KOLMAS KUVAELMA.

Sali Laukossa.

KURKI (istuu ajatuksissaan uunin luona. Uunin vieressä pieni pöytä,
jolla on pergamentteja. Näyttämöä valaisee ainoastaan heikko
takkavalkea).

KIRSTI (tulee reippaasti peräovesta, lumettunut turkki yllään, lyhty ja
avainkimppu kädessään. Laskee avaimet pöydälle).

(Äänettömyys).

KURKI. Sinäkö se olet, Kirsti?

KIRSTI (valaisee nauraen kasvojaan). Katsopas minua, Klaus!

KURKI. Sataako siellä lunta?

KIRSTI. Sielläpäs onkin aika pyry! Kuuletko, kuinka myrsky vonkuu ja
ulvoo? (Laskee lyhdyn pois. Riisuu turkkinsa yltään ja pudistelee sitä
lumesta. Menee sitten takan viereen lämmittelemään käsiään). Uh! Täällä
on yhtä pimeätä kuin ulkonakin (Lisää puita uuniin). En tiedä, mutta
olen tänään niin hilpeällä mielellä. Ehkä juuri tuon tuiskun vuoksi.
Niin, minulla onkin noidan verta suonissani.

KURKI. Se oli tosi sana. Sinä olet Laukon salainen velho. Mutta minun
mieleni on tänä iltana hyvin raskas. Tuopas viiniä!

(Äänettömyys).

KIRSTI (tuoden viiniä). Joko tuo hornan henki taasen sinua painaa? Juo
Klaus, niin se väistyy luotasi.

KURKI (juo). Te olette kummaa sukua — te muukalaiset Flemingit, jotka
myrskyn vihuri paiskasi tänne Suomen rannikolle. Sen suvun miehet ovat
väkeviä, hurjia, kovia ja raakoja kuin metsän karhut — ja naiset niin
kauniita ja sulavia kuin ilveskissat päivänpaisteessa.

KIRSTI. Kuule, Klaus! Tänä talvena me lähdemme Tukholmaan.

KURKI. Ja mitä tekisimme siellä?

KIRSTI. Siellä hukutamme ilon virtaan tuon kurkelaisen synkkyyden. Me
vierailemme Turussa ja Kastelholmassa.

KURKI. Ja entäs sitten?

KIRSTI. Ja sitten jäätä myöten merten taa.

KURKI. Hukkuaksemme ulapalla!

KIRSTI. Mitä vielä! Neljä hevosta valjaisiin ja täältä nelistäen länttä
kohti kilpaa nousevan päivän kanssa. Aamun sarastaessa olemme jo
kaukana — kaukana lakealla aavikolla. Ympärillämme tanssivat ruusuiset
varjot. Ja kun aurinko nousee, niin edessämme säteilee sininen taivas
ja meren valkoinen hohtava vaippa. Ja raittiisti puhaltaa vapauden
tuuli. Ja rinta paisuu ja mielen täyttää uusi, rohkea riemu. Me olemme
kahden keskellä aavaa merta. Ja silloin haihtuvat kaikki synkät varjot
ja painavat muistot. Oi Klaus! Tämä metsä tukehduttaa minut. Minä
halajan valoa ja päivänpaistetta — ikuista, ääretöntä vapautta!

KURKI. Ja sitten alkaa jälleen uusi.

KIRSTI. Silloin istumme Örbyssä juomassa toivonmaljoja ritari Eskil Eerikinpojan
luona. Mitä sanot? Emmekö lähde?

KURKI. Kyllä ymmärrän. Sinä haluat pois — avaraan maailmaan, pois elon
vilinään.

KIRSTI. Synkiksi muuttuvat sinunkin päiväsi täällä. Iloa et Laukossa
löydä.

KURKI. Etkä sinä liioin.

(Äänettömyys).

KIRSTI. Voi niinkin olla. Sentähden minä tahdonkin elää sinun
rinnallasi — nauttia elon onnea sinun kanssasi. Minä tahdon pois —
kauas — kauas — siellä koetan unohtaa kaikki tuskat ja kalvavat
muistot.

KURKI. Unohtaa, niin unohtaa — —!

KIRSTI (ottaa patjan takan vieressä olevalta penkiltä ja laskee sen
lattialle Kurjen jalkain juureen. Istuu sitten patjalle, nojaa päänsä
taaksepäin Kurjen rintaa vastaan ja katsoo ylös ajatuksissaan. Kurki
laskee kätensä hänen olkapäälleen). Oi, jos saisimme nousta
siivekkäiden ratsujen selkään, oi jos voisimme kiitää pois
kahdenkesken, sinä ja minä. Vihurin vauhdilla retkeilisimme maat ja
valtakunnat. Taaksemme jäisi laulava, leikkivä Ranska ja hehkuva
Espanja. Eteemme aukeisi Maurien lumotut, lemmen hurmaamat kentät. Ja
sitten pysähdymme maailman äärissä, ikuisen auringon alla, onnen
ihanilla saarilla — kaukana, kaukana aavan meren ulapalla. Siellä ei
tiedetä meistä. Siellä saamme elää rauhassa. Siellä haihtuvat tuskat ja
muistot. (Pitelee otsaansa).

KURKI (synkästi). Ne seuraavat meitä alati, sillä ne asuvat
rinnassamme.

KIRSTI (kääntyy nopeasti polvilleen ja katsoo häntä silmiin). Ei, ei!
Siellä me rukouksilla sovitamme rikoksemme. Siellä ei kukaan uhkaa
meitä. Siellä ovat kaikki puhtaat ja synnittömät. Siellä emme ole
rikkoneet ketään vastaan. Siellä ei meitä omatunto soimaa. Siellä —
siellä saan minä rauhassa —

KURKI (nousee ylös. Kävelee edestakaisin. Kirsti nojaa tuolia vasten
tarkastellen häntä). Kirsti, miksi en saanut nähdä sinua ennen?

KIRSTI (hypähtää ylös ja kietoo kätensä hänen kaulaansa). Klaus! Se oli
niin sallittu! Me emme voi taistella kohtalon voimia vastaan. Me
tiedämme vain sen, mitä itse olemme eläneet! Nauttikaamme siis
elämästä, koska se on niin ihana! Rakastammehan me toisiamme! Me olemme
luodut toisiamme rakastamaan. Ja tämä rakkaus on elämämme päämäärä.
Lähde pois tästä kylmästä, synkästä talviyöstä! Siellä hehkuu etelän
päivä, siellä hehkuvat ihmiset ja hehkuu koko elävä luonto. Pimeys ja
kylmyys synnyttävät synkkiä ajatuksia. Auringon palattua mekin
palajamme pohjolaan.

KURKI. Sinä puhut kuin ihana nainen ainakin. Luuletko, että aurinkokaan
voi elvyttää kuolleita henkiin?

KIRSTI. Anna kuolleiden levätä rauhassa.

KURKI. He eivät saa rauhaa meidän vuoksemme. Kaarinan täytyy nousta
haudastaan ja tulla tuonne — (Osoittaa kattoa) — varoittamaan meitä.

KIRSTI. Syyshämärän harha — nurkissa vonkuvan myrskyn ääniä!

KURKI. Ei, ei — älä luule sitä vain syyshämärän harhaksi. Hänen
valtansa on niiden lakien yhteydessä, joita me emme käsitä. Ja
rakkautensa voimalla hän seuraa meitä maailman ääriin saakka. —
Kuuletko? Nyt hän jälleen kulkee tuolla. Oletko huomannut, että hän nyt
käyskelee täällä useammin kuin ennen? Miksi niin kalpenet, Kirsti?
Sanotko vieläkin sitä syyshämärän harhaksi? Sanotko sitä vieläkin
hornanhengekseni? Ei — se henki asuu povessani. Mutta minä tahdon
sovittaa rikokseni. Ja — ja ainoastaan puhdas, viaton rakkaus voi sen
sovittaa. Minä tunnen ja tiedän sen. Kiitos rakkaudestasi, Kirsti!
Meidän on pakko maksaa syntivelkamme. Meidän täytyy — erota
toisistamme.

KIRSTI (huudahtaen). Erota!

KURKI. Niin, minä en voi muuta.

KIRSTI. Erota! Erota!

KURKI. Niin. Erota!

KIRSTI. Erota! Mitä sinä tarkoitat?

KURKI. (vaikenee).

KIRSTI (hurjasti). Sinä — sinä et rakasta minua enää. Sinä valehtelet!
Kurja raukka, sinä valehtelet!

KURKI. Minä en saa rakastaa sinua.

KIRSTI (ottaa tikarinsa). Sinä et tahdo rakastaa. Minä tapan sinut.

KURKI (ottaa tyyneesti tikarin häneltä ja laskee sen pöydälle). Kirsti,
meidän täytyy erota. Huomenaamulla minä ratsastan neljänkymmenen huovin
seurassa Suomelaan kosimaan Elina-neitoa. — (Äänettömyys). —
Ainoastaan hänen kaltaisensa viattomuuden enkeli voi sovittaa
rikokseni. Niin, hän yksin saattaa sovittaa meidän kummankin rikokset.

KIRSTI. Ja vaikka hän olisi lähetetty taivaasta, niin minä muserran
hänet, jos hän vain anastaa sinut rinnaltani. Oi Klaus! Etkö näe, että
yksinään ajatuskin siitä saattaa minut hulluksi?

KURKI (kaataa viiniä sarkkaan). Kuule minua tyynesti! Puhelkaamme
niinkuin ainakin ihmiset, joilla on pitkä elontaival edessään.

KIRSTI. Pitkä elontaival edessään! Onko se elämää, kun meidät pala
palalta riistetään irti toisistamme? Luuletko minun voivan elää ilman
sinua? (Nopeasti puristaen Kurkea olkapäästä). Ja luuletko, että
sinäkään voisit elää ilman minua? Et. Sitä sinä et voi! Mitä sinä,
Klaus, välität tuosta lapsesta? Tuosta verettömästä tyttösestä! Tuosta
lauhkeasta, valjusta, kainosta Elinasta! Minulta saat kaikki, mitä
mielesi halaa: elämän iloa, tulta, intoa, korkeita aatteita! Ilman
minua sinua kalvaa sisäinen tuli, ja se polttaa sinut poroksi. Siitä on
jo kauan, jolloin sinä lapsena luit rukouksia äitisi sylissä. Ne ajat
eivät enää ikinä palaja. Sinä kyllästyt tuohon verettömään, viattomaan
lapseen. Sinä ikävöit ja halajat minua, sillä minä olen kiehtonut sinun
ruumiisi ja sielusi. Sinun veresi on polttava ja sinun himosi hehkuvat.
Ainoastaan minun rinnallani sinä saavutat onnen ja rauhan. Sinun täytyy
tulla minun omakseni. Kuuletko — sinun täytyy, sinun täytyy, sinun
täytyy. Et saa mennä. Minä takerrun sinun ruumiiseesi, imeydyn kiinni
sinun huuliisi. Minä en laske sinua luotani.

KURKI (syleilee Kirstiä, katsahtaa äkkiä kattoon ja lyyhistyy alas).
Kuuletko? Kaarina kulkee jälleen tuolla! Hän vaatii meidän eroamme.

KIRSTI (hypähtää ylös ja ojentaa kätensä ääntä kohti). Kaarina!
Kaarina! Oletko sinä ihan leppymätön? Etkö voi antaa minulle anteeksi,
vaikka olen polvillani sinua rukoillut ja kerjännyt ja itkenyt? Tule
alas! Minä suutelen jalkojasi, mutta älä salli hänen jättää minua. Sinä
et ole rakastanut häntä niin palavasti kuin minä. Etkä voikaan rakastaa
niinkuin minä. Miksi et sinä tule, sinä rauhaton Kaarina?

KURKI. Hän ei tule.

KIRSTI (masentuneena). Niin, hän ei tule, sillä hän on jättänyt elämän
meille. Meille elossa oleville. Ja niin minun siis täytyy elää. Elää
niin kurjaa elämää, että kuolo olisi sitä tuhat kertaa ihanampi. Elää
ilman valoa, ilman iloa, ilman rakkautta! Lohdukkeena vain katkerat
muistot ja kalvavat omantunnonvaivat. Sinun tähtesi olen uhrannut
kaikki — kunniani ja maineeni, Flemingien mahtavan nimen,
viattomuuteni ja sieluni autuuden. Ja nyt — nyt sinä tahdot kaiken
palkinnoksi —. Ei, ei, Klaus! Älä hylkää minua. Minä en uskalla elää
ilman sinua.

KURKI. Nouse, Kirsti, ja heitä jo rukoukset! Rakkautemme oli vain veren
huumausta. Se oli rikos. Sen hurjimmassa pyörteessäkin minä tunsin
polttavaa tuskaa. Nyt on vereni tyyntynyt. Sieluni kaipaa rauhaa.
Mieltäni painavat synkät, veriset muistot. Rikollisen rakkauden ja
hurjain halujen syntiset muistot. Elina voi ehkä tuottaa mieleeni
rauhan. Sinä et voi sitä milloinkaan.

KIRSTI. Itse minä kannan rikoksemme seuraukset — sillä minä yksin olen
syyllinen. Sinä et vietellyt minua. Mutta minun rakkauteni hillitön
voima lannisti sinut. Minä väijyin ja ahdistin sinua kaikkialla. Sinä
kohtasit minut kujissa ja metsissä. Minä annoin sinun kantaa itseäni
louhikkojen ja hetteiden ylitse. Ja samalla kiehdoin sinut pauloihini
lumoavilla lauluilla ja loihduilla.

KURKI. Minä en kaipaa ainoastaan rauhaa. Minun täytyy ajatella myöskin
sukuani ja velvollisuuksiani. Kurkien nimi ei saa sammua minun
hautaani. Minä tahdon itselleni pojan elämäni iloksi.

KIRSTI. Ja ainoastaan pojanko tähden hylkäisit minut? — Sinä siis
kuitenkin rakastat minua vielä?

KURKI. Minä en saa rakastaa sinua. Se on rikos. Kirkko tahtoo pysyttää
sinut vain sisarenani. Puolisokseni se ei salli sinun tulla. Älä koeta
taivuttaa minua. Sinä pyydät mahdottomia.

KIRSTI. Mutta onhan kristikunnassa mies, jolle mahdotonkin on
mahdollista. Lähtekäämme Roomaan!

KURKI. Pyhän isän luokse?

KIRSTI. Niin, hänen luokseen. Sillä hän on rikosten ja lakien
yläpuolella. Hän on itse Jumalan pyhyyden ja kaikkivallan edustaja.
Hänelle tunnustan vapaasti ihanan lemmensyntimme. Ja hän kyllä
käsittää, että se on yhtä palava kuin hänen purppuransa hohde, yhtä
jalo kuin hänen manttelinsa loiste. Hän armahtaa meitä.

KURKI. Rooma kysyy kultaa.

KIRSTI. Myykäämme Vääksy, myykäämme Laukko, myykäämme kaikki, kunhan
minä vain jään omaksesi.

KURKI. Olen jo miettinyt sitäkin. Olen ajatellut kaikkia keinoja. —
Mutta minä olen jo katsonut liian syvälle Elinan viattomiin silmiin. Ja
hän on käsittänyt rikollisuuteni. Minä tiedän, että hän antaa minulle
anteeksi kaikki. Minä en tahdo hävetä poikani edessä. Hyvää yötä,
Kirsti! (Aikoo mennä).

KIRSTI. Sinä et saa mennä! Et nyt! Et noin ilman lohdutuksen sanaa. Älä
jätä minua epätoivoon! Minä en laske sinua. Sillä jos nyt päästän sinut
käsistäni, niin silloin sinä olet iäksi minulta mennyt. Ei, ei! Älä
mene! Älä jätä minua! Minä en uskalla jäädä yksin. Ota minut mukaasi!
Ota minut luoksesi! Klaus! Klaus! (Takertuu kiinni häneen).

KURKI (on avannut oven. Pysähtyy. Ottaa kaulastaan nauhan, jossa
riippuu risti ja panee sen Kirstin kaulaan). Kas, tässä Kaarinan risti!
Suutele sitä, niin saat siitä voimaa rukoillaksesi rauhaa sielullesi.
Hyvää yötä, Kirsti. (Irtautuu hänestä, menee huoneeseensa ja sulkee
oven).

KIRSTI (koettaa epätoivoissaan avata ovea. Vaipuu vähitellen maahan.
Tuli sammuu. Pimenee. Myrsky ulvoo). Klaus! Klaus! Laske minut sisään!
Päästä minut luoksesi. Minua värisyttää. Tämä pimeys kammottaa minua.
Yön haaveet hiipivät luokseni. Minä pelkään tätä kauhun yötä! Kuuletko?
Minä pelkään Kaarinaa! Voi, hän tulee. — Hän uhkaa minua. Klaus! Auta!
Oi auta! (Pyörtyy).

Väliverho.