sinä olet Mikonpäivänä
saarnannut Rekivuorella suurelle kansajoukolle ja samassa tilaisuudessa
sanasta sanaan lukenut pyhän vuorisaarnan, joka ei suinkaan sovellu
oppimattomille ihmisille, vaan herättää ainoastaan kapinallisia
ajatuksia heissä. —- Kuka sinä olet ja mistä?

KERJÄLÄINEN. Minä olen kaikkein vähäpätöisin Herrani ja Mestarini
häävieraista.

ROVASTI. Mikä nimesi on?

KERJÄLÄINEN. Maailmallista nimeäni en enää muista. Kaksikymmentä vuotta takaperin
kohtasi Mestari minut ja sanoi: anna omaisuutesi köyhille ja
seuraa minua. Minä tein niin ja menin korpeen. Vuosi takaperin tuli
Mestarini taas luokseni ja sanoi: mene ulos maailmaan ja ilmoita, että
aika on tullut. Minä otin kerjuusauvan ja lähdin.

ROVASTI. Sillä mestarisi varmaan tarkoitti, että menisit kirkon
palvelukseen. Kuka hän oli — varmaan joku ulkomaalainen teini? Oletko
ehkä ollut Roomassa pyhän isän luona — vai kuulutko kukaties johonkin
luostariin Venäjän puolella?

KERJÄLÄINEN. Minä en kuulu mihinkään kirkkoon, sillä jokainen kirkko on
väärä. Meidän ei pidä palveleman Jumalaa temppeleissä, vaan
sydämissämme. Meidän ei pidä tunnustaman syntejämme papeille, vaan
Jumalalle. Meidän ei pidä koristaman kuolleita pyhäinkuvia, vaan
kuolemattomia sielujamme. Meidän ei pidä — —

ROVASTI. Riittää! Riittää jo! Minä olen jo kuullut tarpeeksi. Nyt
tiedän, minkä hengen lapsia sinä olet! Poltetun Hussin
kerettiläisyyttä. Anathema sit! Sinun kerettiläisyytesi on julkista.
Se huutaa taivaan kostoa. Totta on, ettei kirkko janoa verta, mutta
tuollaisesta herjaamisesta ei roviolava ole liian ankara rangaistus.
Huomenna lähetän sinut Turun tuomiokapitulin eteen. Minä luotan teidän
avuliaisuuteenne, herra vouti!

KURKI. Sehän on luonnollista. Lähettäkää mies Laukkoon, minä lukitsen
hänet kuoppaan — ja annan huovejani saatoksi Turun matkalle.

ROVASTI. Sitokaa hänet ja kutsukaa tänne väkeä kuljettamaan hänet
Laukkoon. (Lukkari ja haudankaivaja sitovat kerjäläisen). Lukkari saa
mennä! (Lukkari menee).

KIRSTI. Sinä sanoit kirkkoa vääräksi. Mitä sillä tarkoitat?

(Äänettömyys).

KERJÄLÄINEN. Sanoin kirkon vääräksi, sillä se on väärentänyt Mestarini
opin.

KIRSTI. Mitä sitten opetti mestarisi?

KERJÄLÄINEN. Sinun pitää rakastaman Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi
niinkuin itseäsi.

KIRSTI. Siinäkö kaikki?

KERJÄLÄINEN. Kaikki.

KIRSTI. Luuletko ihmisen tässä maailmassa voivan tulla toimeen niin
yksinkertaisella opilla?

KERJÄLÄINEN. Koeta, niin näet, että voit.

(Lukkari tulee mukanaan miehiä).

KIRSTI. Siihen mieheen te ette koske!

ROVASTI. Mutta, neiti Fleming —!

KIRSTI. Hän on Vääksyn kartanon suojassa. — Mies parka! —- Sinä
näytät väsyneeltä ja sairaalta. Mene ja unohda unelmasi! (Leikkaa auki
hänen nuoransa). Mene Vääksyyn! Kukaan älköön siellä hätyyttäkö häntä!
Hän on minun suojeluksessani. Mene rauhassa!

KERJÄLÄINEN. Minä olen levollinen, sillä minä olen Herrani ja Mestarini
suojeluksessa. Hän yksin päättää, milloin minun hetkeni on tuleva. Nyt
Hän vielä minun kauttani tarjoo teille armoa, jos teette parannuksen.
Mutta jos Hänen armonsa hylkäätte, tulee tuomion enkeli kuin varas
yöllä liekissä ja salamassa. Hän punnitsee teidän syntienne kuorman, te
maailman mahtavat! Ja hänen vaa’allansa ovat kaikki kirkkonne
synninannit höyhentäkin keveämmät. Ja voi teitä silloin, te vihan,
hekuman ja itaruuden orjat.

ROVASTI. Varo itseäsi, kerettiläinen!

KERJÄLÄINEN. Varo sinä itseäsi, Baalin pappi! Sinun ja sinun kirkkosi
päivät ovat luetut. Te olette juurruttaneet kansaan kaiken tämän
väkivallan, kaiken riettauden ja kaiken jumalattomuuden. Te myytte
Kristuksen murhaajille ja portoille. Mutta hänen pyhänsä te poltatte.
Minä sanon teille: ennenkuin tämä vuosisata iäisyyteen vaipuu, kohoaa
pyhimysten tomusta Herran sankari, ja hän hakkaa pois paavikunnan pään.

(Menee).

KIRSTI. Ken hän oli! Houkkioko? Vai tietäjä?

ROVASTI. Noita!

KURKI. Tai ehkä tuomion enkeli itse.

Väliverho.

KOLMAS KUVAELMA.

Sali Laukossa.

KURKI (istuu ajatuksissaan uunin luona. Uunin vieressä pieni pöytä,
jolla on pergamentteja. Näyttämöä valaisee ainoastaan heikko
takkavalkea).

KIRSTI (tulee reippaasti peräovesta, lumettunut turkki yllään, lyhty ja
avainkimppu kädessään. Laskee avaimet pöydälle).

(Äänettömyys).

KURKI. Sinäkö se olet, Kirsti?

KIRSTI (valaisee nauraen kasvojaan). Katsopas minua, Klaus!

KURKI. Sataako siellä lunta?

KIRSTI. Sielläpäs onkin aika pyry! Kuuletko, kuinka myrsky vonkuu ja
ulvoo? (Laskee lyhdyn pois. Riisuu turkkinsa yltään ja pudistelee sitä
lumesta. Menee sitten takan viereen lämmittelemään käsiään). Uh! Täällä
on yhtä pimeätä kuin ulkonakin (Lisää puita uuniin). En tiedä, mutta
olen tänään niin hilpeällä mielellä. Ehkä juuri tuon tuiskun vuoksi.
Niin, minulla onkin noidan verta suonissani.

KURKI. Se oli tosi sana. Sinä olet Laukon salainen velho. Mutta minun
mieleni on tänä iltana hyvin raskas. Tuopas viiniä!

(Äänettömyys).

KIRSTI (tuoden viiniä). Joko tuo hornan henki taasen sinua painaa? Juo
Klaus, niin se väistyy luotasi.

KURKI (juo). Te olette kummaa sukua — te muukalaiset Flemingit, jotka
myrskyn vihuri paiskasi tänne Suomen rannikolle. Sen suvun miehet ovat
väkeviä, hurjia, kovia ja raakoja kuin metsän karhut — ja naiset niin
kauniita ja sulavia kuin ilveskissat päivänpaisteessa.

KIRSTI. Kuule, Klaus! Tänä talvena me lähdemme Tukholmaan.

KURKI. Ja mitä tekisimme siellä?

KIRSTI. Siellä hukutamme ilon virtaan tuon kurkelaisen synkkyyden. Me
vierailemme Turussa ja Kastelholmassa.

KURKI. Ja entäs sitten?

KIRSTI. Ja sitten jäätä myöten merten taa.

KURKI. Hukkuaksemme ulapalla!

KIRSTI. Mitä vielä! Neljä hevosta valjaisiin ja täältä nelistäen länttä
kohti kilpaa nousevan päivän kanssa. Aamun sarastaessa olemme jo
kaukana — kaukana lakealla aavikolla. Ympärillämme tanssivat ruusuiset
varjot. Ja kun aurinko nousee, niin edessämme säteilee sininen taivas
ja meren valkoinen hohtava vaippa. Ja raittiisti puhaltaa vapauden
tuuli. Ja rinta paisuu ja mielen täyttää uusi, rohkea riemu. Me olemme
kahden keskellä aavaa merta. Ja silloin haihtuvat kaikki synkät varjot
ja painavat muistot. Oi Klaus! Tämä metsä tukehduttaa minut. Minä
halajan valoa ja päivänpaistetta — ikuista, ääretöntä vapautta!

KURKI. Ja sitten alkaa jälleen uusi.

KIRSTI. Silloin istumme Örbyssä juomassa toivonmaljoja ritari Eskil Eerikinpojan
luona. Mitä sanot? Emmekö lähde?

KURKI. Kyllä ymmärrän. Sinä haluat pois — avaraan maailmaan, pois elon
vilinään.

KIRSTI. Synkiksi muuttuvat sinunkin päiväsi täällä. Iloa et Laukossa
löydä.

KURKI. Etkä sinä liioin.

(Äänettömyys).

KIRSTI. Voi niinkin olla. Sentähden minä tahdonkin elää sinun
rinnallasi — nauttia elon onnea sinun kanssasi. Minä tahdon pois —
kauas — kauas — siellä koetan unohtaa kaikki tuskat ja kalvavat
muistot.

KURKI. Unohtaa, niin unohtaa — —!

KIRSTI (ottaa patjan takan vieressä olevalta penkiltä ja laskee sen
lattialle Kurjen jalkain juureen. Istuu sitten patjalle, nojaa päänsä
taaksepäin Kurjen rintaa vastaan ja katsoo ylös ajatuksissaan. Kurki
laskee kätensä hänen olkapäälleen). Oi, jos saisimme nousta
siivekkäiden ratsujen selkään, oi jos voisimme kiitää pois
kahdenkesken, sinä ja minä. Vihurin vauhdilla retkeilisimme maat ja
valtakunnat. Taaksemme jäisi laulava, leikkivä Ranska ja hehkuva
Espanja. Eteemme aukeisi Maurien lumotut, lemmen hurmaamat kentät. Ja
sitten pysähdymme maailman äärissä, ikuisen auringon alla, onnen
ihanilla saarilla — kaukana, kaukana aavan meren ulapalla. Siellä ei
tiedetä meistä. Siellä saamme elää rauhassa. Siellä haihtuvat tuskat ja
muistot. (Pitelee otsaansa).

KURKI (synkästi). Ne seuraavat meitä alati, sillä ne asuvat
rinnassamme.

KIRSTI (kääntyy nopeasti polvilleen ja katsoo häntä silmiin). Ei, ei!
Siellä me rukouksilla sovitamme rikoksemme. Siellä ei kukaan uhkaa
meitä. Siellä ovat kaikki puhtaat ja synnittömät. Siellä emme ole
rikkoneet ketään vastaan. Siellä ei meitä omatunto soimaa. Siellä —
siellä saan minä rauhassa —

KURKI (nousee ylös. Kävelee edestakaisin. Kirsti nojaa tuolia vasten
tarkastellen häntä). Kirsti, miksi en saanut nähdä sinua ennen?

KIRSTI (hypähtää ylös ja kietoo kätensä hänen kaulaansa). Klaus! Se oli
niin sallittu! Me emme voi taistella kohtalon voimia vastaan. Me
tiedämme vain sen, mitä itse olemme eläneet! Nauttikaamme siis
elämästä, koska se on niin ihana! Rakastammehan me toisiamme! Me olemme
luodut toisiamme rakastamaan. Ja tämä rakkaus on elämämme päämäärä.
Lähde pois tästä kylmästä, synkästä talviyöstä! Siellä hehkuu etelän
päivä, siellä hehkuvat ihmiset ja hehkuu koko elävä luonto. Pimeys ja
kylmyys synnyttävät synkkiä ajatuksia. Auringon palattua mekin
palajamme pohjolaan.

KURKI. Sinä puhut kuin ihana nainen ainakin. Luuletko, että aurinkokaan
voi elvyttää kuolleita henkiin?

KIRSTI. Anna kuolleiden levätä rauhassa.

KURKI. He eivät saa rauhaa meidän vuoksemme. Kaarinan täytyy nousta
haudastaan ja tulla tuonne — (Osoittaa kattoa) — varoittamaan meitä.

KIRSTI. Syyshämärän harha — nurkissa vonkuvan myrskyn ääniä!

KURKI. Ei, ei — älä luule sitä vain syyshämärän harhaksi. Hänen
valtansa on niiden lakien yhteydessä, joita me emme käsitä. Ja
rakkautensa voimalla hän seuraa meitä maailman ääriin saakka. —
Kuuletko? Nyt hän jälleen kulkee tuolla. Oletko huomannut, että hän nyt
käyskelee täällä useammin kuin ennen? Miksi niin kalpenet, Kirsti?
Sanotko vieläkin sitä syyshämärän harhaksi? Sanotko sitä vieläkin
hornanhengekseni? Ei — se henki asuu povessani. Mutta minä tahdon
sovittaa rikokseni. Ja — ja ainoastaan puhdas, viaton rakkaus voi sen
sovittaa. Minä tunnen ja tiedän sen. Kiitos rakkaudestasi, Kirsti!
Meidän on pakko maksaa syntivelkamme. Meidän täytyy — erota
toisistamme.

KIRSTI (huudahtaen). Erota!

KURKI. Niin, minä en voi muuta.

KIRSTI. Erota! Erota!

KURKI. Niin. Erota!

KIRSTI. Erota! Mitä sinä tarkoitat?

KURKI. (vaikenee).

KIRSTI (hurjasti). Sinä — sinä et rakasta minua enää. Sinä valehtelet!
Kurja raukka, sinä valehtelet!

KURKI. Minä en saa rakastaa sinua.

KIRSTI (ottaa tikarinsa). Sinä et tahdo rakastaa. Minä tapan sinut.

KURKI (ottaa tyyneesti tikarin häneltä ja laskee sen pöydälle). Kirsti,
meidän täytyy erota. Huomenaamulla minä ratsastan neljänkymmenen huovin
seurassa Suomelaan kosimaan Elina-neitoa. — (Äänettömyys). —
Ainoastaan hänen kaltaisensa viattomuuden enkeli voi sovittaa
rikokseni. Niin, hän yksin saattaa sovittaa meidän kummankin rikokset.

KIRSTI. Ja vaikka hän olisi lähetetty taivaasta, niin minä muserran
hänet, jos hän vain anastaa sinut rinnaltani. Oi Klaus! Etkö näe, että
yksinään ajatuskin siitä saattaa minut hulluksi?

KURKI (kaataa viiniä sarkkaan). Kuule minua tyynesti! Puhelkaamme
niinkuin ainakin ihmiset, joilla on pitkä elontaival edessään.

KIRSTI. Pitkä elontaival edessään! Onko se elämää, kun meidät pala
palalta riistetään irti toisistamme? Luuletko minun voivan elää ilman
sinua? (Nopeasti puristaen Kurkea olkapäästä). Ja luuletko, että
sinäkään voisit elää ilman minua? Et. Sitä sinä et voi! Mitä sinä,
Klaus, välität tuosta lapsesta? Tuosta verettömästä tyttösestä! Tuosta
lauhkeasta, valjusta, kainosta Elinasta! Minulta saat kaikki, mitä
mielesi halaa: elämän iloa, tulta, intoa, korkeita aatteita! Ilman
minua sinua kalvaa sisäinen tuli, ja se polttaa sinut poroksi. Siitä on
jo kauan, jolloin sinä lapsena luit rukouksia äitisi sylissä. Ne ajat
eivät enää ikinä palaja. Sinä kyllästyt tuohon verettömään, viattomaan
lapseen. Sinä ikävöit ja halajat minua, sillä minä olen kiehtonut sinun
ruumiisi ja sielusi. Sinun veresi on polttava ja sinun himosi hehkuvat.
Ainoastaan minun rinnallani sinä saavutat onnen ja rauhan. Sinun täytyy
tulla minun omakseni. Kuuletko — sinun täytyy, sinun täytyy, sinun
täytyy. Et saa mennä. Minä takerrun sinun ruumiiseesi, imeydyn kiinni
sinun huuliisi. Minä en laske sinua luotani.

KURKI (syleilee Kirstiä, katsahtaa äkkiä kattoon ja lyyhistyy alas).
Kuuletko? Kaarina kulkee jälleen tuolla! Hän vaatii meidän eroamme.

KIRSTI (hypähtää ylös ja ojentaa kätensä ääntä kohti). Kaarina!
Kaarina! Oletko sinä ihan leppymätön? Etkö voi antaa minulle anteeksi,
vaikka olen polvillani sinua rukoillut ja kerjännyt ja itkenyt? Tule
alas! Minä suutelen jalkojasi, mutta älä salli hänen jättää minua. Sinä
et ole rakastanut häntä niin palavasti kuin minä. Etkä voikaan rakastaa
niinkuin minä. Miksi et sinä tule, sinä rauhaton Kaarina?

KURKI. Hän ei tule.

KIRSTI (masentuneena). Niin, hän ei tule, sillä hän on jättänyt elämän
meille. Meille elossa oleville. Ja niin minun siis täytyy elää. Elää
niin kurjaa elämää, että kuolo olisi sitä tuhat kertaa ihanampi. Elää
ilman valoa, ilman iloa, ilman rakkautta! Lohdukkeena vain katkerat
muistot ja kalvavat omantunnonvaivat. Sinun tähtesi olen uhrannut
kaikki — kunniani ja maineeni, Flemingien mahtavan nimen,
viattomuuteni ja sieluni autuuden. Ja nyt — nyt sinä tahdot kaiken
palkinnoksi —. Ei, ei, Klaus! Älä hylkää minua. Minä en uskalla elää
ilman sinua.

KURKI. Nouse, Kirsti, ja heitä jo rukoukset! Rakkautemme oli vain veren
huumausta. Se oli rikos. Sen hurjimmassa pyörteessäkin minä tunsin
polttavaa tuskaa. Nyt on vereni tyyntynyt. Sieluni kaipaa rauhaa.
Mieltäni painavat synkät, veriset muistot. Rikollisen rakkauden ja
hurjain halujen syntiset muistot. Elina voi ehkä tuottaa mieleeni
rauhan. Sinä et voi sitä milloinkaan.

KIRSTI. Itse minä kannan rikoksemme seuraukset — sillä minä yksin olen
syyllinen. Sinä et vietellyt minua. Mutta minun rakkauteni hillitön
voima lannisti sinut. Minä väijyin ja ahdistin sinua kaikkialla. Sinä
kohtasit minut kujissa ja metsissä. Minä annoin sinun kantaa itseäni
louhikkojen ja hetteiden ylitse. Ja samalla kiehdoin sinut pauloihini
lumoavilla lauluilla ja loihduilla.

KURKI. Minä en kaipaa ainoastaan rauhaa. Minun täytyy ajatella myöskin
sukuani ja velvollisuuksiani. Kurkien nimi ei saa sammua minun
hautaani. Minä tahdon itselleni pojan elämäni iloksi.

KIRSTI. Ja ainoastaan pojanko tähden hylkäisit minut? — Sinä siis
kuitenkin rakastat minua vielä?

KURKI. Minä en saa rakastaa sinua. Se on rikos. Kirkko tahtoo pysyttää
sinut vain sisarenani. Puolisokseni se ei salli sinun tulla. Älä koeta
taivuttaa minua. Sinä pyydät mahdottomia.

KIRSTI. Mutta onhan kristikunnassa mies, jolle mahdotonkin on
mahdollista. Lähtekäämme Roomaan!

KURKI. Pyhän isän luokse?

KIRSTI. Niin, hänen luokseen. Sillä hän on rikosten ja lakien
yläpuolella. Hän on itse Jumalan pyhyyden ja kaikkivallan edustaja.
Hänelle tunnustan vapaasti ihanan lemmensyntimme. Ja hän kyllä
käsittää, että se on yhtä palava kuin hänen purppuransa hohde, yhtä
jalo kuin hänen manttelinsa loiste. Hän armahtaa meitä.

KURKI. Rooma kysyy kultaa.

KIRSTI. Myykäämme Vääksy, myykäämme Laukko, myykäämme kaikki, kunhan
minä vain jään omaksesi.

KURKI. Olen jo miettinyt sitäkin. Olen ajatellut kaikkia keinoja. —
Mutta minä olen jo katsonut liian syvälle Elinan viattomiin silmiin. Ja
hän on käsittänyt rikollisuuteni. Minä tiedän, että hän antaa minulle
anteeksi kaikki. Minä en tahdo hävetä poikani edessä. Hyvää yötä,
Kirsti! (Aikoo mennä).

KIRSTI. Sinä et saa mennä! Et nyt! Et noin ilman lohdutuksen sanaa. Älä
jätä minua epätoivoon! Minä en laske sinua. Sillä jos nyt päästän sinut
käsistäni, niin silloin sinä olet iäksi minulta mennyt. Ei, ei! Älä
mene! Älä jätä minua! Minä en uskalla jäädä yksin. Ota minut mukaasi!
Ota minut luoksesi! Klaus! Klaus! (Takertuu kiinni häneen).

KURKI (on avannut oven. Pysähtyy. Ottaa kaulastaan nauhan, jossa
riippuu risti ja panee sen Kirstin kaulaan). Kas, tässä Kaarinan risti!
Suutele sitä, niin saat siitä voimaa rukoillaksesi rauhaa sielullesi.
Hyvää yötä, Kirsti. (Irtautuu hänestä, menee huoneeseensa ja sulkee
oven).

KIRSTI (koettaa epätoivoissaan avata ovea. Vaipuu vähitellen maahan.
Tuli sammuu. Pimenee. Myrsky ulvoo). Klaus! Klaus! Laske minut sisään!
Päästä minut luoksesi. Minua värisyttää. Tämä pimeys kammottaa minua.
Yön haaveet hiipivät luokseni. Minä pelkään tätä kauhun yötä! Kuuletko?
Minä pelkään Kaarinaa! Voi, hän tulee. — Hän uhkaa minua. Klaus! Auta!
Oi auta! (Pyörtyy).

Väliverho.

NELJÄS KUVAELMA.

Häät Suomelassa. Suuri arkihuone. Pöydät kukkuroillaan juoma-astioita,
permannolla pari oluttynnyriä, penkeillä viinimaljoja. Sali kirkkaasti
valaistu. Sieltä kuuluu soittoa ja laulua (”Kudo sarkaa”) sekä tanssin
töminää. Näyttämön keskellä emäntä. Huovit ja piiat juoksevat sekaisin
ulos ja sisään. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän häätuulella.

EMÄNTÄ. Te ette saa juoda enempää. Jaakko, olethan jo humalassa — ja
sinä, Liisa, katsohan vähäsen, mitä sinulla on käsissäsi — no, no,
vähän siivommin! Marketta, hyi, kuinka sinä sallit Erkin taputella
polveasi tuolla tavalla —- onko se mielestäsi soveliasta? Muista,
Lyyli, että otat rievun käteesi ja pyyhit pöydät, ennenkuin viet lisää
olutta! — No, Pirkko, mitä nyt taas?

PIRKKO. Huovit tahtovat enemmän olutta pirttiin.

EMÄNTÄ. Pirttiin — no, niillähän nyt on hirveät olutmahat, noilla
laukkolaisilla — juovat itsensä humalaan ja sitten alkavat tapella.
Sano sinä heille, että Laukossa tulee toinen järjestys, jahka minä
ehdin sinne. Tuoss’ on heidän tynnyrinsä. Kuules, sano tytöille siellä
alhaalla, että he jättävät miesseuran ja kiiruhtavat heti tänne
kyökkiin. Koko talo on mullin mallin, ja minun täytyy yksin huolehtia
kaikesta. Onko saksalainen kyökkimestari siellä? — Mitä sinä tahdot?

JAAKKO. Soittajat tahtovat lisää olutta.

ANTERO. Uoti tahtoo nuorille herroille enemmän olutta.

MARKETTA. Hyvä rouva — rouvilta on viini ihan lopussa, ja neitien
kamarissa juovat nuoret herrat heidän kanssaan samasta pikarista.

LIISA. Rouva — kissat ovat syöneet hanhenpaistin.

ANTERO. Rouva, saanko pyyhkeen — Uoti kumosi koko pöydän — —!

ISÄNTÄ. Muija, muija — kuuletko, eukko, — Ebba! Meiltä on olut ihan
lopussa ja meidän pitäisi juuri juoda Kaarle-kuninkaan malja!

EMÄNTÄ. Min’ en ehdi — kuulethan, min’ en ehdi! — Tuossa, laske itse!
— Antero, tuoss’ on pyyhe. — Olet sinäkin aika tyhmeliini, kun et aja
kissoja pois kyökistä! (Läiskäyttää korvalle) — Kuule, rakas Juhani,
jos vieraat juopuvat, niin vie heidät kamariisi ja ota avain suulta! —
Lyyli, älä läikytä maahan viiniä! — Marketta, ole lipomatta sen maljan
reunaa, josta rouvat juovat!

PIRKKO. Rouva, huovit tappelevat pirtissä!

EMÄNTÄ. No, lähetä hakemaan Väkevä-Mattia — hän saa erottaa heidät. —
Missä nyt on kyökkimestari?

JAAKKO. Tuolla pelimannien kanssa viulua soittamassa.

R:VA KIRVES (tirkistää sisään). Voinko auttaa teitä, Ebba kuomaseni?

EMÄNTÄ. Kyllä, kuomaseni — ota pyyhe ja pyyhi tuo malja ja anna se
sitten Juhanille — mutta, rakas Juhani, tynnyristä tippuu — lyö tappi
lujasti kiinni. Koeta nyt, ”rakkaani”, pysyä selvänä tänä iltana.

ISÄNTÄ. Rakas Ebba, meillähän on vain yksi tytär, ja tänään vietämme
hänen häitään.

(Menee).

R:VA KIRVES. Ja se tytär on nyt Laukon emäntä — — voi, voi, Ebba
kuomaseni —!

R:VA LINNUNPÄÄ (tirkistää sisään). Emäntä ei ole näkösällä —!

EMÄNTÄ. Ei, ei, rakkaat ystävät — teidän täytyy suoda minulle anteeksi
— — mutta minä olen ihan pyörällä — tänäänhän päivä on häitten ”kolmas
” ja huomenna on lähdettävä Laukkoon. — Minä en saa selvää enää
mistään, kaikki ihmiset ovat kuin hulluja — — Hirveätä, mitä puuhaa
tällaisista häistä sentään on!

R:VA KIRVES. Kun minä naitan tyttäreni — —

R:VA LINNUNPÄÄ. Kun minä naitan tyttäreni — —

EMÄNTÄ. Vartokaa hieman — minun täytyy saada tuo onneton
lyybekkiläinen kyökkimestari käsiini — —. Mitä minä sanoin — ei
ristinsielua kyökissä! Tämähän on hirveätä! — Uoti, Uoti, mitä sinä
ajattelet!

UOTI (johtaa ”saran kudonta”-leikin viimeistä vuoroa, jossa kaikki
kulkevat peräkkäin. Laulaa).

”Näin kudotahan sarkaa,
näin vedetähän verkaa.
Kudo sarkaa, vedä verkaa,
anna pirtojen paukkaa!”

(Käyvät piiriin rouvien ympärille). Äiti mukaan!

”Näin kudotahan sarkaa” —

Älkää päästäkö häntä!

”Näin vedetähän verkaa” j.n.e.

(Kaikki laulavat koko ajan).

ÄÄNIÄ. Emäntä mukaan! Ebba-rouva mukaan!

KURKI. Anoppi mukaan! Jatka, Uoti!

EMÄNTÄ (taistelee vastaan käsin ja jaloin, mutta kietoutuu
auttamattomasti piiriin). Vie heidät saliin, Uoti! — Ei, ei, minä en
ehdi — minulla ei ole aikaa! Ei, ei, hyvät ihmiset! Antakaa minun
olla! — Klaus, autahan toki! — Voi, voi, voi, minulla ei o-le ai-kaa
— minul-la ei o-le ai-kaa — —!

(Laulu jatkuu).

”Näin kudotahan sarkaa,
näin vedetähän verkaa,
Kudo sarkaa, vedä verkaa,
anna pirtojen paukkaa! —”

UOTI. Äiti ulos! Pois ”tukilta”!

ÄÄNIÄ. Emäntä ulos! j.n.e.

KURKI (vallattomana). Anoppi ulos! Pois ”tukilta”! Kiinnittäkää
lujalle!

ELINA. Tulkaa tästä, äiti, tästä pääsette!

ISÄNTÄ. Ai, ai, mamma — ryömi tästä, ryömi — se tekee sinulle
hyvää —!

EMÄNTÄ (tulee esiin surkean näköisenä ja ähkien). Ai, ai, ai, oi, oi,
oi! Otatte ihan hengen vanhasta ihmisestä -!

ÄÄNIÄ (ulkoa). Morsian ulos! — Morsian ulos! —

UOLEVI (vahvasti päihtyneenä). Morsian ulos — —!

KAIKKI. Morsian ulos!

UOTI. Morsian ulos! — Missä ovat kynttilät, äiti? — Täällähän niitä
on koko laatikollinen! — Tulkaa tänne, täällä on! — — Soittajat
edellä —! Ovet auki! Isä taluttaa Elinaa — Klaus ja äiti —
morsiusneidit, sulhaspojat — —! Hei, Pyhän Yrjänän marssi! — —
Soittakaa, kas niin!

(Yleisen sekasorron aikana varustaudutaan sytytetyillä
kynttilöillä, järjestytään kulkueeksi ja kuljetaan eteisen
kautta ulos. Sieltä kuuluu melua ja huutoja. Uoti ja Uolevi
jäävät kahden).

UOLEVI (katsellen kädessään olevaa sytytettyä kynttilää). Mitä minä
tällä teen?

UOTI (nauraen). Näytät tulta, jotta ihmiset näkevät siskoni ottaneen
Kurjen eikä sinua — —!

UOLEVI. Vaikenetko, taikka — —! (Heittää kynttilänsä nurkkaan).
Tule, minä vaadin sinut kanssani miekkasille!

UOTI (nauraen). Luulenpa että ”kolmas päivä” kummittelee aivoissasi.
Ole sinä vain rauhallinen — Elina on jo kaksi yötä uinunut
morsius-untuvilla — — Maljasi!

UOLEVI (äkkiä synkkänä). Niin, sehän on totta se! — Uoti!

UOTI. No, mitä?

UOLEVI. Uoti!

UOTI. Tässä olen, tässä olen!

UOLEVI. Jos minä — — kuule, Uoti — jos minä juopuisin ja aikoisin
surmata sulhasen, niin toimita minut pois. —

UOTI. Ole huoletta — kyllä minä sinua silmällä pidän —!

UOLEVI (heittäytyy penkille ja kätkee kasvot käsiinsä). Oi, Uoti, —
tässä elämässä ei minusta enää tule selvää ihmistä — ja samahan se,
mikä minusta tulee!

UOTI. Ei, Uolevi, älä heittäydy hentomieliseksi — — silloin nousee
olut päähäsi. — Jos siskoni heitti sinut, niin saathan minut sijaan —
kuuletko — ja koko elämäniäksi. Kunhan tämä ilo täällä on loppunut,
niin lähdemme Savoon, Tottin luo — kuuletko — tappelemaan,
tappelemaan kuin hurjat Novgorodia vastaan.

UOLEVI (nousee äkkiä). Olet oikeassa — niin, me lähdemme taisteluun —
tappelemaan ja tappamaan, kunnes — kuolemme!

UOTI. Olkoon menneeksi, — tule tänne! (Syleilevät). Me kuulumme
yhteen, vaikkei mikään pappi olekaan meitä vihkinyt — —.

UOLEVI (tempaa tuopin ja juo). Tuohus tänne — nyt valaisemaan
morsianta —! Morsian ulos!

(Rientää ulos tuohus kädessä. Uoti seisoo hetkisen katsellen alas,
sitten tempaa yht’äkkiä tuolin ja murskaa sen permantoon. Menee).

KYÖKKIMESTARI (ammatinmukaisessa puvussaan tulee horjuen salista
mukanaan muuan soittaja, joka nojautuu hänen käsivarteensa).

SOITTAJA. Siehst du, liebwertester Bruder! Die holde Frau Musika, die
hohe, hehre, himmlische Kunst —

KYÖKKIMESTARI. Unsinn! Wenn ich einen Wildschweinsbraten so zurichte,
dass man glaubt, das Schwein wäre lebendig, oder eine Marzipanentorte
in der Form eines ganzen Tourniers, das ist Kunst, aber so ein Bischen
Dudelidu — Unsinn, sag ich noch einmal!

EMÄNTÄ (porstuassa). Ei, ei — toista tietä! Menkää toisia portaita
— — Juhani — Uoti, vie heidät toista tietä — niin, niin — —.

(Tulee sisään rouva Kirveen ja rouva Linnunpään seurassa).

Hirveätä, kuinka ne mellastavat tänä iltana! — Istukaa, kuomaseni —
meidän täytyy saada tilkka viiniä — kas tässä! — Ja sitten ne vetivät
minutkin, vanhan ihmisen, tanssin tohinaan — —!

R:VA LINNUNPÄÄ. Rakas kuomaseni — olinhan minäkin mukana —!

R:VA KIRVES. Ja minä —!

EMÄNTÄ. Ja kun Klauskin Kurki — vävypoikani — — kun hänkin huusi:
”anoppi mukaan!” — niin minä ajattelin: tehkööt minulle mitä tahtovat,
koska hänkin, itse voutikin, on mukana — —! Juokaa vähän lisää
kuomaseni, kyllä meillä riittää — —!

R:VA LINNUNPÄÄ. Niin, kuomaseni, kyllä sinun tyttäresi nyt on onnensa
saavuttanut tässä maailmassa, minun täytyy nyt oikein onnitella sinua
semmoisesta vävypojasta. — Kurki on erittäin miellyttävä mies —!

R:VA KIRVES. Ja hän käyttäytyy niin hienosti —

R:VA LINNUNPÄÄ. Niinkuin voudin tulee — — tietysti, tietysti!

EMÄNTÄ. Niin, Kurkien suku onkin — hienoa sukua, hyvin hienoa sukua.

(Äänettömyys).

R:VA KIRVES. Minä tässä tulin ajatelleeksi, mitenkähän tuon — Kirstin
laita nyt lienee —!

R:VA LINNUNPÄÄ. Niin, hänen siellä Vääksyssä. Hänhän matkusti tiehensä
heti — kihlauksen jälkeen.

EMÄNTÄ. Ei, kyllä hän matkusti jo ennemmin —.

R:VA KIRVES. Sanotaan, että hän — Kurki — oli suorastaan ajanut hänet
— Kirstin — ulos, ja että tämä oli huutanut ja potkinut — niinkuin
sellaisten tapa on — kun huovit taluttivat hänet rekeen — — ja huono
reki se oli ollutkin, oikea sontareki — häpeä sanoakseni!

EMÄNTÄ. Siitä en tiedä — — mutta minua harmittaa se, että tuo
samainen kapine on Kurjesta — vävystäni — levitellyt ilkeitä huhuja,
ikäänkuin hän — Klaus — olisi ollut jonkinlaisissa tekemisissä hänen
— Kirstin — kanssa. Niinkuin ei jokainen tietäisi, että se oli
Kirsti, joka hännysteli Klauta!

R:VA KIRVES. Niin, voitteko ajatella — —!

R:VA LINNUNPÄÄ. No, sinä et myöskään kutsunut tuota ihmistä
häihin — — sehän ei voinut tulla kysymykseenkään —!

EMÄNTÄ (hämillään). Niin, nähkääs, meidän oli suorastaan pakko kutsua
hänet, sillä hän on sentään Kurjen sukulainen — — ja Juhanikin tahtoi
sitä — —.

R:VA KIRVES. Minä en missään tapauksessa olisi sitä tehnyt — —!

R:VA LINNUNPÄÄ (arvokkaasti). Ei, kyllä minunkin mielestäni heidän
täytyi — —!

EMÄNTÄ. Sillä kaikissa tapauksissa hän on Klaus Kurjen käly — —.

R:VA LINNUNPÄÄ. Mutta ettei hän voi tulla, sen nyt kyllä ymmärtää
jokainen. Tuollainen kutsu voi siis olla ihan yhdentekevä —!

EMÄNTÄ. Tietysti hän ei tule. Siksipä hänet kutsuttiinkin.

R:VA LINNUNPÄÄ. Eiköhän tuosta Kirstistä sentään tuntune jokseenkin
katkeralta, kun hänen täytyi alentua niin, ettei kehtaa edes näyttäytyä
ihmisille — ei edes lankonsa häissä!

(Äänettömyys).

R:VA KIRVES. Rakas Ebba kuomaseni — tästä naimiskaupasta tulee nyt
varmaan hyötymään koko sinun sukusi?

EMÄNTÄ. Luultavasti Juhani nyt suostuu vastaanottamaan tuon viran
Hämeenlinnassa, josta hän tähän saakka ei ole välittänyt — ja tämä
talo tulee uudestaan rakennettavaksi, sillä täytyyhän sitä elää
säätynsä mukaan, sillä — nähkääs — Fincket kuuluvat oikeastaan
suur-aateliin, vaikka emme ole siitä välittäneet — (Kyökistä kuuluu
rikottujen astioiden kilinää). — No voi, mitä se nyt taasen oli? Tuo
ulkomaalainen kyökkimestari on ihan poissa tolaltaan tänä iltana! —
Suokaa anteeksi, minun täytyy hetkiseksi — —!

(Kiiruhtaa ulos).

R:VA KIRVES. No, kylläpäs hänen pyrstönsä nyt on paisunut tuon
naimiskaupan takia!

R:VA LINNUNPÄÄ. On ihan kuin riikinkukko kanatarhassa! (Nauravat).

(Salista alkaa kuulua tanssin sävel:
”Hyi, hyi sun viekkauttas” j.n.e.).

R:VA KIRVES. Nyt siellä taas aletaan. — Oletko huomannut, miten nuori
Tavast koettaa lähennellä minun Bengtaani —?

R:VA LINNUNPÄÄ. Sinun — ei, rakas Briita, minun Klaaraanihan hän
yrittelee — —!

R:VA KIRVES. Erehdys, rakas Martha kuoma, — älä sinnepäin
toivokaan —!

R:VA LINNUNPÄÄ. Jonnepäin sinä toivot — —!

R:VA KIRVES (nousee). Minä menen katselemaan tanssia.

R:VA LINNUNPÄÄ. Rakas Briita kuoma — — sinä aina niin
kiivastut — —! (Kumpikin eri ovesta saliin).

(Kaksi vaahtopartaista ritaria tulee salista
notkuvin polvin ja riidellen).

ENSIMMÄINEN RITARI. Vaiti — sanon minä! Ruotsin oikea kuningas on
Kaarle Knuutinpoika.

TOINEN RITARI. Eipä — sanon minä! Se on kuningas Kristian —!

ENSIMMÄINEN RITARI. Tanskalainen!

TOINEN RITARI. Petturi!

ENSIMMÄINEN RITARI. Säiläs maalle! Sinähän olet noita arkkipiispan
nautoja — —!

TOINEN RITARI. Ja sinä kurja valapatto!

(Taistelevat).

ISÄNTÄ (kiiruhtaa väliin). Rakas Stjernkors — — hyvä Bitz — mitä
turhista riitelette, hyvät ystävät —! Kas niin, tulkaa sisään! Ensin
juomme Kaarle-kuninkaan maljan ja sitten kuningas Kristianin — —
sisään nyt — kas noin —! (Työntää heidät saliin).

(Kaksi nuorta ritaria tulee salin vasemmasta ovesta).

ENSIMMÄINEN NUORI RITARI. Minä ensiksi kutsuin hänet tanssiin.

TOINEN NUORI RITARI. Se on hävytön valhe! Minä tein sen —.

ENSIMMÄINEN NUORI RITARI. Valehtelet!

TOINEN NUORI RITARI. Konna — — tuossa saat!

(Heittää hansikkaansa hänelle vasten silmiä. Taistelevat).

ISÄNTÄ. No, no, poikaset! — Hiljaa, Tavast, kauniisti, Horn! — —
Ulos pihalle, jos tapella tahdotte! — — Kas noin! tuoss’ on porstuan
ovi — —!

ENSIMMÄINEN RITARI. Niin, käy ulos — — saamme nähdä kumpi meistä jää
lumihangelle!

TOINEN RITARI. Se pian nähdään! Luuletko, että joku Tavast väistyy
tuommoisen flaamilais-Hornin tieltä!

(Menevät. Isäntä työntää heidät ulos ja menee itse saliin).

UOLEVI (tulee hurjasti tanssien Elinan kanssa). Morsiamen malja!

ELINA. Uolevi! Uolevi! (Irtautuu Uolevista).

UOLEVI. Morsiamen malja!

ELINA. Uolevi — sinä et saa juoda enempää!

UOLEVI. Mitä muuta tekisin — — täällä! — Oi, viiniä! Minun täytyy
juoda — juoda, voidakseni unhottaa kaikki — — ah, voidakseni
unhottaa sinut! (Nojautuu pöytään).

ELINA (nousee). Tule, menkäämme toisten luo!

UOLEVI. Elina, oletko pahoillasi?

ELINA. En, mutta lupaa minulle, ettet juo enempää tänä iltana — —
minä en sitä suvaitse — kuuletko, en tahdo nähdä sinua — — (Aikoo
poistua, mutta seisahtuu äkkiä ja ottaa kukkasen tukastaan:
muuttuneella äänellä) Ritari Frille — ottakaa tämä kukkanen,
ratsastakaa kirkkomaalle ja laskekaa se Kaarina Kurjen haudalle — —!

UOLEVI (heti vakaana, polvistuu ja suutelee Elinan kättä). Kuten
hallitsijattareni käskee.

(Menee).

KURKI (on tullut sisään). Mitä se oli? (Kiivaasti). Mihin piti Uolevin
viedä kukkasesi?

ELINA. Kaarinan haudalle, rakas ystäväni.

KURKI. Vai niin — vai niin — — (Tulisesti). Elina, Elina, oma
Elinani! Hyvä enkelini! (Nostaa hänet korkealle). Sinä, joka sovitat
kaikki! (Suutelee häntä kiihkoisasti). Huomenna matkustamme Laukkoon
(Soittoa kuuluu). Tule tanssiin!

UOTI. No niin, nyt kaikki tanssiin sulhon ympärille! Hoi, kaikki
sisään! Morsian yksin viedään saliin — — tulkaa! (Häävieraita tulvii
sisään). No nyt, lanko! — Tytöt, tänne liina! (Muuan nainen antaa
vyönsä). Käännäpä nokkaasi, lanko, — (Emäntä tulee sisään) — sinusta
tehdään sokko. (Sitoo vyöllä Kurjen silmät) Kaikki piiriin! — —
Morsian ei saa pilkistää! — — (Elina viedään pois).

(Laulua).

Koska Kurki nyt häitä pitää,
kuka morsian olla saa? — j.n.e.

ERÄS AIRUT (astuu sisään, kohottaa sauvansa). Jalosukuinen neiti Kirsti Fleming
Vääksystä.

(Yleinen hämmästys. Piiri venyy pitkäksi. Kurki riistää siteen
silmiltään. Oven aukaisee kaksi matkapukuista paashia. Kirsti,
erittäin komeasti puettuna, astuu sisään. Häntä seuraa kaksi
huovia, pertuskat käsissä ja asettuvat ovensuuhun).

KIRSTI. Jalo Ebba rouva — minä tulen kai liian myöhään, mutta vasta
eilen sain kutsunne, ja matka on pitkä. Minä kiitän ystävyydestänne.
Minua seuraa vain kymmenkunta ritaria, sillä täällä kai on paljon väkeä
ennestään.

ISÄNTÄ (änkyttäen). Onkohan kukaan toimittanut hevosenne korjuuseen,
Kirsti neiti?

KIRSTI. Älkää niistä huolehtiko, hyvä Juhani-herra, — väkeni pitää
siitä huolta. (Viittaa, hänen seuralaisensa poistuvat).

ISÄNTÄ (hämillään). Me emme uskoneet — teidän —

KIRSTI. — saapuvan lankoni häihin —! Kuinka niin voitte luullakaan?
— — Ah! Tuossahan hän onkin. — Onnea sinulle, rakas lanko!

KURKI (ojentaa vitkastellen Kirstille kätensä. Hän näyttää kuohuvan
vihasta). Sinua ei — enää — odotettu — —.

KIRSTI. Sen uskon — siksipä tahdoinkin hämmästyttää sinua, rakas
Klaus!

(Tuskallinen äänettömyys. Kurki tuskin voi hillitä itseään).

UOTI. Lempo soikoon, kuinka kaikki ovat nolon näköisiä! (Noutaa kaksi
pikaria). Tervetuloa, Kirsti-neiti! — Teitte kauniisti, kun saavuitte
sisareni häihin! — Juokaa pohjaan — kuten minä — Elinan onneksi!

KIRSTI. Minä juon maljani pohjaan — — se tuntuu hyvältä matkan
jälkeen.

(Juo vitkaan ja tyynesti. Uoti ottaa kohteliaasti häneltä
pikarin ja vie sen takaisin pöydälle).

ELINA (pilkistää ovesta). Mikä nyt on? — Miksi äkkiä semmoinen
hiljaisuus? — — Ah! Sinäkö Kirsti! Saanhan nyt sinutella sinua, kun
olemme tulleet sukulaisiksi. (Juoksee syleilemään Kirstiä). Kuinka
sanomattoman kiltisti teit, kun tulit — — nyt minä olen niin iloinen
— niin iloinen — koko eilispäivän juoksin vähän väliä ikkunaan — —
Ajatteles, nyt on jo ”kolmas päivä” — —. Ja huomenna matkustamme
Laukkoon — ja sinä tulet mukaan. — — Sinulla mahtaa olla hirveän
ikävä siellä Vääksyssä! — — Voi sinä hyvä, rakas, kiltti, kulta
Kirsti — minä iloitsen niin sydämestäni tulostasi! — Minut suljettiin
äsken tuonne saliin, näet, siksi aikaa kuin he tanssivat sulhon
ympärillä. — Istuhan toki — sitten tanssitaan minun ympärilläni —
minusta täällä tuli yht’äkkiä niin hiljaista — — ja se olitkin sinä,
joka tulit — — niin, niin, sinullahan oli pitkä matka, mutta sinä
tulit kuitenkin — — sinä rakas ystävä! — — Niin, nyt saatte mennä
tanssittamaan sulhasta — tuonne saliin. Minä jään tänne puhelemaan
Kirstin kanssa. Hyvästi kaikille!

UOTI. E-ei, suur’ kiitos, rakas sisko — ei sitä noin vain heitetä
vanhoja tapoja ylös-alaisin. Sulhastanssi ei ole vielä loppuun
tanssittu, emmekä vielä tiedä, kuka tulee sinun jälkeesi morsiameksi.
Saliin kaikki tyyni! — Kas niin, lanko! — Jalo Kirsti-neiti, sallikaa
minun saattaa teitä! Ei, Elina hyvä, sinä jäät kiltisti tänne ja annat
neitosten tanssittaa miestäsi. Sitten tulee sinun vuorosi, kun me
nuoret miehet tanssitamme sinua. Ovet kiinni! Et saa pilkistellä,
Elina, muista se!

(Kaikki saliin, paitsi Elina. — Äskeiset kaksi nuorta
ritaria tulevat parhaassa sovussa, halaillen toisiaan).

ENSIMMÄINEN NUORI RITARI. Kyllä olimme aika pöllöjä, kun aioimme
tapella tuommoisen nirppanenän takia!

TOINEN NUORI RITARI. Sanos muuta! Maljasi, kunnon veikko!

(Menevät saliin).

ELINA. Voi, kuinka olen väsynyt!

UOLEVI (tulee synkkänä ja salamyhkäisenä, kädessään puunlehvä). Tuo
kuollut seurasi minua — — minä tunsin sen — — hän nousi haudasta ja
istuutui taakseni ratsun selkään. — Mitä hän kuiskasikaan minulle —
mitä hän kuiskasi? Hän antoi tämän lehvän — — ei, ei, itsehän minä
sen taitoin — mahtoiko hän mennä takaisin Laukkoon? — Minä tunsin,
kuinka hän hyppäsi alas, kun tulien väike näkyi Suomelasta — — mutta
mitä hän kuiskasi minulle — —? (Miettii).

ELINA. Oliko se Kaarina?

UOLEVI (hätkähtää). Hän varmaan käski minun antaa sinulle tämän — —
niin, niin hän teki — — Kuinka olet sinä täällä — — odotitko minua?
Miksi ovat ovet suljetut? Täällä tuntuu niin oudolta — —.

ELINA (on ottanut lehvän). Kuinka olet kalpea — ja kätesi niin
kylmä — —! Oletko sairas — —?

UOLEVI. Sairasko — — sydämeni vain on haavoittunut, mutta niille
haavoille ei löydy parantavaa palsamia! — — Miksi ovet ovat suljetut?
— — Elina, äsken sanoit, ettet tahdo nähdä minua juopuneena — —
niinhän? Suo anteeksi, minä olin juopunut — — mutta se oli äsken
se — — nyt on toisin.

UOTI (aukaisee ovet). Mamma tuli morsiameksi. — Sisään, Elina!
Morsian sisään! —

ELINA (kiinnittää lehvän kruunuunsa). Tanssiin, Uolevi! Tule,
tanssikaamme yhdessä!

ÄÄNIÄ. Morsian sisään!

(Elina saliin).

UOLEVI! Kirsti!

KIRSTI (tulee sisään). Uolevi!

UOLEVI (ryntää ylös). Kirsti!

KIRSTI. Uolevi — mitä sinä ajattelet — —?

UOLEVI (pidellen otsaansa, tyynemmin). Vai sinäkö? Olet siis tullut
minun poissaollessani?

KIRSTI. Niin. Missä olit?

UOLEVI. Kirkkomaalla. Elina lähetti kukkasen siskosi haudalle.

KIRSTI. Vai niin?!

UOLEVI (kiivaasti). Kirsti, äsken juuri ajattelin sinua — —! Ota
minut mukaasi — — minä hoidan Vääksyä — —.

KIRSTI (nauraa). Sepä hauskaa! (Vakavasti). Niin, me kaksi hyljättyä
sovimmekin hyvin yhteen!

UOLEVI. Minä tahdon sinun luoksesi — — olla sinun lähelläsi!
— — Elina on nyt hänen! Se tuntuu niin — —. Sinä olet niin
voimakas — —! Kirsti, minä pidän sinusta — sinä tiedät miltä
tuntuu, kun ihmisen sydämestä tihkuu verta, eikä hän voi muuta
kuin kiristää hampaansa yhteen.

KIRSTI (lempeästi). Niin, tule luokseni, Uolevi! Minä otan sinut
voudikseni.

UOLEVI. Milloinka matkustat?

KIRSTI. Heti! Tule mukaan — —!

UOLEVI (ojentaa kätensä). Minä tulen! Lähtekäämme heti!

KIRSTI. Laita matkarekeni kuntoon.

UOTI (salista). Sulhanen ulos — —! Nyt on morsiamelta kruunu
tanssittava —. Ulos siis, lanko — — etkä saa pilkistellä! Ovet
kiinni! (Työntää Kurjen ulos ja sulkee ovet).

KURKI (hämillään). Kirsti! (Äänettömyys). Minä en odottanut sinua.

KIRSTI. Hämmästyksesi oli kai sitä mieluisampi.

KURKI. Lähtösi Laukosta tapahtui niin äkkiä, etten saanut edes
jäähyväisiä sinulta.

KIRSTI. Vääksy kaipasi emäntää.

KURKI. Aioin myös kiittää sinua siitä ajasta, jona hoidit talouttani.

KIRSTI. Niin — ja hyvin sinä ymmärsit käyttääkin palvelustani.

(Äänettömyys).

KURKI. Sinua ei odotettu! Kiitoksia kuitenkin, että tulit. Sinä et siis
vihaa minua — —?

KIRSTI. Tahdoin nähdä hänet, joka on tuleva sisareni jälkeläiseksi. Hän
on vieno enkeli. Mutta enkelin mieltä Laukon emännältä vaaditaankin,
sillä siellä sitä kyllä koetellaan. (Äänettömyys). Olen ottanut Uolevi Frillen
palvelukseeni. Luovutatko hänet minulle?

KURKI. Mielelläni, hyvinkin mielelläni. Hän on ollut Elinan
leikkitoveri. Ei ole soveliasta, että hallitsijatar ja alamainen ovat
lapsuudenystäviä. (Leikillä). Uolevi on muuten kaunis nuorukainen!
Minua ei kummastuttaisi, vaikkapa sinä — —

KIRSTI. — seuraisin sinun esimerkkiäsi ja valitsisin itseäni
alhaisemman — —? Ei — Kurki voi niin tehdä — — Fleming ei koskaan!

KURKI. Olet ylpeä luonteeltasi, Kirsti. Sinua ei voi mikään taivuttaa.

KIRSTI (ivalla). Vai niin — — sinä et voi käsittää, että minä —
vaikka olen sinut menettänyt — kuitenkin kannan pääni pystyssä? —
Klaus Kurki, puhukaamme selvää kieltä! — Herätessäni ovesi kynnyksellä
ja tajuttuani sen pohjattoman kurjuuden, johon olin vajonnut, leimahti
Flemingien veri minussa inhosta ja häpeästä. Kaikki tunteeni sinua
kohtaan muuttuivat jääksi, ja minä läksin tyynenä talostasi. En tunne
suuttumusta, en vihaa enkä kaihoa. Minä vain halveksin, niin, halveksin
sinua suuresti, sinä ylpeä Laukon herra! —

KURKI. Sinä käytät sanoja, joiden johdosta, jos olisit mies,
minä — —. Mutta sinä oletkin nainen!

UOTI. Kas niin, nyt on morsiustanssi päättynyt! Kärsimysaikasi on
ohitse, lanko!

(Hääjoukko tulee sisään).

KIRSTI. Nuori ritari, olkaa hyvä ja tiedustakaa, ovatko hevoseni
valjaissa. Tärkeät toimet kutsuvat minua Vääksyyn. Kiitän teitä
vieraanvaraisuudestanne, jalo rouva! (Elinalle). Älä unohda uutta
kälyäsi! Jalot naiset ja ritarit, minä tervehdin teitä! (Horjuu). Ah!

ELINA. Sinä kalpenet — — oletko sairas — — rakas ystävä, sinä et
saa matkustaa!

KIRSTI. Tuntui niin kumma tuska rintani alla —! Ei se ole mitään,
kyllä se menee pian ohitse.

UOLEVI. Jalon neiti Kirsti Flemingin hevoset ovat valjaissa.

(Kirstin valmistautuessa lähtöön laskeutuu)

Väliverho.

VIIDES KUVAELMA.

(Sali Vääksyssä. Iltapäivä. Flemingien vaakuna uunin yläpuolella.
Sisustus kylmän loisteliasta ja mukavuuksia tarjoava. Kuusi
täydellistä haarniskaa, aseita ja metsästystarpeita seinillä. Siellä
täällä karhun- ja hirventaljoja y.m.s. Näyttämö tyhjänä, hiljaisuus).

VAPPU (tulee eteisen ovesta kantaen patjaa, panee sen lattialle,
katselee ympärilleen, kurkistaa sisään Kirstin kamarin ovesta, menee
kyökin ovelle, kuuntelee, palaa patjan luo ja rupeaa loihtimaan). Kunpa
vain tietäisin, kuka tytön on raiskannut — jospa vain tuntisin
syntysanat, loihtisin hänet kyllä vapaaksi. — Onko se västäräkki,
jonka hän toi mukanaan Suomelan häistä, vai onko se Laukon vouti?
(Itkien). Että hänen tämmöisenä piti palata kotiin, kuihtuneena kukkana
— tuo minun lempeä orvokkini —- haavoitettuna lintuna — minun
iloinen leivoseni! Jospa vain saisin syntysanat, kyllä auttaisin häntä.
(Alkaa lukea loihtua).

Pistä, häijy härkkimesi,
hiisi, hiiliseipähäsi
kahen rakkahan välihin!
Kivi kylmä, maanalainen,
auer joulun-aikahinen,
kylmittämähän syäntä,
vatsoa vilustamahan —

UOLEVI (tulee sisään). Hah, hai, haa! Mitä ihmeen kummia Vappu
patjalle tekee?

VAPPU (hypähtää). Lutikoita minä tästä vain loihdin pois. (Toisella
äänellä).

Lutikka latikan poika,
punahousu, pyöräpentu —

UOLEVI. Älä niitä vain minun vuoteeseeni lähetä! — Vapunko ne
ovat omia?

VAPPU. Ovat — niin — — ei, neidin ne ovat — —.

UOLEVI. Tiedä huutia! Älä syytä emäntääsi! — Missä neiti muuten on?
Onko hän tuolla sisällä?

VAPPU. Ei, hän meni ulos puolenpäivän aikaan.

(Kantaa patjaa kamarin ovea kohti).

UOLEVI. Vieläkö on olutta siinä viimevuotisessa tynnyrissä?

VAPPU. Viimevuotisessa! Niinkuin ette muka tietäisi, että teen uutta
joka torstai.

UOLEVI. Tee sitä myöskin lauantaisin, ettei se niin kirotusti happane
joka maanantai-aamuksi!

VAPPU. Pyh, kyllä se on ainakin yhtä hyvää kuin sekin, johon olette
Laukossa tottuneet. — Kirottu Laukko!

UOLEVI. Mitä pahaa Laukko on sinulle tehnyt?

VAPPU. Kaksi kyyhkystäni kasvoi täällä Vääksyssä. — Ne vietiin
Laukkoon. Siellä toinen tapettiin, ja kun toinen tuli kotiin, oli hän
haavoittunut. — Sentähden sanon vieläkin: kirottu Laukko!

UOLEVI. Niin, ehket ole niinkään väärässä! — Minkälaisella tuulella
neiti on tänään?

VAPPU (ikäänkuin itsekseen). Sellaisella, jolle miehet ovat hänet
saattaneet.

UOLEVI. Mitä sanot?

VAPPU. Sanon vain, että samanlaisella tuulella kuin koko ajan siitä
asti kuin hän Laukosta tuli kotiin. Toisinaan hän on raju ja iloinen,
ikäänkuin tahtoisi lentää, — toisinaan taas istuu tuntikaudet läjään
lyykistyneenä kuin puolikuollut. Väliin hän on niin kiukkuinen, että
kaikki vapisevat, väliin taas itkee kuin lapsi. Mutta kunpa vain
tietäisin, kuka siihen on syypää — (Hiljaa kuin itsekseen) — niin
istuttaisin noidannuolen häneen, jotta tietäisi sen kaiken ikänsä.

UOLEVI. Mitä siellä itseksesi möriset, vanha Vappu?

VAPPU. Itse mörisette — minä sanon mitä tahdon — - sillä — — minä
olen vanhempi talossa kuin te — tietäkää se! (Menee).

KIRSTI (tulee sisään hyvin hermostuneena ja kiivaana. Astelee
edestakaisin). Miksi väki kaataa puita Vesijärven puolelta? Minä
tahdon, että kaadetaan Längelmäveden puolelta.

UOLEVI. Täytyy harventaa metsää ensikeväisen kaskenpolton tähden.

KIRSTI. Miksi tuota tietä ajat, etkä vanhaa?

UOLEVI. Se on kokotalvisen hiekanajon tähden käynyt niin huonoksi —.

KIRSTI. Olenhan sanonut, että heti tahdon tuon aitan hajoitetuksi ja
uuden sijaan. Miksi et minua tottele?

UOLEVI. Sanoit sen vasta eilen. Etkö ole huomannut, että hirsiä
parhaillaan vedetään? Huomenna herätessäsi on aitta poissa — tänään on
sitä tyhjennetty ja katto siitä revitty.

KIRSTI (hetken äänettömyyden jälkeen). En siedä nähdä tuota Mutikon miestä
päivätöissä — — hän on Kurjen näköinen!

UOLEVI. Siitäkö syystä hänet on vapautettava päivätöistä?

KIRSTI. Onhan hän Kurjen näköinen?

UOLEVI. On kyllä.

KIRSTI. Aja hänet pois. (Vaitiolon jälkeen). Onko hänellä lapsia?

UOLEVI. Kymmenkunta, luullakseni.

KIRSTI. Vai niin. Anna hänelle tynnyri jyviä.

UOLEVI. Kuten tahdot. — Koska olet hyvällä tuulella, niin ajattele
Suinulan miestä, joka viikon päivät on saanut maata kellarissa.

KIRSTI (rajusti). Mitä hänestä tahdot?

UOLEVI. Anna hänen mennä!

KIRSTI. En.

UOLEVI. Hänelläkin on tupa täynnä lapsia.

KIRSTI. Se ei liikuta minua. Istukoon hän siellä siksi kuin paleltuu
kuoliaaksi.

UOLEVI (suuttuneena). Siitä ei tule mitään. — — Ole lempeä ja hyvä,
Kirsti!

KIRSTI. En, hän on sanonut minua Kurjen jalkavaimoksi.

UOLEVI. Niin, päissään — ei hän edes itse tiedä sanoneensa.

KIRSTI. Tiedän sinun antaneen hänelle ruokaa ja vaatetta. Sitä kauemmin
hän saa kitua.

UOLEVI. Kyllä sinä vielä tulet hyväksi, sitä minä odotan.

KIRSTI. Siksi juuri, että odotat, minua huvittaa kiusata teitä
molempia.

PALVELIJA (tulee sisään). Riunkylän talonpojat pyytävät puhutella
neitiä.

KIRSTI (lyhyesti). Mitä he tahtovat?

PALVELIJA. He ovat odottaneet täällä siitä asti kuin neiti puolenpäivän
aikaan meni ulos.

KIRSTI. Vai niin. — Tulkoot sisään (Istuu. Palvelija menee ulos.
Useita Vääksyn alustalaisia tulee sisään). Mitä tahdotte?

(Hiljaisuus).

ERÄS TALONPOIKA. Armollinen neiti, isänne vapautti meidät Vesijärven
kalaveden verosta.

KIRSTI. Niin teki, entä sitten?

ERÄS TALONPOIKA. Täytyykö meidän nyt kuitenkin ruveta siitä veropäiviä
tekemään?

KIRSTI. Niinhän on käsketty. Mitä te sitten täällä teette?

ERÄS TALONPOIKA (polvistuen). Armollinen neiti, me olemme niin veroilla
rasitetut jo ennestään, ja sitä paitsi ovat Leinolan kylän miehet,
joilla myös on oikeus kalastaa täällä, anastaneet meiltä parhaimmat
paikat.

KIRSTI. Minä olen sanonut, että päivätyöt ovat tehtävät — menkää! —

(Talonpojat menevät vähitellen. Kirsti kulkee kiivaasti
edestakaisin).

PALVELIJA (tulee). Vesilahden lukkari on täällä armollisen rovastin
asialla.

KIRSTI. Anna hänen tulla!

PALVELIJA (päästää lukkarin sisään).

KIRSTI. Mitä asiaa rovastilla on minulle?

LUKKARI. Rovasti käskee minun sanoa teille, arvoisa neiti, että
saarnailevan kerjäläisen asia on ollut keskusteltavana pappien
kokouksessa Sääksmäellä. — Siellä päätettiin lähettää se mies Turun tuomiokapituliin
. Minun tulee nyt ottaa kiinni hänet sekä viedä
mukanani täältä, koska hän näillä seuduin kuuluu oleskelevan.

KIRSTI. Ratsasta takaisin ja sano Vesilahden rovastille, että minulla
on tuomiovalta Kangasalla, eikä hänellä (Palvelijalle). Anna lukkarille
ravintoa ja virkeä hevonen! (Lukkari menee. — Vaitiolo.
Välinpitämättömällä äänellä). Mikä kirje sinulla on?

UOLEVI. Uotilta — lukkari sen toi.

KIRSTI. Mitä hän kertoo?

UOLEVI. Hän tahtoo tulla tänne susia pyytämään — ovat tainneet
vähentyä Vesilahdelta.

KIRSTI. Anna minun lukea kirje.

UOLEVI. Lue vaan.

KIRSTI (ottaa kirjeen, kulkee edestakaisin ja lukee).
”Herranen aika, Uolevi, täälläkös lörpötellään ja juorutaan sinusta
ja Kirstistä! — — Rouva Kirves kiertää pitkin pitäjää kymmenen
juoruämmän seurassa. — Hän on pian piessyt puhki kielensä kärjen,
luulen ma.” — Hahaha! Hyvä, hyvä! — Uolevi, kirjoita heti —! Odota
— minä kirjoitan itse — missähän olisi paperia? — Ei, kirjoita sinä,
että hänen on tultava heti — kuuletko — Jo huomenna, ja tuokoon
Tavastin, Hornin ja kaikki muut nuoret aatelismiehet mukanaan. — Me
tahdomme ajaa susia Suinulassa. — — Lähetä sana Suinulaan, että
kiertävät ja panevat syöttejä, niin että susia kerääntyy sinne. — —
Suinula — — Suinula — mitä siitä puhuttiinkaan? — Aivan oikein —
tuo mies. — Mene ja päästä hänet irti ja anna olutta, niin kai hän
unohtaa kärsimyksensä!

UOLEVI. Tiesinhän, että muuttuisit hyväksi jälleen.

(Menee).

KIRSTI. Kuinka me huvittelemme, ivaamme panettelijoita, jotta ne
menehtyvät omaan myrkkyynsä! On nautinto uhkamielisesti asettua
vastarintaan. (Itkien). Mutta huonoa lohdutusta se on! — Oi, kuinka
minun elämäni on kurja!

VAPPU (joka on tullut sisään). Lapsi, lemmikkini, kyyhkyseni,
miksi itket?

KIRSTI. Olen kipeä. Ruumiini ja sieluni on masentunut.

VAPPU. Voi, voi! Kuka on tehnyt kyyhkylleni pahaa?

KIRSTI. Vappu, sinä olet viisas. Sinä tunnet monet loihtusanat ja
temput, jotka auttavat. Sano, mikä minua vaivaa. — Ei, älä sano, en
tahdo tietää mitään. (Äkkiä). Vappu, lupaa, ettet koskaan, et koskaan
jätä minua, et päiväksi, et hetkeksikään. Sinun pitää rakastaa minua,
sinun pitää nostaa minut maasta, jos siihen vajoan, sinun pitää lohtia
onnettomuutta niille, jotka minua panettelevat. — Vappu, Vappu —
sano, ei vanno, että minua rakastat!

VAPPU. Lapsi, tahdotko että heittäydyn ikkunasta alas kivikkoon, niin
teen sen?

KIRSTI. Kiitos! — Nyt sano, mikä minua vaivaa?

VAPPU. Sinä synnytät viiden kuukauden kuluttua lapsen.

KIRSTI. Ah — aavistukseni! — Pojanko?

VAPPU. Niin sanovat enteet.

KIRSTI. Lapsen, lapsen, lapsen!

VAPPU. Loihdinko pois sen? — Papit sanovat sitä kuolemansynniksi,
mutta sinun tähtesi teen sen.

KIRSTI (hurjalla ilolla). Lapsen, lapsen! Ei, sen täytyy elää, ja sinun
pitää yöt päivät lukea loihtuja sen hyväksi — joka päivä, että se
kasvaisi, tulisi suureksi ja voimakkaaksi.

VAPPU. Kenen lapsi on?

KIRSTI. Se on eräs Fleming, kuuletko, — Fleming. — Ja me hoidamme
sitä yhdessä, me kaksi, ei kukaan muu, sillä lapsi on minun, minun
yksin.

(Kuuluu torventoitotus).

VAPPU (hypähtää). Mikä se? Joku tulee! Kuuliko neiti torventoitotusta?

KIRSTI. Tuleeko joku?

(Toitotukseen vastataan pihalta).

Mene katsomaan!

(Vappu menee).

Se on eräs Fleming — — Ei, ei, — Flemingiä hänestä ei tule — vielä
vähemmin Kurkea! — Ylenkatsottu, perinnötön äpärä vain! — — Elina,
Elina! Pahoin olet asettunut tielleni. Itse puolestani väistyin, mutta
poikani tähden — minä muserran sinut!

VAPPU (tulee takaisin). Laukon rouvan viesti on täällä.

KIRSTI. Hah, hah, haa! Onko vouti mukana? — Kutsu hänet heti sisään!

(Vappu menee).

Onko Klaus mukana? — — Elina, Elina! — Onko vouti mukana? —
Täällähän ei ole ketään!

(Viesti tulee).

Onko vouti mukana?

VIESTI. Emäntäni, Laukon Elina-rouva pyytää teiltä, Vääksyn
korkea-arvoinen Kirsti-neiti, vieraanvaraisuutta.

KIRSTI. Ratsasta takaisin ja lausu korkea rouvasi tervetulleeksi. —
Odota, — onko vouti mukana?

VIESTI. Ei, vouti on käräjissä Sääksmäellä.

KIRSTI. Emäntäsi on siis yksin?

VIESTI. Yksin.

KIRSTI. Hyvä, — mene!

(Viesti menee).

Elina! Elina! Nyt minä anastan sinun paikkasi — poikani tähden!

UOLEVI (tulee, vilkkaasti). Elina tulee tänne!

KIRSTI (hämmästyen Uolevin iloisuutta). Niin, varmaan sinun tähtesi. —
Mene ottamaan häntä vastaan, nosta reestä ja kanna portaita ylös, sillä
hän on varmaankin väsynyt matkan jälkeen! Lausu hänelle myöskin
sydämelliset tervetuliaiset!

(Uolevi menee).

— Uolevi rakastaa häntä vielä — ja hänen täytyy saada Elina.

(Hiljaisuus).

ELINA (tulee, syleilee Kirstiä). Voi, Kirsti, kuinka täällä on ihanaa!
Tullessani Kuljun metsästä tälle kauniille tasangolle, aurinko juuri
laski. Entä harju sitten, jota ajetaan kirkolta tänne! Olen nauttinut
niin äärettömästi tällä matkalla.

KIRSTI. Kunpa olisi kesä, niin — —. Miten täytelääksi ja kauniiksi
olet tullut! Annahan, kun autan vaipan yltäsi, — jopa sinä olet
kääreissä! — Teit kiltisti lähtiessäsi tänne luokseni, minä kun
olenkin niin yksin.

ELINA. Mahtaa sinulla todellakin olla hyvin ikävä täällä?

KIRSTI. Nythän minulla kuitenkin on Uolevi seuranani.

ELINA. Uolevi! Niin, onhan Uolevi täällä. — Hän soittelee kai luuttua
ja laulaa, ja varmaankin pelaatte lautapeliäkin yhdessä?

KIRSTI. Tietysti, — väliin tosin poika parka on vähän synkkämielinen,
mutta eihän se ole ihmeellistä, kun tietää, miten paljon hän on
kadottanut. — Sinun täytyy olla oikein ystävällinen häntä kohtaan.

ELINA. Ole sinä! Sinä niin hyvin osaat.

KIRSTI. Sinuahan Uolevi kerran rakasti — —. Mutta istuhan, kultaseni!
— No, mitä uutta kuuluu?

ELINA (iloisesti). Ei mitään erityistä. Klaus on taas käräjillä
Sääksmäellä, ja niin minun yht’äkkiä tänä aamuna pälkähti päähäni lähteä
sinun luoksesi. Eikä tämä ole matka eikä mikään — neljä peninkulmaa
vain! Ja täällä minä nyt sitten olen.

KIRSTI. Minun luonani, niin —. Kuulepas, Klaun poissaollessa täytyy
sinun aina tulla tänne. On niin hauska jutella yhdessä. Ja minähän
tunnen kaikki paikat ja olot siellä, eikä sinun tarvitse minulta mitään
salata. — Tiedätkö, minua aavistutti, että sinun piti tulla. — Onko
Klaus entisensä tapainen ja oletteko onnelliset? — Tarkoitan tietysti
sellaista onnea, jota jälkimmäinen rakkaus saattaa synnyttää? —

ELINA. Jälkimmäinen rakkaus — tarkoitatko —?

KIRSTI. Tulin vain ajatelleeksi sisarvainajatani ja. —
Eivätkö Klaun synkät ”muistot” joskus herää?

ELINA. Eivät. — Kerran hän puhui mustasta enkelistään ja sanoi minua
hyväksi enkelikseen, joka sovitan kaikki jälleen. — Tiedätkö, hän
rakentaa Kaarinalle uuden haudan niemelle.

KIRSTI. Etkö ole vähääkään mustasukkainen?

ELINA. Mitä ajattelet? Usko minua, minä rakastan sisar-vainajatasi yhtä
paljon kuin Klauskin.

KIRSTI. Niin, niin, olettehan onnelliset kuin kaksi viatonta lasta. —
Klaus on hyvä, mutta — heikko. — Toivokaamme, että hän aina sinua
uskollisesti rakastaa. — Mutta mitä joutavia puhunkaan, jätetään jo
semmoiset sikseen —.

(Palvelija tuo viiniä).

No, enhän vielä ole juonut tervetuliaismaljaasikaan. — Kas, tässä on
hyvää Espanjan viiniä, se onkin sinulle tarpeen matkan jälkeen. — Juo
sinä pohjaan! — Kuule, meillä — sinulla, Uolevilla ja minulla, pitää
olla oikein kodikasta ja hauskaa täällä tänä iltana. Mutta missä se
poika viipyy? — Koeta tehdä hänet oikein iloiseksi, sillä häntä on
kuitenkin vähän sääli. — Mutta, Elina hyvä, sinulla on liian raskas
puku ylläsi täällä lämpimässä. Mennään minun huoneeseeni, niin saat
aamunuttuni yllesi, jos ei sinulla itselläsi ole mukana, — sitten
sinun on mukavampi. — Täällä voit olla aivan vapaudessasi, Uolevista
emme välitä vähääkään — tule nyt!

ELINA. Luulenpa melkein, että viini meni minun päähäni. — Tämäkö on
makuuhuoneesi? Riisuisinko todellakin tämän komeuden yltäni, onhan tämä
vähän epämukava.

KIRSTI. Tee se. — Et ole vielä oikein tottunut uuteen arvoosi rouvana.
— Näetkö, kultaseni, tuolla vuoteella on vaaleansininen aamunuttu, ota
se, älä sitä harmaata.

ELINA. Kiitos vain, kyllä minä toimeen tulen! (Menee).

UOLEVI (tulee). Missä on — —?

KIRSTI. Tuolla sisällä. Hän on vähän väsynyt ja vähän alakuloinen.
Sinun pitää saattaa Elina iloiseksi jälleen.

UOLEVI. Iloiseksi? Hän oli iloinen kuin päivänpaiste nostaessani
hänet reestä.

KIRSTI. Nostitko sinä hänet? — Luuletko, että petetty vaimo näyttää
tunteitaan lapsuutensa rakastetulle!

UOLEVI. Petetty — mitä tarkoitat?

KIRSTI. En mitään. — Ole nyt vain ystävällinen päivänpaisteellesi.

UOLEVI. Kirsti, Kirsti! Eikö Klaus ole hänelle hyvä?

KIRSTI. Hiljaa —!

ELINA (tulee). Näin on paljon parempi. — No, Uolevi, nyt saan sinua
oikein tervehtiä. Sinä nostit minut reestä muitta mutkitta ja sitten
hävisit.

UOLEVI (häveliäästi). Minä hoitelin hevosiasi ja — — Kirstinhän luo
sinä olet tullutkin.

KIRSTI (nauraen). Elina tulee meidän molempien luo, tunnusta vain, en
minä kantele. — Näetkös, Elina, Uolevi ja minä, me olemme tehneet
tuollaisen nuoruudenystäväin — Uolevi, miksi sitä sanoisimme? —
liiton eli sopimuksen, joka on perustettu vanhoille muistoille, eikä
meidän välillämme ole mitään salaisuuksia, nyt vanhoiksi tultuamme.

ELINA. Tepä olette hullunkurisia, vai vanhoiksi! — Tiedätkö, Uolevi,
kaikki ikävöivät sinua siellä Laukossa. Miksi ette ole käyneet meillä,
ette kolmeen kuukauteen?

KIRSTI. Pianhan minä tulen — sinun ja Klaun luo. — Tietysti sinulle
päivät pitkiksi käyvät synkässä Laukossa, kun ei Klauskaan pysy kotona.

ELINA (nauraa). Siksipä hän saakin tyytyä siihen, että karkaan tieheni
sillä aikaa kuin hän on poissa.

KIRSTI. Millä ihmeellä teitä huvittaisin? Pelatkaa lautapeliä! — Minun
täytyy hetkiseksi mennä ulos toimittamaan, että väkesi saa ravintoa. —
Puhukaa nyt kaikki vanhat asiat Suomelan ajoilta ja pelatkaa lautapeliä
— tässä on. — Uolevi syytti aina pelihaluanne siihen aikaan kuin hän
myötäänsä juoksi Suomelassa. — Niin, olettehan nuoruudenystävät, te
molemmat!

(Menee).

ELINA (asettaa nappuloita).

UOLEVI. Mitä Uoti tekee?

ELINA (innostuneena peliin). Käy susia pyytämässä, luulen ma.

UOLEVI. Miksi hän ei tullut mukaan?

ELINA (nauraa). Hän ei tiennyt lähdöstäni. — Kas niin, nyt puhallan,
yks, kaks, kolme. Hyi, miten huolimaton olet!

UOLEVI. Kas sitä —!

ELINA. Luulenpa, että olet unohtanut taitosi täällä Vääksyssä. — Kas
tuossa taas — pidä varasi!

UOLEVI. Suo anteeksi!

KIRSTI (tulee). No, miten käy?

ELINA. Uolevi häviää.

KIRSTI. Uolevilla ei siis ole onnea pelissä — mutta sinun, Elina,
taitaa siinä tapauksessa käydä huonommasti. (Nauraa). — Tiedätkö, tuo
myssy on niin hullunnäköinen, sen otan pois. (Koko ajan lempeänä. Ottaa
myssyn Elinan päästä ja aukoo hänen tukkansa hajalle). Kaunis sinä
olet, Elina! Eikö totta, Uolevi, hän on hyvin kaunis?

UOLEVI. Kaunis kuin Jumalan äiti alttarilla!

KIRSTI. Sehän oli ritarillisesti sanottu. — Uolevi, soita meille vähän
luuttua, ja laula se soma laulu, jonka olet sepittänyt Elinan kunniaksi
— muistathan?

UOLEVI. Vaiti, Kirsti! — Sitä en laula koskaan enää.

KIRSTI. Eihän teidän ollenkaan tarvitse punastella. Laukossahan sinä
jo sen laulun laitoit, kun Elina vielä oli Suomelassa. Mitenkä se
olikaan —? (Lausuu hienolla ivan sävyllä).

Oi Elinainen ihana,
oi ruususeni jalo!
Sä öitteni oot unelma
ja päivieni valo.
On hetki kuin kuu pitkä ois,
ja kuut kuin vuodet vierii pois,
jos sua en saa ma nähdä.

UOLEVI (totisesti). Ennemmin minä sen sitten laulan, kuin kuulen sinun
sen noin lausuvan. (Laulaa).

Oi Elinainen ihana,
oi ruususeni jalo!
En milloinkaan sua unhoita — —

ELINA (purskahtaa itkuun ja menee).

UOLEVI. Mitä olenkaan tehnyt? (Heittää luutun pois).

KIRSTI. Uolevi! Huomenna me kaikki kolme matkustamme Laukkoon.

UOLEVI. En minä.

KIRSTI. Sinun täytyy, sinä olet minun voutini. Minun täytyy keskustella
Klaus Kurjen kanssa perintöasiasta ja tarvitsen sinun neuvoasi,
ymmärrätkö?

UOLEVI. Hyvä!

KIRSTI. Valmista kaikki matkaamme varten. Ehkä viivymmekin siellä
(Uolevi aikoo mennä). Annoitko Suinulan miehen mennä?

UOLEVI. Annoin.

KIRSTI. Olisit antanut piestä häntä ensin, se olisi miellyttänyt minua!

UOLEVI. Sitä en usko. (Aikoo mennä).

KIRSTI. Ja tuon kuljeksivan kerjäläisen, joka parannusta saarnailee, —
hänet saat otattaa kiinni ja lähettää Laukkoon.

UOLEVI. Aiotko antaa hänet pappien käsiin? Älä tee sitä —!

KIRSTI. Asia on minun. — (Uolevi menee). Kerjäläinen saattaa olla
hyvityksenä papille, jos minä ja — Klaus — — Niin, nyt tarvitsen
kirkon suosiota, jos aion anastaa sinun paikkasi, Elina Fincke. Sillä
lapseni ei saa syntyä äpäränä!

Väliverho.

KUUDES KUVAELMA.

Näyttämö sama kuin kolmannessa kuvaelmassa.

Ilta. Pöydällä on oluthaarikka ja lamppu. Kurki ja rovasti istuvat
oikealla ja pelaavat shakkia. Pelipöydällä on juoma-astioita. Lattialla
Kurjen vieressä on pergamenttikäärö. Elina istuu nojatuolissa pöydän
oikealla puolella ommellen korutyötä. Uolevi vähän edempänä,
vasemmalla, kantele kädessä. Kirsti seisoo takan luona. Muutamia
palvelustyttöjä istuu rukkeineen perällä lieden ympärillä.

KULJEKSIVA LAULAJA (laulaa).

Uljas ritari Horn oli synkkä katseeltaan. —
Vuorentaustalla ruusut kasvoi. —
Ja kamar-impi Inga istui hänen polvellaan. —
Vaan nyt kuihtuneet ovat ruusut kaikki. —

Ja Bertil-tallurille lausui viekas tyttö tuo: —
Vuorentaustalla ruusut kasvoi. —
”Käy linnan kamariin nyt heti Signild-rouvan luo!”
Vaan nyt kuihtuneet ovat ruusut kaikki. —

Jalo Signild-rouva istui murhe mielessään. —
Vuorentaustalla ruusut kasvoi. —
Ja Bertil-tallirenki astui luokse äkkiään. —
Vaan nyt kuihtuneet ovat ruusut kaikki. —

Vaan Inga täynnä kavaluutta telkee kamarin. —
Vuorentaustalla ruusut kasvoi. —
Hän ritarin luo kiiruhusti rientää salihin. —
Vaan nyt kuihtuneet ovat ruusut kaikki. —

Nyt rengit, piiat näkevät, ett’ yhdess’ ovat nuo. —
Vuorentaustalla ruusut kasvoi. —
”Siis vihkivuoteesees vie minut, vaan nuo polttaa suo!”
Vaan nyt kuihtuneet ovat ruusut kaikki. —

Syksyn myrsky-yönä poroksi he poltti kartanon. —
Vuorentaustalla ruusut kasvoi. —
Niin Bertilin kanss’ Signild-rouva läksi kuolohon. —
Vaan nyt kuihtuneet ovat ruusut kaikki. —

ELINA. Huu! Sepä kamala laulu!

ROVASTI. Ja vielä kamalampi sen kautta, että siinä kerrotaan
tositapaus. Ritari, Vuorentaan herra, poltti yhdessä
jalkavaimonsa kanssa laillisen puolisonsa, rouva Signild Pastellin.
Hän oli Sääksmäeltä, eräs piispa Hemmingin kaukainen sukulainen.

ELINA. Se on siis totta. Semmoista saattaa siis tosiaankin tapahtua
maailmassa. Nukkuivatkohan pyhimykset, kun semmoista sallivat?

ROVASTI. Tuon syntisen tekonsa tähden tuomittiin ritari Horn paljain
polvin ryömien vaeltamaan piispa Henrikin haudalle. Joka kohtaan, missä
hän väsyi, piti hänen rakentaa kirkko. Niin syntyivät Halikon ja
Uskelan kirkot. Mutta kun hän ennätti Pyhän Pärttylin kohdalle, armahti
eräs enkeli häntä ja kantoi hänet hänen nukkuessaan Pyhän Henrikin
pyhyyteen, joka silloin oli Nousiaisissa.

ELINA. Armahtavatko enkelit sitten semmoisen ilkityön tekijää?

UOLEVI. Se enkeli olikin itse Signild-rouva.

ELINA. Niin, hän saattoi sen tehdä — hänellä yksin oli oikeus antaa
anteeksi. (Kehrääville tytöille). Nyt, tytöt, olette kehränneet
tarpeeksi tänä päivänä. Sanokaa mestari Baltasarille, että hän
jouduttaa illallista.

ROVASTI. Ei minua varten, jalo rouva, sillä minun pitää kiirehtiä
kotiin illaksi.

KIRSTI (rovastille ja Kurjelle). Kuka voittaa pelin?

KURKI. Hän sen voittaa! Meidän rovastimme osaa kyllä pitää huolta
piispanhiipastaan.

ROVASTI. Niin — piispanhiipasta — niin —!

KIRSTI. Pyhimykset suokoot, että ennustuksesi kävisi toteen, lanko!
Sille toivotukselle juomme maljan espanjalaista, eikö niin,
kunnianarvoisa rovasti? (Täyttää maljan).

ROVASTI (juo). Ja nyt samalla kuin kaikesta sydämestä kiitän
vieraanvaraisuudesta, tahdon myöskin mainita käyntini pääsyyn. Minä
olen kuullut, että se saarnaava kerjäläinen, joka on herättänyt niin
suurta levottomuutta paikkakunnalla, nykyisin oleskelee Laukossa.

KIRSTI. Niin — hän alkoi käydä kovin levottomaksi. Minä toin hänet
tullessani ja jätin hänet Klaus-ritarille.

KURKI. Nyt hän on hyvässä tallessa lukkojen ja telkien takana.

ELINA. Mutta päästäthän sinä hänet irti taas, eikö niin, Klaus? Hänhän
ei ole tehnyt pahaa kellekään, vaan parantaa sairaita ja lohduttaa
surevia. Niinhän nekin hurskaat miehet ovat tehneet, joista
pyhimystaruissa kerrotaan.

ROVASTI. Suuri erehdys, jalo rouva. Pyhimystarujen pyhät miehet
paransivat sairaita sillä voimalla, jonka he saivat kirkolta. Mutta
tämä kerjäläinen on pikemmin susi lammasten vaatteissa. Hän kulkee
vääräuskoisuuden leveätä tietä ja on saanut voimansa saatanalta. Hänet
on lähetettävä Turkuun tutkittavaksi. Ja jos hänet havaitaan
syylliseksi — joka on minun varma vakaumukseni — niin saa hän siellä
ansaitun palkkansa.

KIRSTI. Niin — polttorovion!

ELINA. Ei, Klaus, sinä et saa jättää häntä niin kauhean kohtalon
varaan!

KURKI. Niin, mitäs minä sille voin!

ELINA. Päästä hänet irti! Minun tähteni!

KURKI. No niin, sinun tähtesi! Sinulta minä en voi kieltää mitään.

ROVASTI. Te ette siis tahdo auttaa minua hävittämään tätä
vääräuskoisuuden ruttoa? Hän saa siis vapaasti levittää myrkkyänsä
seurakunnan häviöksi ja vanhurskasten pahennukseksi?

KURKI. Laukon vankilan muurit ovat vahvat. Jos hän siellä saarnaa, saa
hän huutaa täyttä kurkkua, eikä sittenkään kukaan häntä kuule.

ROVASTI. Minä pesen käteni. Olen koettanut parastani suojellaakseni
kirkkoa turmiolta. Minä en voi muuta kuin surkutella teitä, jalo rouva,
että noin annatte hyvän sydämenne eksyttää itseänne. — Ei, kyllä minun
nyt täytyy ruveta ajattelemaan kotiin-lähtöä — (Nauraa) ennenkuin
Beata-neitsyt sulkee minut oven taakse.

ELINA (hymyillen). Onko Beata-neitsyt niin kova teille?

ROVASTI. Hän on yhtä vanha talossa kuin minäkin — ja pelkää kauheasti
rosvoja ja ryövärejä.

KURKI (eräälle rengille). Katso, että rovasti saa hevosen!

ROVASTI. Eihän toki — eihän toki — nyt on kaunis kuutamo.

ELINA (vilkkaasti). Ai — niin — me tulemme kaikki ajelemaan —
saattamaan teitä ja katsomaan, kuinka tuo hyvä Beata-neitsyt toivottaa
herransa tervetulleeksi!

ROVASTI. Olen hyvin kiitollinen suuresta ystävällisyydestänne.

KURKI. Niin, sinä voit varsin hyvin mennä ajelemaan — sinä ja Kirsti.
— Minun täytyy tarkastaa tätä pergamenttia, jonka hyvä rovastimme on
minulle toimittanut tänä iltana. Niilo Matinpojan täytyy huomenna
päivän noustessa ratsastaa viemään se herra Juhana Eerikinpojalle
Hämeenlinnaan.

ELINA (rupeaa pukemaan ylleen, Uolevi auttaa häntä). Tuletko, Kirsti?
Ajetaan pikimmältään edestakaisin.

KIRSTI. Hyvä ystävä, minä olen juuri kävellyt edestakaisin kuutamossa
tämän kartanon ja rannan väliä — siellä on tosiaankin ihana ilma.
Mutta voihan Uolevi tulla teitä kyytiin ja tuoda sinut sitten takaisin.
Minua vähän väsyttää ja tahtoisin sillä aikaa hiukan jutella Klaun
kanssa — Vääksystä. — Sinä voit varsin hyvin mennä kyytimieheksi,
Uolevi. Elina tuntee itsensä kumminkin turvallisemmaksi sinun
suojassasi.

ELINA. Niin teenkin! Me olemme kyllä ennenkin ajelleet kuutamossa, me.
Tule, Uolevi! (Lähtevät).

KURKI. Etkö tahtoisi tallirenkiä mukaasi?

ELINA. En, kiitoksia! Kyllä Uolevi minusta huolen pitää.

(Menee Uolevin kanssa).

KIRSTI. Pikku Elina luulee yhä olevansa Suomelassa, jossa sopii noin
vain kahdenkesken haaveksia kuutamossa. Hän ei ole vielä oppinut
olemaan Laukon linnan emäntänä.

KURKI (menee tyytymättömänä ikkunan luo ja huutaa ulos). Elina!

ELINAN ÄÄNI. Mitä sinä tahdot?

KURKI. Minä tulen alas sitä sanomaan.

(Menee).

KIRSTI (yksin). Fincken vaakuna! Se paikka on taas tuleva Flemingin
vaakunalle. Hänen kuolemaansa en tahdo, mutta väistyä hänen täytyy!
Klaun täytyy tulla minun omakseni, ainoastaan minun. Mutta miten? Sen
vain tiedän, että minun lapseni ei saa syntyä äpäränä. Mutta verta minä
en tahdo. Oh, — kyllä se muutenkin käy päinsä. Sen täytyy käydä.
(Klaus tulee). No, nuoret läksivät?

KURKI. Niin tekivät. Minä lähetin Matti-rengin heitä saattamaan.

KIRSTI. Vai niin!

KURKI. Suo anteeksi, Kirsti, — pari hetkistä — minä silmäilen hiukan
näitä ukon pergamentteja. Yksi päätös Maunu piispalta — niin — ja
toinen Kristian-kuninkaalta — hm — — ja aivan vastakkaiset — tämäpä
vasta on tukalaa. — — (Lukee edelleen. — Kirsti on vetäytynyt salin
nurkkaan, josta hän lakkaamatta väijyy häntä silmillään. Klaus
katsahtaa vähän väliä ylös huomaten sen ja näyttäen olevan hiukan
hämillään. Kirsti vetää Uolevin kanteleen luoksensa ja lyö silloin
tällöin hiljaisen säveleen). Ei, tämä on jotenkin kuivaa! Minä sanon,
että piispa on oikeassa — ja sillä hyvä. (Heittää taas paperit
pöydän alle).

KIRSTI. Hm — - (Hyräilee hiljaa).

KURKI. Mitä kehtolauluja sinä siellä hyräilet?

KIRSTI. Kehtolauluja — niin — niin — kehtolaulupa se taisi
ollakin — (Istuu).

(Lyhyt äänettömyys).

KURKI. Mitä sinä naurat?

KIRSTI. Muuten vain, tämän maailman meno on toisinaan niin lystikästä.
Eikö sinustakin tunnu vähän hullunkuriselta, kun me kaksi näin istumme
ja juttelemme kaikessa rauhassa, sinä pergamenttiesi ääressä, minä
ommellen, aivan kuin olisimme vanha nainut pariskunta?

KURKI. Niin, vähän me ihmiset tiedämme siitä, millaiseksi meidän
kohtalomme muodostuu.

KIRSTI. Oletko sinä onnellinen, Klaus?

KURKI. Olen, minä olen saanut rauhan.

KIRSTI. Rauhan kaikista myrskyistä ja intohimoista, rauhan kaikista
valtavista tunteista, rauhan Kaarinan askeleista yöllä!

KURKI. Kaarina lepää nyt rauhassa haudassaan. Hän on sovitettu.

KIRSTI. Hm — minä kuulin kuitenkin hänen kulkevan viime yönä.

KURKI. Kaarinan?

KIRSTI. Vai lienevätkö olleet rotat — mistä minä tiedän?

KURKI. Mitä sinä ompelet?

KIRSTI. Kurjen vaakunaa Laukon tulevalle perilliselle.

KURKI. Laukon tulevalle perilliselle?

KIRSTI. Niin. Eikö Elina ole sanonut sinulle, että Laukko voi odottaa
perillistä?

KURKI (hiukan hymyillen). No — no — se taitaisi vielä olla kovin
aikaista.

KIRSTI (ryhtyy koruompeluunsa). Mutta niinpä sentään kuitenkin on.

KURKI (hypähtää ylös). Kirsti — mitä — sinä — tarkoitat —?

KIRSTI (rauhallisen ärsyttävästi). Vai niin — vai ei Elina ole sitä
sanonut, ja tässä minä istun ja ompelen peitettä sinun lapsellesi —
näetkös, Kurjen vaakuna — eikös ole kaunis? — Sinä et sitten koskaan
huomaa mitään, Klaus kulta. — (Nauraa ja levittää työnsä pöydälle).

KURKI (työntää sen kiivaasti syrjään). Kirsti — älä nyt jaarittele
joutavia — vaan sano — luuletko —?

KIRSTI (hymyillen). No, oliko se nyt niin kovin hauskaa kuulla — hyvä
ystävä —?

KURKI (poissa suunniltaan). Se on siis totta — Kirsti — totta —
mutta — mutta Elina ei ole sanonut siitä sanaakaan!

KIRSTI. Hm — Klaus kulta — eihän nuori rouva noin vain juokse
semmoisia asioita kertomaan — miehille.

KURKI. Mutta omalle miehelleen!

KIRSTI. No niin — minä tarkoitan, ettei hän heti ensi
silmänräpäyksessä — sitten myöhemmin tietysti — —.

KURKI. Kirsti — miksi piti sinun sanoa se minulle ensin —?

KIRSTI. Siinä tein tyhmästi — ymmärrän varsin hyvin, että minä
myrkytin sinun ensimmäisen suloisen ilosi —. Sinun täytyy antaa
minulle anteeksi, rakas ystävä, että minä näin tulin sinun ja vaimosi
väliin — — siinä tein tyhmästi — todellakin hyvin tyhmästi —!

KURKI. Oi — jospa Elina olisi saanut kuiskata sen minulle — mutta
minkätähden hän ei ole sitä tehnyt —? Joko hän on kauankin sen
tiennyt?

KIRSTI. Pari päivää. — Ehkäpä hentoisella Elinalla ovat omat pienet
lapselliset syynsä!

KURKI. Syynsä — Herran nimessä — mitkä syyt?

KIRSTI (hymyillen). Sanoithan itse, että se olisi kovin aikaista — —!

KURKI. Aikaista — —!

KIRSTI. Aikaistapa kyllä — ethän sinä vielä ole ollut naimisissa kuin
pari kuukautta — mutta heikoille nuorille rouville saattaa ehkä
semmoista tapahtua — arvelen — —.

KURKI. Oletko hullu?

KIRSTI. Mikä sinulle nyt tuli?

KURKI (lyhyesti). Onko Elina — raskaana?

KIRSTI (miettii vähän, levollisesti). On.

KURKI. Ja — se on — kovin aikaista —?

KIRSTI (kylmästi). Aikaistapa kyllä —

KURKI (äänettömyyden jälkeen). Ja sinä väität siis, ettei lapsi olekaan
minun?

KIRSTI. Sinun taikka Uolevin —.

KURKI. Uolevin? Sinä tarkoitat, että Elina ja Uolevi —!

KIRSTI. Minä tarkoitan, että Elina ja Uolevi olivat kihloissa,
ennenkuin lapsen vanhemmat möivät hänet rikkaalle ja mahtavalle
Laukon herralle.

KURKI. Kirsti, sinä valehtelet!

KIRSTI. Valeh... Saattoihan se olla valhettakin. Totta ainakin on, että
viiden kuukauden perästä syntyy Laukon oikea perillinen.

KURKI. Viiden kuukauden perästä! Sinä valehtelet! Elinan lapsi —

KIRSTI. Kuka puhuu Fincken halpasukuisesta äpärästä! Minä puhun Laukon
oikeasta perillisestä, Klaus Kurjen ja Kirsti Flemingin jalosukuisesta
pojasta.

KURKI (tuijottaa Kirstiin, joka taas soittaa pari säveltä).
Kirsti — —!

KIRSTI. Niin, nyt sen tiedät! Ja totta sanoit: vähän me ihmiset
tiedämme, millaiseksi meidän kohtalomme muodostuu. Me olemme
riistäytyneet irti toisistamme — me luulimme olevamme vapaat — ja me
olemmekin sidotut toisiimme sellaisilla kahleilla, jotka ovat rautaakin
vahvemmat.

KURKI. Mitä aiot tehdä?

KIRSTI. Älä huoli minusta. Kun ollaan rikkaita, kuten me, niin voidaan
helposti ostaa se, mitä tarvitaan. Ostithan sinä itsellesi ”valkoisen
enkelin”! Minä ostan kai itselleni miehen — Uolevin esimerkiksi.
Vaihtokauppaa, näetkös! Sinä sanot Uolevin lasta omaksesi, ja hän sanoo
sinun lastasi omakseen. Sittenhän välinne on kuitti.

KURKI. Kirsti, minä tunnen vastustamattoman halun kuristaa sinut!

KIRSTI. Kurista vain. Tapa lapsesi, niinkuin tapoit vaimosikin.
Ymmärrätkö nyt, minkätähden Kaarina taas vaeltaa öillä?

KURKI. Syvässä ovat ne kynnet, joilla synti pitää meitä kiinni. Ne
palaavat siis takaisin, nuo synkät hetket joista jo luulin iäksi
päässeeni! Tunnonvaivojen unettomat yöt, jolloin kaikki syntiset
muistot heräävät ja todistavat. — — Kuuletko — kuuletko! Siellä hän
kulkee taas! Kaarina! Kirottu! Elina, Elina — pelasta minut — joudu
tänne, niin hän katoo!

KIRSTI. Elina haaveksii lapsuutensa ystävän kanssa kuutamossa. Oh!
Kyllähän me kaksi sen muistamme, kuinka ihania nuo rakkauden unelmissa
vietetyt kuutamoyöt voivat olla!

KURKI. Mutta Elina on viaton, teeskentelemätön lapsi! Hän ei olisi
voinut salata — —.

KIRSTI. Pitäisihän Klaus Kurjen tietää, kuinka helppoa on valehdella.
Kun puhuit hänelle lemmensanojasi, polttivat minun suudelmani vielä
huuliasi. Näkikö hän niitä? Ei! Miksi sinä sitten olisit nähnyt Uolevin
suudelmia hänen huulillaan! Nuo pyhimykset voivat olla hyvinkin
taitavia.

KURKI. Sinä valehtelet — minä tiedän, että sinä valehtelet. Ja
kuitenkin sinun sanasi pistävät aivoihini kuin kyyt. (Raivokkaasti).
Tuo vanha tuska taas! Sukuni Kaininperintö! Ilmaa — — minä
tukehdun —. Jos saisin nähdä Uolevin verta, tuntuisi helpommalta.
Sano, että he ruoskivat kerjäläistä kellarissa — hänet on saatana
lähettänyt — hän uhkasi tulla liekissä ja salamassa. — Sytyttäkää
tuleen nuo lappalaiskodat — repikää ne alas —! (Raastaa auki
rintapielensä). Ulos kaikki perkeleet, jotka palavat täällä sisässäni!
(Vaipuu tainnoksiin).

KIRSTI. Hänen vanha kohtauksensa — Kurkien Kaininperintö. Nojaa
päätäsi minuun! Noin. Kyllä se menee ohi. Niinkuin aina ennenkin.
Valoisat hetket ovat Elinaa varten, mutta minun luokseni täytyy
sinun tulla, kun mielesi käy kovin raskaaksi. Tuntuuko sinusta nyt
paremmalta?

KURKI. Tuntuu vähän.

KIRSTI. Klaus parka — yhden naissydämen minä tiedän, jossa ei ole
ollut kenenkään muun kuvaa kuin sinun. Sen sydämen sinä hylkäsit. —
Kun ajattelen, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin! Minä olisin
ollut sinun puolisosi. Poika, jonka synnytän, olisi ollut vapaasukuinen
päällikkö. Väkevä kuin Kurki, kaunis kuin Fleming! Hän olisi sovittanut
kaikki, hän olisi tehnyt meidät hyviksi ja viattomiksi. Hän olisi ollut
uljas, rohkea, ylevämielinen sankari! Onhan minun sukulaiseni Kaarle Knuutinpoika
vain suomalainen ritari, ja hänestä on kumminkin tullut
Ruotsin kuningas. Mitä hän on saavuttanut, sen saattaisi meidänkin
poikamme saavuttaa.

KURKI. Minä olen rikkonut sinua vastaan, Kirsti, minä tunnen sen! Mutta
sinun poikasi — minä tahdon kasvattaa hänet — se on minun oikeuteni.

KIRSTI. Oikeutesi sinä menetit sinä yönä, jona annoit minun yksinäni
maata tuolla ovella sairaana, mielipuolena. — Klaus, matkusta pois
pariksi päiväksi, rauhoittuaksesi — tahdotko, että minä jään tänne
siksi kuin sinä tulet takaisin?

KURKI. Niin — jää — mutta Uolevin täytyy lähteä —!

KIRSTI. Hän lähtee — Vääksyyn. Katso minuun nyt — kas noin. — Nyt
menemme heitä vastaan. Ole levollinen ja vahva — minähän tässä
kuitenkin raskaimman kuorman kannan. — He tulevat.

(Elina ja Uolevi tulevat).

ELINA. Oi, mikä ihana matka meillä on ollut yhdessä!

KURKI. Sinulla ja Uolevillako?

ELINA. Niin. Me olemme kiitäneet niinkuin siivillä. Se on ollut ihanaa.
Aivan kuin Suomelassa ennen. Mutta hyvissä ajoinpa me tulimme kotiin,
siellä ulkona nousee parhaillaan paha myrsky. — Mutta sinä näytät niin
kalpealta — oletko sairas? (Klaus on vaiti). Kirsti, mitä tämä
merkitsee?

KIRSTI. Onko tämä sinulle uutta? Oh, kyllä sinä siihen vielä saat
tottua!

ELINA. Kaikkien pyhimysten nimessä, vastaa minulle?

ERÄS PALVELIJA (tulee). Mestari Baltasar käskee sanoa, että illallinen
on valmis.

ELINA. Etkö tule, Klaus?

KURKI (vastaamatta). Kaksi hevosta on satuloitava. Minä lähden matkalle
ratsain vielä tänä yönä.

ELINA. Tänä yönä — minne?

KURKI. Kyllä sinä sen ajoissa saat tietää.

ELINA. Mutta siellä nousee myrsky. Et saa lähteä nyt! Ja sinä näytät
niin synkältä! Klaus! Klaus! Katso minuun!

KURKI. Mene illalliselle! Mene Uolevin kanssa!

KIRSTI. Anna hänen olla! Pyytämisestä se vain pahenee! Tule!

ELINA. Kiitos, Kirsti! Oi, mihin joutuisinkaan, jos et sinä olisi
täällä!

(Kirsti, Uolevi, Elina menevät).

KURKI. Vielä tänä yönä tuon papin tänne. Elina saa pyhällä
ehtoollisella todistaa, että lapsi on minun. Jos hän epäilee, niin
hylkään minä hänet, ja Kirstin poika on tuleva perillisekseni. Mutta
jos taas Elina uskaltaa sen tehdä, niin voi sinua, Kirsti Fleming!

(Menee kiivain askelin).

TALLIRENKI. Hevoset ovat satuloidut. Mihin ratsastamme?

KURKI. Vesilahden pappilaan. Sinä saat jäädä sinne. Rovasti seuraa
minua takaisin sinun hevosellasi.

Väliverho.

SEITSEMÄS KUVAELMA.

Elinan huone Laukossa. Ilta. Ulkona myrsky.

ELINA. Oih! Kuinka levoton olen tänä! — Tämä on niin
kummallista! — En ymmärrä, miten kaikki tuntuu niin oudolta. —
Mitähän tapahtunee vielä tänä yönä! (Äänettömyys). Huh! Kuinka myrsky
raivoaa — tuntuu aivan kuin joku kävelisi tuolla ylhäällä.

KIRSTI. Etkö tiedä, että Laukossa kummittelee?

ELINA. Ken kummittelee?

KIRSTI. Kuolleet.

ELINA. Kuolleet lepäävät haudoissaan.

KIRSTI. Luuletko kaikkien Laukon pahojen töiden mahtuvan hautoihin?

ELINA. Minnekähän lienee Klaus ratsastanut tässä kauheassa ilmassa —?
Hän oli varmaankin sairas lähtiessään.

KIRSTI. Kenties hän vain on nauttimassa raittiinapaa ilmaa. Klaus ei
pysy alallaan, kun hänen entinen hurjuutensa palaa.

ELINA. Eikö sinustakin hän ollut hyvin kummallinen —? Minä oikein
pelkäsin häntä. Kuule, Kirsti, sinä kun tunnet hänet entiseltään, sano,
mikä Klauta vaivaa!

KIRSTI (äänettömyyden jälkeen). En tiedä. Kaikilla Kurjen suvussa on
pisara hulluutta veressään. Se kuohahtaa joskus, myrkyttää silloin joka
valtimon. Etkö tiedä, että Klauta, kuten koko hänen sukuaan, vaivaa
raivotauti! Oh, minä en ole yhtä enkä kahta yötä valvonut hänen
luonaan. Sinulle se käy raskaaksi — mutta minä jaksan —.

ELINA. Onko Kurjen suvussa kaikilla tuollainen tauti?

KIRSTI. On — kaikilla. Sinun lapsesi perii sen kyllä myöskin.

(Äänettömyys).

ELINA. Oliko Klaun isä sellainen kuin kerrotaan?

KIRSTI. Klaun isäkö?! Oli. Vieläpä hänen isänsä isätkin — läpeensä
koko suku. Klaun isä oli toki kaikista kauhein. Kaksikymmentä vuotta takaperin
vallitsi Laukossa sellainen elämä — hm — ettei kukaan siivo
neito vapaaehtoisesti — —

ELINA. Älä puhu siitä!

KIRSTI. Sinä tahdot kuulua Kurkien sukuun, etkä kuitenkaan halua tuntea
omaisiasi. Näetkös, se juuri erottaakin meidät korkeasukuiset teistä
muista, että meillä on kaikki suurellista, yksin rikoskin. Oletko
huomannut pilkkua tuolla nurkassa? Se näyttää veriseltä. Tahdotko
kuulla tarinan siitä? Eräänä iltana oli Rikolan kylässä häät. Tapansa
mukaan oli vanha Matti-herra huoveineen ryöstöretkillään ja sattui
häätaloon. Morsian temmattiin tanssin pyörteestä ja tuotiin Laukkoon.
Kun sulhanen asettui vastarintaan, sai hän sidottuna loikoa tässä
huoneessa, tuossa juuri, ja kuulla, kuinka hurjasti salissa elämöitiin.
Sitten kun — — No niin! Matti herra murhasi pojan tuolla ja tanssi
morsiamen kanssa koko yön. Aamulla oli tyttö hourupäinen.

(Käy kova tuulenkohina).

ELINA (painaa päänsä käsiinsä). Kauheata!

KIRSTI. Kansa kertoo vanhan Matti-herran tällaisina myrskyöinä
kiertävän Laukkoa ratsullaan.

ELINA (katsoo äkkiä ylös). Mutta Klaushan ei ole asunut Laukossa.
Hänhän on kasvatettu setänsä luona Turussa. Kun hän tuli tänne, meni
hän heti naimisiin Kaarinan kanssa.

KIRSTI (ajatuksissaan). Niin — meni naimisiin Kaarinan kanssa.

ELINA (tekeytyy iloiseksi). Klaun poissa ollessa te kai istuitte usein
täällä yhdessä lavertelemassa — sinä ja Kaarina?

KIRSTI. Niin teimme. Kaarina istui sinun tuolillasi. Tämä on minun
vanha paikkani.

ELINA. Tässäkö —? (Nousee ja muuttaa paikkaa). Tuntuu niin kamalalta
istua siinä tänä iltana. (Katselee sitä). Ajattelepas, jos Kaarina nyt
tulisi istumaan siihen!

KIRSTI. Sellaista on tapahtunut — kuolleet ovat lemmen kateita.

ELINA. Oi, jospa minullakin olisi sisko! Hän asuisi kanssani täällä. —
Etkö pitänyt paljon hänestä?

KIRSTI (ajatuksissaan). Kaarinastako?

ELINA. Mahtaako Klaus usein ajatella häntä?

KIRSTI. Kaarinaa —?

ELINA. Rakastiko hän paljon häntä.

KIRSTI. Klausko —?

ELINA. Olivatko he hyvin onnelliset?

KIRSTI. Klaus ja Kaarinako —?

ELINA (hiljaa). Onko totta, että Kaarina käyskentelee tuolla ylhäällä?

KIRSTI. Sinä saat kyllä nähdä hänet.

ELINA. Vihanneeko hän minua siksi, että menin Klaun kanssa naimisiin?

KIRSTI. Kuolleet vihaavat aina.

ELINA. Minä niin pelkään — häntä — Kaarinaa. Kirsti! Voineeko Klaus
koskaan unohtaa häntä?

KIRSTI. Unohtaa! Ei!

ELINA (kiivaasti). Niin. Kauheata olisikin jäädä ihan unohduksiin
kuoltuaan...

KIRSTI. Kauheampaa on painua unohduksiin jo eläissään! Mutta sitäkin
täytyy kärsiä.

ELINA. Sanotpa tuon aivan kuin olisit itse kokenut sitä.

KIRSTI. Ehkä olen kokenutkin. Jokainen nainen saa tuntea sitä surua
ennemmin tai myöhemmin — kukaan ei voi sitä karttaa.

ELINA. Eikö kukaan?

KIRSTI. Ei. Ei kukaan.

ELINA (hyväilee häntä). Kirsti parka!

KIRSTI. Älä koske minuun!

(Elina aikoo palata tuolilleen, mutta muistaa sen olevan
Kaarina-vainajan paikan, väistyy, istuutuu lattialle
Kirstin luo).

Tahdotko kuulla? Minulla oli sisar — Sigrid - Horn. Sinä et ole nähnyt häntä.
Me asuimme silloin Kuitiassa. Vuorentaustan kartanossa oli ritari — hm
-, jota Sigrid rakasti. Niin, sekä Sigrid että minä. — Mitä
kertoisinkaan? — Sigrid joutui kihloihin hänen kanssaan. Silloin
päätin, että ritari, mistä hinnasta tahansa, kuitenkin tulisi omakseni.
(Käy ympäri huoneen). Ja minä voitin hänet. Sigrid sai rintataudin ja
kuoli. Kansa sanoo minun ottaneen hänet hengiltä — —

(Äänettömyys).

ELINA (kuiskaa). Antoiko Sigrid sinulle anteeksi ennen kuolemataan?

KIRSTI. Ei. Hänhän kummittelee Kuitiassa.

ELINA. Joku liikkuu käytävässä.

KIRSTI (kuuntelee. Menee avaamaan oven). Ken siellä?

UOLEVI (salissa). Eräs rauhaton yön ritari.

ELINA (iloisesti). Uolevi!

UOLEVI. Luulin naisten jo menneen levolle.

ELINA. Ei vielä. Tule sisään! Hyi, kuinka sinä säikytit meitä!

UOLEVI (tulee rintahaarniska käsivarrella). Antakaa anteeksi! Tahdoin
vain katsoa haarniskaani. Se jäi tänne viime kerralla. Aion ottaa sen
mukaani Vääksyyn.

ELINA. Istu hetkinen täällä! Ulkona on niin hirveä myrsky.

UOLEVI. Niin on. Kaikki peikot ovat irrallaan tänä. Rajuilma
vonkuu nurkissa, ikäänkuin vanhalla Laukolla olisi viimeinen yö
käsissä.

ELINA. Missähän lienee nyt Klaus?

UOLEVI (panee haarniskan pöydälle ja istuu). Sanottiin hänen menneen
pappilaan. Kumma, kun tähän on tullut ruostetta! Minäpä hankaan sen
pois, tehdäkseni jotain.

ELINA. Sitten hän varmaankin tulee kotia yöllä. Minä olenkin niin
pelännyt tänä iltana — kun Klaus on ollut poissa. Teemmekö tulen?
Täällä on kylmä mielestäni.

UOLEVI. On kyllä täällä vähän kylmä.

ELINA. Jos lienee vaarallista tällaisella tuulella. Mutta pannaan vain
pari puuta. Tulee paljon valoisampi ja hauskempi, kun valkea räiskyy.

UOLEVI. On ruvennut satamaan — ei tee mitään. Minä käsken tuomaan
puita.

KIRSTI. Jää sinä Elinan luo. Kyllä minä menen. — (Menee).

ELINA. Uolevi! Sinä et saa mennä pois, ennenkuin Klaus tulee. Tiedätkö
— minä pelkään Kirstiä.

UOLEVI. Kirsti näyttää vähän raskasmieliseltä tänä iltana. Se on kai
myrskyn tähden.

ELINA. Minä pelkään, että hän on häijy.

UOLEVI. Kova hän on — —.

ELINA. Tiedätkö — hän — — Minulla on väliin omituinen aavistus, että
hän vainoo minua.

UOLEVI (hymyilee). En minä sitä usko. Sinä olet levoton — näytät
peljästyneeltä — ehkä puhelitte jostakin kamalasta — sinä ja Kirsti?
Laukosta on kyllä tarinoita.

ELINA. Niin — Laukosta on kyllä tarinoita — varmaan tapahtuu tänä
iltana jotain.

KIRSTI (tulee). Tytöt istuvat ja kertovat kummitusjuttuja siellä
alhaalla. Ovat jo vallan pyöräpäisiä. — Eikö ruoste tahdo lähteä?
Sinulla on liian pehmeät hyppyset. Haavoita sormesi ja tiputa verta
päälle — sitten lähtee helpommin.

ELINA. Sinä olet hirveä, Kirsti, lopeta jo!

KIRSTI. Niin ainakin sanotaan. Annapas tänne se! — Tämähän onkin
veripilkku!

ELINA. Olethan todella oikein hirveä tänä iltana.

KIRSTI. Ai — nyt tiedän. Klaus oli lainannut tämän viime
Keuruunmatkalleen. Siellä hän huvitteli itseään polttamalla
kokonaisen lappalaiskylän.

(Myrsky ulvahtelee).

ELINA. Uolevi, vie se pois saliin!

(Uolevi vie haarniskan saliin ja tulee takaisin. Kirsti
vaipuu ajatuksiinsa, ja Elina on vaiti. — Äänettömyys).

KIRSTI (vavahtaa). Oh! Minä sanon kuten Elinakin: mitä mahtaa tapahtua
tänä iltana?

ELINA (katkerasti). Olen koko illan nähnyt, ettet ole iloinen.

KIRSTI (synkästi). En todellakaan — tapani mukaan en.

LYYLI (tuo puita. Hän pelkää ja katsoo taaksensa saliin). Hyi,
mimmoinen ilma ulkona on!

ELINA. Pane ainoastaan pari puuta — tuulee niin — ettei pääse tuli
irti. (Äänettömyys). Vuorentausta! — Kuka puhui Vuorentaustasta? —
Vai niin — ei se ollut mitään. —.

UOLEVI. Sinä muistelet laulua Signild-rouvasta ja nuoresta Bertilistä.

ELINA (hyräilee muistellen).

Syksyn myrsky-yönä poroksi he poltti kartanon. —
Vuorentaustalla ruusut kasvaa. —
Niin Bertilin kanss’ Signild-rouva läksi kuolohon. —
Vaan nyt kuihtuneet ovat ruusut kaikki. —

Todellakin — siellähän se oli! — Oi, miten tuntuu raskaalta täällä
rinnan alla! (Äänettömyys). Minulla on kummallinen tunne, ihan kuin
kuolisin tänä yönä!

LYYLI. Kaikki pyhät varjelkoot!

ELINA. Lähetä hakemaan pappia! Kummallista, ettei Laukossa ole
kotipappia!

LYYLI. Olihan täällä maisteri Abraham Jacobi, mutta hän lähetettiin
pois puoli vuotta takaperin, kun hän ei tahtonut antaa ritarille
synninpäästöä.

ELINA. Minkätähden hän ei tahtonut antaa Klaulle synninpäästöä?

LYYLI (katsoo Kirstiin). Sitä — sitä en uskalla sanoa.

KIRSTI. Ole vaiti tuhmine puheinesi! Etkö näe, kuinka pelästytät
emäntääsi! Mene!

ELINA. Älä! Jää tänne! Lyyli, sinä olet aina ollut minulle uskollinen!
Jos minulle jotain tapahtuu — tervehdi äitiäni!

LYYLI. Voi, voi sentään, että teillä on sellainen sieluntauti! Nyt
tiedän. Haettakaapa se kerjäläinen tuolta alhaalta kellarista. Hän on
parantanut monta sairasta sielua. Oi, rakas emäntäni, kuulkaa häntä,
niin sielunne ihan varmaan paranee.

ELINA. Niin — kerjäläinen! Hän sanoo: autuaat ovat hengellisesti
vaivaiset. — Mene heti sanomaan Matti Niilonpojalle, että hän tuo
kerjäläisen tänne.

LYYLI (menee, mutta pysähtyy peljästyneenä ovella).

KIRSTI (ankarasti). Mitä odotat? Mene!

LYYLI (nyyhkii). Minä en tohdi mennä tuon käytävän läpi —.

KIRSTI. Mitä tuhmuutta se on!

(Kuuluu ankara tuulenpuuska).

LYYLI. Huuh! Vanha Matti-herra ratsastaa Laukon ympäri.

UOLEVI. Minä saatan sinua —.

LYYLI. Ei Uolevi-herran sitä tarvitse, jos saan jättää oven auki

(Menee. Parin kuluttua kuuluu hirveä
hätähuuto. Lyyli syöksyy sisään kauhistuneena ja
heittäytyy Elinan jalkoihin).

Apua, apua!

ELINA. Mikä sinun on?

LYYLI. Kaarina-rouva — rouva Kaarina on käytävässä — tuli portaita
alas ja meni voudin kamariin — luulen — aivan valkoisissa — huh,
huu, huu!

ELINA (hyväilee häntä). Kaarina-rouva on kuollut — rakas lapsi.

KIRSTI. Lakkaa peloittelemasta rouvaa tuhmuuksillasi! Tule pois! Minä
saatan sinua.

LYYLI (syleilee kauhistuneena Elinan polvia). Ei, ei! — En teidän
kanssanne! En! En Kirsti-neidin kanssa. En teidän kanssanne! Tehän
olette surmannut Kaarina-rouvan —!

KIRSTI (kiivaasti). Vaiti! Nouse ylös! Jos sisarellani ei ole lepoa
haudassaan, niin en väisty kohtaamasta häntä! Tule kanssani! (Taluttaa
Lyylin ulos väkisin).

(Äänettömyys).

ELINA (ankarasti). Uolevi, onko Kirstillä ollut sisko — Sigrid?

UOLEVI. Mitä tarkoitat? Luulenpa että oli — mutta hän kuoli lapsena.

ELINA (hurjasti). Minkätähden Lyyli ei tahtonut mennä Kirstin
kanssa —? Miksi hän sanoi, että Kirsti on surmannut Sigridin —
Kaarinan? — Vastaa! —

UOLEVI (on vaiti).

ELINA. Sinä vaikenet, Uolevi! Ei se ollutkaan Sigrid, vaan Kaarina ja
Klaus. Hän on sanonut minulle kaikki — —!

UOLEVI (tulisesti). Onko Kirsti sanonut?

ELINA. On, on — kaikki, kaikki! (Kirsti tulee). Kirsti! Klautahan olet
rakastanut salaisesti.

KIRSTI. Sinä tiedät sen? Hyvä, että tiedät! Ja nyt kun tiedät, väisty
tieltäni!

ELINA. Sinunko tieltäsi? Klaus on minun!

KIRSTI. Klaus on minun! Hän oli minun, ennenkuin sinä näitkään häntä,
ja minun hän on oleva. Koko hänen olentonsa kuuluu minulle. Minä otin
hänet Kaarinalta — minä otan hänet sinultakin. Oi, en tahdo sinulle
pahaa, Elina! Sinä kun olet niin lempeä, niin hurskas, mitenkä sinulla
on sydäntä ryöstää toiselta hänen elämänsä, hänen kunniansa! Luovu
hänestä, niin voimme vielä kaikki tulla onnellisiksi! Sinä et rakasta
häntä, sinä rakastat Uolevia. Olihan hän sinun ensimmäinen rakkautesi
— ja nainen rakastaa vain yhden kerran! Paetkaa! Minä suojelen teitä,
minä yhdistän teidät. Ottakaa minun Vääksyni! Mutta paetkaa, paetkaa!

ELINA. Sinä puhut kuin jalkavaimo! Nainen antaa sydämensä vain yhden
kerran. Minun sydämeni on Klaun. Pois kodistani! Sinun rakkautesi
saastuttaa sitä.

KIRSTI. Minäkö pois Laukosta!? Elina Fincke, sinä poistut, enkä minä!
— Millä oikeudella sinä tulit tänne? Millä oikeudella tunkeuduit
meidän väliimme? Tiedä, Elina Fincke, että lapsi, jota kannan rintani
alla, on Kurjen. Se on vanhempi sinun lastasi. Ymmärrätkö? Siis olen
minä hänen oikeutettu puolisonsa, sinä hänen jalkavaimonsa! Pois, sanon
minä! Pois Laukosta! Pois! Minä en tahdo jakaa — —! Väisty, sinä
halpasukuinen Fincke! Tuolla käy tie Suomelaan! Ota rakastajasi
mukaasi! Parempi sinulla olisi Nokian kosken kuumimmassa pyörteessä
kuin minun vihani vallassa! Pois, vielä tänä yönä, tänä hetkenä! Jos et
mene, saatat minut raivotyöhön, josta seuraa turmio meille kaikille.

ELINA. Suojele minua, Uolevi! Hän tahtoo tappaa minut, kuten
Kaarinankin.

UOLEVI. Älä pelkää! Minä suojelen sinua!

(Sulkee hänet syliinsä).

KURKI (tulee rovastin ja aseenkantajan seurassa. Seisahtuu hetkeksi ja
tarkastaa Uolevia, joka pitää Elinaa sylissään).

KIRSTI. Klaus! Tuossa näet!

KURKI (karjaisee. Juoksee esille ja lävistää Uolevin. Nostaa Elinan
korkealle ilmaan ja paiskaa lattiaan. Kirsti juoksee nurkkaan,
osoittaen kurjaa pelkuruutta. Elina liikuttaa itseään vähän).

ELINA. Klaus! Sinun lapsesi — sinun — —

(Kuolee).

ROVASTI. Kaikkien pyhien nimessä — mitä olette tehnyt?

KURKI. Tieltä, pappi! — Kirsti, sinä pelkäät — sinä pakoilet minua.
— Oletko valhetellut?

KIRSTI. Olen.

KURKI. Voi sinua, kirottu!

(Syöksyy hänen päällensä, mutta väki, joka tulee, estää sen.
Hän vaipuu Elinan ruumiin viereen. Lyyli, kerjäläinen ja
Matti Niilon-poika tulevat. Katselevat kauhuissaan, mitä on
tapahtunut.)

LYYLI (Elinan ruumiin vieressä). Voi, voi! Minun rakas emäntäni!

UOLEVI (avaa silmänsä ja katsoo Kurkea). Vuoden perästä Jumalan
tuomiolle!

KURKI. Lapseni! Vaimoni! Vuoden perästä Jumalan tuomiolle! Pelasta
minut, pappi! Ota Laukko kirkolle! Kirjoita Roomaan! Auta, auta! Minä
olen kadotettu.

KERJÄLÄINEN. Niin — kadotettu!

KURKI. Tuomionenkeli! Voi minua!

KERJÄLÄINEN. Niin. Tuomiopäivä on tullut. Loppunut on armon aika. Jo
kosto kohtaa tätä petollisen irstasta, ylpeätä sukua. — Kuulkaa, te
maan mahtavat! Te olette vuodattaneet viatonta verta, ja nyt teille
kostetaan isäinne ja esi-isäinne synnit. Henkeni silmä katsoo kauas,
ja verisenä kajastaa etäisyyden ranta. Näen liekkien syövän tämän
kartanon, joka on nähnyt niin monta rikosta, niin paljon kyyneleitä.
Mahtavasta Laukosta ei jää kiveä kiven päälle. Ja Laukon ylpeä isäntä
harhailee mieletönnä talonsa raunioilla. Niin, Klaus Kurki,
viheliäisenä ja sairaana kierittelet sinä madon lailla maassa. Ja
kerjäät kuolemata vapauttajaksesi. Mutta kuolema karttaa sinua. Ja
tuskissasi sinä etsit sitä Vesilahden syvyydestä!

ROVASTI. Herkeä, kauhun mies!

KERJÄLÄINEN. Ja sinä, Kirsti Fleming! Sinäkään et karta koston kättä.
Se lapsi, jota kohdussasi kannat, syntyy hengetönnä.

KIRSTI. Nim. Minä tunsin, kuinka Elinan kuolonkorina tappoi sen. Isä,
muserra minut, polje minut jalkojesi alle, tuota tuskaa ja kyyneleitä,
kuljeta minua ohdakkeista tietä! Mutta opeta minua katumaan, katumaan,
katumaan!

KERJÄLÄINEN. Sinä olit ylpeä. Opi nöyrtymään! Sinä korskeilit silkissä
ja kullassa. Pukeudu nyt säkkiin ja tuhkaan! Sinä nauroit nautinnon
iloissa. Itke nyt synnin surussa! Sinä epäilit. Opi nyt uskomaan! Sinä
rakastit lihan hekumaa, — opi nyt rakastamaan ristiä! Ja kun näin olet
maailman silmissä tomuun tallattu, niin silloin nostan sinut ylös ja
pesen sielusi puhtaaksi Karitsan veressä.

KIRSTI. Niin. Tue minua! Rukoile puolestani! Opeta minua! — Sano, mitä
pitää minun tehdä!

KERJÄLÄINEN. Ensi työksesi: hoida tuota onnetonta! Etkö näe että hän jo
on mielipuoli —?

KIRSTI (nöyrästi). Klaus! Rukoile kanssani! Etkö tunne minua!

KURKI. Tunnen — tunnen —. Sinä olet Kaarina Fleming, ja tämä on sinun
lapsesi — Kaarina Fleming — Kaarina Fleming — —.

Väliverho.

LOPPU.