I.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ikihonkain yli, jotka siihen aikaan,
jota Suomessa nimitetään ”kreivin ajaksi”, saivat rauhassa rehottaa
Karjalan sydänmailla. Noin kymmenkunta aseilla ja suurilla eväskonteilla
varustettua miestä samosi eteenpäin korvessa kiertelevää polkua myöten.
Puiden siimeksessä ei heitä helle päässyt kovin rasittamaan, sen huomasi
heidän reippaasta käynnistään ja vilkkaasta keskustelustaan.

Heidän puheestaan päättäen oli koko matkanteko heille kovasti
vastenmielistä. Erittäin harmistuneelta näytti eräs lihava, lyhyen
tanakka nuorukainen. Hän siirteli myötäänsä raskasta eväskonttiaan
toiselta olkapäältä toiselle ja arveli, että osattaisiin sitä sotia, kun
tarvis vaatisi, ilman kapteenin opastuksiakin.

— Oikein sanottu, Taneli, liitti tähän lähinnä kulkeva kumppani. Ne on
niitä herrain kujeita vaan, talonpoikain kiusaksi keksittyjä. Milläs ne
herrat eläisivät, jos eivät toinen toiselleen tuloja hankkisi? Tästäkin
hyvästä täytyy maksaa kapteenille kaksi äyriä hopearahaa joka talolta.

— Hyvä kunhan pääsee muutaman päivän marssimisella, jatkoi kolmas;
mutta kun käy niinkuin Korpivaaran Jaakolle toissa viikolla, niin sitten
sen tietää, että on valtaa vailla. Jaakolta oli näet raudikko laitumelta
kadonnut. Hän haki sitä päiväkaudet ja sai vihdoin eräältä
laukkulaiselta kuulla, että kirjurin renki oli sillä ratsastanut
Nurmeksen rajalle ja jättänyt sen sinne erään talon niitylle, josta taas
oli ottanut parhaimman hevosen ja kiiruhtanut viemään viestiä
herraltansa Nurmeksen kirkonkylään. Jaakko löysi sieltä raudikkonsa,
mutta niin pilalle ajettuna, että tuskin siitä kalua tuleekaan. Kun
Jaakko sitten meni kirjurille valittamaan väärintekoa, ajoi tämä
miehineen hänet pois talostaan ja olipa vielä sivaltanut Jaakkoa aika
lailla selkään hevosruoskalla ja uhannut, että jos vielä uskaltaa ruveta
valittamaan, niin kyllä hän ensi käräjissä näyttää.

— Herrat pitäisi ajaa pois koko Suomesta, sanoi taas ensimäinen puhuja.
Sitten ei tarvittaisi maksaa verojakaan. Nyt kuuluu vallesmannin joka
vuosi pitävän antaa kreivin kamreerille kirjalliset luettelot kunkin
viljasta ja karjasta ja niitystä, ja sen mukaan kuuluvat sitten lisäävän
veroja. Petäjäistä on ennenkin syöty, mutta jääneekö tästä lähin
vellijauhojakaan, vai mitä sinä arvelet, Heikki?

Kumppanit katsahtivat kaikki Heikkiin, ja heidän katseissaan ilmeni
luottamusta ja kunnioitusta.

Mies, johon toverit noin näyttivät luottavan, ei ollut vanhempi kuin
moni muu joukossa, päinvastoin kuului hän nuorempiin. Paidan hiha, jolla
hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan, oli yhtä karkea kuin toisillakin, ja
kooltaan oli hän vain tavallinen; mutta siitä huolimatta olisi syrjästä
katsoja heti tuon joukon nähtyään pitänyt Heikki Sormuista sen
johtajana. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen muodossaan kuvastui älyä,
lujuutta ja samalla hyväntahtoisuutta. Tarmoa ja voimaa osoitti koko
hänen olentonsa. Toverit olivat monesti jättäneet yleisten asiain
ratkaisun hänen tehtäväkseen, eikä heidän vielä koskaan ollut tarvinnut
sitä katua.

Miettivänä oli Heikki kuunnellut kumppanien pakinaa.

— Totta on, vastasi hän, että täällä harjoitetaan paljon ilkeyttä ja
tehdään vääryyttä, mutta se ei ole herrain tahto. Eihän nuo, joita me
herroiksi nimitämme, oikeastaan ole muuta kuin herrain palvelijoita. Jos
itse Pietari herra olisi täällä, niin kyllä hän rankaisisi vääryydet ja
panisi pahat palvelijat viralta pois. Mitä verojen kantoon tulee, niin
näkeehän että kreivi harrastaa oikeutta, kun ei anna nylkeä meitä
niinkuin ennen, vaan vaatii verot varoja myöten.

Taneli murahti vielä jotakin, toiset ääneti jatkoivat kulkuansa.

Vähitellen alkoi maa käydä alavammaksi, kivikot harvemmiksi. Metsä
muuttui niinikään: kuusia näkyi petäjien asemesta, ja niiden vieressä
vilahteli vaalean viheriöitä lehtipuita. Vankkaa oli tuo metsä: siinä
oli puita, jotka nähtävästi olivat kestäneet vuosisatojen pakkasta ja
paistetta, ne kun olivat toista kyynärää läpimitaten. Metsä sellainen,
joka nykyaikoina olisi tuottanut omistajalleen rikkauden, mutta joka
silloin ei ollut hyvä edes kaskeksikaan, koska noin paksut tyvet olivat
työläitä kaataa. Olipa siinä tien varrella muuan kataja niin suora ja
sorea, että Heikin pisti päähän katkaista se sauvaksi. Hän oli juuri
vetämäisillään puukkoa tupesta, kun yhtäkkiä kuului tuo korven
asukkaille niin tuttu ja samalla niin peloittava ääni, karhun vihellys.
Joka mies kavahti kuuntelemaan ja tarttui vaistomaisesti pyssyynsä.
Tuokion näin seistyänsä, kun ei kuulunut sen enempää, läksivät miehet
hiljalleen astumaan eteenpäin. Taas kuului vihellys, nyt melkein läheltä
ja edestäpäin ikäänkuin oikealta puolen polkua, joka näillä paikoin oli
hyvin mutkikas.

— Olisipa yhtä karjan vihollista vähempi, jos tuo meitä vastaan
sattuisi, tuumaili muuan miehistä, jota kumppanit nimittivät Niiloksi.
Hän pysähtyi ja rupesi panemaan latinkia pyssyynsä. Toiset kulkivat
verkalleen eteenpäin tarkasti tähystellen metsää uran oikealla puolella.

Vähän matkan päähän pysähtyi Heikki Niiloa odottamaan, ja kun muutaman
sylen päässä tieltä taaskin näki hyvän sauvakatajan, rupesi hän sen
tyveä vuolemaan. Pian se oli ohkaiseksi vuoltu, ja nyt hän sen taittaa
rasahutti aikoen ruveta sitä karsimaan. Kun hän siitä ojentihe, kuului
sankan kuusiryhmän juurelta kova risaus; hän katsahti sinnepäin. Siinä,
noin parin sylen päässä, kohosi kontio takajaloilleen ja löi kahta
kämmentä yhteen.

Heikki oli jättänyt latingissa olevan pyssynsä tien varrelle puuta
vasten pystyyn. Kun ei karhu näyttänyt pitävän kiirettä päälletulolla,
alkoi Heikki hiljalleen väistyä pyssynsä luo. Samassa kuului pamaus.
Niilo oli ehtinyt luo ja ampunut karhua. Hän oli tähdännyt hyvästi.
Kontio päästi hirvittävän mörinän ja koetti, vaikka hoiperrellen, lähetä
vastustajiaan. Silloin laukaisi Heikki pyssynsä. Luoti osui päähän ja
karhu kellahti maahan. Vielä muutama tuskan tempaus, ja korven kuningas
ojentihe suoraksi sammaleiselle vuoteelle. Heikki otti katajan juurelle
pudonneen veitsensä, pisti sen tuppeen ja istuutui mättäälle
levähtämään.

Sillä välin oli melu palauttanut kumppanit. Riemuhuudolla tervehtivät he
kontion kaatajaa ja nostivat häntä kolmasti niin korkealle kuin heidän
käsivartensa ylettyivät. Sitten he nylkivät karhun, ja Niilo otti sen
ihraa viedäkseen sitä vanhalle Sannalle, joka asui kaupungissa ja joka
osasi keittää voiteita ja parantaa tauteja.

Vanhan tavan mukaan olisi nyt karhun peijaiset olleet vietettävät; mutta
siihen ei ollut varoja eikä aikaa. Varat oli kolmenkymmenenvuotinen sota
ja mahtavampain kiskomiset vähitellen imeneet kansalta. Ja aikakin oli
vähissä, kun miesten varhain ylihuomenna tuli olla Lieksan kentällä
sotatemppuja harjoittelemassa.

Kreivi Brahe näet oli antanut käskyn, että kaikki miehet, joita ei
vanhuus, tauti eikä muu semmoinen seikka laillisesti estänyt, olivat
velvolliset kokoontumaan sotaharjoituksia varten Juhannuksen aikana
kolmeksi päiväksi.

Hetkisen miehet kumminkin levähtivät kontion tappopaikalla. Kontit
laskettiin maahan ja eväät otettiin esille. Mutta ei siinä herkkuja
nautittu. Kalaa oli kaikilla, useimmilla voitakin, mutta harvalla oli
selvää leipää. Kesällä, ennen uutisen joutumista, olikin tavallisesti
näillä Karjalan sydänmaan asukkailla petäjäinen syötävänä, eikä heidän
kuultavan valkoiset hampaansa näyttäneetkään empivän siihen
tarttuessaan.

Seuraavan päivän iltana, vähän ennen auringon laskua, saapuivat
matkamiehet määräpaikkaansa, johon muualtakin oli kokoontunut paljon
miehiä.

Kentän vieressä, sen vasemmalla puolella, oli talo. Oli parhaillaan
illallisen aika. Talon emäntä kuljetti juuri vellipataa kodasta
pirttiin, työväki palasi kotiin kasken vierrosta, ja kaksi naista kantoi
joesta vettä saunaan, jossa kylpy odotti. Tarpeen olikin kylpy noille
nokisille kaskenpolttajille, joista toiset väsyneen näköisinä, toiset
ilomielin ja kepein askelin kiiruhtivat saunaa kohti. Pistipä eräs
heistä saunan edustalla tanssiksikin ja vetäisi nokisella sormellaan
mustan juovan toisen vedenkantajan poskelle sanoen, ettei kasva pirakka
nauris, jos ei nauriskasken viertäjä ole hyvällä tuulella.

Pirtin vieressä pellolla makasi lehmikarja märehtien savun ääressä.
Samuli Lieksanen, joka oli tämän talon omistaja, oli tunnettu
hyväntahtoisuudestaan. Hänen karjansa antimista ja hänen saunastaan sai
osan syrjäinenkin, joka oli sen tarpeessa. Ei ihme, jos matkamiehemme jo
tullessaan mielihyvällä katselivat kotoista näkyä vasemmalla.

Edessään oli heillä laaja näköala. Lähinnä kenttää oli Pietari Brahen v. 1653
Lieksanjoen suuhun perustama Brahean kaupunki. Tyynenä päilyi sen
takana Mönninselkä, jonka keskellä Törön saarella kasvoi yksinäinen,
tavattoman korkea honka. Kauempana siinti Kinahmo-saaren metsäinen ranta
ja sitten yhä etempänä laajan Pielisen ilta-auringon valossa välkkyvä
pinta. Lehtimetsät ylt’ympärillä loivat lienteyttä tähän maisemaan,
jossa valo ja rauha näkyi vallitsevan.

Tuo näky haihdutti hetkeksi mielestä kaukaiset sodat ja läheiset
kinastukset. Tyyneys luonnossa loi tyyneyttä mieleenkin. Samuli Lieksasen
pulskaa karjaa katsellessa unohtui, että monesta talosta oli
viimeinenkin lehmä ja hevonen mennyt sotaväen ylläpitämiseksi
määrättyjen verojen suorittamiseen. Unohtui, että voutien ja
veronkantajien ahneus ja laittomat kiskomiset olivat vieneet monelta
kodin ja konnun.

Brahean silloin vasta vuoden vanha kaupunki oli rakennettu niemelle,
jonka vähäinen Varasjoki erottaa muusta mantereesta. Nientä nimitetään
vieläkin Kaupunkiniemeksi. Sitä rajoittaa itäpuolella Lieksanjoki,
etelä- ja länsipuolella se osa Pielisjärveä, jota sanotaan
Mönninseläksi. Taloja oli kaupungissa vain kymmenkunta, niistä muutamat
hyvinkin pieniä; mutta hauskoilta ne kumminkin näyttivät, kun olivat
ihka uusia ja kahteen riviin asetettuja. Brahean kaupungilla oli siis
yksi katu, ja sillä oli arvattavasti nimikin, mutta siitä ei ole
jälkimaailmalla tietoa. Kadun päässä länsipuolella oli tekeillä talo,
joka näytti muita muhkeammalta. Kadun vastaisessa päässä, jonkun matkaa
taloista, oli hirsikasa. Varasjoen yli vievän sillan kaupungin
puoleisessa päässä oli portti, joka seisoi auki päiväkaudet, ja portin
vieressä pieni hökkeli.

Tuo pienoinen kaupungin alku herätti tulevaisuuden toiveita, ennusti
edistystä ja vaurastumista, mutta niin ei ajatellut äskeinen tuttavamme
Taneli.

Karsain silmin hän katseli kaupunkia ja jupisi itsekseen:

— Tuossa on taas talonpojille rakentamista ja elättämistä. Tuossa on
käräjäkartano kattoa vailla, tuossa on hirret, joita viime talvena piti
hinata tänne kirkontekoa varten muka, ja tuossa on talo, jossa ottavat
tullia kaupunkiin vietävästä tavarasta, jota meidän on pakko sinne
kuljettaa. Vaan eipä sillä tulliherralla ole kovinkaan pulskaa pirttiä.
Sopineekohan itse siinä suorana seisomaan?

— Tulliherra rakastaakin enemmän pitkällään olemista kuin seisomista,
nauroi muuan lähiseutulainen, joka oli kuullut Tanelin sanat. — Etkö
sinä tunne Jouto-Juoseppia?

— Tunnenhan minä hänet. Vai siitä ne nyt ovat herran tekaisseet. Hänhän
se ennen talonpoikana ollessaan näpistelemisellä henkeään elätti ja
väliajat loikoili uunin päällä. Kerran kun hän Aholammin aitasta
maitopyttyä metsään kiidätti, oli käynyt niin hullusti, että hänen oli
täytynyt juosta. Tuo eikö liene ollut ainoa kerta hänen elämässään.
Vasikat olivat näet laukanneet perästä, ja Juoseppi kun luuli takaa
ajettavan, otti vauhtia, niin että lankesi savilätäkköön pyttyineen
päivineen.

Kaupungissakin työmiehet olivat lopettaneet työnsä ja läksivät kirveet
olalla kävelemään kotejansa kohti. Muuan koira haukahteli väkijoukkoa
kentällä. Tyttönen talutti sokeaa eukkoa kentän poikki kaupunkiin päin.
Kun he olivat joutuneet lähelle siltaa, juoksi siististi puettu, noin kahdeksanvuotias
poika heitä vastaan, kaappasi kourallisen multaa ja
heitti sen vanhuksen sokeita silmiä vasten. Tyttö parkaisi ja vanhus
pyyhki vapisevin käsin mullan kasvoiltaan. Poika juoksi ilkeästi nauraen
kaupunkiin, jonne katosi erääseen taloon.

— Kuka tuo poika on? kysyttiin miehissä kentällä.

— Simo Hurtta, kuului vastaus. — Kapteeni on pannut hänen isänsä
sijaisekseen meitä opettamaan; vaan miten käynee opettamisen, kun mies
ei osaa suomea kuin siteeksi. Mistä lienee Virosta kotoisin. Mutta poika
osaa vaikka mitä. Hän on niin viisas kuin itse paholainen ja vielä vähän
viisaampikin ja yhtä ilkeä hän on myös. Hän ennättää joka paikkaan ja
pääsee vaikka läpi seinän, ja minne hän vain pääsee, sieltä pahoja
kuuluu. Laululintusilta hän leikkaa kielet ja laskee linnut sitten
lentoon.

— Tietääkö isä poikansa ilkeyksistä? kysyi Heikki.

— Kyllä tietää, mutta hän vain nauraa niille, vastasi edellinen
kertoja.

Katkeralla mielellä miehet sinä levolle menivät noustakseen
hyvissä ajoin harjoituksiin. Kovasti heitä seuraavana aamuna
kävelytettiinkin, kunnes saivat aamiaislomaa. Silloin taas kontit
käsille ja eväät esille. Syötyä asettuivat miehet lepäämään, eikä
viipynyt uni tulemasta heidän silmiinsä.

Yhtäkkiä melu tulliportilta herätti lähellä, nukkujat. Siellä kaksi
miestä, joilla oli kontit kukkurallaan ruuaksi käypää tavaraa ja
toisella vielä pulska lahna vitaksessa, halusi päästä kaupunkiin, ja
Jouto-Juoseppi heitä siitä esteli, kun eivät tahtoneet tullia maksaa.

— No, en anna, en niin mitään, kuului toinen miehistä tiuskaisevan.

Juoseppi asettui rehevästi hänen eteensä ja huusi minkä jaksoi:

— Mutta ruunun puolesta...

— Tuossa saat ruunun puolesta, ärjäisi kalan kantaja ja läiskähytti
lahnan pyrstöllä Juoseppia naamaan, niin että suomukset roiskahtelivat
ja tullinkantaja kellahti nurmikolle.

— Vaan kun esivalta käskee. Uskallatko vastustaa esivaltaa? huusi
Juoseppi, täyteläinen naamansa punaisena kiukusta, ja kapristi maasta
syöksyäkseen vastustajaansa kohti. Mutta jaloilleen päästyään ei
uskaltanutkaan muuta kuin puristaa nyrkkiä ja pelokkaasti katsella Simo Hurttaa,
joka seisoi siinä kädet housun taskuissa, silmät sirrallaan ja
ilkeä hymy huulilla, niinkuin hänen oli tapansa kun mietti jotakin
konnan kujetta.

— Ka, hyvä veli, elähän ole milläsikään, lohdutteli toinen kauppiaista,
veitikkamaisen näköinen nuorukainen. — Kuules, minä kun palajan
kaupungista, niin annan sinulle oikein kauniita kapakaloja. Ne ovat
kontin pohjalla, niin etten saa niitä käsiin, ennenkuin muu tavara on
myyty; mutta istu tässä portilla, kun me tulemme takaisin, niin kyllä ne
saat aivan varmaan.

Juosepin puristettu nyrkki laukesi, hän katsoi epäilevästi puhujaan ja
antoi heidän mennä.

— Mistä sinä ne kapakalat saat? Eihän meillä niitä ole mukana
kummallakaan, kuiskasi lahnan omistaja.

— Niitä näkyy riippuvan Jouto-Juosepin pirtin seinämällä. Kyllä minä ne
saan otetuksi sillä aikaa, kun hän porttia vahtii, virkkoi kumppani.

Miesten mentyä tunsi tullimies suomusten naamaa haittaavan, jonka vuoksi
hän päätti mennä joelle peseytymään. Joen ranta oli siksi korkea, että
hänen moiselle miehelle kävi kovin vaikeaksi kumartua niin alas, että
sai vettä kädellä nostetuksi. Hullunkurista oli nähdä, miten hän huojui
ja heilui pysytellessään tasapainossa.

Silloin kaikui hänen korvissaan: — Nyt käskee takavalta. Ruunun
puolesta, hei!

Pieni sysäys takaapäin — ja esivallan edustaja pulahti veteen,
ennenkuin ennätti ääntäkään päästää. Erittäin tyytyväisenä kepposeensa
kiiruhti Simo Hurtta kaupunkiin, lähimäisen talon suojaan. Sieltä nurkan
takaa tirkistelivät hänen kalpeat kasvonsa uteliaina joelle päin.
Onneksi Varasjoki ei ole syvä. Siinä ei ollut vettä kuin miehen
vyötäisiin asti. Hieman räpisteltyään pääsi Juoseppi jaloilleen ja
sitten vasta hän oivalsi, että oli ollut hukkumisen vaarassa, ja alkoi
sentähden surkeasti voivotella. Miehiä kokoontui kentän puoliselle
rannalle, ja sieltä kuului jos joitakin ehdotuksia ja neuvoja, miten
Jouto-Juoseppi olisi joesta nostettava.

Jo oli Juoseppi päässyt kuiville ja melkein kaikki vesi hänen
vaatteistaan valunut, kun kaupustelijat palasivat kaupungista. Kapakalat
olivat todellakin kontin pohjalla ja sieltä ne siirtyivät tullimiehen
käsiin. Antaja vielä kehui niitä erittäin hyviksi.

— Kyllä minulla on sittenkin makuisempia tuolla seinällä kuivumassa,
suurenteli Juoseppi ja kantoi tyytyväisenä lahjat pirttiinsä. Kauppiaat
poistuivat kiireesti.

                                                  ⸻

Lieksan kentällä olivat kokouspäivät kuluneet ahkerissa harjoituksissa.
Lomahetkinä olivat kohta alkavat käräjät tavallisena keskustelunaineena.
Vallesmannin, Heikki Tanelinpojan, sanottiin kertoneen, että kreivi
aikoi kysyttää talonpojilta, suostuisivatko he verojensa kantotavan
muuttamiseen ja sen vakinaiseksi panemiseen. Tämä tieto ei ollut
miehille mieleen, sillä he pelkäsivät kaikkia muutoksia. Huhu tiesi myös
kertoa, että kreivi antaisi nuhdella talonpoikia siitä, että eivät
olleet tuoneet riittävästi hirsiä kirkkojen rakentamista varten. Oli
nimittäin käsky rakentaa kaksi kirkkoa, toinen luterilaisille, toinen
kreikkalaisille. Kreivin sanottiin myös aikovan pakottaa kaikkia, jotka
olivat ilmoittauneet kaupungin asujamiksi, pian muuttamaan sinne. Moni
heistä asui näet maalla nauttien kaupunkilaisen oikeuksia.

Nämä uutiset kulkivat lisättyinä miehestä mieheen ja paisuivat vihdoin
siihen määrään, että saivat mielet kuohuksiin, ja Heikillä oli täysi työ
saada tovereitaan tajuamaan, että nämä muutokset ja määräykset olivat
kaikkien eduksi, vaikka ne nyt näyttivät tuottavan yksityisille
hankaluuksia.

Oli ehditty viimeisen harjoituspäivän iltaan. Jälestä puolen päivän oli
ollut ampumaharjoitus eräällä aholla. Päällikkö ratsasti polkua myöten
kentälle, jossa hänen tuli julistaa harjoitukset päättyneiksi ja laskea
miehet kotiin.

Nämä riensivät suoraan viidakon läpi, Niilo ensimäisenä. Hän aikoi juuri
hypätä ojan yli, joka oli kaivettu kentän ympäri, kun hän horjahti ja
kädellään teki torjuvan liikkeen taapäin ikäänkuin varoittaakseen toisia
lähenemästä. Nämä kumminkin tunkeutuivat hänen ympärilleen, vaikka
varoen. Siinä syntyi melua, kuului kiireistä puhetta.

— Mikä siellä?

— Viikate on heitetty heinikkoon, varsi pajupehkoa vasten, ja se on
katkaissut Niilolta jalan.

— Ei ole katkaissut, mutta jalkaterässä on poikkipuolin syvä haava,
aivan luuta myöten, ja siitä vuotaa kovasti verta.

— Pitäisi kiiruusti noutaa vanha Sanna. Hän osaa lukea haavan umpeen
tuossa tuokiossa.

— Mistäs se Sanna löydetään?

— Lieksalassa hän nyt on, selitti eräs poikanen, joka toisten lasten
kanssa oli tullut katsomaan harjoitusten loppua. — Sinne tuotiin tänä päivänä
Vuoniolahdesta Sannan parannettavaksi vaimo, joka oli taittanut
kätensä.

Päällikkö oli sillä välin ehtinyt kentälle ja laskeutunut hevosen
selästä. Hän tuli lähemmä ja käski noutamaan Sannaa.

Kertomuksemme aikaan oli, kuten tiedämme, taikausko aivan yleinen. Jos
ken osasi sitoa vioittuneita jäseniä, parantaa haavoja ja tauteja,
pidettiin häntä loitsijana, s. o. hänen luultiin käyttävän
yliluonnollisia keinoja. Sanna oli äidiltään oppinut parantamaan
luuvikoja ja muita vammoja ja valmistamaan lääkkeitä luonnon antimista.
Siksi hänellä oli suuri loitsijamaine, ja hänen luokseen tulvaili
sairaita läheltä ja kaukaa.

Kuinka suuresti tarpeellisia tuollaiset ”loitsijat” siihen aikaan
olivat, voimme arvata, kun tiedämme lääkäreistä olleen sellaisen
puutteen, että äsken perustettuun Turun yliopistoon ei lääketieteen
professoriksi voitu saada oikeata tohtoria, vaan täytyi ottaa siihen
virkaan eräs vanha ylioppilas.

Olipa Sannan suureen maineeseen toinenkin syy. Sattui näet joskus,
vaikka ani harvoin, että hän joutui omituiseen mielentilaan, ja siinä
ollessaan hän näki enemmän kuin muut ihmiset. Hän tiesi sanoa, mitä oli
tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa tuli tapahtumaan. Mutta maksun edestä
tahi pyytämällä häntä ei saatu ennustamaan.

Sannaa odotettaessa kannettiin Niilo kentälle. Heikki meni ottamaan
viikatetta maasta. Kun hän sitä kohotti, vilahti nurmen juuressa jotakin
keltaista. Hän katsoi tarkemmin. Se oli pieni, pyöreä esine, melkein
kuin nykyajan raha. Sitä oli luultavasti kannettu nauhassa, koska sen
reunassa oli reikä. Oli siinä kuvakin. Kilpi ja siinä miekka ja ruoska,
ristissä toinen toisensa yli.

Päällikön kasvot sävähtivat punaisiksi, kun hän näki rahan; mutta hänen
jonkun matkan päässä seisova poikansa kalpeni. Kaikkien katse tähtäsi
noita kahta. Talonpojat heittivät tuimia silmäyksiä isään ja poikaan;
heidän kätensä vavahtelivat. Silloin astui Heikki raha kädessä päällikön
luo, ojensi sen hänelle ja katsoi häntä vakavasti silmiin. Toinen otti
rahan, silmät maahan luotuina.

Jo saapui Sannakin tyttärensä tyttären, Leenan taluttamana. Lieksalan
emäntä oli mukana. Hän toi vaatteita kääreiksi. Hakumies kantoi
ämpärillä kylmää lähdevettä.

Sanna istuutui mättäälle ja otti kaulastaan nauhassa riippuvan
aivinaisen pussin ja hyvin pienen puuleilin. Pestyään vikaantuneen jalan
käski hän Leenan kaataa leilissä olevaa nestettä haavaan. Pikku Leena
oli useasti ollut isoäitinsä silmänä ja apulaisena. Hän täytti käskyn
nopeasti, ja veri lakkasi kuin loihdittuna vuotamasta. Sitten otti Sanna
pussista kaksi rasiaa. Toisessa oli rasvan näköistä voidetta. Sillä hän
voiteli koko jalkaterän ja vielä pohkeenkin aina polveen asti. Toinen
rasia oli täynnä hämähäkin verkkoja. Niillä Sanna kääri haavan ja niiden
päälle pantiin sitten Lieksalan emännän tuomat kääreet.

Suurella tarkkaavaisuudella olivat läsnäolijat seuranneet Sannan joka
liikettä. Siinähän sai kerran omin silmin nähdä tuon kuuluisan noidan
taikatemppuja.....

Sanaakaan virkkamatta oli vanhus tehnyt tehtävänsä, hellästi ja varoen
kuten äiti sairasta lastaan vaaliessa. Veri oli lakannut vuotamasta.

Mutta mikä ”mahti” sen seisautti, siitä eivät katsojat olleet selvillä.

Esi-isämme hyvin tunsivat silmän lumousvoiman. He tiesivät, että
ainoalla silmäyksellä saattaa ”manata” kivut pois, että katseella voi
”kääntää toisen silmät” niin, että hän näkee olot ja esineet siinä
muodossa, jossa niitä tahdotaan hänelle näyttää. Puhuivatpa he vielä
”pahoista silmistä”, jotka panevat lapsen itkemään, karjan kitumaan
j. n. e.

Tuollainen hypnotiseeraaja eli, niinkuin siihen aikaan sanottiin,
loitsija sai kyllä verenvuodonkin silmänräpäyksessä seisahtumaan
pelkällä katseellaan. Jos siis Sanna olisi ollut näkevä, niin väki hänen
ympärillään olisi oivaltanut asian; mutta vanhuksella oli silmien
sijalla vain syvät kuopat...

Arvasiko Sanna, mitä ympärillä olijat ajattelivat...? Ei hän ainakaan
näyttänyt siitä välittävän. Tuskinpa hän tiesikään, että oli ihmisiä
ympärillä.

— Eikö jo lähdetä, mummo? kysyi pikku Leena.

Sanna ei vastannut. Hänen suupielensä alkoivat värähdellä. Rinta
kohoili.

— Nyt hän taas joutuu haltioihinsa, kuiskasi Lieksalan emäntä.

Sanna oli kääntänyt kasvonsa Lieksalaan päin ja alkoi matalalla äänellä:

— Niin korkeaa .... ja kaikki tuhkana ... vääryydellä koottu ja
verisillä töillä varattu... Tuli sille sijan valmisti ja tuli sen
söi....

Sanna pysähtyi. Hän kääntihe toisaalle. Sammuneilla silmillään näytti
hän katselevan ensin likiseutua, sitten yhä kauemmas ja kauemmas. Hänen
muotonsa ilmaisi ääretöntä surua ja kauhua. Katsojat tuskin uskalsivat
hengittääkään.

Hän jatkoi puhettaan. Sen kestäessä haihtui vähitellen kauhun ilme hänen
kasvoistaan. Synkkä suru lieveni, ja lopulta ilo kirkasti vanhuksen
ryppyisen otsan.

— Ei tiedä ihminen, sanoi hän — mitä toinen päivä tuo tullessaan. Ei
tiedä maan herrat, mitä on päättänyt Herra, joka on kaikkein yli...
Tuosta aikovat kaupunkia... Turhaa... Turhaa...!

— Voi noita ryysyisiä ihmishaamuja, joita nälkä kalvaa... Leipää,
leipää! Eikö ole leipää? Nuo kaikki nälkään nääntyvät .... ja hauta
mustana ammottaa ... niin mustana kuin yö...

— Verta ... voi, kun on paljon verta, eikä kukaan sido haavoja... Tulta
siellä ja tulta täällä ... ja paleltaa! Tuli ei lämmitä, se ei luo
valoa... Voi, milloinka tämä loppuu...?

— Jo vihdoinkin päivä sarastaa....! Veri on kuivunut. Hautojen nurmet
pelloksi kynnetään... Tuli taas lietsoo lämmintä ja valaisee... Sampoa
taotaan Karjalassa. Vasara välähtelee ja alasimelta kipunat
sinkoilevat... Luoja antaa auringon paistaa yli avaran maan, ja
kirkonkellon ääni kaikuu ... kiitosta ja ylistystä...!