MYKKÄ EROS.

(1901-02.)

HELMENPYYTÄJÄ.

Ma orpo ja harmaa kuin tiira,
sylilapsonen surutarten,
alas syviin ja synkkihin meriin
olen kadottanut helmeni parhaan —
jalohelmen:
sydämeni rauhan.

Laki taivaan niin ahtahan raskas
yllä aavain autio-vetten,
vilu vihuri pyörtää ja kiitää
yllä auhtojen, vuolaiden vetten,
hajahattara hädässä liitää
meren harmaiden ilmojen periin,
levon rantaa turhaan pyyten.
Ja nyt helmiä etsien harhaan,
vilun varassa katselen alas
meren outohon pohja-tarhaan,
ja etsien väsyn jo tyyten,
vilu rinnassa harhaan
yllä aavain autio-vetten,
vilu rinnassa itken:

”Jalohelmeni parhaan
sai syvyys synkkien vetten.”
Ei lohduta itkussa ilma,
ei vienointa kirkastusta.
Vain hattarat haastaa, ja hyrsky:
”On eessäsi pitkä myrsky.”
Meri kylmä on, tunnoton, musta,
ja kuitenkin, luulen, siellä
näen helmeni kimallusta!
On kaikki niin kuollutta, mykkää,
vain yks sydän lämmin sykkää
yllä auhtojen, vuolaiden vetten,
mun orvon, kun etsin ja harhaan:
”Jalohelmeni parhaan
sai syvyys synkkien vetten!”

Meri, naissydän tyyni-pinta!
Meri pohjaton, tumma-rinta!
Jalohelmeni haudattu siellä!
Ken etsijä tohtisi syviin
meren hautoihin synkentyviin,
sydänongelmiin tylyn-hyviin?
Ne kauhistaa: ne ei kiellä,
ei antaisikaan ihaninta!

Niin lemmin, emmin ja harhaan, —
vilu rinnassa harhaan,
vilu rinnassa itken:

”Jalohelmeni parhaan
sai syvyys synkkien vetten!”

YKSIN.

Tulkaa, te harmajat laulut taas!
Tulkaa, te riutuvan ainoa lohtu!
Kauan jo pelkäsin teitä ja vuotin.
Tulkaa, te harmajat laulut!

Missä nyt kruunujen kristalliset liekit,
eilinen viulujen soinnutus kirkas,
kitarain ja luuttujen kumuääni-helske,
väreilevät maljat jaloutta täynnä?
Poissa on riemuni, kun hän on mennyt.
Tulkaa, te harmajat laulut taas,
tulkaa, te riutuvan ainoa lohtu!

Käyskelen huoneessa, hyräilen yksin
jotakin kaihoista, mitä, sit’ en tiedä.
Seisahdun hetkeksi, ikkunaan katson:
talvipäivä hämärtyy, hiljainen, harmaa, —
ilmanrannan ruskotus kalvaana kuultaa,
himmentyy, lumihiutuja lentää.
Katselen, kuuntelen: ulkona tuuli
huokaa, ikkunassa kuiskii:

”Yksin, yksin, oi, yksin!”

Kasvoni hiljaa käsiini painan,
rinnassani jälleen herää tuska,
rinnasta huulille pyrkii,
huulilta valittavaan huutoon,
mutta en nyt edes hiiskua jaksa:
niin olen kaipuusta — kuollut!
Kun poissa on hän,
niin on koko maailma kuollut!

Kuuntelen jälleen: tuuliko humisee?
Eikö ole niinkuin soisivat kellot,
tukahtuen joskus tuulien huminaan,
kohta taas selvinä, kirkkaina helähtävät,
kaukaa, sielukellot!
Ja eikö ole niinkuin urkujensoitto
säestäisi suruisen-suruista virttä?

Nyt näen: vieritse kirkon tuolta
harmaja hautasaatto kulkee,
kolkossa hämärässä lepattavin lyhdyin.
Katsojat vaipuvat maahan, —
virrenveisuu on vaiennut,
hiljaa vain kuiskaa polvilleen vaipuva:
”Rakkauteensa kuollutta
armahda, armahda taivas!”

Hautasaatto kirkkomaalle kulkee.
Ketä siinä viedään?
Mua siinä viedään
kolkkoon ja kylmään hautaan.
Ketä on saatossa? Ei ole monta:
sieluni yksin paarien jälkeen
harhaa ja vaikertaa:
”Poissa on armas, siksi
nyt olen kaipuusta kuollut!”

Jäisen ja routaisen hiekan alle
pian minut lasketaan.
Ummessa silmin nyt lepään siellä,
sielussani väikkyvät vaivaten muistot,
autuudet elon menneen,
kymmenet hymyilevät, armaat katseet,
ruusuiset huulet, säteilevät silmät, —
hetket niin suloiset olleet,
kirjavina kuplina iäisyyteen hajonneet,
palaamattomat, kaipuuta luovat, —
poissa nyt kaikki on, poissa.

Kun hän on poissa,
niin on koko maailma kuollut.

Tuisku mun hautani
lumen alle peittää.
Kohta en edes tuulen
huminaa maailmasta kuule.
Kylmässä haudassani kipuani vapisen,
rintaani käsilläni puserran ja itken.

”Yksin, yksin!” ma itken.

ULAPAN YLI.

Seisoin niemen kärjellä,
himmeni sateinen ilta.
”Tullos!” laulunko tuuli toi
armaani rantamilta?

Aalto on yltyvä, hyrskyvä,
heikko mun kaipuuni silta.
Kaksi veen yli vaikeroi.
Himmeni sateinen ilta.

SIMPUKKA.

Sa olet meri,
mun armahain.
Meri pinnalta kirkas
ja hymyä vain, —
mut alla yö, uskojen pirstat
elon tuhoamain.

Meri nähnyt kauniit
ja kolkot maat, —
kuvastusta nyt aavaa, —
ja myrskyt on sulla niin oikukkaat.
Meri julma ja hyvä
yhdellä haavaa, —
meren ei näe pohjaa. —
Ma olen ruma simpukka vain,
joka erehtyy,
jota kohtalo ohjaa, —
ma olen ruma simpukka vain
sun aalloissasi,
oi armahain!

Meri oikukas niin
se myrskyillään
repi simpukan rinnan, —
miks simpukka kerran syntyikään?
Niin syöksi hän heikon syvyyksiin!
Ja nosti pinnan
kuohuihin ylpeän-hohtaviin!
Meri raastoi simpukan rinnan:
ma olen niin oudon sairaaksi tullut
sun aalloissasi,
oi armahain!

Miks täytyi ne tuskat mun sietää?
Meri, hymyilet mulle
vain, kiusatulle:
— Merisimpukan sairaus helmiä tietää!
Ah, lisää murhetta siitä sain:
merisimpukat helmiä harvat vain
luo, harvat vain!
Meri suuri niin
mua suosi, vihki mun syvyyksiin, —
meren aarteet, kauhut, kaikkihan sain.
Mut helmiä simpukat harvat vain
luo, harvat vain.

Meri, epäileväksi uskomani,
mik’ eksytti moista sun uskomaan?
Miten simpukka saikaan pahaa, hyvää, —
se vaikkakin sorvaa hiekkajyvää,
ei puhkea sairaasta rinnastaan
jalohelmet kaunihit milloinkaan.
En milloinkaan
meren kunniaa
jalohelmin kuuluta kautta maan. —
Ma olen sairas simpukka vain,
sun aalloissasi,
oi armahain!

UNDINA.

Keväinen koivikko kuiskien tummentuu.
Illan on kullassa aukea virran suu,
kun meren rauhaisen aurinko vaipuu taa.
Sieltä, ah, liekkeinä säihkyy onnen maa.
Merten Undinan
on asuinseutu tuo,
aallotar-immen, ken sydän-synkeille
orvoille lohdun suo.
Murheeseen vaivuin,
maan nainen mursi mun.
Nyt tahdon kuolohon.
Vellamo armias tulkoon, tulkohon,
rientäköön, noutakoon
maahansa mun.

Auringon liekintä ruskoksi himmentyy.
Virralla nousee harmaana usvan hyy,
aavojen pinnalla päilyvi kevät-yö.
Ah, pian kaivattu onneni hetki lyö.
Tuolta Undina
luokseni rientää, käy,
valkea aallotar-rintansa aaltoaa,
huntunsa häilyy,
jalkansa tietä ei kosketa kuultavaa,
vain syvyys päilyy,
siinä ei askel näy.
Kas, miten kirkkaasti silmät sen hymyilee,
tukkansa kultana hohtaa ja värisee,
kas, miten katseen luo
kauniisti korkeuteen,
laulunsa rauhan tuo
sieluuni myrskyiseen:
”Poikanen, poikanen, kaikki jos katoaa
pois, kevät, kukkaset,
riemut ja toivehet,
lempi ja lämpö, niin ikuista on
ihmisen sielu uskoton!
Rauhaton muistosi
tuskaa tuottaa:
missä on pyhää niin,
että voisi uskoa,
missä niin syvää,
johon voi luottaa?
Niin sydän-hyvää,
jota voi rakastaa?
Kaikki on pettymys, harha ja katkeruus.
Yksi on mieluisuus:
tuolla se punertaa haaveiden maana, —
illoin se kohoaa,
vaipuvi
jälleen syvyyksiin,
Fata Morgana.
Sieltä nyt vilkuttaa huntu ja liina:
kauan on vuottanut sua Undina.
Siksi hän saapuu luo,
kiharat säihkyen,
kiehtoen, laulaen, —
kas, mitkä lahjat tuo!
Otsalles kiertää hän lummetta viihtävää, —
miksi niin pelkäät? Käärme ei lumme lie,
kieppuva, vihreä,
myrkky suin kiertyvä
huulilles, ilkeä...
Turmion silmistä vain hyvyys hymyää.
Tullos, ja tänne jää, —
allit kun kutsuu soitellen, huudellen ...
usvissa harhaten etsivät valkamaa,
värjyen, säikkyen, —
kuuletko laulunsa tuon epätoivoisen,
huutonsa viimeisen:
Undina!...”

Merta yön ruskotus myöhään purppuroi...
Tuoltapa unhoon kulkea kyllä voi,
aaltojen armaus aukee kuin ruusumaa,
sinne kun raukee, niin kuolee ja unhottaa.

UNEN ILVE.

Ketä kulkee tummassa yössä?
Vain varkahat, — piilokkain
ne kulkevat, hiipien vievät
mitä kallista löytävät vain.

Sinä myöskin niin kuljet yössä:
uni eteeni sinut toi, —
sinä hymyilet, tukkasi välkkyy:
sen kasteella yö pisaroi.

On hymysi mulle autuus,
jota päivin et varmaan sois, —
kunis naurusi jälleen viiltää,
taas herään, ja hälvenet pois!

Niin kuljet sa tummassa yössä...
mitkä tunnetkaan salatiet!
Ja kalleinta et, vaan kaikki,
unelmissakin onneni viet!

HINC ILLAE LACRIMAE...

Ma nyyhkytin maassa maaten,
niin luokseni tuli piru:

”Olet heitetty alas taivaasta.”
”Niin”, vastasin.

”Päistikkaa”, nauroi hän hauskasti.
”Päistikkaa”, nyyhkien toistin.

”Ken on alas heitetty taivaasta,
on piru”, hän jatkoi.

Ma kuuntelin tarkkaavasti.
”Ja se, ken on piru, hän vihaa!”
Ma ponnahdin ylös maasta:

”Niin, vihata tahdon! Kavahtakoot
mua ihmiset ja maa,
nyt tahdon tuhota, polttaa, —
tuli nurkkiin, sieluihin katkeruus.”

Hän kuunteli hetken vaiti.
Ja kysyi ilveillen vielä:

”Mut jospa taivas aukeaa
taas sinulle?” Silloin huusin:

”Ah, jos se jälleen aukeaa,
mun armaani suosio, silloin
en vihata voi, vaan siunaan!”

Hän löi mua nyrkillä rintaan,
ja porhalsi pois ja nauroi:

”Sen arvasin: raukka kuin muutkin!
Et ole alas taivaasta heitetty siksi,
ett’ olisit piru,
kapinoitseva enkeli Lucifer,
valontuoja Prometheus.
Sa olet piru vain siksi,
ett’ olet alas taivaasta heitetty, —
hinc illae lacrimae!”

MALJAKKO.

Jalo maljakko nainen on muodoltaan,
ja rakkaus on malja, jossa
on myrkkyä viinin joukossa, —
kyy piilee maljakossa.

Sen maljan ääressä juopuen
monet vietin päiväni, yöni.
Ja kalliisti maksaa riemuni sain,
kun uhrasin järkeni, työni.

Mut missä nyt katkera katumus?
Ah, jälleen hurmiossa
vain kaipaan kauniin maljakon luo, —
kyy piilee maljakossa.

VIULU.

Oli niinkuin viulu parhain
mun sieluni, — kohtalo toi
sinut soittajaks, — sinua varhain
se kaipasi, unelmoi.

Miten soitat nyt, — koskemalla
sen kieliin, oi, mitä teet? —
Sydänkielet on odottavalla
niin herkät ja kärsineet.

Oi, et hyvin tahdo soittaa,
sinä leikkivä, naurusuu, —
sua, tiedän, vain ilakoittaa,
jos soitin tuhoutuu.

Ja et hyvin soittaa voinut:
sen turmelit, tunnoton! —
Ja silti se kauniisti soinut
jo särkyessään on.

LUOMISTARU.

Alussa sydämeni
oi’ autio ja tyhjä,
ja pimeys syvyyden päällä.
Mut sitten jumalani
mun sydämeeni astui,
ja lemmen henki liikkui
syvyyden synkän päällä.

Hän sinne, armas, astui
sinisin silkkivaipoin,
upeine palmikkoineen,
ja vyötärönsä notkui.
Ja heti kohta alkoi
hän siellä luomistyönsä.

Mit’ alussa siis loikaan
jumala, joutsenkaula?
Ah, ensin sinne taivaan
ja valkeuden hän loi.
Eik’ edes luomissanaa
hän tarvinnut, tuo luoja:
vain katse sinisilmäin,
niin sieluun valkeus syttyi,
vain hymy punahuulten,
niin taivas mulle alkoi.

Ja sitten loi hän muuta:
loi myöskin helvetin,
kun liian ylpeäksi
ilossa taivaan kiihdyin.

Ja kun hän oli luonut
ne kaksi, kohta aivan,
niin luonutkaan ei muuta!
Maan luomatta hän jätti:
ei suosinut hän varmaan
ois maata, majaa siellä, —
ei majaa, jossa ollut
ois keittiö ja huone,
niin, todellakin, huone
ja priimuskeittiö.

GLADIAATTORI.

Ma poikanen fenni-nimisestä kansasta,
josta jo Tacitus niin kauniita kertoo,
poikanen pieni, pörröpäinen, partasuu,
olen nyt taistellut villipetoja vastaan:
rakkaudenhulluutta vastaan.

Kun hän, oi armas,
ylväs kuin keisarinna muinaisen Rooman,
lähetti mun luokseni orjavoudit viisaat,
mun, joka lempeä en ymmärtänyt vielä,
viemään minut villipetoja vastaan.

Viekkaasti hiipivät luokseni ne orjavoudit:
hänen puna-hymynsä,
hänen sulo-naurunsa,
lahjoilla oivilla ansaan vietellen,
suun sulo-nauruilla
hopeana helisevillä.
Luulin jo saavani, poika-parka, silloin
paljonkin hyvää,
paljonkin aarteita, sydämensä kultaa,
silmäinsä sinisiä helmiä paljon.
Mutta tuli pettymys:
vangiksi ne löivät raukan
kovin lemmenkahlein!

Kyllä niiden aikeet huomasin silloin,
mutta liian myöhään!
Kauaksi ne veivät minut
sorron valtakuntaan,
kahlitun barbaariorjan, —
aavalle arenalle, jylhään pyöröön,
missä väki kullassa, silkissä kuhisi.
Paeta en voinut,
parku ei auttanut:
taistelin järki-kullan vuoksi.

Petohäkit avattiin, —
kas, kuinka ryntäsi päin pahat hirviöt,
häijyt torahampaat
kidoin punan-paistavin,
yksi-, monisarviset.
Paeta en voinut, parku ei auttanut.
Mitä taisin muuta?
Temmata fenni-aseet esiin:
sanoilla taistelin, sanoilla, joita
moni fenni muinoin niin taitavasti käytteli,
Samaani tai noita.
Sanojani kuvittelin kiiltäväksi kilveksi,
panssariksi vahvaksi,
teräväksi kalvaksi.
Niinpä marssin arenalle,
jylhään pyöröön,
editsensä astelin,
missä hän purppurassa istui
kunniapaikalla
silkkiteltan alla,
otsalla näköharhan kruunu.
Päätäni pöyhistin,
rintaani röyhistin, — keikautin kalpaa
kunniaa tehden,
kilautin kilpeen,
huikean kolkosti huusin:
”Ave, sydän-herttarouva, —
moriturus te salutat!
Sua tervehtii hän,
ken kulkee kolkkoon kuoloon!” —

Hurjana ryntäsin hirviöitä vastaan, —
kas, miten huidoin,
löin umpimähkään!
Mitä sillä voitin?
Mitäkään en voittanut:
kieroksi vääntyi kilpi, kalpa tylsyi,
kirjavat katselijat, peukalot maata päin,
nauroivat, huusivat, vihelsivät, kirkuivat.
Päässyt en tuskien nälkäisten suista,
pedot minut kaatoivat, panssarini puhkoivat
tonkeilevin torahampain.

Tässä nyt makaan,
pureksima lemmen,
avutonna, verissäni,
rinnassa seitsemän reikää.
Mut yhä vieläkin, jos niin tahdot,
yhdellä ainoalla hymyllä huulten
voit minut nostaa, haavoittuneenakin,
taisteluun hassupäisin lauluin.
Niin, olen valmis nousemaan taas, —
pöyhkänä editsesi astelen, missä
viel’ ihanimmassa hohteessa istut,
astelen hurmeisin, kärsivin rinnoin.
Vielä kerran korskasti rintaani röyhistän,
keikautan kalpaa
kunniaa tehden,
kilautan kilpeen,
huikean kolkosti huudan:
”Ave, oi herttainen
sydämeni herttarouva,
moriturus te salutat, —
sua tervehtii hän,
ken kulkee kolkkoon kuoloon.”

AVEMARIA.

Rinnassani on haava.
Ken sen rintaani pisti?
Ave Maria, ave Maria!
Yksin kuljen nyt yössä,
ympäri autiot hanget,
ave Maria!

Hurmehelmiä tippuu
rinnasta hankien helmaan.
Jokainen sydämen sykkäys
helmensä kalliin antaa.
Kunnes mun uupua täytyy
helmaan hankien, kuolla,
ave Maria.

Ave Maria! Ave Maria!
Kun kevät kirkas saapuu,
kukkia päivistä nousee,
missä mun hurmeeni hersyi!
Helmistä hervonneista
uhkeat ruusut ja liljat,
ave Maria!

Armaani keväällä kulkee,
kukkasen kauniin hän huomaa,
kummastuu ja sen poimii, —
mielensä lämpöä läikkyy.
Oudosti hän minut muistaa.
Ah, kevätkukkasen kauniin
silloin hän rintaansa painaa.
Kaihosta ihmeellisestä
kyynelen sille itkee.
Ma olen kauan jo kuollut.
Ave Maria! Ave Maria!
Ave Maria!